Maastokisat, rentouttava koko perheen harrastus

Katiskassa on juttua maastokisoista rataharrastajan näkökulmasta. Moni kohta osuu ja uppoaa:

en ole PK-koirien jälkikoetta lukuun ottamatta törmännyt yhtä katsojaepäystävälliseen lajiin. Koirien seuraaminen oli käytännössä mahdotonta, ainakaan alusta loppuun. Toisaalta, harvempaa kilpailuttajaakaan kiinnosti muiden juoksemiset — ainoastaan oma ja pari kaverin rekkua jaksoivat innostaa. Voi olla, että kilpailupaikan sijainti ja malli aiheuttivat moisen, ja muualla kilpailujen seuraaminen on helpompaa — en tiedä.

Valitettavasti Jagsterin seuraamat kisat eivät olleet mitenkään poikkeukselliset. Vaikka maastokisoja joskus markkinoidaan ystäville ja kylänmiehille tapana viettää mukava, rento päivä luonnon helmassa koirien hienoja suorituksia seuraten, vinttikoirien maastokisat eivät todellakaan ole katsojaystävällinen laji. Jos rata on tehty tarkoituksenmukaiseen maastoon eikä tasaiselle pellolle, koko rataa ei välttämättä näe edes lähetyspaikalta. Koirat starttaavat, katoavat ensimmäisen mäennyppylän taakse ja ilmestyvät (toivottavasti!) esiin taas maalisuoralla. Tuomarit tietenkin näkevät koko suorituksen, mutta siitä ei juuri ole harrastajalle iloa: tähän päivään mennessä en ole onnistunut luotettavasti arvailemaan, millä perusteella tuomarit heittelevät koirille pisteitä. Usein olen pitänyt oman koiran suoritusta keskitasoisena, ja tuomareilta tuleekin päivän parhaat pisteet. Joskus taas katselee koiransa menoa rinta ylpeydestä röyheänä ja pokaalinkuvat silmissä kiiluen… ja tuomareiden antamilla pisteillä ei pääse edes finaaliin.

Arvostelulajiin liittyy toinenkin katsojille ikävä puoli: pisteitä joutuu odottelemaan, joskus pitkäänkin. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä toimistossa parinsadan koiran kolmelta tuomarilta saamien pisteiden laskeminen ja koirien sijoituksen merkitseminen aiheuttaa kosolti työtä, mutta katsojaa odotus riipii. Olenkin saanut kokeneemmilta harrastajilta vinkin asemoida hyvä ystävä notkumaan tuomarien sihteerin tuolin läheisyyteen. Hyvällä säkällä sihteerin radiopuhelimesta kuulee koiransa pisteet saman tien, eikä tarvitse odottaa tuntia tai paria tietääkseen, pitääkö lähteä kotiin vai varautua juoksuttamaan koiraa vielä finaaleissakin.

En tiedä, ovatko muut harrastajat kiinnostuneita vieraiden koirien suorituksista, mutta itse katselisin niitä mielelläni. Valitettavasti maastokisoissa ei vain yleensä ole aikaa katsoa muiden koirien juoksuja – hyvä jos omansa ehtii katsoa! Kisapäivä on jatkuvaa ravaamista: aamuvarhaisella kaasutetaan jossain jumalan selän takana pitkin huonosti merkittyjä kyläteitä toimistoon ilmoittautumaan ennen määräajan umpeutumista, mikä ei aina ole niin yksinkertaista. Muistan edelleen kauhulla erään Suomi-Cupin, jonka kisakirjeeseen oli jäänyt virheellinen ajo-ohje. Tämän seurauksena aamukahdeksalta ainakin neljä autollista vinttikoiria ja niiden hädissään palloilevia omistajia päätyi ajamaan väärästä risteyksestä paikallisen tallin lantakasan taakse pussinperään, josta ei päässyt pois kuin peruuttamalla auto kerrallaan. Olimme lopulta kisapaikalla kolme minuuttia ennen ilmoittautumisajan päättymistä.

