Linkki

Blogin pitäminen on vaikeaa, koska netistä löytyy kymmenittäin hauskempia ja osuvampia kirjoituksia kuin omat tekeleeni. Toisaalta, blogin pitäminen on helppoa, koska netistä löytyy kymmenittäin kirjoituksia, joihin voi linkata ja välttyä täten kirjoittamisen vaivalta.

Ajatusten Moisionjoki esittelee pennunostajatyyppejä:

Uhoilija

Tämä tyyppi tulee eikä meinaa: itsevarmuutta uhkuen ja rintaansa takoen kuin showpainija tai King Kong. Yhtään koiraa ei ole vielä koulutettu kisatasolle asti, mutta tästä seuraavasta tulee neloisvalio. Rodussa ei toki ole vielä yhtään neloisvaliota, mutta myymällä uhoilijalle pennun kasvattaja saa kunniaa ensimmäisen sellaisen kasvattajana – edellyttäen, että pentu on riittävän hyvä.

Jos kasvattaja innostuu ja myy uhoilijalle pennun, melko vahvoja tulevaisuusskenaarioita on yleensä kaksi: 1) koirasta tulee ihan kiva kotikoira, mutta edes terveystarkastuksiin sitä ei saada tai 2) koira tulee postimerkki hanurissa kasvattajalle takaisin viimeistään vuosikkaana.

Parhautta.

Ajatusten Moisiojoki – Älä tee näin: ohjeita pennunkyselijöille

Mainokset

Blogitaukoa pitelee

Sleeping Dog LACMA M.86.296.158

Eipä ole tullut päivitettyä, ei. Inspiraatio on hukassa. Tuntuu, että kaikki sanottavan arvoinen koirista on jo sanottu. Akvaarion kanssa menee niin hyvin, että blogin erikoisuudeksi muodostuneita inspiroituneita valitusvirsiä ei oikein saa aikaiseksi. Niin, ja onhan tuossa tuo pentu, josta pitäisi koulia esimerkillinen koirakansalainen, ja sehän on tunnetusti kokopäivätoimista puuhaa.

Eli katsotaan kirjoittamisen jatkamista sitten, kun juniori hallitsee taas rakkonsa ja impulssinsa. Hyvää alkanutta vuotta kaikille koiranomistajille ja akvaristeille!

Romanian kulkukoirista: avoin kirje huolestuneille poliitikoille ja yhdistyksille

Pack of stray dogs in Bucharest, Romania

Romanian presidentti Băsescun aikomus sallia kulkukoirien lopettaminen on saanut eräät suomalaiset poliitikot ja yhdistykset älähtämään koirien ”massatuhontaa” vastaan. Băsesculla itsellään on tiettävästi kolme adoptoitua entistä kulkukoiraa, joten kysymys ei ole koiria sokeasti vihaavan henkilön massatuhokampanjasta, jolla sallittaisiin koirien potkiminen ja mukiloiminen kuoliaaksi, vaikka moni suomalainen taho on asian halunnut tässä valossa esittää. Onkin monissa tapauksissa epäselvää, vastustavatko suomalaiset tahot itse lakialoitetta vai joidenkin romanialaisten toimesta tapahtunutta koirien omavaltaista tappamista kostona taannoiselle neljävuotiaan lapsen kuolemalle.

Koska asiaan liittyy mielestäni useita epäselviä kysymyksiä, olen lähettänyt alla olevan kirjeen poliitikoille ja yhdistyksille, joiden tiedän ottaneen kantaa nimenomaan lakialoitetta vastaan. Oma kantani on, että Romanian kaltaisessa tilanteessa viranomaisten suorittama koirien lopetus laillisin menetelmin on hyväksyttävää ja koirien makuuttaminen pienissä häkeissä tai narun päässä tarhalla jopa vuosikausia epäinhimillistä.

Hyvä Sirpa Pietikäinen, Rescueyhdistys Kulkurit ja Pelastetaan koirat ry,

Olette ilmoittaneet vastustavanne sitä, että Romania sallisi laissaan kulkukoirakannan harventamisen koiria tappamalla. Kuten tiedätte, kulkukoiraongelma juontaa Romaniassa juurensa Ceaușescun ajan politiikkaan, joka pakotti ihmiset hylkäämään lemmikkinsä, ja noiden vuosien jälkeen villiintyneiden koirien määrä on kasvanut kestämättömäksi. Kulkukoirat ovat vuosien varrella surmanneet suoraan ja välillisesti useita ihmisiä, ja päivittäin kymmeniä ihmisiä tarvitsee lääkärihoitoa ja rabies-rokotusten sarjan jouduttuaan kulkukoiran hyökkäyksen uhriksi. Pelkästään Bukarestissa 1100 ihmistä joutui kulkukoiran puremaksi neljän kuukauden tarkkailujakson aikana.

Romania kuuluu Maailmanpankin mukaan Euroopan köyhimpiin maihin, jolla on historiallisesti ollut suuria vaikeuksia taata perusterveydenhoitopalveluja ja koulutusta edes kaikille kansalaisilleen. Vastustan ehdottomasti koirien huonoa kohtelua missä tahansa ja olen ilahtunut siitä, että kannatte huolta eläinten hyvinvoinnin puolesta, mutta pidän nyt keskustelun alla olevaa lakialoitetta koskevaa kantaanne joiltakin osin kyseenalaisena.

Haluaisinkin esittää muutaman kysymyksen kannanottoihinne liittyen:

1. Mitkä ovat konkreettiset ratkaisuvaihtoehtonne Romanian pahalle kulkukoiraongelmalle, jos viranomaisten toimesta suoritettu lopetus ei ole mahdollinen, ja kuinka ehkäistään kulkukoirista johtuvat vaaratilanteet ja onnettomuudet? Ymmärsin, että kannatatte koirien laajamittaista sterilaatiota / kastraatiota. Mistä teidän näkemyksenne mukaan Romanian tulisi saada varat ja resurssit tällaiseen työhön, kun puolueettomien lähteiden mukaan kulkukoiria on pelkästään isommissa kaupungissa jopa satoja tuhansia? Mistä kuluista julkishallinnon olisi Romaniassa teidän mielestänne leikattava, jotta kulkukoirien sterilaatiokampanja pystyttäisiin toteuttamaan sellaisessa laajuudessa, että sillä olisi kestävä ja konkreettinen vaikutus kulkukoirakannan vähentämiseksi? Laskennassa täytyy tietysti ottaa huomioon, että yksi sterilaatiokierros ei vielä riitä, koska kulkukoiria tulee jatkuvasti lisää ihmisten hylätessä lemmikkejään.

2. Kannatatteko kulkukoirien keräämistä tarhoille loppuelämäkseen? Kulkukoiria on satoja tuhansia, ja yksi koira voi elää 10-14 vuotta. Mistä tähän tulisi saada varoja, ja kuinka taataan koirien riittävä elämänlaatu tarhalla? Millainen on romanialaisten kulkukoirien elämänlaatu nyt? Millä estetään tarhalta adoptoitujen koirien päätyminen takaisin kaduille?

3. Vaihtoehtoisesti kaipaisin selvitystä siitä, millaisella rahallisella panostuksella haluaisitte itse suomalaisten osallistuvan kulkukoirien sterilaatioprojektiin Romaniassa ja mistä tarvittava rahoitus ja asiantuntevat eläinlääkärit järjestetään?

4. Ilmoitatte vastustavanne kulkukoirien systemaattista tuhoamista siitä huolimatta, että ne ovat Romaniassa tuhoeläimiä. Koskeeko kantanne myös muiden tuhoeläimiksi ajateltujen nisäkkäiden systemaattista tuhoamista? Rottia pidetään lemmikkeinä kuten koiria, ja ne ovat tutkimusten perusteella älykkyydeltään, seurallisuudeltaan ja koulutettavuudeltaan koirien vertaisia. Monissa maissa – myös Suomessa – on havaittu rotanmyrkky tehokkaimmaksi tavaksi harventaa rottakantaa. Vastustatteko rottien myrkyttämistä Suomessa? Pitäisikö rottakantaa viljantuotantolaitoksissa, kaupungeissa ja kodeissa harventaa ensisijaisesti sterilaatioin? Ymmärrän, että rotan ja koiran vertaaminen toisiinsa saattaa tuntua liioitellulta, mutta kaipaisin johdonmukaisuutta kannanottoihinne ja argumentaatioonne, sillä Romanian kulkukoirat eivät useimmissa tapauksissa ole kesyjä lemmikkejä vaan luokiteltavissa haittaeläimiksi.

5. Koirien kohtelu on Romaniassa toki monin paikoin huonolla tasolla, kuten monissa muissakin kehitysmaissa, ja valistus eläinten inhimillisestä kohtelusta on varmasti paikallaan. Olisiko kuitenkin mahdollista, että osasyy romanialaisten asenteisiin koiria kohtaan on kulkukoirien valtava määrä maassa? Kulkukoiralaumat levittävät tauteja ja jätteitä ja muodostavat tuotantoeläimille, lemmikeille ja ihmisille vaaran, joka mahdollisesti huonontaa ihmisten suhtautumista koiriin ylipäätään. Mitä aiotte tehdä, jotta ihmisten asenteet koiria kohtaan paranisivat?

Olen iloinen, että otatte kantaa eläinten hyvinvoinnin puolesta ja valistustyö Romaniassa eläinten paremman kohtelun puolesta on toki paikallaan. Tällaiselle työlle annan vilpittömän tukeni, kunhan itse kulkukoiraongelman ratkaisuun löytyy konkreettinen, välittömästi toteutettava ratkaisu. Toivoisin myös, että kiinnittäisitte huomiota myös esimerkiksi kotimaisten tuotantoeläinten elämänlaatuun ja teuraskuljetuksiin, ja jään odottamaan kannanottoanne aiheesta.

