Miksi koirastani ei tullut remmirähjää – koirista ja koirankoulutuksesta yleensä

Kuva: Emmett @ Flickr

Remmirähjäysartikkelin kommenttiosastossa pyydettiin, että kun selvästi esitän koulutusgurua, niin miksen saman tien kerro salaista taikareseptiäni, jolla estetään koiraa kasvamasta remmirähjäksi. Melkoinen haaste, ottaen huomioon, etten ole koirankoulutuksen ammattilainen enkä mielelläni anna koulutusneuvoja, koska

a) ihmiset jättävät neuvot kuitenkin noudattamatta
b) ihmiset noudattavat niitä kirjaimellisesti lukematta koiraansa
c) joku vetää niistä herneen nenään.

En osaa neuvoa pomminvarmasti, kuinka koirasta kuin koirasta saisi kasvatettua kunnon koirakansalaisen. Vielä vähemmän osaisin kertoa, miten piintyneestä remmirähjästä kitketään ei-toivottu käytös pois. Sitä varten on liuta ongelmakoirakouluttajia, joista osa on varmasti parempia kuin toiset, mutta itseltäni ei riitä kompetenssia sille saralle. Ainoa asia, josta olen mielestäni pätevä kertomaan, on omien koirieni kehitys järkeviksi koirakansalaisiksi. Jokainen omistaja muokkaa tieten tai tietämättään koirastaan itsensä ja koulutusfilosofiansa näköisen, mutta monilta (itseni mukaan luettuna) menee usean koiran koko elinikä oppia, että sitä saa mitä vahvistaa, ja että useimmat koirien tavat ovat meidän muovaamiamme, hyvässä ja pahassa.

Ennen vanhaan riitti, että koira vartioi pihaansa, kuolasi isäntänsä saappaille ja ajoittain kävi töissä metsällä tai lammashaassa. Kaikenlaiset tunkeilijat piti karkoittaa ja parhaana pidettiin koiraa, jonka haukku raikui mahdollisimman kauas. Talutushihnasta ei kukaan ollut kuullutkaan. Nykyisin sen sijaan vaadimme koiriltamme aivan mahdottomia. Murtovarkaita ja epämääräisiä hiippareita saa ja pitää haukkua, postimiestä ei. Hurtta-merkkisen pehmulelun saa repiä, mutta sängylle asetettu design-tyyny pitää osata jättää rauhaan. Tassun antaminen on söpöä, jos tassut ovat siistit, mutta paheksuttavaa, jos koira on juuri rypenyt mutalätäkössä. Ulkona saa syödä ruohoa, mutta sisällä pitää jättää huonekasvit rauhaan. Koirapuistossa muille koirille saa haukkua, mutta lenkillä siitä saa huutia.

Lähipiirissä elää ajatusleikki Zeta Reticuli -planeetalla elävistä lonkerohirviöistä, jotka pitävät ihmisiä lemmikkeinään. Zetareticulilaiset puhuvat toisilleen kemikaalisignaalein ja elävät neliulotteisessa äänettömässä maailmassa. Yhteisen kielen löytäminen isäntiemme kanssa voisi siis olla varsin vaikeaa! Miltä sinusta tuntuisi, jos käsittämätöntä kemikaalikieltä erittävä lonkeroisäntä pakottaisi sinut aggressiivisen oloisen  Reiskan kanssa leikkikehään painimaan, koska ”ne tahtovat vain leikkiä ja selvittävät kyllä itse välinsä”? Tai jos zetareticulilainen välttämättä tahtoisi kylvettää sinut lannassa joka kerta, kun olet juuri käynyt suihkussa? Tai jos jokainen yrityksesi kommunikoida muiden ihmisten kanssa tukahtuisi siihen, että sinua ulkoilutetaan bring out the gimp -tyylisessä asussa, jossa puhuminen ja luonteva ruumiinkieli kävisivät täysin mahdottomaksi? Miten hyvin me suoriutuisimme siivon lemmikin virasta?