Ilmoittautumisesta siirrytään eläinlääkärintarkastukseen, tai oikeastaan tarkastusjonoon, jossa kuunnellaan kymmenestä minuutista tuntiin whippettien pitämää helvetillistä ulvontaa. Tarkastuksen jälkeen koiran voi viedä autoon, mutta omistaja siirtyy kyttäämään numeroiden ja parien arvontaa, joka poikkeuksetta suoritetaan mahdollisimman kaukana parkkipaikasta. Kun lähtö ja manttelin väri on selvillä, siirrytään kyttäämään koska oma lähtö tulee. Tämän näkee pienestä taulusta, johon sihteerit laittavat parhaillaan käynnissä olevan lähdön numeron näkyviin. Taulu on tietenkin lähtöpaikalla, joka ei välttämättä näy toimistolta eikä ainakaan parkkipaikalta. Vieherikkojen, tuomarien kokoontumisten, koirien karkaamisen, ruokataukojen sun muiden keskeytysten vuoksi esimerkiksi kymmeneen lähtöön kuluvaa aikaa on vaikea arvioida, ja hermostuneet omistajat ravaavat jatkuvasti auton ja lähtöpaikan väliä varmuuden vuoksi useampaan kertaan, ettei oma vuoro pääse yllättämään.

Kun oman koiran vuoro lähestyy, on aika aloittaa koiran lämmitteleminen. On melko tavallista, että lämmittelyä jatkuu pitkäänkin ja koira joutuu seisoskelemaan kisakamppeet päällä pitkiä aikoja viehettä katsellen, koska vieherikkoja sattuu kaiken aikaa ja vieheiden palautuksiin kuluu aikaa. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun koirat on jo päästetty lähtöalueelle, mutta syystä tai toisesta lähtö viivästyy. ”Kävelyttäkää koiria”, kuuluu käsky, ja siinä sitten palloillaan pellon laidassa eteen jätettyä viehettä tarkastellen ja pahimmassa tapauksessa annetaan koirien kerätä aggrea kyräilemällä toisiaan.

No, koirat juoksevat minkä juoksevat, ja luulisi että lähdön jälkeen omistaja voisi rentoutua ja nauttia kisatunnelmasta. Mutta ei, tästä se työ vasta alkaa! Koiraa on jäähdyteltävä ja juotettava. Kun koira on vihdoin autossa, omistaja ravaa takaisin toimistolle kyttäämään taululta mahdollista finaalipaikkaa. Kuten sanottua, pisteiden tulo taululle voi kestää, mutta tässä vaiheessa ei ole varaa rentoutua ja odotella pisteitä rauhassa, koska finaalien eläinlääkärintarkastukset ovat yleensä pikimmiten finaaliin menijöiden selvittyä. Omistajat siis ravaavat lähtöpaikan, autonsa ja toimiston väliä toistuvasti, kunnes selviää, että koira pääsee todellakin finaaliin (hienoa!). Väsynyt koira siis äkkiä ulos autosta ja takaisin eläinlääkärintarkastusjonoon, kisakalu tarkastuksen jälkeen takaisin autoon, omistaja voi ehkä käydä kahvilla tai jopa vessassa tässä välissä. Jos finaaliparit ja -lähdöt arvotaan, niitä kytätään tässä välissä. Jos oma lähtö ja manttelin väri on selvillä, otetaan alkuerien kyttäys-lämmittely-odottelu-hermoilu -rumba uudestaan.

Kun finaalijuoksukin on juostu, puhti tuppaa olemaan poissa paitsi koiralta myös omistajalta. Kotiin ei kuitenkaan välttämättä päästä vielä tuntikausiin, koska monissa kisoissa finaalien pisteitä ei julkisteta ennen palkintojenjakoa. Toki joissakin kisoissa palkintoja aletaan roduittain jakaa jo finaalien vielä pyöriessä, mutta paljon useammin kaikki rodut palkitaan kerralla illan jo hämärtyessä. Palkintojenjakoa edeltää yleensä päämäärätön haahuilu (tässä vaiheessa muiden koirien juoksut eivät enää todellakaan jaksa kiinnostaa, ja tekee mieli olutta) ja odottelu. Väsyneen taputuksen säestämänä palkinnot jaetaan tuskallisen hitaasti n-määrälle menestyneitä ja vähemmän menestyneitä koiria kustakin rodusta. Jos jaksaa pysyä valveilla, palkintojenjako on oiva tilaisuus kuulla kaikenlaisia kekseliäitä syitä oman koiran huonolle menestykselle. Kun toimistosta vihdoin saa kisakirjan ja pääsee useamman tunnin kestävälle kotimatkalle, olo on kuin viikon interrail-sekoilun jälkeen. Joka paikassa on hiekkaa tai heinää, takapenkille on unohtunut täytetty kakkapussi, limaisia kolmioleivän kuoria löytyy jalkatilasta, palkintoluunsa syönyt koira piereksii ja radiossa soi Teuvo, maanteiden kuningas.

