Perjantairuno: Ylennys (Edellisessä elämässäni olin hyvä koira)

Ylennys
James Tate

Edellisessä elämässäni olin hyvä koira
ja niinpä kuolemani jälkeen minut ylennettiin
ihmiseksi. Koirana oli mukavaa. Isäntäni
oli köyhä maanviljelijä. Minä paimensin
ja vartioin hänen lampaitaan. Yö yön jälkeen
sudet ja kojootit koettivat päästä ohitseni,
mutta kertaakaan en kadottanut ainoatakaan
lammasta. Palkkiokseni sain herkkupaloja
isäntäni pöydästä. Hän oli köyhä, mutta söi
hyvin. Maanviljelijän lapset leikkivät
kanssani vapaahetkinään. Minua rakastettiin
enemmän kuin koira voisi toivoa. Kun sitten
vanhenin, perhe otti uuden koiran ja koulutti
sen minun tehtäviini. Uusi koira oli nopea
oppimaan ja minä pääsin perheen lemmikiksi.
Aamuisin toin isännälleni hänen tohvelinsa,
sillä ikä alkoi jo vaivata häntäkin. Hitaasti
tein kuolemaa, aina pieni pala kerrallaan.
Tämän tietäen isäntäni salli uuden koiran
ilahduttaa minua tempuillaan, temmeltää
ja painaa joskus kuononsa turkkiini. Ja
eräänä aamuna en enää noussut. He hautasivat
minut säädyllisin menoin joen varteen,
varjoisan puun juurelle. Siihen päättyi
elämäni koirana. Joskus kaipaan sitä ja istun
ikkunassani ja itken. Elän kerrostalossa
jonka ikkunasta näkyy muita kerrostaloja.
Töissä istun eriössäni koko päivän enkä
puhu kenellekään. Olin hyvä koira. Tämä on
palkintoni. Ihmishahmoiset sudet tuskin huomaavat minua.
Ne eivät minua pelkää.

Oma suomennos, alkuperäinen englanninkielinen runo täällä.

Mainokset

Linkkivinkki: koiraleimasimet

Etsyssä kauppaa pitävä Kozue tekee tilaustyönä koira-aiheisia leimasimia. Hienoja, eikö vain? Varmasti hauskempi lahjaidea koiraharrastajalle kuin ne iänikuiset rotunaulakot, ikkunatarrat ja posliinipatsaat.

Kozue stamp

Tilaaja lähettää Kozuelle kuvan koirastaan, ja muutaman viikon kuluttua paluupostissa saapuu halutun kokoinen leimasin.

Kozue stamp 2

Kozue on heinäkuuhun asti kesälomalla, mutta siihen asti leimasimia voi ihailla Dog Milk -sivustolla.

[Via Lassie Get Help]

Mitä koirakirjoissa ei kerrota, osa 3: ovatko sekarotuiset terveempiä kuin rotukoirat?

Inbred

Heti alkuun faktat tiskiin: rotukoirat ovat sisäsiittoisia. Rodun kuin rodun yksilöt ovat lähes kaikki sukua keskenään, ja kun sanotaan lähes kaikki, se tarkoittaa muutamin poikkeuksin kaikkia. Koiramaailmassa on kaikenlaisia lohdullisia termejä asialle: puhutaan linjaamisesta, rotupuhtaudesta, linjasiitoksesta ja ’ulkosiitoksesta’ kun tarkoitetaan, että esim. kymmenessä polvessa ei löydy yhteistä esi-isää. Näillä kaikilla tarkoitetaan sitä, että rotukoiran kuin rotukoiran taustalta löytyy reipasta insestiä. Nykyiset kenneljärjestöt sääntöineen pakottavat muutamin poikkeuksin kaikki rodut sisäsiittoisuuteen, koska roturisteyksiä ei ole sallittu sitten 1900-luvun alun. Näin onkin kätevästi onnistuttu luomaan rotuja, joiden yksilöitä on geneettisesti lähes mahdotonta erottaa toisistaan. On olemassa rotuja, joissa yksilöiden kymmenen polven sukusiitosprosentti voi ylittää 80%, kun täyssisarparituksellakaan ei päästä kuin 25 prosenttiin. Kasvattajat harvemmin hiiskahtavat asiasta pennunostajille – monet eivät välttämättä edes tiedä rotunsa todellista sisäsiittoisuutta.