On hämmästyttävää, että koirat sopeutuvat kaupunkiolosuhteisiimme niinkin hyvin kuin useimmat niistä tekevät.

Hyvä hihnakäytös on temppu, ja sellaisena se pitää opettaa

Väittäisin, että suurin osa koirista reagoi vieraisiin lajitovereihin koettamalla pitää ne loitolla omasta laumastaan, ellei niille ole muuta opetettu. Hihnassa siivosti käveleminen on koulutuskysymys siinä missä tassun antaminen tai tunnistusnoutokin. Jos osaa opettaa pennun olemaan purematta ihmistä, osaa todennäköisesti opettaa pennun myös kävelemään hiljaa hihnassa. Useimmat ihmiset eivät vain kiinnitä hihnassa ääntelyyn läheskään niin paljon huomiota kuin hampaiden käyttöön tai edes vetämiseen.

Omille koirilleni on opetettu, että haukkuminen on sallittua lähinnä silloin, kun ne ovat vapaana. Sisällä tai hihnassa ei haukuta eikä riehuta. Jos tiellä tulee vastaan muita koirakkoja, koirani saavat katsoa niitä, mutta pysähtyä tai mölistä ei saa. Aivan sama, mitä muuta koira tekee, mutta matka jatkuu ripeästi pois ohitustilanteesta

Koulutus alkaa ensimmäisen kerran, kun viet uuden pentusi ulos, ja jatkuu sen koko elämän ajan

Pikkupentua on helppo komentaa, ja pikkupennun maailma romahtaa rangaistuksesta, jolle aikuiset koirat korkeintaan tuhahtaisivat säälivästi. Pentua on siis helpompi lahjoa, uhkailla ja huijata oppimaan hihnakäyttäytymisen salat kuin teini-ikäistä tai varttunutta koiraa. Valitettavasti ihmiset vain usein heräävät ajattelemaan remmirähjäystä vasta, kun ongelma on jo akuutti ja koira liki vuosikas tai vanhempikin. Väärin! Kuten useimmat asiat koirankoulutuksessa, remmirähjäyskin on helpointa kitkeä silloin, kun mitään remmirähjäystä ei vielä ole päässyt syntymäänkään.

Omat koirani eivät ole ikinä saaneet haukkua hihnassa, eivät edes pentuina. Ensimmäisestä kimeästä haukahduksesta kaikki kiva niiden elämässä loppui kuin seinään ja seurasi viisi minuuttia absoluuttista tylsyyttä tai jäätävää paheksuntaa (riippuen siitä, mitä koirankoulutusopasta olin sattunut juuri silloin lukemaan). Nameja pentuni saivat silloin, kun ne käyttäytyivät normaalitilanteessa normaalisti, eivät silloin kun poikkeustilanne on päällä. Normilenkillä palkkaan koiriani satunnaisin väliajoin vaikkapa hyvästä seuraamisesta tai kontaktin pitämisestä, mutta en ole ikinä käyttänyt nameja häiriötekijänä siirtämään koiran huomiota pois ohitettavasta koirakosta.

Koirani eivät ikinä tervehdi muita koiria hihnassa. En päästä yhtäkään vierasta koiraa niiden luokse, vaikka minun pitäisi olla töykeä mummoille, lapsille ja naapureille. Tuttuja koiria saa tervehtiä hillitysti, mutta kaikkinainen riekkuminen ja möykkääminen on kielletty niin kauan kuin hihna on kiinni pannassa. Aina tähän tietysti ei päästä, mutta ajatus on tärkein.

Jos kaikesta huolimatta vieras koira pääsee tulemaan iholle, minä kohtaan sen ja mahdollisuuksien mukaan karkoitan sen pois, oli kyseessä sitten puudelinpentu tai aikuinen rottweiler. Kovin lämpimiä naapurisuhteita en ole päässyt lähiseudun koiraihmisiin solmimaan, koska joudun säännöllisin väliajoin tiuskimaan naapurustolle pitämään kapiset rakkinsa pois omien hellanduudeleideni luota, mutta väliäkö hällä: koirieni tavoin minäkään en seurustele kuin harvojen ja valittujen ihmisten kanssa.

