Aiemmassa kirjoituksessa naureskeltiin kaikenkarvaisille meriselityksille, joita olen kuullut ihmisten antavan koiransa huonolle menestykselle vinttikoirien maastojuoksukokeissa. Yleisimmät syyt tuntuvat liittyvän saaliin ja vieheen erilaiseen käyttäytymiseen ja siihen, että koirien oikomista rangaistaan maastokisoissa, vaikka oikeassa metsästystilanteessa oikominen ja saaliin liikkeen ennakoiminen on ilmeisesti täysin normaalia. Oikea metsästystilanne kummittelee muutenkin varsin usein vinttikoirakokeita koskevissa foorumi- ja radanvieruskeskusteluissa.
Miten paljon oikea metsästystilanne sitten poikkeaa nykyisistä koemuodoistamme? Suomessa vinttikoirien käyttö metsästysvälineenä on paitsi laitonta myös vaikeaa, koska meiltä puuttuvat laajat aukeat alueet, joilla näöllään metsästävät koirat voisivat toteuttaa luontaisia taipumuksiaan. Koirien työskentelyä on vaikea nähdä livenä missään – satunnainen rusakonajo metsässä ei oikeastaan ole rodunomainen metsästystilanne – mutta onneksi nykyisin on YouTube ja modernit arabinuoret, jotka ovat viime aikoina innostuneet lataamaan koiristaan videoita nettiin. Jos jaksaa kuunnella taustalla pauhaavaa arabipoppia ja autontorvien tööttäilyä eikä kameran jatkuva heiluminen aiheuta epileptistä kohtausta, salukinomistajille on tarjolla runsaasti ilmaista oppimateriaalia.
Salukien sertifikaattimatka radalla on 480 metriä. Maastokoeradat puolestaan vaihtelevat neljästäsadasta kahdeksaansataan metriin, ja yhtään pidempää rataa pidetään äärimmäisen rankkana. Useimpien rotujen alkuperämaissa kilometri taas ei ole matka eikä mikään, kuten alla olevasta videosta näkyy (alussa on pari sekuntia valokuvia, sitten päästään tositoimiin).
Radalla häröilevien salukien omistajien yleisin selitys diskiin on yleensä se, ettei salukia ole kehitetty ratajuoksuun, ja moni meikäläinen saluki juokseekin maastokisoissa puhtaammin kuin radalla. Esimerkkivideon tilanne ei kuitenkaan juuri muistuta Vinttikoiraliiton maastokoetta vaan lähinnä ratajuoksua, jossa koirat lähtevät tiukassa rykelmässä suoraan kulkevan ja nopeasti etenevän saaliin perään. Meikäläisestä salukien ratajuoksusta tilanteen tietysti erottaa matkan huikealta tuntuva pituus ja se, että koirat eivät härki tai pahemmin vilkuile toisiaan edes lähdössä. (Katiskassa on video saman porukan järjestämistä salukien ratakilpailuista, jossa koriat juoksevat kameliradalla.)
Vaikka tilanne ei ole ”oikeaa” metsästystä vaan lähinnä eräänlaista extreme-coursingia (gaselli on varta vasten päästetty irti koiria varten, kuten tästä videosta näkyy), kyseessä on kuitenkin aito ajotilanne rotutyypillisen saaliseläimen perässä.
Seuraavassa videossa taas ajetaan jänistä Englannissa ennen nykyistä jäniksenmetsästyskieltoa, ja jälleen ero maastokoetilanteeseen on ilmeinen, vaikka saaliin käyttäytyminen onkin aavistuksen lähempänä maastokoetilannetta. Maastokokeessa viehettä vedetään paljon kauempana, mutta tässä koira kirjaimellisesti kääntyy viisipennisellä, eikä se todellakaan ennakoi saaliin liikkeitä pitkin peltoa.
En tiedä, kuuluuko suomalaisten maastokoetuomarien koulutukseen aitojen metsästystilanteiden seuraamista edes nauhalta, tai pidetäänkö vinttikoirien metsästyskäyttäymisen tuntemista ylipäätään olennaisena. Maastokokeen on toki tarkoitus simuloida metsästystä, mutta kyllähän kaikki tietävät, että kyseessä on tyylitelty urheilulaji.
Molemmista salukivideoista voi kuitenkin päätellä ainakin sen, että sekä maasto- että ratakokeissa salukit juoksevat matkoja, jotka ovat aivan liian lyhyitä mitatakseen koirien kykyjä rotutyypillisissä metsästystilanteissa. Salukin – ja miksei monen muunkin samantyyppisessä maastossa vastaavaa riistaa metsästävän vinttikoirarodun – kuuluisi olla kestävyysjuoksija, mutta kokeissamme palkitsemme näyttävästi harppovia sprinttereitä. Asiassa sinänsä ei ole mitään pahaa, koska suomalaista vinttikoiraa ei ole tarkoituskaan käyttää metsästykseen, ja viettiä tai sen puutetta molemmat koemuodot toki mittaavat varsin kelvollisesti. Itse kuitenkin toivottaisin Suomeenkin tervetulleeksi ruotsalaiset 780 metrin ratakokeet.