Tämä kirje on julkaistu myös blogissani, ja julkaisen siellä mielelläni myös mahdolliset vastineenne.

Ystävällisin terveisin,

Annukka Pasi

———-

Sirpa Pietikäisen kirje Romanian presidentti Basesculle (englanniksi)
Rescueyhdistys Kulkurien kannanotto Romanian kulkukoirien puolesta
Pelastetaan Koirat ry:n vetoomus

Kuva: cod_gabriel @ Flickr

Blogitauolta takaisin itse asiaan eli eritteisiin – koirista ja siivoamisen kirouksesta

Oudon rannan hiekka on ollut tauolla yli puoli vuotta. Tuntui siltä, ettei sen paremmin akvaarioista kuin koiristakaan ollut mitään sellaista sanottavaa, mitä joku ei jo olisi ehtinyt sanoa paremmin – ja takuulla myös nopeammin. Mikä sitten houkutteli palaamaan bloggaamisen pariin? No, mikäpä muu kuin blogin kestoaihe eli paska!

Chic Choix -kasvattaja Juha Kares täräytti niin loistavan kirjoituksen kennelinpitäjän siivousaineista ja koiratalouksien jatkuvasta siivousrumbasta, että oksat pois. Menkää lukemaan, mies tietää mistä puhuu.

Kareksella on käsittääkseni melkoinen liuta koiria. Itselläni niitä on peräti kaksi kolme kappaletta, joten ihan vielä en ole kokenut tarpeelliseksi ostaa Airwickejä olohuoneeseen. Koirien vähyydestä huolimatta niiden jälkiä joutuu kuitenkin siivoamaan yhtenään. Paska, eritteet ja hajuthan ovat jo pitkään muodostaneet blogin vankan perustan, koska itse inhoan karvoja, hajuja ja tahroja melkein yhtä paljon kuin nautin koirien kanssa elämisestä. En myöskään erityisesti pidä siivoamisesta, joten vähintä mitä voin oman mielenterveyteni eteen tehdä on siivota kunnollisilla välineillä.

Kloriitti eli valkaisuaine (ja sen hippivastine etikka)

Poikain sisäoppilaitoksessa peruskoulunsa käynyt brittiystäväni kertoi muinoin anekdootin siitä, kuinka hän joutui koulussa arestiin ja siivoamaan rotevan jumppamaikkansa ohjauksessa. Ystäväni sonnustautui tunnollisesti koulun tarjoamaan sievään essuun ja alkoi nitkuttaa tahroja kaakeleista männyntuoksuisella ekopesuaineella. Touhua hetken katseltuaan opettaja paiskasi hänelle L-koon kumihanskat ja ärjäisi ”God damn, tosimiehet siivoavat valkaisuaineella!”

Jostain syystä jengi haluaa pestä muovi- tai kivilattiansa mäntysuovalla tai – oikein hurjaksi heittäytyessään – vähän ärjymmällä Tolulla. Ihan vapaasti. Minä jynssään vedellä lantratulla Kloriitilla. Maailmassa ei ole sellaista tahraa, joka lähtisi wc-tiloista, keittiöstä tai lattiasta helpommin tavispesuaineella kuin Kloriitilla. Homman kääntöpuoli on sitten se, että kun valkaisuaineella irtoaa mikä tahansa, sillä lähtevät myös värit kankaista sekä mahdollisesti henki ja terveys, jos erehtyy laimentamaan ainetta kuumalla vedellä ja hengittelee liiaksi niitä höyryjä.

Kloriitilla voi lattianpesun lisäksi valkaista pyykkiä (ja jos unohtaa yhdenkin värillisen vaatteen valkoisten sekaan, pääsee nauttimaan kivasta marjapuuronvärisestä lopputuloksesta) ja se on ihan ykkönen kaikenlaisten kaakelisaumojen ja tiskialtaiden pyyhkimiseen. Sillä lähtee home ja se desinfioi. Kloriitilla saa myös tuunattua farkkuja vaaleammiksi. Kloriitti on koiraihmisen paras kaveri, mutta jos on olemassa yksi pullo, jota koiran ei pitäisi antaa pureskella, se on tämä.

Jos ei halua sekaantua tosimiesten siivousnesteisiin, voi ehkä kokeilla etikkaa. Merivesiakvaristin paras ystävä väkiviinaetikka toimii nimittäin koiratalouksissakin. Sitä voi käyttää pyykin huuhteluaineena kun pesee koirien täkkejä ja patjoja, ja sillä voi jynssätä pinttyneet teräskupit kiiltäviksi. Jos pesukoneessa on pyöritetty erityisen paskaista koiratalouspyykkiä, pyöritän konetta pesuohjelmalla vielä tyhjänä etikan kanssa.

Niinkin luotettavalta taholta kuin Suoli24 -keskustelupalstalta olen lukenut, että etikkaa ei kaikkialla suositella laitettavaksi pyykkikoneeseen. Ihan sama. Ruokolahtelaisen rouvan ullakolta Tikkurilaan ja Tampereen kautta takaisin pääkaupunkiseudulle reissannut kymmenvuotias Upo Pesukarhuni on kestänyt jo sen verran koettelemuksia, että pari ruokalusikallista etikkaa tuskin tuntuu enää missään.

Olen myös kuullut, että jotkut käyttävät etikkaa ruoanlaittoon. Ihme meininkiä.

Sappisaippua

Suomalaisen kirjallisuuden suursaavutuksiin kuuluva Paskapokkari esittelee muiden kiintoisien paska-anekdoottien lisäksi myös ammattilaisnäkemyksen paskatahrojen oikeaoppisesta poistamisesta tekstiileistä. Naiset ja herrat, näin se käy:

  1. Sekoita teelusikallinen pesuainetta (ei saa sisältää alkaaleja tai valkaisuainetta) kupilliseen kädenlämpöistä vettä. Hinkkaa ja anna kuivua.
  2. Sekoita ruokalusikallinen ammoniakkia puoleen kupilliseen vettä. Hinkkaa ja anna kuivua.
  3. Toista kohta yksi.
  4. Sekoita kolmasosakupillinen viinietikkaa kahteen kolmasosakupilliseen vettä. Hinkkaa ja anna kuivua.
  5. Huuhtele vedellä.

…tai sitten voit ostaa sappisaippuaa ja hoitaa homman yhdellä jynssäyksellä.

Sappisaippua on ihmeaine. Jos Kloriitin käyttö on jostakin kumman syystä mahdotonta, sappisaippua toimii melkein yhtä hyvin – tai oikeastaan paremminkin, koska sillä ei ole taipumusta irrottaa värejä tekstiilistä. Sillä lähtee veritahra sohvasta ja oksennuksen aiheuttama tummentuma housunlahkeesta. En edes muista, kuinka monta kertaa olen jynssännyt sappisaippualla paskaa irti karvalankamatosta liian pienessä pesuhuoneessani, ja ne paskatahrat siis todellakin katoavat, olettaen että ns. kouriintuntuva osa on ensin kaavittu lastalla ja paperilla pönttöön.

Ja sitten taas toisaalta… Niin ihana aine kuin sappisaippua onkin, eräänä päivänä koin valaistumisen jynssätessäni taas kerran samaa kirottua karvalankamattoa samassa ahtaassa vessassa. Ahaa-elämys muodostui kahdesta lauseesta: ”Mitä helvettiä oikein teen” ja ”miksi käyn töissä ansaitsemassa rahaa, jos kuitenkin jynssään nämä paskatahrat irti omin pikku kätösin kuin opiskeluaikoina konsanaan”.

Jos matossa on paskaa, lähetän sen nykyään pesulaan. Suosittelen samaa kaikille.

Hyvä imuri

Aika monella koira- tai kissaihmisellä näyttää olevan kaapissa joku opiskeluaikainen Vampyr666. Masokistit!

Imureista keskustellaan lemmikkiaiheisilla nettipalstoilla tuon tuosta, ja eri imurimerkeillä on vankat kannattajansa. Itse kuulun Kareksen kanssa hurmahenkisiin Dyson-evankeliumin levittäjiin. On jotenkin tyydyttävää katsella, kuinka koirankarvat linkoutuvat ympäriinsä läpinäkyvässä säiliössä kolminkertaisella valon nopeudella (vai mitä ne mainoslärpäkkeet nyt väittävätkään). Imuteho on kunnon malleissa semmoinen, että jehovan todistajat ja muut ei-toivotut vieraatkin katoavat jos suuttimen kääntää ovelle päin.

Oikea koirarotu

Monilla koirilla on melko epämiellyttävä ominaishaju. Pahimmillaan rasvainen löyhkä on niin voimakas, että jos tämmöisen tapauksen kanssa joutuu hissiin tai julkiseen kulkuvälineeseen, tulee äkkiä ikävä Kareksen suosittelemia ilmanraikastimia. Välttääkseni paskamyrskyn kommenttiosastolla poikkean tässä blogin tavanomaisesta linjasta enkä dissaa mitään yksittäistä rotua, mutta mielestäni jotkut rodut pitäisi myydä kasvattajalta Wunderbaumit kaulassa. Miksi helvetissä ne haisevat niin voimakkaasti? Mikä niissä on vikana?