Perinnölliset sairaudet ovat perinnöllisiä, koska ne – d’oh! – periytyvät genetiikan lakien mukaisesti. Rotukoirien sisäsiittoisuuden vuoksi sekä huonot että hyvät geenit ovat päässeet tiivistymään kannassa. Jos kantakoiria on alun alkaenkin tai myöhemmän geneettisen pullonkaulan vuoksi ollut vain muutamia, kaikilla nykyään elävillä yksilöillä on näiden kantakoirien geenit. Uutta verta ei useimmille roduille ole eikö tule, eikä täysin geenivirheistä puhdasta kantaa ole olemassakaan. Rotukoirien kantakirjat ovat pysyneet kiinni kautta koko nykymuotoisen koiranjalostuksen historian, ja ajatuskin niiden avaamisesta aiheuttaa monille harrastajille kylmiä väreitä. Sekarotuisten tahallinen tuottaminen on pahin solvaus, minkä keskiverto rotukoiraharrastaja pystyy kasvattajasta keksimään.

Miten rotukoirien sisäsiittoisuus liittyy sekarotuisten huhuttuun terveyteen?

Sekarotuisten oletettu terveys verrattuna rotukoiriin on sitkeä puheenaihe koiramaailmassa. Ei sellaista aihetta sivuavaa nettikeskustelua, johon joku sekarotuisen omistaja ei tulisi kehumaan moppensa pitkäikäisyyttä tai rotuharrastaja kertomaan, kuinka hänen entinen seropinsa kuukahti kaksivuotiaana luusyöpään.

Anekdotaalinen eli yksittäistapauksiin perustuva luulo ei kuitenkaan ole tiedon väärti. Ns. oikeassa elämässä sekä tiedemaailmassa on tiedetty jo pitkään, että keskimäärin sekarotuiset elävät pidempään ja terveempinä kuin keskimääräiset rotukoirat. Vakuutusyhtiöt lluonnollisesti tuntevat asian hyvin, ja maailmanlaajuisesti sekarotuisten vakuutukset ovat lähes säännönmukaisesti edullisemmat kuin rotukoirien. Tanskalaisessa tutkimuksessa sekarotuisten mediaani-ikä oli reilusti korkeampi kuin rotukoirien, samoin brittitutkimuksessa.

Pienet rotukoirat elävät yleensä pidempään kuin suuret, ja pienet rotukoirat elävät luonnollisesti keskimäärin pidempään kuin sekarotuiset ryhmänä. Keskimäärin pisimpään elävät pienet sekarotuiset. Terverakenteiset rotukoirat elävät hyvällä tuurilla pidempään kuin lyhytjalkaiset, lyttykuonolla kirotut sekarotuiset. Toisaalta, terverakenteiset sekarotuiset elävät todennäköisesti pidempään kuin samantyyppiset rotukoirat. Sisäsiittoiset sekarotuiset kuolevat todennäköisesti nuorempina kuin ulkosiitoksen tuloksena syntyneet seropit.

Jos ja kun hyväksytään se tieteellinen tosiasia, että sisäsiittoisuus aiheuttaa pidemmän päälle kannan heikkenemistä, syy sekarotuisten tilastollisesti parempaan elinajanodotteeseen on ilmeinen. Rotukoirat on vuosikymmenien saatossa rakastettu pilalle rotupuhtauden nimissä. Pelkkä sisäsiittoisuus ei vielä sinänsä ole ongelma ja pienilukuisia, sisäsiittoisia mutta terveitä populaatioita tavataan luonnossa yleisesti. Luonnossa tähän on kaksi syytä: mahdollisuus saada silloin tällöin uutta verta kantaan – ja koska ulkosiitoksen tuloksena syntynyt jälkeläinen on usein heteroosin ansiosta hyvin elinvoimainen, uudet geenit leviävät tehokkaasti populaatiossa – sekä ankara luonnonvalinta, joka armotta karsii kannasta heikot, sairaat tai ympäristöön sopimattomat yksilöt. Nykyinen rodunjalostus on tiukinta käyttökoirajalostusta lukuun ottamatta luopunut kummastakin.