Palataksemme videoihin, tässä on kaksi galgoa jäniksen perässä:
Kahdenkaan koiran ajotilanteessa ei kummankaan kannata oikoa, koska saalis hukkuisi välittömästi. Vauhtikaan ei nouse koskaan yhtä kovaksi kuin maastokisoissa. Galgoista puheen ollen, netistä löytyi puolituntinen kooste Espanjan vuotuisista jäniksenajon mestaruuskisoista. Kohdassa 11:18 alkavassa lähdössä näkyy maastoa, jonka luulisi hiljentävän usein kuullut valitukset siitä, että näköesteet maastoradalla ovat epätyypillisiä vinttikoirien metsästystilanteissa. Samassa lähdössä näkyy myös, kuinka toinen koirista koettaa ennakoida kauas karanneen saaliin liikkeitä – ja hukkaa saaliin hetkeksi kokonaan. Koira ei kuitenkaan luovuta, kuten vieheen kadottaneiden meikäläisten maastojuoksijoiden usein näkee tekevän, vaan kirii parinsa pian taas kiinni.
Iso-Britanniassa vinttikoirien rotutyypillinen metsästystilanne on nykyisin usein tällainen:
Kyseessä on metsästysmuoto nimeltä lamping tai spotlighting, jota käytetään kaniinien kaltaisten tuhoeläinten kontrollointiin. Valo heijastuu eläinten silmistä ja paljastaa niiden sijainnin, ja kuten jokainen öisellä metsätiellä jäniksen perässä ajellut autoilija tietää, puput eivät yleensä tajua hypätä valokiilasta pusikkoon.
Lopuksi tyylikäs vahinkoajo, jossa hienosti ajava lurcher (greyhound x skotlanninhirvikoira) on vähällä saada kauriin kiinni:
Oudon rannan hiekka 
En ota kantaa siihen, että käytetäänkö lampingiä kanikannan kontrollointiin, vai salametsästykseen tai kehnoviettisen koiran ”motivointiin”, enkä siihenkään, että brittien coursingkielto asettuu taas kerran omaan valoonsa, mutta greyhound-ihmisenä on pakko muistuttaa, että erittäin useat rodut ajavat elävää – mutta eivät keinoviehettä.
Selitellä saa vaikka kuinka, mutta kyse on vain ja ainoastaan vietin riittämättömyydestä _ratavieheeseen_ – pelkkään liikkeeseen reagointi vaatii eräällä tavalla ylivahvaa viettiä.
En ymmärrä miksi vinttipiireistä siitä on tehty joku ihmeellinen ongelma. Se on vain asia, joka on. Kuten että saluki jaksaa pidempään kuin greyhound. Fakta, joka on vain otettava huomioon, kuten että rata ei välttämättä ole järkevä harrastus länsimaiselle geelijalostukselle, tai että greyhoundia ei voida laittaa (useimmiten) yli 550 metrin matkalle.
Mutta ei siitäkään päästä yli eikä ympäri, että saalistajan tapa liikkua on jumalattoman hieno.
Ei se vietin riittämättömyys ratavieheeseen minusta muuten olisikaan ongelma, paitsi että luonnollisesti ihmiset haluavat harrastaa (tai ehkä harrastella?) koiriensa kanssa, joten kasvattajilta olisi ehkä reilumpaa mainita, jos jalostukseen käytettävä koira ei aja keinoviehettä eikä vedota alkuperäisiin metsästysominaisuuksiin jos ja kun koira sentään ajaa elävää. Kuten sanoit, eläväähän nyt ajaa melkein mikä tahansa koira. Kovin merkittäväksi jalostusmittariksi kummastakaan koemuodosta tuskin Vinttikoiraliiton puolella on, eikä minusta pitäisikään olla, kun useimmat meistä ostajista haluavat lähinnä kivoja, terveitä seurakoiria, joiden kanssa voi ehkä käydä pari kertaa kesässä kisoissa.
Lamping nykymuodossaan on Englannissa laillista vain rotan ja kaniinin metsästykseen, siitä siis optimistinen luonnehdintani. Olen ollut ymmärtävinäni, että ketunmetsästyskiellon jälkeen saaliiksi on usein ns. vahingossa päätynyt kettuja – ja jokin vuosi sitten myös huono-onninen teini-ikäinen poika.
Brittien coursingkielto on kyllä käsittämätön, mutta lamping lienee edelleen laillista siksi, etteivät tavikset näe sitä päivänvalossa eivätkä pääse närkästymään. Kunhan tappamista ei itse näe, se on ilmeisesti ihan ok – ja jäniksen henki on näköjään jotenkin arvokkaampi kuin kaniinin, ja se supermarketista hankittu liha puolestaan on ilman muuta elänyt onnellisen elämän ja saanut arvokkaan lopun tilavassa, puhtaassa kotikarsinassaan… Tekopyhyyden huippu.
Päivitysilmoitus: Tempus omnia revelat » Blog Archive » Canis vertragus