Niin, koirilla siis on ominaishajunsa, ja jos asia ei vielä tullut selväksi, en pidä ko. hajua miellyttävänä. Onneksi asiaan on ratkaisu. Kaikki rodut eivät haise; sairaat yksilöt tietty erikseen. Pesen koiriani ehkä kerran vuodessa ja harjaan niitä lähinnä karvanlähtöaikaan, ja ne eivät puolueettomien tarkkailijoidenkaan mukaan haise koiralle. Eri asia tietysti ovat muunlaiset hajuhaitat kuten ilmavaivat, sillille löyhkäävä hengitys ja ripuli, joka usein seuraa yritystä parantaa sillille löyhkäävä hengitys antamalla koiralle luu, mutta hei, ainakaan koirani eivät haise koiralle!



Aiheesta lisää:

Juha Kares – Ei voi olla totta – tätäkö se on?

Saako Suomessa metsästää vinttikoiralla?

Livre de chasse, Gaston Phebus, 1400-luku
Lyhyt vastaus: saa.

Pitkä vastaus: saa… mutta ei kannata.

On nimittäin niin, että pienin poikkeuksin metsästyskoiran rotua ei ole määritelty Suomen laissa. Poikkeuksen muodostavat hirvieläimet, joiden metsästykseen käytettävän ajavan koiran tulee olla säkäkorkeudeltaan alle 28 cm. Vinttikoira on tietenkin ajava koira eli hound siinä missä suomenajokoirakin, eikä mikään laki estä ottamasta vinttikoiraa metsälle mukaan, kunhan ei ajata sillä hirvieläimiä. Metsästää voi siis vaikka pekingeesillä, ja teoriassa vinttikoiraa voisi käyttää vaikka noutavana koirana sorsastuksessa jos omistaja niin keksisi tehdä. Useimmiten vinttikoiraihmiset taitavat kuitenkin haaveilla metsästävänsä puikkonokilla jäniksiä ja rusakoita.

Metsälle päästäkseen ei kuitenkaan riitä, että taluttaa tupsupannoitetun ylvään vinttikoiransa aamuvarhaisella puistoon ja päästää sen rusakon perään. Metsästäminen on Suomessa tarkoin valvottu ja säännelty harrastus. Jotta metsästys sujuisi laillisesti ja kaikkien pykälien mukaan, metsästäjä-wannabelta vaaditaan seuraavaa:

1. Metsästäjätutkinto ja metsästyskortti

Metsästyskortti on onneton pieni paperinpalanen, joka irtoaa suorittamalla riistanhoitoyhdistysten järjestämä kirjallinen koe. Koetta edeltävälle metsästäjäkurssille osallistuminen on vapaaehtoista mutta suositeltavaa, sillä kokeen oppimateriaalina on 333-sivuinen Metsästäjän opas sekä 128-sivuinen Metsästys- ja aselainsäädäntö. Jos sattuu kuulumaan metsästysseuraan ja sitä kautta Suomen Metsästäjäliittoon, metsästyskortin saa paperipalasen sijaan laminoituna korttina. Tutkinnon suorittamisen jälkeen tulee maksaa riistanhoitomaksu vuosittain, jotta kortti pysyy voimassa.

2. Oikeus metsästää maa-alueella

Kuten sanottua, missä tahansa ei voi metsästää. Lähtökohtaisesti metsästysoikeus on maa-alueen omistajalla ja metsälle halajavan on paras lähteä siitä ajatuksesta, että jos et itse omista jotain tiettyä metsää, sen omistaa joku muu eikä sinulla ole lupaa mennä sinne koirinesi, aseinesi ja maastohousuinesi rymyämään. Vinttikoirien omistajat ovat yleensä tottuneet suhtautumaan melko vapaamielisesti alueiden kiinnipitosäädöksiin, ja etenkin kunnan sekä valtion maita on totuttu ajattelemaan ei-kenenkään-ja-kaikkien maana koirien irtipidon suhteen. Moni saattaa tuntea houkutusta suhtautua yhtä liberaalisti alueiden metsästysoikeuksiin, mutta ei todellakaan kannata. Metsästysoikeudet ovat rahanarvoista kauppatavaraa, joihin liittyy myös riistan- ja metsänhoidollisia velvollisuuksia, eikä luvatonta metsästystä katsota hyvällä missään. Parhaimmillaan voi selvitä sakoilla, pahimmillaan saattaa löytää koiransa ammuttuna ojasta.

Omilla maillaan saa metsästää rauhoitus- ja metsästysaikojen puitteissa. Teoriassa maanomistajalta voisi kysyä lupaa käydä haluamallaan alueella metsällä, vaikkei itse niitä omistaisikaan. Käytännössä jälkimmäinen vaihtoehto on 95% varmuudella mahdoton, sillä yksityisten omistamat maa-alueet on yleensä lähes poikkeuksetta vuokrattu metsästysseuralle, jolloin maanomistajalla ei ole oikeutta antaa muiden metsästää omistamallaan alueella. Lupia pitää tällöin kysyä seuralta, joka ymmärrettävästi harvoin suostuu: hehän maksavat vuokraa oikeudesta metsästää alueella ja seurat ovat yleensä erittäin tarkkoja alueistaan. Metsästysseuran jäseneksi pääseminen taas on mystinen henkimaailman juttu, josta me kaupunkilaiset emme todennäköisesti ymmärrä mitään. Jos tuuli käy idästä, asut oikeassa pitäjässä, Venus ja Merkurius kohtaavat taivaalla oikeassa kulmassa, isoisäsi pelasti jatkosodassa naapurin Tepon korsuun hyökänneeltä venäläiseltä ja jos omistat oikein poikkeuksellisen hyvän hirvikoiran, saatat päästä haluamaasi metsästysseuraan. Siis jos edellisten lisäksi omistat ainakin 20 hehtaaria metsää, jonka voit luovuttaa seuran käyttöön.

Suomalainen vanhan liiton metsästysseura muistuttaa mystistä Illuminatia tai vapaamuurareita, joissa ikiaikaiset initiaatiomenot vallitsevat ja äijät muistelevat yhä sitä, kun vuonna 1972 joku toi hirvijahtiin jonkun helsinkiläisen pellen muilta kysymättä eikä seuran henki ole enää koskaan ollut entisensä. Nykyään on olemassa myös seuroja, joiden jäsenyys ei perustu maanomistukseen, ja tällaisten jäsenyys aukeaa yksinkertaisesti riihikuivalla rahalla. Toisaalta, näillä seuroilla ei sitten myöskään ole sitä maata omasta takaa, vaan seura järjestää yleensä jahtireissuja vuokramaalle muutaman kerran vuodessa. Tarpeetonta sanoakaan, että näille reissuille ei vinttikoira välttämättä ole kovin tervetullut, sillä omillaan metsässä pinkova hiljainen koira tulee todennäköisesti ryhmämetsästyksessä ammutuksi.

Yksinäiset ja maattomat voivat tietenkin metsästää valtion mailla, mutta siihenkin pitää hakea erillinen maksullinen lupa. On hyvä huomioida, että lupakauden aikana valtion metsätilkuilla saattaa olla useampia metsästäjiä yhtä aikaa, ja hiljaa juokseva vinttikoira on jälleen melkoisessa kuolemanvaarassa.

Jos aikoo liittyä seuraan ja tehdä siellä muutakin kuin toimia hirvenmetsästyksessä ajomiehenä – ja oletan, että vinttikoiranomistajat haluavat, sillä hirvenmetsästykseenhän vinttikoirilla ei ole mitään asiaa – vähimmäisvaatimuksena on yleensä metsästyskortin lisäksi aselupa ja jonkinmoinen ampumataito.

3. Aselupa, aseet ja ampumakoe

Metsästäminen riistan kiinni ajavalla koiralla on Suomessa harmaata aluetta, ei siksi että täällä erityisesti sorsittaisiin vinttikoiria vaan siksi, että maastomme on vinttikoirametsästykseen pääosin täysin sopimatonta. Lainsäätäjälle ei yksinkertaisesti ole tullut edes mieleen, että joku haluaisi varta vasten käyttää meillä metsästykseen koirarotua, jonka mahdollisuudet saada isäntänsä eräreppuun täytettä ovat vähäiset.

Oletuksena ajavan koiran käytössä on, että riista lopetetaan ampumalla. Ampumiseen voi käyttää joko tuliasetta tai metsästyslain hyväksymää jousipyssyä. Jälkimmäiseen ei tarvitse aselupaa, mutta vinttikoira + joku taljajousiviritelmä ovat sen laatuinen yhdistelmä, että metsästäjä tulee erittäin suurella todennäköisyydellä ampuneeksi koiransa ja löytänee muutenkin parhaimmat saaliinsa ABC-aseman noutotiskiltä.

Oli miten oli, metsästäjän tulisi siis pyrkiä itse lopettamaan saalis. Vinttikoiran kanssa ongelmaksi muodostuu tietenkin se, että koira voi saada riistan kiinni ja tappaa sen itse. Ottaen huomioon, että suomalaisessa metsämaastossa esim. jäniksen kiinni saaminen on parhaimmallekin vinttikoiralle harvinainen tapahtuma ja että myös tuikitavallinen ajokoira tai pystykorva voi joskus haksahtaa viemään jänöltä hengen, vinttikoiran käyttöä metsästyksen apuna ei voitane tällä perusteella kieltää, jos omistajan luvat ovat muuten kunnossa ja hänellä on mukanaan oikean tyyppinen ase.