Sekarotuisuus yksinään ei tee autuaaksi eikä paskasta saa timanttia

Jos mopsi risteytetään kiinanpalatsikoiran kanssa, jälkeläiset perivät todennäköisesti vanhempiensa sairaan rakenteen: muun muassa huonot lonkat ja hengitysvaikeudet. Huonolonkkaisuus tai liian ahtaat hengitystiet eivät oikeastaan ole sairauksia, vaan epänormaaliksi jalostetun rakenteen mukanaan tuoma väistämätön seuraus, vaikka tapana onkin viitata tällaisiin vaivoihin ”perinnöllisinä”. Nykyisen mopsin näköistä koiraa ei todennäköisesti ole mahdollista jalostaa ilman näitä sairaan rakenteen lieveilmiöitä, jotka riivaavat yhä suurempaa osaa kannasta. Kahden samalla tavalla kieroutuneen ulkomuodon omaavan rodun risteytyksellä ei siis ole mahdollista korjata rakenteellisista syistä johtuvia vikoja. Proosallisemmin sanoen paskasta ei saa timanttia: mopsin ja pekingeesin sekarotuiset pennut ovat suurella todennäköisyydellä rakenteellisesti yhtä sököjä kuin vanhempansakin.

Rotukoiraharrastajilla ei kuitenkaan ole syytä juhlaan, koska tismalleen samat vaivat periytyvät myös puhtaissa pekingeesi x pekingeesi- ja mopsi x mopsi -risteytyksissä. Näiden suhteen esimerkkisekarotuisilla ei mene sen paremmin eikä huonommin kuin vanhemmillaankaan. Jos unohdetaan rakenne ja siirrytään ns. oikeisiin perinnöllisiin sairauksiin kuten mopsien enkefaliitti, etenevä verkkokalvon surkastuminen (PRA), perianaalifistelia ja muut autoimmuunitaudit, sekarotuisten pentujen sairastuminen on kuitenkin puhdasrotuisia epätodennäköisempää, koska vanhemmat eivät todennäköisesti ole sukua keskenään.

Lyhyt johdanto perinnöllisyystieteeseen

Nisäkkäiden perinnöllisyystiede on monimutkaisempaa kuin vanhoissa koirankasvatusoppaissa esitellyt värien perinnöllisyyskaaviot antoivat ymmärtää, mutta yksinkertaistetaan hieman. Useimmat perinnölliset sairaudet ovat monogeenisiä, eli ne aiheutuvat yhdessä lokuksessa olevasta yhdestä tai kahdesta virheellisestä alleelista. (En aio selittää termejä tai perinnöllisyystiedettä sen kummemmin. Jos termit eivät ole tuttuja, katso vaikka wikipediasta). Polygeeniset sairaudet taas ovat monen tekijän summa: perinnöllisyyden lisäksi niiden puhkeamiseen vaikuttavat myös ympäristötekijät. Monia koirarotuja riivaavat allergiat ja sydänsairaudet lienevät parhaiten tunnettuja esimerkkejä polygeenisistä sairauksista, joiden periytyvyys on vahvasti osoitettu.

Monogeeniset sairaudet voivat periytyä joko dominoivasti tai resessiivisesti. Koirarotujen jalostuksen kannalta resessiiviset sairaudet ovat hankalimpia. Terveessä nisäkäspopulaatiossa resessiiviset sairaudet eivät helposti pääse vallalle, koska sairauden ilmenemiseen yksilö tarvitsee sairauden aiheuttavan alleelin molemmilta vanhemmiltaan. Suljetussa rotukoirapopulaatiossa tilanne on toinen. Koska rotukoirat ovat lähes kaikki enemmän tai vähemmän läheistä sukua toisilleen, samat resessiiviset geenit ovat päässeet moninkertaistumaan kannassa, ja sairauksia alkaa putkahdella yhä useammin. Ennemmin tai myöhemmin päädytään umpikujaan, jossa koko populaatiota vaivaa paitsi kokoelma perinnöllisiä sairauksia niin myös yleinen elinvoiman aleneminen. Jotkut rodut ovat jo nyt tällaisessa umpikujassa, mutta ilman roturisteytysten ja/tai rotuunottojen laajamittaista käyttöönottoa samaan jamaan päätyy yhä useampi koirarotu.