Opeta koira puhumaan koiraa – turvallisessa ympäristössä

Kaikki lienevät kuulleet juttuja siitä, kuinka koirista tulee vihaisia, jos ne eivät pääse moikkaamaan muita koiria lenkillä. Siitä en tiedä, koska omat koirani elävät natsikurissa kulmakunnan koirien tervehtimisen suhteen, mutta minunkin mielestäni koirat tarvitsevat kaltaistensa seuraa. Tässä vaiheessa ihmiset yleensä ajattelevat koirapuistoa, jota taas itse pidän light-juustoihin verrattavissa olevana perkeleellisenä keksintönä. Minun koirani leikkivät tuttujen koirien kanssa pelloilla tai metsissä – totta kai ilman hihnaa.

Ole reilu ja koirasi luottamuksen arvoinen

Käsi sydämelle: kuinka moni meistä on joskus pettänyt koiransa luottamuksen? Me hallitsemme niiden elämää kuin jumalat, ja valitettavan usein osoittaudumme arvaamattomiksi, äkkipikaisiksi jumaliksi. Säännöt muuttuvat kesken leikin: ensin koira ei saa tulla sänkyyn. Sitten se saakin, koska se on niin söpö ja omistajan jalkoja paleltaa. Sitten ostetaan uusi päiväpeitto, ja koira saa huutia, jos se hyppää kuraisilla tassuillaan sänkyyn. Tai vielä pahempaa: koira viedään koirapuistoon ottamaan turpaan vierailta sillä varjolla, että ”kyllä koirat selvittävät itse välinsä, leikkiähän tuo vain on”. Koirapuistosta ei pääse karkuun, ja omistaja seisoskelee hoomoilasena portilla ja katselee sakinhivutusta vierestä. Tekisi mieli komentaa muita koiria pois oman kimpusta, mutta kun ei kehtaa. Mitä ne muut minusta sitten ajattelisivat?

Johtajuudesta puhutaan paljon, mutta sen merkitys tuntuu olevan hukassa monelta. Johtajuus ei ole sitä, kuka menee ovesta ensin, vaan sitä, että olette koirasi kanssa saumaton tiimi, pelaatte samassa joukkueessa tilanteessa kuin tilanteessa. Hyvä johtaja kertoo selkeästi, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä, eikä muuta sääntöjä kesken kaiken. Koirat ovat laumaeläimiä, ja niillä on yleensä sisäsyntyinen tarve miellyttää omistajaansa. Ei ole niiden vika, että me olemme niin vaikeasti miellytettävissä.

Koiran tulisi voida luottaa siihen, ettei omistaja saata sitä epämukavaan tilanteeseen, jossa se joutuu tulemaan toimeen omillaan ilman ennakkovaroitusta. Hyvä pomo ei vaadi liikoja eikä oleta koiran olevan ajatustenlukija.  Omaa kiukkuaan ei pitäisi koskaan purkaa koiraan. Jos koira käyttäytyy väärin, ei pidä ajatella, että ”miksi oi miksi koirani on paska” vaan mennä itseensä ja pohtia, miksi on epäonnistunut kouluttajana kyseisen käytöksen suhteen. Toki on olemassa eläimiä, joita oikeasti vaivaa luonnehäiriö, mutta useimmat koirat eivät ole mitään saatanan sikiöitä, jotka testaavat tahallaan omistajansa hermoja tai jättävät huvikseen tottelematta käskyjä. Koiran käytökseen on aina joku syy.