Aseen hankinta aloitetaan miettimällä, millaista riistaa halutaan metsästää ja haetaan sen perusteella poliisilta hankintalupa. Aseluvan saamisen ehtona on harrastus, johon asetta tarvitsee, ja metsästysharrastuksen voi osoittaa metsästyskortilla. Kun ase on hankittu, se on kiikutettava poliisille tarkistettavaksi, jonka jälkeen haetaan hallussapitolupaa. Olisi tietysti myös suotavaa opetella ampumaan. Hirveä, kuusipeuraa, saksanhirveä, japaninpeuraa, metsäkaurista, valkohäntäpeuraa, metsäpeuraa tai karhua metsästettäessä tulee olla suoritettuna ampumakoe, mutta oletan useimpien metsästyksestä haaveilevien vinttikoiranomistajien jo muistavan, että puikkonokilla ei metsästetä edellä mainituista kuin karhua ja sitäkin (toivottavasti!) lähinnä teoreettisesti.

4. Ja siinäpä se.

Enää tarvitsee varmistaa metsästysajat, rauhoitusajat, oman metsästysalueen riistanhoitoyhdistyksen erikoissäännökset, sallityt riistakiintiöt, ajavien koirien kiinnipitomääräykset ja ei kun metsälle jalon ja ylvään tuulennopean vinttikoiran kanssa!

…Paitsi että ei. Vaikka metsästäminen vinttikoiralla Suomessa olisi mahdollistakin, en oikein ymmärrä, miksi joku haluaisi sitä väen vängällä harrastaa, kun hommaan paremminkin sopivia rotuja on.

Kun vinttikoiranomistaja ajattelee metsästystä, mielessä väikkyy jotakin tällaista:

Miten siistiä, haukka ja kaikki! Valitettavasti Suomessa vastaava meininki on haukkaa myöten melkein mahdotonta.

Salukini sai ensimmäisen rusakkonsa kiinni neljän ja puolen kuukauden ikäisenä. Vanhempana se on ollut mukana oikeallakin jänismetsällä. Sille on ammuttu jänis. Mikään ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että suomalaisessa metsästyskäytössä saluki tai mikä tahansa vinttikoirarotu on aika onneton. Meikäläinen todellisuus nimittäin näyttää tällaiselta:

Pohjoismaissa ei ole kehitetty vinttikoirarotuja, koska meikäläinen maasto ei sovellu nopealle ja näkönsä varassa metsästävälle koiralle. Vinttikoira tarvitsee aukeita, yhtenäisiä alueita tai kaniinin tapaisia saaliseläimiä, jotka eivät koskaan juokse naapuripitäjän puolelle. Suomalaisesta metsästä ei löydy kumpiakaan, ja pellolla metsästämisen estävät tehokkaasti maanomistuskuviot. Jos koira ajaa saaliin naapurin pellolle tai toisen metsästysseuran hallinnoimalle alueelle, sitä ei saa siellä kaataa. Tyypillisessä metsäryteikössä taas saalis katoaa koiran näkyvistä yhdeksässä tapauksessa kymmenestä. Vaikka jotkut vinttikoirat pyrkivät jäljittämään hukkunutta saalista nenänsä varassa, vinttikoirien suurin ongelma tyypillisissä suomalaisissa metsästystilanteissa on se, että niistä ei juuri kuulu ääntä. Jos tarkoitus on ampua jänis, pyssymiehellä ei ole mitään keinoa seurata ajon kulkua, ja on yhtä todennäköistä ampua yllättäen puskasta ilmestyvää koiraa kuin jänistä – etenkin jos erällä on samaan aikaan muita metsästäjiä, joille vinttikoiran hiljainen ajotapa on tuntematon. Suomalaisessa metsämaastossa ajotilanne voi myös helposti koitua vinttikoiralle kohtalokkaaksi, koska ne ovat niin nopeita. Metsään voi ajaa turvallisesti traktorilla mutta ei formulalla, ja todennäköisyys puhkaista silmä oksantynkään tai katkaista jalka kivenkoloon kasvaa vauhdin lisääntyessä.

Saako Suomessa metsästää vinttikoiralla? Saa, mutta ei siten kuin niiden omistajat ehkä haluaisivat. Voisiko Suomessa sitten ylipäätään metsästää vinttikoiralla kuten niiden omistajat haluaisivat? Yleensä ei. En koe kampanjointia vinttikoiratyyppisen ajometsästyksen virallistamiseksi Suomessa mielekkääksi, koska sellainen ei meidän olosuhteissamme olisi käytännöllistä tai edes järkevää. Huomattavasti suurempana epäkohtana pidän sitä, että haukkametsästys ei ole Suomessa laillista misään muodossa, vaikka kanahaukka (Accipiter gentilis) kuuluu jo valmiiksi laajistoomme ja suomalainen metsämaasto sopisi kanahaukan metsästyskäyttöön erinomaisesti. Saisivat samalla ne Kauppatorin lokitkin kyytiä.


Artikkelikuva: Gaston Phébus, Livre de chasse / Wikimedia Commons

Vuosi 2012 rantahiekalla

Millaista on herätä aamulla ja todeta, että pienimuotoista ja epäsäännöllisesti päivittyvää blogiasi on luettu yhden päivän aikana yli 10 000 kertaa? Hämmentävää, jännittävää ja kerrassaan odottamatonta. En todellakaan uskonut ensimmäisiä tekstejä kirjoittaessani, että jonakin päivänä Oudon rannan hiekka pomppaisi WordPressin suosituimpien suomenkielisten blogien päivittäistilaston ykköseksi ja onistuisi vieläpä vierailemaan listalla useaan otteeseen kymppitonnin päivän jälkeenkin.

Te blogini lukijat olette selvästi sekä kärsivällisiä että uskollisia: vaikka päivitysten välissä on pahimmillaan vierähtänyt kuukausia, viikottaiset kävijämäärät ovat silti aiheuttaneet epäuskoista hihitystä ja nolostunutta mielihyvää aina tilastoja katsellessani. Runsas kommentointi on ollut blogin suola ja miellyttävä yllätys, ja moni juttuidea on saanut alkunsa jonkun lukijan kommentista. Kiitos teille kaikille lukijoille, kommentoijille ja juttuja linkittäneille!

Klikkaa tästä nähdäksesi vuosiraportin.

Pennunostajista ja kuluttajan vastuusta

Nykyisin tuntuu olevan yleisesti tunnustettu tosiasia, että koirarotujen terveystilanteessa on parantamisen varaa ja geenipoolit ovat vaarallisen pienet. Jonkinasteinen konsensus vallitsee myös siitä, että kasvattajat ovat pilanneet koirarodut. Tai jos eivät kasvattajat, niin asialla ovat olleet ulkomuototuomarit ja rotuyhdistykset. Tai jos eivät he, niin joku muu kuin minä ne rodut kuitenkin on pistänyt tärviölle.

Tästä liikuttavasta yksimielisyydestä huolimatta uskaltaisin kuitenkin ehdottaa vaihtoehtoista syyllistä. Terva ja höyhenet nyt valmiiksi, sillä tosiasia on, että ajatus koiraroduista pilasi koirarodut.

Tai no, mitäpä sitä kursailemaan:

Ostajat ovat pilanneet koirarodut.

On helppoa paheksua kasvattajia, Kennelliittoa, koiranäyttelyitä – ketä tahansa muuta paitsi pennunostajia, meitä itseämme. Karu totuus kuitenkin on, etteivät kasvattajat viitsisi kymmeniä vuosia kasvattaa koiria, jotka eivät mene kaupaksi. Joku ne hermorauniot ja muotopuolet kuitenkin ostaa. Kukahan se mahtaa olla?

Bulldoggi-ihmisiä viehättää rodun menneisyys hurjana taistelukoirana, mutta kuitenkin he päätyvät ostamaan eläimen, jonka edessä härkä kuolisi korkeintaan nauruun tai myötähäpeään. Irlanninsusikoiran ostajien mielikuvissa väikkyy rodun kuvitteellinen uljas menneisyys susien kaatajana – ja sitten he ostavat hitaan ajamattoman jättiläisen, joka kuolee vanhuuteen kuusivuotiaana. Setterijengi puhuu kehän reunalla ylpeästi metsästyskoirista, mutta kumma kyllä kaupaksi menevät koirat muistuttavat äärimmäisen vähän niitä edelleen metsällä toimivia settereitä. Sileäkarvaiset noutajat, bullterrierit, tanskandogit, lunnikoirat, cavalierit, kiinanharjakoirat ja kymmenet muut menevät kaikki kaupaksi satojen tai tuhansien pentujen vuosivauhtia huolimatta rotuja vaivaavista vakavista terveysriskeistä.

Jostain syystä ihmiset eivät näköjään miellä ostopäätöstä poliittiseksi teoksi. Jos ostat pennun kasvattajalta X, olet käyttänyt demokraattista valintaoikeuttasi ja antanut hänelle sekä hänen ideologialleen äänesi täysivaltaisena. Pennun ostaminen on avoin valtakirja kasvattajalle jatkaa valitsemallaan tiellä. Pennun ostaminen on koiraharrastajan tärkein vaikutuskanava ja merkittävin tapa vaikuttaa siihen, millaisia koiria tulevaisuudessa tuotetaan. Unohtakaa Kennelliiton lautakunnat ja jalostuksen tavoiteohjelmat, ne ovat nappikauppaa sen vaikutus- ja ohjausvallan rinnalla, jota käytämme kun ladomme setelit kasvattajan kouraan. Joka ainoa ostamamme koira on julkinen JAA-ääni sen kasvattajan jalostustyön puolesta.

Ostin koiran säälistä pois huonosta paikasta.

Ostin tämän, koska lähiseuduilla ei ollut haluamani rodun muita kasvattajia.

Haluamassani rodussa ei ole terveempää kantaa.

Ostin tällaisen mulkosilmäisen lyttykuonon, koska en tajunnut rakenneongelmien laajuutta.