Ovatko sekarotuiset terveempiä kuin rotukoirat?

Ovat… ja eivät.  Sekarotuiset elävät keskimäärin pidempään ja terveempinä kuin rotukoirat, koska roturisteytyksissä geneettinen pakka menee sekaisin. Riski perinnöllisten sairauksien siirtymiseen eteenpäin jälkeläisille on pienempi kuin puhdasrotuisilla. Jos sekarotuisten vanhemmista vaikkapa vain toisellakin on terve rakenne, pennuilla on todennäköisesti paremmat mahdollisuudet välttyä myös liioitellun rakenteen mukanaan tuomilta ongelmilta kuin kahden liitoitellulla rakenteella paiskatun rotukoiran tai sekarotuisen jälkeläisillä. Jos saluki risteytetään napolinmastiffilla, osalla pennuista saattaa hyvinkin olla huonot lonkat – mutta pienemmällä todennäköisyydellä kuin kahden puhdasrotuisen napolinmastiffin pennuilla.

Toistelen sanoja riski, todennäköisyys ja keskiarvo aivan tarkoituksella, koska varmuudella tervettä koiraa ei saa mistään. Nuoria sekarotuisia kuolee perinnöllisiin sairauksiin ja rakennevikoihin siinä missä rotukoiriakin. On toki olemassa myös rotuja, jotka vielä toistaiseksi ovat suhteellisen terveitä. (Tosin ei liene olemassa sellaista rotujärjestöä, joka ei luonnehtisi rotuaan suhteellisen terveeksi. Jopa englanninbulldoggiyhdistys, joka edustaa melko varmasti yhtä sairaimmista roduista jonka voi Suomessa laillisesti ostaa, kertoo sivuillaan, että ”olennaisesti sairaampi kuin useimmat muut koirarodut englanninbulldoggi ei kuitenkaan ole”.) Todennäköisyydet ovat kuitenkin monirotuisten puolella, jos otanta on tarpeeksi suuri.

Huonolla tuurilla ja huonolla valinnalla pennunostaja saa sekarotuisestakin takuulla sairauksien raiskaaman murheenkryynin vaivoikseen. Sekarotuisten myyttinen terveys ei olekaan syy sännätä ostamaan kääpiökoiraristeytys lähimmältä suomea murtaen puhuvalta kaupittelijalta. Toisaalta, rotukoirien paperit eivät välttämättä ole sen parempi syy maksaa maltaita koirasta, jolle ei pystytä myöntämään sen kummempaa terveystakuuta kuin monirotuisillekaan.

Mitä asialle voisi tehdä?

On surullista, että asioiden ei välttämättä tarvitsisi olla näin. Miksi ihmeessä rotukoiraharrastajat haluavat antaa sekarotuisille kilpailuedun eliniän ja odotettavissa olevien sairauksien suhteen? Rotukoirat voisivat olla rutosti nykyistä terveempiä, ja populaation elinvoiman vaaliminen voisi olla kenneltoiminnan kantava voima. Koska suuri osa kasvattajista on käsittääkseni vastuullista sakkia, jotka aidosti rakastavat rotuaan ja huolehtivat linjojensa terveydestä niin pitkälle kuin nykyiset kenneljärjestöjen rotupuhtautta vaalivat säännöt sallivat, monen rodun tilannetta voitaisiin helposti parantaa avaamalla kantakirjat. Rotukoirajalostuksen alkuaikoina roturisteytykset ja maatiaiskannan käyttäminen olivat kenneltoiminnan arkipäivää, yksi työkalu kasvattajan mittavassa työkalupakissa. Miksi ihmeessä siitä on nykyisin tehty paitsi halveksittavaa niin myös äärimmäisen hankalaa?