Mieti ennen kuin ostat

Jos minulla olisi koirankoulutusideologia, se olisi varmaankin miksi tehdä asioita vaikeasti, jos ne voi tehdä helpolla. Siksi otin nartun. Nartut sopivat paremmin omaan käteeni ja niillä on vähemmän taipumuksia remmissä pullisteluun kuin uroksilla. Jos halajaa rotukoiraa, kannattaa valita rotu huolella ja kasvattaja vieläkin huolellisemmin. Jos pennun vanhempien luonnetestitulos on aivan onneton tai ylimaallisen korkea, mieti tarkkaan, kuinka paljon vaivaa haluat tulevaisuudessa nähdä mahdollisten käytösongelmien purkamiseen.

Jos haluat sekarotuisen, varaudu siihen, että karjalankarhukoiran ja saksanpaimenkoiran risteytyksellä voi olla suurempia taipumuksia remmissä rähjäämiseen kuin esimerkiksi greyhoundin ja irlanninsusikoiran kupeiden hedelmällä. Rescue-koiran kanssa ei ole mitään takeita mistään, ja kannattaa pohtia sitä tosiseikkaa, että kotimaiset koirat päätyvät yleensä kodittomiksi, koska niiden omistajat eivät ole syystä tai toisesta pärjänneet niiden kanssa.

Älä anna koiran tehdä päätöksiä

Sinähän se johtaja olet, joten koiran ei tulisi päättää juuri ikinä mistään. Pentu ei päätä, jäädäänkö lenkillä tuijottelemaan vieraita ihmisiä tai muita koiria. Sinä sen päätät. Jos annat pennun tehdä niin, vahvistat tietynlaista käyttäytymismallia. Koira ei myöskään saisi päättää, mihin suuntaan lenkillä mennään tai keiden kanssa seurustellaan. Jos aiot olla johtaja, käyttäydy kuten johtajan kuuluu ja huolehdi laumastasi kaikissa tilanteissa.

Ajatus koiran rankaisemisesta tuntuu useimmista epämukavalta. Itsekin kannatan positiivisia koulutusmenetelmiä, mutta jos tilanne vaatii, olen valmis vaatimaan koiralta opitun asian noudattamista. Avainsana on opittu. On typerää odottaa koiran tekevän sellaista, jota sille ei ole kunnolla ja kärsivällisesti ikinä opetettukaan, ja vielä typerämpää on rangaista koiraa, joka osaamattomuuttaan tai epävarmuuttaan jättää toteuttamatta omistajan tahtoa. Omat koirani olivat jo pentuina sen verran nössöjä, ettei niihin tarvinut kajota fyysisesti, ja rangaistus tarkoittaa tietysti eri koirille eri asioita. Rangaistus on sellaista, mikä on koirasta ikävää, tylsää tai ääritapauksissa kamalaa. Todella kiihtyneen koiran rankaiseminen on kuitenkin yleensä turhaa, koska kierrokset ovat liian korkealla, ja jo tämän vuoksi remmirähjäyksen korjaaminen vanhemmalla iällä vaatii kymmenkertaisesti aikaa ja vaivaa verrattuna pikkupennun koulutukseen.

Ota opiksesi

Olen aikanani omistanut remmirähjän, enkä tuolloin taittamattomuuttani saanut siitä kitkettyä huonoa käytöstä pois niin sitten millään. Opin kuitenkin koiraltani paljon, ja saan paljolti kiittää sitä nykyisistä hyvin (ainakin useimmiten!) käyttäytyvistä koiristani. Remmirähjääjältäni opin, että ongelmiin pitää varautua jo silloin, kun ajatus pennuista vasta kytee kasvattajan mielessä. Opin, että harva koira syntyy ongelmatapauksena – ongelmakoiraksi yleensä ajaudutaan omistajan suosiollisella avustuksella. Opin senkin, että koiranomistaminen ei ole helppoa. Ollakseen hyvä koiranomistaja ihmisen täytyy harrastaa ankaraa itsetutkiskelua, suunnitella, ennakoida, koettaa ajatella asioita kanssamme elävien avaruusolioiden eli koirien näkökulmasta. Minulle selvisi, että yksi teoria ei selitä kaikkea eikä yksi koulutustapa sovi kaikkiin tilanteisiin. Ennen kaikkea opin, että koirankouluttajaksi kasvetaan kantapään kautta. Täytyy tehdä virheitä, ennen kuin ne tunnistaa.