Niinpä niin. Oli syy mikä hyvänsä, pennun ostanut henkilö on ilmaissut tukensa koiran kasvattajalle, eikä sitä voi enää vetää pois vaikka myöhemmin hävettäisi ja kaduttaisi. Kasvattajat alkavat jalostaa terveempiä ja geneettisesti monimuotoisempia koiria välittömästi, kun me ostajat alamme vaatia ja ostaa vain sellaisia. Siihen asti kaikenlainen kasvattajien toiminnan moralisointi on enimmäkseen tyhjää sanahelinää.

Nykyään moni koiraharrastaja nyökyttelee innolla puheille hallituista roturisteytyksistä, rekisterin ulkopuolisten koirien käyttämisestä ja ostamisesta ja rotuunotoista. Nehän ovat juuri sitä, mitä rotumme tarvitsevat, ilman muuta kannatan – kunhan ne omituisen näköiset koirat ostaa joku muu. Koiraharrastajat paasaavat mielellään kasvattajille siitä, miten pitäisi kasvattaa parempia ja terveempiä koiria, mutta teot eivät vastaa sanoja. Kannatetaan teoriassa, mutta käytännössä ostetaan edelleen niitä samoja vanhan liiton rotukoiria samoista turvallisista linjoista samalla tutulla ulkonäöllä. Sopii siinä sitten surkutella, että voi nääs nääs kun paskat kasvattajat ovat ajaneet rotumme geneettiseen pullonkaulaan ja uutta verta ei enää saa mistään, sydämet pettävät, 12% sukusiitosprosentti kahdeksalta polvelta on rodussa matala ja 90 prosentilla kannasta aivot eivät mahdu pääkoppaan. Miten ihmeessä tähän nyt päädyttiinkään, oi ja voi!

***

Polemisointi sikseen, lupasin suureellisesti kirjoittaa joskus siitä, millainen on hyvä pennunostaja. Kuten alun palopuheesta voi päätellä, tehtävä osoittautui hankalaksi ja ajatukset suistuivat välittömästi sivuraiteille. Uskon useimpien kasvattajien kriteereiden olevan itsestäänselvyyksiä: hyvä pennunostaja ei laiminlyö tai piekse koiraa, maksaa sen ostohetkellä käteisellä, pitää yhteyttä kasvattajaan, harrastaa tai on harrastamatta sen mukaan mitä on ostohetkellä tullut luvattua ja on tunnettu tolkullisesta koiranpidostaan. Ja niin edelleen. Jos ei toteuta neljää viidestä peruskriteeristä (käteismaksusta voinemme tinkiä), saattaa olla ns. huono pennunostaja, ne muut ovat sitten niitä hyviä tyyppejä. Mutta millainen on kasvattajien mielestä ihan superhyvä, ihanteellinen pennunostaja?

Koska en tiedä asiasta kasvattajien näkökulmasta mitään, pyysin apua asiantuntijoilta. Avuliaat kasvattajat lähettivätkin lukuisia kriteereitä ja ohjeita ostajille, joiden asiakkuudesta kasvattajat käyvät suorastaan kilpailua. Aika moni tosin huomautti myös, että tällaiset ihmeostajat ovat vähän kuin tarujen yksisarviset: paljon niistä puhutaan, mutta harva on sellaisen päässyt omin silmin näkemään.

Älä kiinny alle luovutusikäiseen pentuun sen ulkonäön perusteella
Kasvattajien mukaan hämmentävän suuri osa pennunostajista haluaa jonkun tietyn värisen pennun. Pitää olla laikkua, brindleä, erivärisiä silmiä, jopa jotain tiettyä värivirhettä kysytään. Annapa olla, jos yleensä ruskeita pentuja tekevään rotuun tupsahtaa valkoinen pentu: kaikki huomaavat yllättäen, että juuri sen pennun kuva puhuttelee juuri heitä, että juuri tämä erikoisen värinen pentu tuntuu omalta.

Suurin osa kasvattajista ei erityisesti innostu pennunostajista, jotka tahtovat varata parin päivän ikäisistä marsunkaltaisista otuksista itselleen jonkun tietyn pennun. Koirissa on eroja. Ommistajissa on eroja. Ihanteellinen pennunostaja tajuaa, että kasvattaja yleensä tuntee pentujensa luonteen parhaiten ja että on kasvattajan omienkin intressien mukaista valita kullekin ostajalle sopivin pentu luonteen perusteella eikä sen, miten hyvin koiran väri sointuu olohuoneen sohvaryhmään.

All you need is love? No ei säännöllisistä kuukausituloista haittaakaan ole.
Tätä kirjoittaessa Facebookissa kiertää sydämeenkäypä vetoomus, jolla ulkomailla matkailevat ihmiset keräävät ystäviltä ja kylänmiehiltä rahaa tuodakseen matkoilla adoptoimansa kulkukoiran Suomeen. Koiran rokotukset ja muut tuontikulut ovat 450 euroa. Vaikka kannatankin kulkukoirien pelastamista, vetoomus sai aikaan lähinnä epäuskoisen tyrskähdyksen: 450 euroa, ja tyypit joutuvat keräämään sen Facebook-kolehdilla?! 450 euroa ei ole mitään sen rinnalla, mitä koira maksaa elinaikanaan. Sen eläinlääkärikulut, ruoat, hoitopalkkiot, kuljetuskustannukset, tuhot ja vakuutukset maksavat takuulla moninkertaisesti tuon summan jo vuodessa. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon enemmän joudut ehkä maksamaan vuokraa, koska monikaan vuokraisäntä ei pidä koirista.

Koiranomistaminen ei ole kallista, mutta ei se kyllä mitään halpaa lystiäkään aina ole. Kasvattajat yleensä toivovat, että pennunostajilla olisi sen verran rahaa, ettei tarvitse pistää pystyyn FB-kolehtia jos koiralta katkeaa jalka ja leikkauksen omavastuu on 500 e. Tonnin pennunostohinta on ns. pieru Saharassa: todelliset kulut alkavat siitä, kun tuot koiran kynnyksen yli kotiisi. Jos koiran ottajalla on suuria vaikeuksia saada kasaan edes ostohintaa, kasvattajalle saattaa juolahtaa mieleen ihmetellä, millä se koira on tulevaisuudessa tarkoitus huoltaa ja elättää.

Siitä puheen ollen, älä edes yritä tinkiä koiran ostohinnasta. Osamaksuunkin jotkut myyjät suhtautuvat varauksella. Siperia lienee opettanut tarpeeksi monta kertaa, että viimeisiä maksueriä on yllättävän työlästä saada tilille, kun koira on jo uudella omistajallaan ja etenkin, kun se ei enää viimeisen erän maksupäivnä olekaan söpö pentu vaan kaiken tuhoava ja sisälle paskova terminaattori.

Älä valehtele itsellesi, saati kasvattajalle
Osa kasvattajista myy lupaavia pentuja vain harrastaviin koteihin, ja osa pennunostajista taas pitää harrastuksenaan kaunistella harrastusaikeitaan tällaisille kasvattajille. Jos lupaat kasvattajalle käydä koiran kanssa rodunomaisissa kokeissa tai näyttelyssä, olisi tietysti mukava, että olisit myös valmis niin tekemään, vaikka joutuisitkin käyttämään siihen kesälomaviikonloput, jotka oikeastaan haluaisit viettää mökillä. On myös jonkinlaista itsepetosta ostaa lupaava pentu lajiin, jota voi harrastaa vain sellaisina vuodenaikoina, kun itse on kausityössä lähes kellon ympäri. Autottoman ei kannata esittää harrastavansa aktiivisesti lajia, joka vaatii välttämättä auton, jotta pääsisi edes harjoituksiin.

Kasvattajien mukaan on paljon pennunostajia, jotka haluavat pennun, jolla on mahdollisuuksia ja potentiaalia lajiin kuin lajiin. Tällaisia pentuja ei ole liiaksi, ja sellaisen myyminen ihmiselle, joka jättää koiran makaamaan sohvalle, on kasvattajalle suuri menetys. Vielä pahempaa on, jos ostaja ilmoittaa kasvattajalle haluavansa nimenomaan sen pentueen aktiivisimman ja vahvaluonteisimman pennun, ja paria kuukautta myöhemmin koko perhe on helisemässä, kun sellaiselle ei sitten keksittykään mitään järkevää tekemistä ja elikko on syönyt itsensä läpi gyproc-levystä naapurin puolelle.

Ymmärrä, että kasvattajalla on omaakin elämää
Ei liene kasvattajaa, joka ei toivottaisi potentiaalisia pennunostajia tervetulleeksi tutustumaan koiriinsa. Jos pentueessa on kymmenen pentua, tämä tarkoittaa käytännössä useita kymmeniä visiittejä parin kuukauden aikana. Osa katsojista ottaa mummit ja serkunkaimatkin mukaan, toiset tuovat koko suurperheensä ja ystävänsäkin. Kahvin ja pullan kulutus nousee tappiin ja kasvattajan kotia joutuu vieraiden vuoksi pitämään paraatikunnossa viikkokausia. Hyvät pennunostajat käyvät katsomassa pentuja, loistavat pennunkatsojat kysyvät etukäteen lupaa tulla kylään ja tuovat omat pullapitkot mukanaan. Jos he ottavat kuvia vierailunsa aikana ja haluavat julkaista ne internetissä, olisi tietysti mukavaa, jos niissä ei näkyisi kasvattajan pyykkivuoria tai synnytyksestä jääneitä verisiä pyyhkeitä keittiön pöydällä.