Koiraharrastajat torjuvat usein roturisteytysten ja rotuunotettujen maatiaisyksilöiden käytön jalostuksessa sanomalla, että ”eihän niistä voi tietää, mitä niiden takana on”, jolla he tarkoittavat, ettei yksilön perimästä ole tarkkaa tietoa. Asenne on ymmärrettävä, mutta pohjimmiltaan harrastajat ovat väärässä. Sekarotuisten ja rotuunotettujen suurin vahvuus on nimenomaan se, ettei niiden geneettistä taustaa ole selvillä. Vie kuitenkin aikaa, ennen kuin kennelmaailma taipuu väistämättömän edessä, ja siihen asti pallo onkin ostajilla. Tarvitaan asennemuutos: puhdasrotuisten ongelmien vähättelystä, voivottelusta tai suoranaisesta tietämättömyydestä tulisi siirtyä tekoihin: pentuja voi ostaa kasvattajilta, jotka teettävät harkittuja ja perusteltuja roturisteytyksiä Kennelliiton luvalla tai ilman. Puhdasrotuista lemmikkiä haikailevat voivat ostaa koiransa rotuunotetuista vanhemmista tai kasvattajilta, jotka suosivat harvinaisempia linjoja tai maatiaiskantaa jalostustyössään. Pennunostajien pitäisi alkaa ajatella, ettei ole automaattisesti huono merkki, jos kolmen polven sukutaulussa on tyhjiä laatikoita. Jos ei kerta kaikkiaan pysty ostamaan roturisteytystä tai sen jälkeläistä, kannattaa suosia käyttökoirajalostusta, jossa vaativa käyttö toivottavasti karsii heikoimmat yksilöt jalostuksesta ja pitää sairaudet kurissa. Rotujärjestöjen aktiivit voivat koettaa vaikuttaa hallituksissa yleiseen ilmapiiriin, joka kokee velvollisuudekseen ’suojella’ rotua risteytyksiltä ja epäilyttävältä vieraalta vereltä. Kasvattajat voivat uskaltautua käyttämään risteytyspentujen jälkeläisiä omissa linjoissaan. Ja niin edelleen, yksi askel ja yksi koira kerrallaan.

Lisää luettavaa:

Kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen tuki-sivuston artikkelikokoelma
Inbred thinking
The Canine Diversity Project
Nouseva myrsky: mitä kasvattajien tulisi tietää immuunijärjestelmästä
Closed registries – dogs in the handbasket to hell

Mitä muuta koirakirjoissa ei kerrota?

Osa 1: Sisäsiisteysongelmat
Osa 2: Harmien ja hajuhaittojen ABC
Osa 4: Kuinka roturulettia pelataan

Jotkut asiat eivät koskaan muutu

On tullut mollattua rotukoirajalostusta ja kauhisteltua sitä, kuinka kauas joidenkin rotujen tyyppi on etääntynyt sadan vuoden takaisesta. Jotkut asiat eivät kuitenkaan koskaan muutu – miksi korjata sellaista, mikä ei ole rikki?

Canis vertragus, kelttien metsästyskoira parintuhannen vuoden takaa, näytti tältä:
Canis vertragus

Vinttikoiria ja muita metsästyskoiria 1300-luvulta.
Gaston Phébus, Livre de la Chasse.

Greyhound, 1879

Alla tahaton röökimainos ja greyhound, 1930-luku. Kuuluisasta Mick the Milleristä löytyy myös lyhyt pönötysvideo ja googlettamalla valokuviakin.
Mick the Miller

Greyhound, 2007 (kuva: wikimedia commons)
Greyhound, wikimedia commons

En ymmärrä mitään kulmauksista enkä oikeasta vatsalinjan kuroutumisesta, mutta kovasti nuo minusta muistuttavat sohvalla lojuvaa greyhoundia vuosimallia 2009 (paitsi että omasta puikkonokasta on mahdotonta saada edustavaa kuvaa). Mikähän lienee säilyttänyt rotutyypin samanlaisena vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen? Rotumääritelmä se nyt ei ainakaan ole.

Perjantairuno: The Kraken

Lainaus

Denys de Montfort Poulpe Colossal

THE KRAKEN

Alfred Lord Tennyson

Below the thunders of the upper deep,
Far, far beneath in the abysmal sea,
His ancient, dreamless, uninvaded sleep
The Kraken sleepeth: faintest sunlights flee
About his shadowy sides; above him swell
Huge sponges of millennial growth and height;
And far away into the sickly light,
From many a wondrous and secret cell
Unnumber’d and enormous polypi
Winnow with giant arms the lumbering green.
There hath he lain for ages, and will lie
Battening upon huge sea-worms in his sleep,
Until the latter fire shall heat the deep;
Then once by man and angels to be seen,
In roaring he shall rise and on the surface die.