Joka kerta vannon, ettei koskaan enää, mutta aina se seuraava maastokisakerta kuitenkin on tullut. Jos aikoo lähteä vinttikoirakisoihin turistiksi, suosittelisin kuitenkin ratakisoja. Sekä GRL:n että Vinttikoiraliiton ratakisoissa meno on katsojaystävällistä ja kaikki sujuu nopeammin ja selkeämmin. Kuulutuksia tulee säännöllisesti, koiria on yleensä vähemmän ja turisteiksi houkutelluille ystävillekin on selvää, mikä koira voitti ja miksi. Eikä niistä vesivessoistakaan mitään haittaa yleensä ole.

—
Lisää maastokisoista:
Miksi koirani ei menestynyt maastokisoissa?
Metsästysvideoita vinttikoirista

Hempeitä valheita

Kuva: Lord Lilford on Birds, 1903. Hutchinson & Co

”What is the first law of the foot?”
The Wart thought, and thought right.
”Never to let go,” he said.
(T.H. White: The Once and Future King)

Helsingin kaupunki harkitsee pitkästä aikaa järkeviä keinoja Kauppatorin lokkiongelman ratkaisemiseksi. Muualla maailmassa erilaisia koulutettuja metsästyshaukkoja käytetään yleisesti kaupungeissa tuho- ja haittaeläinten torjuntaan. Olen jo muutaman vuoden ajan toivonut, että käytäntö rantautuisi Suomeenkin, ja tervehdinkin Hesarin uutista aiheesta ilolla… tai siis olisin tervehtinyt, ellei toimittaja olisi katsonut parhaaksi päästää näppäimistöltään seuraavaa aivopierua:

Jos metsästyshaukka nappaa lokin kynsiinsä, sen lennättäjä ehtii yleensä kutsua haukan takaisin ja vapauttaa lokin vahingoittumattomana.

Parin lokin tappamiseen turvauduttaisiin vain, jos se olisi ainoa vaihtoehto lokkien pelottamiseksi.

Olen pahoillani, kaikki herkkätunteiset eläinten ystävät, mutta yllä oleva väite ei ole totta. Petolintujen koipia ei kutsuta raatelujaloiksi niiden pehmeän ja harmittoman otteen vuoksi. Jos haukka nappaa lokin kynsiinsä, lokki kuolee. Joko se menehtyy iskussa välittömästi tai vahingoittuu niin pahasti, että haukan lennättäjän on se lopetettava. Metsästyshaukkaa ei myöskään voi kutsua saaliilta takaisin kuin koiraa, eikä sitä liioin saa keskeyttämään jahtia, jos haukka lähtee väärän saaliin perään.

Yhden nuoruuteni lempikirjoista kirjoittanut T.H. White kirjoitti paljon metsästyshaukoista ja metsästi niillä itsekin. T.H. White tiesi kokemuksesta, mikä on raatelujalan ensimmäinen laki: koskaan ei saa päästää irti! Eivätkä haukat irti päästäkään, jos nappaavat jotakin kynsiinsä. Haukkametsästäjien on huijattava saaliilla istuva haukka vaihtamaan uhrinsa lihapalaseen. Joskus haukalle riittää hipaisukin:

Saksalaisen videon alussa näkyy harmaahaikara, vasemmalta ilmestyvä puolet pienempi lintu on sitä metsästävä tunturihaukka. Muutaman hudin jälkeen haukka saa vihdoin osuman videon kohdassa 1:22, ja jokainen voi itse päätellä, millaiset mahdollisuudet lokilla on päästä vastaavasta kohtaamisesta ”vahingoittumattomana” vapauteen.

En tiedä, kuka on uutisen hempeän valheen takana: journalisti, Helsingin kaupunki vaiko kenties liiketoimintansa julkisuuskuvasta huolestunut haukkojen kouluttaja. Mielenkiintoisempaa on pohtia, miksi joku tuntee tarvetta valehdella tehdäkseen haukkametsästyksestä jotenkin hyväksyttävämpää. Eläimiä kuolee luonnossa, eläimiä kuolee teurastamoissa ja totta vieköön eläin saattaa kuolla, kun sitä metsästetään. Ja tiedättekö mitä: se on ihan ok.

Rakastan lokkeja ja jos uskoisin sielunvaellukseen, seuraavassa elämässäni tahtoisin syntyä merilokiksi. Kevät ole oikea kevät ennen kuin lokit täyttävät kaupungin kirkunallaan. Mikään tällainen fanitus ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että Kauppatorin lokkikantaa pitäisi harventaa kovalla kädellä ja henkiin jääneille yksilöille opettaa hieman kunnioitusta. Lyhyesti sanottuna: lokkeja pitäisi tappaa ja henkiin jääneitä pelotella säännöllisin väliajoin. Shock and awe, ihmiset, shock and awe!