Hyvä kasvattaja on aina valmis neuvomaan kasvatinomistajiaan ja vastailemaan kysymyksiin, mutta järjen käyttö on tässäkin sallittua. Kasvattajien täytyy käydä töissä, kasvattaa omat lapsensa ja hoitaa omat koiransa. Jos Moppe karkaa toistuvasti tarhasta tai Peppi teki ripulit karvalankamattoon, ei välttämättä ole kovin kohteliasta soittaa kello kolmelta aamuyöllä. Samoin monta kertaa päivässä toistuvat ”arvaa mitä se nyt tekee” -tyyppiset päivitykset voinee säästää netin keskustelupalstalle.

Hyvä pennunostaja haluaa hyvän koiran, loistava pennunostaja omistaa jo täydellisen sellaisen

Minkä ikäisenä tämä narttupentu kannattaisi astuttaa, ettei tule kohtutulehdusta?

…tai on ainakin lukenut jonkun koirakirjan ja tietää, mitä on ottamassa. Jos pennunostaja kysyy, olisiko pentua parempi kurittaa Aamulehdellä vai Hesarilla ja tiedustelee, montako päivää menee sisäsiistiksi oppimiseen, aika moni kasvattaja tekee henkiset facepalmit. Neuvoja voi aina kysyä, mutta jonkinnäköiset koiran kanssa elämisen perustiedot olisi toivottavaa hallita ennen ostopäätöstä. Ei myöskään kerro kauhean hyvää potentiaalisesta ostajasta, jos tämä intoutuu kertomaan, miten huonokäytöksinen tämän edellinen koira olikaan.

Paraskin pentu on vasta aihio, lopputuloksesta vastaa paljolti omistaja

Fiksut pennunostajat tajuavat, että paraskin kasvattaja ja loisteliainkin yhdistelmä antavat pennulle vasta lähtökohdat, joista omistaja lähtee mmuokkaamaan haluamansa kaltaista koiraa. Paskasta ei saa timanttia eikä sököstä tervettä, mutta parhaankin pennun voi takuulla sössiä pilalle, jos omistaja tosissaan omistautuu asialle.

Inspiraation puutteessa lopetan listan tähän, mutta otan edelleen kasvattajilta mielelläni vastaan lisäkriteereitä loistaville pennunostajille. Huomaattehan, että ”toivon, että koiraa rakastetaan omana itsenään” ja sen sellaiset ovat mielestäni itsestäänselvyyksiä. Tuskinpa kovin moni ns. hyvä kasvattaja haluaa ehdoin tahdoin myydä koiraa paikkaan, jossa sitä pidetään huonosti.


Lisää aiheesta:

Miten löytyy hyvä kasvattaja?

Linkkivinkki: antiikin koiraroduista

Historiablogi Tempus omnia revelat on aiemminkin kirjoittanut roomalaisajan koirista. Uusimmassa kirjoituksessa luodaan katsaus roomalaisajan koirarotuihin, tai pikemminkin tuolloin yleisiin koiratyyppeihin. Samalla tulee todettua, että nihil novi sub sole, ei mitään uutta auringon alla:

Koirat ovat antiikin ajan taiteessa suosittu aihe. Nähtävästi niitä pidettiin lemmikkeinä kaikissa sosiaaliluokissa orjista senaattoreihin. Julius Caesarin sanotaan kerran valittaneen kansalaisten hoitavan koiriaan paremmin kuin lapsiaan. Jossain vaiheessa ylhäisönaisten oli muodikasta lähteä forumille koiranpentu pukunsa laskoksissa.

Parishiltonmainen pikkukoira asusteena -meininki oli siis muotia jo kaksituhatta vuotta sitten.

Jutun kuvituksesta paljastuu, että brindle väritys tunnettiin vinttikoiratyyppisissä koirissa jo antiikin aikana. Mosaiikeista näkyy myös, että ruusukorvat olivat yleiset niin vertraguksilla kuin muilla koiratyypeillä. Itse asiassa etenkin vertagusten yhdennäköisyys nykyisten greyhoundien kanssa on silmiinpistävää. Roomalaisilla oli selvästi hyvä maku koirien suhteen.

Lue koko juttu täältä.

 

 

Lisää aiheesta
Vinttikoirien historiaa
Koirakuvia sadan vuoden takaa
Jotkut asiat eivät koskaan muutu

Hyvä kasvattaja

Escherin kenneltilat?

Kaikki tietävät, että koiranpentu tulisi ottaa vain hyvältä kasvattajalta. Tämä on samanlainen kiistaton totuus kuin sekin, että pentu myydään vain hyvään kotiin. Kriteerit hyvälle ovat kuitenkin yllättävän vaikeasti määriteltävissä.


Itsestäänselvyydet

Hyvä kasvattaja ei ole typerys. Hän tietää, mikä on koiranpennun luovutusikä ja että pentua ei myydä auton takakontista Perä-Pihtiputaan Siwan parkkipaikalla.

Hyvä kasvattaja toivottaa pennunostajat tervetulleeksi kotiinsa tapaamaan koiriaan. Koirien elintilojen olisi syytä olla asianmukaiset, mutta etenkin ensikertalaisten pennunostajien on syytä tiedostaa, ettei monen koiran taloudessa välttämättä ikinä tuoksu ruusulle ja kärpäspaperit olohuoneen katossa eivät välttämättä kerro huonosta kennelinpidosta. Kenneleissä myös haukutaan usein ja paljon, mikä on aivan normaalia.

Kuka tahansa osaa kehua koiriaan, mutta hyvä kasvattaja pystyy kertomaan niiden huonoistakin puolista muutenkin kuin ulkonäön osalta. Tätä tehdessään hyvä kasvattaja muistaa, että suurin osa pennunostajista ei asu maaseudulla jumalan selän takana eikä omista erillisiä kenneltiloja. Jos hänen koiransa kusevat sisään, arastelevat vieraita tai kärsivät eroahdistuksesta päivisin, hyvä kasvattaja kertoo asian niin kuin se on ja selittää, mitä tällainen taipumus voi tarkoittaa kerrostalossa asuvalle.

Hyvä kasvattaja kasvattaa tervepäisiä elukoita eli koiria, jollaisten kanssa voisit itsekin kuvitella jakavasi arkesi.

Hyvä kasvattaja on itsekin tervepäinen. Koiraihmiset tuppaavat olemaan ns. suuria persoonallisuuksia, mutta joukkoon mahtuu keskimääräistä suurempi otos psyykkisesti häiriintyneitä ihmisiä sekä kaikenlaisia häslääjiä, jotka pidemmän päälle vetävät lokaan paitsi oman nimensä niin pahimmillaan myös kasvatinomistajiensa nimet. Jos valitsemastasi kasvattajasta liikkuu epämääräisen oloisia juoruja tai jos kasvattaja tuntuu sekaantuneen kaikenlaisiin outoihin kuvioihin, kannattaa mennä paikan päälle jututtamaan kasvattajaa kasvokkain. Jos tyypistä silloinkin välittyy hieman erikoinen tai epämääräinen kuva, etsisin koiran suosiolla muualta.

Toki on muistettava, että koiramaailman kantava energianlähde on kateus, ja menestyneistä kasvattajista juorutaan aina. Vaatii psykologista pelisilmää erottaa kateudesta johtuvat paskamyrskyt aidoista huolenaiheista.

Hyvä kasvattaja tekee selkeät sopimukset sijoituksista ja pentujen kaupoista paperilla. Hän täyttää omat velvoitteensa ajallaan eikä odota pennunostajilta ymmärtämystä sille, että rekisteröinti tai kasvatin jalostuskäytöstä maksettavat korvaukset ovat kuusi kuukautta myöhässä kasvattajan vaikean elämäntilanteen vuoksi.

Hyvä kasvattaja tuntee koiraharrastusta säätelevät lait, sopimukset ja pykälät muutenkin kuin kysymällä kaverilta tai nettipalstalta. Tämä on erityisen tärkeää, jos olette tekemässä jalostusoikeus- tai sijoitussopimusta.

Hyvä kasvattaja kertoo pennun hinnan oma-aloitteisesti ja säästää ostajan vaivalloiselta kiemurtelulta, joka syntyy suomalaisesta kulttuurista jossa hinnasta kysymistä pidetään moukkamaisena huonon pennunostajan merkkinä. Sillä kuitenkin on väliä, maksaako pentu 300 vai 3000 euroa.

Tittelirivit ja tulokset

Hyvä kasvattaja on ihminen, joka harrastaa menestyksekkäästi samaa lajia, jota itsekin aiot koirasi kanssa harrastaa. On hyvä, jos tuloslistoilla näkyy säännöllisesti hänen ksvattejaan, mutta olennaista olisi nähdä kasvattaja itse kisoissa säännöllisesti, tekemässä tulosta omilla koirillaan. Näyttelyihmiset hyötyvät, jos kasvattaja trimmaa ja valmistelee itse omien koiriensa turkit näyttelykuntoon, koska hän opettaa varmasti aloittelijoille homman kerralla oikein. Jos ei itse aio harrastaa, kasvattajan harrastamisilla ei ole niin väliä.

Hyvä kasvattaja arvostaa jalostustyössään tuloksia, mutta muistaa, että koiran kanssa pitää elää 24 tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa. Jalostustyön päämääränä ei saa olla se yksittäinen multivalio, jonka sisarukset ovat hermoheikkoja, sairauksien raiskaamia jalostuskukkasia.

Kennelliiton tai jonkin muun vastaavan järjestön jäsenkirja ja hienolta kalskahtava kennelnimi ei ole hyvän kasvattajan tae. Jos haluaa harrastaa monipuolisesti koiransa kanssa, sellainen olisi kuitenkin kasvattajalta syytä löytyä.