Perjantairuno: To a Black Greyhound

Ensimmäisessä maailmansodassa kaatunut kapteeni Julian Grenfell (1988-1915) rakasti kahta asiaa: sotimista ja greyhoundeja. Sota vaikutti nuoresta miehestä jännittävältä piknikiltä, mutta vielä mieltyneempi hän oli englanninvinttikoiriinsa: ”Uskon todella, että greyhoundit ovat maailman kauneimpia olentoja. Niillä on kaikki mahdolliset hyvät ominaisuudet: ne ovat ystävällismielisiä, sanomattoman rohkeita, verrattoman nopeita, herkkiä ja ketteriä. Lempeitäkin ne ovat, ja hyvin innokkaita.”

Grenfell kuljetti greyhoundejaan mukanaan ympäri maailmaa, kunnes kuoli 27-vuotiaana Ranskassa kranaatinsirpaleeseen. Hänen viimeinen kirjeensä käsitteli ranskalaisten vinttikoirien ominaisuuksia. Muutamaa vuotta aiemmin Grenfell oli kirjoittanut runon Mustalle greyhoundille.

To A Black Greyhound

Shining black in the shining light,
Inky black in the golden sun,
Graceful as the swallow’s flight,
Light as swallow, winged one,
Swift as driven hurricane –
Double-sinewed stretch and spring,
Muffled thud of flying feet,
See the black dog galloping,
Hear his wild foot-beat.

See him lie when the day is dead,
Black curves curled on the boarded floor.
Sleepy eyes, my sleepy-head –
Eyes that were aflame before.
Gentle now, they burn no more;
Gentle now and softly warm,
With the fire that made them bright
Hidden – as when after storm
Softly falls the night.

God of speed, who makes the fire –
God of Peace, who lulls the same –
God who gives the fierce desire,
Lust for blood as fierce as flame –
God who stands in Pity’s name –
Many may ye be or less,
Ye who rule the earth and sun:
Gods of strength and gentleness,
Ye are ever one.

(Julian Grenfell, 1911)

Vaikein päätös

Tuulen koirat -vinttikoirapalstalta löytyi linkki invalidisoituneita lemmikkejä esittelevään kuvagalleriaan. Sokeita koiria, joiden silmät on poistettu, amputoituja raajoja, jalattomia kissoja, hydrokefaliasta kärsivä kääpiökoira. Galleriassa oli aiemmin useampia kuvia, mutta ilmeisesti kuvaaja säikähti äkillistä vierailijatulvaa ja poisti hätkähdyttävimmät otokset kuvakokoelmasta. On mahdollista, että kuvaaja sai vihapostia – mikään ei ole yhtä tuohtunut kuin tuohtunut koiraihminen, ja monia kuvat järkyttivät, ehkä inhottivatkin.

Suomessa vallitsi pitkään eläintenpitokulttuuri, jossa vammautuneet tai pahoin sairastuneet elikot – niin hyötyeläimet kuin lemmikitkin – päästettiin turhia kursailematta kärsimyksistään. Eläinlääkärillä käytiin harvoin, eikä kuntoutuksesta eläinten kohdalla juuri puhuttu. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet, ja lemmikkien proteesit ja pyörätuolit yleistyvät  Suomessakin.

Harvemmin kuulee, että ihmiset surevat lopettaneensa lemmikkinsä liian aikaisin. Yleisempää on myöntää, että eutanasiapäätöstä lykättiin liian pitkään, annettiin koiravanhuksen rapistua: rakon hallinta pettää, silmät sokeutuvat, korvilla ei enää kuule, harvenevan karvan alta kuultavat kasvaimet. Mitäpä siitä, vaikka lenkit ulkona ovat jääneet ja elinpiiri kutistunut takkahuoneen kokoiseksi. Mitäpä siitäkään, että ruokakuppiin voi laittaa enää nestemäistä ravintoa. Kai elämästä voi nauttia, vaikka nautittavana olisi enää lääkkeiden suoma sekava horrostila ja vanhuksen jäykkää selkää ikkunan läpi lämmittävä aurinko?