Koska kaupunkilaiset suhtautuvat varsin tunteellisesti kaikenlaisiin söpöjen eläinten lahtauspuuhiin, lokkien tappamista on yleensä vältetty ja kokeiltu pelottelua linnunpelättien ja nauhalta soitettavien haukan äänien avulla. Typerää, typerää! Lokki on älykäs lintu ja oppii muutamassa iltapäivässä, että linnunpelätti toimii kätevänä sontimisalustana ja että nauhalta kuuluva möykkä on pelkkää mukavaa taustamusiikkia jäätelöiden varastamiselle lasten käsistä.

Jonkinasteisesta viherhippiydestä huolimatta en osaa pitää pahana sitä, että metsästyshaukka tappaa silloin tällöin lokin tai kaksi ja ajaa läsnäolollaan loput muualle Kauppatorilta. Minun puolestani haukkoja voisi käyttää myös citykanien harventamiseen. En kaipaa lohdullista fantasiaa ”vapauteen päästämisestä” ja lokkien elämän suojelemisesta. Herkkätunteiset toimittajat ja eläinten ystävät keskittykööt ajamaan hirvittävissä oloissa kituvien tuotantoeläinten asiaa. Toisin kuin häkeissään viruvat kanat ja luonnottoman massansa alle nääntyvät broilerit, Kauppatorin lokki on elänyt luonnollisen elämän. Jos ja kun metsästyshaukat lennättäjineen jalkautuvat Kauppatorille, suon mielelläni niille myös luonnollisen kuoleman.

Linkkivinkki: koirakuvia sadan vuoden takaa

Netistä löytyi kokoelma koirarotujen kuvia 1700-luvun lopulta 1980-luvulle asti. Kuvien koirat ovat oman aikansa parhaimmistoa, näyttelyissä palkittuja, kansallisia kuuluisuuksia ja arvokkaita jalostusyksilöitä. Äkkiseltään voisi kuvitella, että rotumääritelmin vaalitut rodut näyttäisivät nykyisinkin samalta kuin vajaa sata vuotta sitten. Joidenkin rotujen kohdalla tavoite alkuperäisen ulkomuodon vaalimisesta on kuitenkin toteutunut paremmin kuin toisten.

Kukapa olisi uskonut, että mäyräkoiralla on joskus ollut jalat?

Vuonna 1929 jalat löytyivät vielä myös welsh corgi pembrokelta. Kuvan koira oli omana aikanaan näyttelyissä palkittu valio. Jostakin syystä se näyttää varsin erilaiselta kuin yksi vuoden 2010 korkeimmin palkituista corgeista ja saisi nykyään epäilemättä lähdöt kehästä keltaisen nauhan kera. Lukevatkohan nykyiset kasvattajat ja tuomarit aivan eri rotumääritelmää kuin vuonna 1929?

Bullterrierikin on joskus näyttänyt siltä, että siitä olisi tositilanteessa vastusta härälle. Rodun historiaa tuntemattomien  lienee vaikea tunnistaa kuvan koiraa bullterrieriksi, niin erilaiselta ne nykyään näyttävät.

Vuonna 1913 shetlanninlammaskoiraa ei vielä oltu keksitty tuunata minilassieksi, eikä korvien liimaamistakaan näköjään tuolloin harrastettu.

Näyttelylinjaisten saksanpaimenkoirien nykymallista voi olla montaa mieltä, mutta käsi pystyyn: kenen mielestä kuvan koira Wolf II of Teaneck on rakenteellisesti puutteellinen tai rumempi kuin 2000-luvun saksanpaimenkoirat?

Rotujärjestöiltä tekisi kieltämättä mieli kysyä, että mitä hittoa tässä välissä oikein on tapahtunut? Mikä meni pieleen? Kaduttaako yhtään? Jos rotumääritelmän tarkoitus kerran on säilyttää rodun ulkomuoto ikuisesti naftaliinissa ja näyttelyissä rangaistaan kaikenlaisista poikkeamista, miten ihmeessä rodut ovat kuitenkin sadassa vuodessa muuttuneet näin paljon?

Lisää kuvia: Dog Breed Historical Pictures

Jotkut koirarodut muuttuvat, jotkut eivät – eikä rotumääritelmällä ole asian kanssa juuri tekoa.