Bonukset

Kuka tahansa osaa sanoa, että ”No nyt meni kyllä perkele metsään, idiootti” kun olet taitamattomuuttasi tunaroinut koirasi koulutuksen kanssa. Hyvä kasvattaja osaa paitsi sanoa sen niin myös kertoo, kuinka itse aikoinaan mokasi lähes samalla tavalla ja kuinka tilanne silloin korjattiin.

Hyvä kasvattaja ymmärtää, että myydessään koiran hänen määräysvaltansa siihen päättyy. Hän tietää kuitenkin, että kaikesta huolimatta hän on todennäköisesti ensimmäinen ihminen, jolle soitetaan, kun koiran kanssa menee jokin vikaan.

Hyvä kasvattaja ei oleta, että kasvatit tulevat välttämättä aina toimeen keskenään vain siksi, että ovat sukua.

Asiansa osaava kasvattaja ei myöskään oleta, että kasvattien omistajat tulevat aina toimeen keskenään vain siksi, että heillä on koira samalta kasvattajalta. Kunnon kasvattaja tietää, että paras mahdollinen kiitos onnistuneesta kasvatustyöstä on se, kun pennun kerran ostanut perhe palaa saman kasvattajan luokse ostamaan seuraavaa koiraansa, mutta ymmärtää, ettei ole henkilökohtainen loukkaus, jos perhe päätyy ostamaan pennun toiselta kasvattajalta.

Hyvä kasvattaja ei oleta, että kasvatinomistajat jakavat samat mielenkiinnon kohteet, harrastukset ja elämänarvot kuin hän itse. Hän ymmärtää, että vaikka koiraharrastuksen ulkopuolella ei olisi jonkun ihmisen kanssa välttämättä ikinä tekemisissä, hän voi kuitenkin olla ihan ok pennunomistaja. Hyvä kasvattaja ei anna erilaisten ideologioiden sekoittua koiraharrastustukseensa.

Aloittelevat kasvattajat voivat olla hyviä kasvattajia, mutta etenkin ensikertalaiselle pennunostajalle olisi eduksi, mikäli kasvattajalla olisi laaja kokemus koirista yleensä.

Hyvä kasvattaja selvittää mahdolliset ristiriidat kasvattiensa omistajien kanssa muualla kuin nettipalstalla tai Facebookissa.

Asialleen omistautunut kasvattaja saattaa tehdä kaikenlaisia muitakin sankaritekoja, kuten peruuttaa tarvittaessa lumihankeen juuttuneen kädettömän kasvatinomistajan auton takaisin tielle (terveisiä vaan sinne Jokikuntaan).

Mistä hyvän kasvattajan löytää?

Jostain syystä monilla ihmisillä tuntuu olevan koiran hankinnan kanssa julmettu kiire. Perhe päättää, että koira olisi kiva, ja sitten se koira onkin saatava heti seuraavalla viikolla. Innokkaat ensikertalaiset soittelevat yhdistysten pentuvälitykseen, lukevat paikallislehden ”Myydään lemmikkejä” -palstaa, selailevat eläinsuojeluyhdistysten sivuja kodittomien rekkujen toivossa. (Jos tunnistat tästä itsesi, niin käy lukemassa kodinvaihtajista ainakin tämä.) Näillä keinoin voi löytyä hyvä kasvattaja ja mukava lemmikki, mutta yhtä todennäköistä on, ettei löydy.

Jos haluaa tehdä koiran hankinnan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja varman päälle, kannattaa kehittää pakkomielteenomainen innostus nettipalstojen ja -sivujen lukemiseen. Ei uskoisikaan, mitä kaikkea voi oppia kasvattajista vakoilemalla vaikkapa vanhoja viestiketjuja rotupalstoilla (esimerkiksi nyt vaikka tämä). Harrastusorientoituneet pennunostajat voivat lisäksi alkaa seurata tuloslistoja. Kennelliiton tietokanta KoiraNet paljastaa sekin osaltaan yhtä sun toista. Ystävien suositukset voivat olla kullanarvoisia.

Kun menee tapaamaan kasvattajaa, olisi hyvä tiedostaa, että lähes kaikki koiraihmiset ovat omalla tavallaan hulluja. Ostajan pitääkin päätellä, onko valittu kasvattaja hyvällä tavalla höpsähtänyt vai epäilyttävä sekopää. Monet koiraihmiset puhuvat paljon ja mielellään, ja järkevä ostaja miettii jo etukäteen kysymykset, joihin hän haluaisi vastaukset vierailunsa aikana. Jos vastauksia ei meinaa saada tai kasvattaja välttelee kysymystä, olisin varuillani. Samoin, jos kasvattaja puhuu yhtenään itsestään ja omista edesottamuksistaan koiriensa sijaan. Et kuitenkaan ole etsimässä uutta parasta ystävää vaan ihmistä, joka pystyy myymään sinulle halutunlaisen lemmikin. Hyvä kasvattaja uskoo omaan tietotaitoonsa ja kertoo koiraharrastuksestaan mielellään, mutta teidän ei tarvitse olla sielunkumppaneita minkään muun asian suhteen.

Uskon, että kelvollisia kasvattajia on reilusti enemmän kuin huonoja ja hyviäkin vaikka millä mitalla. Mitä kokeneempi pennnunostaja, sen pienemmäksi kasvattajan rooli hänen ja pennun elämässä muodostuu. Ensikertalaiselle hyvä kasvattaja on kuitenkin painonsa arvoinen kultaa, ja hänen kannattaisi käyttää huomattavasti suurempi osa koiran hankintaan kuluvasta energiasta kasvattajien vertailuun kuin söpöillä kuvilla koristeltujen pentumainosten tiirailuun.

Lue myös nämä

Juha Kareksen ohjeet rotukoiran hankintaan. Kirjoitettu vannoutuneen näyttelyihmisen ja -kasvattajan näkökulmasta, mutta sisältävät paljon asiaa uusille rotukoiran ottajille.

Kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen tuki ry:n pennunosto-opas sekä hyvä lista kasvattajalta kysyttävistä kysymyksistä (pdf).

Koska tangoon tarvitaan kaksi, seuraava kirjoitus käsittelee sitä, millainen on hyvä pennunostaja ja miten sellaiseksi tullaan. Koska en itse kasvata, otan oikein mielelläni vastaan kasvattajien toiveita pennunostajille vaikkapa sivupalkissa näkyvään sähköpostiosoitteeseen tai kommenttiosioon.

Koira ei ole delfiini – naksutinkoulutuksen haasteista

Muistan hyvin, kun naksutinkoulutus rantautui Suomeen joskus 1990-luvulla. Tai oikeastaan pitäisi ehkä sanoa, että naksutinkoulutus rantautui tuolloin maakuntiin ja ihmisten laajempaan tietoisuuteen. Suomessa oli varmasti koulutettu pelkästään positiivisin menetelmin jo vuosia aiemmin, mutta ainakaan itse en tällaisiin valistuneisiin kouluttajiin törmännyt ennen 1990-luvun loppupuoliskoa. Treenikentillä vallitsi edelleen varsin preussilainen meininki. Ylenmääräinen palkitseminen oli pannassa ja vaikka omien aivojen käytöstä ei treenaajia suorastaan rankaistukaan, ei siihen myöskään erityisesti kannustettu. Istumaan opetettiin painamalla koiran peffaa alas ja kotona koiria rangaistiin selättämällä, sanomalehdellä läpsimällä ja kiskomalla kuristuspannasta. Ei epäilystäkään, naksutinkoulutus oli merkittävä parannus.

Positiivisen vahvistamisen ja sheippauksen suuri ahaa-elämys oli, että hitto, voin huijata koiran tarjoamaan vapaaehtoisesti haluttua käytöstä ja koira vieläpä nauttii kouluttamisesta! Naksutin oli ensimmäinen kosketukseni ns. kukkahattumenetelmiin. Oli hienoa huomata, että kouluttamalla koiraani koulutin samalla myös itseäni ymmärtämään eläimen ajatusmaailmaa. Ensimmäistä kertaa tunsin puhuvani koirien kanssa enemmän tai vähemmän samaa kieltä. Olimme koiran kanssa samassa tiimissä, samalla puolella, teimme yhdessä hauskoja asioita ilman ehdotonta pakkoa onnistua täydellisesti heti ensimmäisellä yrittämällä. Jos koulutuksessa tuli vastaan turhauttavia esteitä tai hidasteita, ne johtuivat yleensä lähinnä ohjaajan huonosta ajoituksesta tai liian nopeasta etenemisestä, eivät siitä etten perinteisin menetelmin kerta kaikkiaan saanut kerrottua herkälle koiralle riittävän selkeästi, mitä siltä milläkin käskyllä halusin. En ole koskaan ollut tottelevaisuuskoulutuksessa kovin hyvä, ja naksutinkoulutus teki ikävästä pakkopullasta sekä koiralle että ohjaajalle mieluista leikkiä.

Nykyään naksutin on koiranomistajan perusväline ja naksutinkoulutusta tarjotaan nettikeskusteluissa poikkeuksetta avuksi lähes jokaiseen kuviteltavissa olevaan koiraongelmaan. Eikä siinä mitään, pidän naksuttelusta edelleen yhtä paljon kuin tutustuessani siihen ensimmäisen kerran, ja kukkahattumenetelmät koirankoulutuksessa ovat muutenkin sydäntäni lähellä. Itse asiassa koko koirankoulutusfilosofiani perustuu sille, että koiraa tulisi huijata toimimaan aina oikein, palkkaa pitäisi maksaa ruhtinaallisesti ja epäonnistumisista pitäisi potkaista lähinnä itseään, jos nyt jotakuta haluaa rangaista.

Mutta.

Naksutinkoulutus on kiistatta loistava tapa opettaa temppuja ja tottelevaisuussuorituksia hallitussa ympäristössä. Edellisen lauseen avainsanat: temppu ja hallittu ympäristö. Mielestäni koirankoulutus jakaantuu kahteen selkeästi erotettavaan kategoriaan: on tottelevaisuuskoulutusta eli näitä istuttamisia, maahanmenoja sekä noutoliikkeitä, ja sitten on jotain huomattavasti tärkeämpää: arkitottelevaisuus eli peruskoulutus. Tottelevaisuuskoulutus koostuu erilaisista tempuista, jotkaa koira tekee käskyn kuultuaan. Peruskoulutus sen sijaan määrittelee sen, millaista koiran kanssa on elää arjessa. Peruskoulutus ei perustu käskysanoihin vaan yhteiseen sanattomaan sopimukseen siitä, millaisia sääntöjä laumassa noudatetaan. Useimmiten peruskoulutus on myös tottelevaisuuskoulutuksen vastakohta sen suhteen, että arkietiketti määrittelee liudan asioita, joita koira ei tee. Tiedättehän, sisällä ollaan hiljaa, ihmisiä vastaan ei hypitä, remmissä kävellään vetämättä, kenkiä ei syödä ja niin edelleen.

Koiran ja omistajan arkietiketti muotoutuu hitaasti ja yleensä omistajan huomaamatta. Omistaja muokkaa koirastaan näköisensä tuhansilla huomaamattomilla tavoilla. Arkietikettiä on vaikea opettaa temppuina, koska ”ole kiltti ja älä syö kaukosäädintä” ei ole varsinaisesti käsky. Tästä johtuen arkitottelevaisuudessa toivotun käytöksen sheippaaminenkin pelkästään positiivisella vahvistamisella on monille haasteellista. Miten tavikset (eli me jotka emme ole synnynnäisiä tuirekaimioita) naksuttelevat pois esimerkiksi työpäivän aikana tapahtuvan kerrostalossa kiljumisen, postimiehen haukkumisen kello viideltä aamuyöllä tai kaupungissa elävien koirien yleisimmän käytösongelman eli remmirähjäämisen? Niin paljon kuin naksutinkoulutusta arvostankin, pidän huolestuttavana sen suosittelemista ainoana vakavasti otettavana vaihtoehtona tällaisten ongelmakoirien kouluttamiseen – ei siksi, etteikö klikkeri olisi pätevä koulutustapa vaan siksi, että useimmiten arjessa esiintulevien käyttäytymisongelmien kouluttaminen pois pelkästään naksuttelemalla on monille omistajille liian haasteellista.

Mitä oikeastaan opetetaan, kun toivotaan koiran lopettavan remmirähjäys? Toivotaan tietysti, että koira ei vetäisi hihnassa. Olisi myös mukavaa, että se ei kiihtyisi muita koiria nähdessään, ja ideaalitilanteessa sen pitäisi olla ohitustilanteissa myös hiljaa. Mistä siis palkataan? Naksutetaanko, kun koira on sekunnin hiljaa vaikka kiskookin kohti toista koiraa? Naksutanko, jos koira kävelee suht nätisti hihnassa mutta murisee vastaantulijalle? Sammuttaminen eli käytöksen jättäminen huomioimatta ei ole vaihtoehto, koska useimmiten koira palkkaa ja siten myös ehdollistaa itse itseään rähinällään. Kaikki tämä pitäisi ajatella läpi koulutustilanteessa, jossa omistajalla on toisessa kädessä naksutin, toisessa remmirähjän hihna (tai useimmiten hihnoja), makupalat kädessä tai taskussa ja toinen koira tulossa vauhdilla kohti. Siinä pitäisi sitten pystyä tarkkailemaan omaa koiraa ja naksuttaa oikea-aikaisesti halutusta käytöksestä muutaman sekunnin välein, palkata ja katsoa, että koira varmasti ymmärtää, mistä palkka tuli. Tätä aikanani kokeilleena voin sanoa, että homma on vaikeampaa kuin nettipalstojen ”kokeile vastaehdollistamista naksuttimella” -ohjeista voisi päätellä.

Yleinen vastaväite tämänsuuntaiseen argumentaatioon kuuluu seuraavasti: omistajan tulee aloittaa ei-toivotun käytöksen karsiminen naksuttimella neutraalissa ympäristössä, niin pitkän matkan päässä muista koirista ettei oma koira vielä ota niistä kierroksia. Ja kyllä vain, näin on näreet ja niin pitäisi tehdä. Moni koirakko käykin uskollisesti monta kertaa viikossa harjoittelemassa muiden koirien katselemista turvalliselta etäisyydeltä esimerkiksi koirapuiston lähellä tai treenikentän laidalla. Valitettavasti koiran kanssa eläminen ei ole vain säännöllisiä harjoituksia neutraalissa ympäristössä. Jotenkin se koira on sinne puiston viereen saatava, aamuisin ja iltaisin se on käytettävä pissillä, viikonloppuisen sen kanssa ollaan metsässä marjastamassa. Muutama hallitsematon kohtaaminen tällaisissa tilanteissa pilaa hetkessä monen päivän huolellisen harjoittelun tulokset. Tunnen muutaman koirakon, jotka tekevät kohtaamisharjoituksissa hirveästi töitä naksuttimen ja palkan kanssa korjatakseen remmirähinän, mutta jotka takuulla käyvät kohtaamisharjoituksissa vielä kolmen vuoden päästäkin koska koira pääsee haukkumaan vieraille koirille aina kotipihalla oleillessaan tai aina aamupissalenkillä kun naapuri ilmestyy yllättäen oman moppensa kanssa kulman takaa – lyhyesti sanottuna siksi, että harjoitteluvaiheessa omistajalla ei ole aina ja kaikkialla naksutinta valmiina toisessa kädessä.

Toinen yleisesti esitetty vasta-argumentti on se, että kyllähän delfinaarioiden treenaritkin pystyvät hallitsemaan nelitonnisia miekkavalaita naksutinkoulutuksen keinoin. Kuinka kädetön tumpelo pitää olla, ettei muka pysty samoin opein yhtä koiraa kouluttamaan? Tällaisen ajattelutavan ongelma on se, että toisin kuin koulutettavat miekkavalaat ja delfiinit, koira ei elä delfinaariossa. Kaupunkiolosuhteissa elävän koiran ympäristö vaikuttaa jatkuvasti sen käytökseen, ja omistajansa kanssa ulkoillessaan koira altistuu jatkuvasti ristiriitaisille houkutuksille ja signaaleille, joiden edessä keskiverto-omistaja on voimaton. Miten vahvoilla mahtaisi delfiinien kouluttaja silliämpäreineen olla, jos tarkoitus olisi kouluttaa veneestä käsin avomeriolosuhteissa eläviä delfiinejä? Todennäköisesti palkkioon ehdollistuneet delfiinit edelleen hyppisivät renkaan läpi… mutta vain silloin, kun temppuilu sattuisi niitä huvittamaan. Kuvitteleeko joku, että jos ranta-altaan portit avautuisivat, vapaana syntynyt miekkavalas ei lähtisi avomerelle lajitoveriensa joukkoon vaan jäisi luotettavasti päivästä toiseen hyppimään altaassa renkaiden lävitse?

Miekkavalaita hallitaan pelkästään positiivisella vahvistamisella, koska niiden ympäristö on virikeköyhä vankila. Jos koirat eläisivät omissa ulkomaailmalta eristetyissä tarhoissaan, näkemättä koskaan muita kuin omaan laumaansa kuuluvia koiria tai pääsemättä milloinkaan muurien ulkopuolelle, niin toden totta, koulutus millä tahansa metodilla olisi helppoa kuin heinänteko. Yksikään delfiinien kouluttaja ei joudu viemään laumaansa ulkoilemaan merelle ja huolehtimaan siitä, että vapaana uiskentelevat delfiinit eivät jahtaa silakoita, ui kalastajien verkkoihin tai karkaa horisonttiin vieraan delfiinin perään. Koiranomistajat kohtaavat tällaisen tilanteen keskimäärin kolme kertaa päivässä, 365 päivää vuodessa.

En sano, etteikö arkitottelevaisuuden kouluttaminen naksuttimen avulla olisi lainkaan mahdollista, kaukana siitä. Johdonmukainen kouluttaja naksuttelee ongelman kuin ongelman pois päiväjärjestyksestä. Useimmat meistä vain eivät valitettavasti pysty noudattamaan vastaavaa kurinalaisuutta ja johdonmukaisuutta joka ainoana ulkoilukertana. Useimpien ihmisten elämä on kaoottista, kiireistä ja vaativaa, ja mielestäni on kohtuutonta vaatia, että koiran peruskoulutukseen tulisi suhtautua kuin työhön. Lemmikki hankitaan, jotta siitä olisi iloa omistajalleen. On turhaa hirttäytyä kiinni yhteen koulutusmetodiin – vaikka kuinkakin hyvään – jos itsekin tietää, ettei pysty viemään koulutusta kunnialla läpi valitulla metodilla.

Nettipalstoilla suhtaudutaan usein turhan ylenkatsovasti ihmisiin, jotka myöntävät epäonnistuneensa naksutinkoulutuksella, vaikka harvapa tuntee ihmisiä, jotka olisivat kouluttaneet esimerkiksi kerrostalohaukkumisen pois pelkästään positiivisin menetelmin ja nimenomaan klikkerillä. Tuntuu siltä, että naksutinkoulutuksesta on tullut niin vahva ideologinen meemi, että on kerettiläistä sanoa, ettei se välttämättä ole paras mahdollinen menetelmä kaikkiin tilanteisiin.

Lisää aiheesta:
Koirankoulutuksesta ja rankaisemisesta