Sana lopetus on ymmärrettävä eufemismi. Kukaan ei halua ajatella tappavansa tai tapattavansa lemmikkiään. Koirien ja kissojen eläinlääkärikuluihin käytetään vuosi vuodelta enemmän rahaa. Ihmiset kaihtavat ajatusta siitä, että loppujen lopuksi päätös lemmikin elämän päättämisestä on omistajan kontolla. Moni haluaisi ulkoistaa lopetuspäätöksen tekemisen eläinlääkärille, mutta nykyaikainen lääketiede pystyy kyllä pitämään toivottomimmatkin tapaukset hengissä loputtoman pitkään, ja usein eläinlääkäri ehdottaa yhä uusia hoitotoimenpiteitä, yhä eksoottisempia testejä, yhä kalliimpia lääkkeitä. He tekevät työtään. Lääkärin tehtävä on pitkittää elämää. Omistajan tehtävä on päättää, koska se päättyy.

Englanninbulldogin kaltaiset rodut ovat eräänlaisia koiramaailman käänteisiä Ikea-huonekaluja: pentu tulee valmiiksi kasattuna, mutta koiran elämän varrella omistajan täytyy käyttää huomattavia määriä rahaa ja aikaa pitääkseen koiransa kasassa. Moni bulldoggi ei pysyisi elämän syrjässä kiinni ilman loputtomia huolto- ja hoitotoimenpiteitä, ja yhtä moni omistaja pitää kalliita operaatioita täysin normaalina osana koiran elinkaarta. Bulldogit eivät suinkaan ole ainoita: koiria lääkitään, kuntoutetaan, korjataan, parannellaan ja hoidetaan sadoilla tuhansilla, ehkä jopa miljoonilla euroilla vuosittain. Samaan aikaan kriteerit hyvälle koiranomistajuudelle ovat kiristyneet: enää ei netissä ymmärretä, jos joku ampuu oman koiransa tai lopetuttaa sairaan eläimen, jota kenties olisi vielä voitu hoitaa. Jalan katkeamista ei pidetä asiallisena syynä päättää koiran elämä, mahalaukunkiertymät täytyy totta kai yrittää hoitaa (yhä uudelleen ja uudelleen), vialliset nivelet korjataan vaikka proteeseilla. Ollaan kenties menossa amerikkalaiseen suuntaan, jossa hyvän koiranomistajuuden perusvaatimuksiin kuuluu raajarikon koiran pyörätuoli.

Nykyihminen inhimillistää lemmikkejään, rakastaa niitä vilpittömästi, liittää ne osaksi perhettään, samaistuu niihin ja tuntee yksinäisyyden tuskaa ne menetettyään. Koirat ja kissat ovat persoonallisuuksia, ystäviä, perheenjäseniä. Kukapa ei olisi valmis maksamaan mitä tahansa tarjotakseen ystävälleen parasta mahdollista hoitoa. Liian varhain ja helpolla luovuttaminen koetaan häpeällisenä, saituutena, ja nuoren koiran lopettaminen helposti kyseenalaistetaan. Niin tekevät jopa koiransa lopettaneet omistajat itse.

Lemmikin kuolemaan liittyvän tunnelatauksen keskellä unohtuu koira, joka ei ymmärrä, että puolen vuoden häkkilevon päässä siintää mahdollinen parempi tulevaisuus. Koiralle ei voi selittää, että jos nyt syöt syöpälääkkeesi ja otat sytostaattihoitosi, saatat elää vielä vuoden pidempään. Eläimen kipua ja pelkoa ei voi oikeuttaa sillä, että kärsimys vahvistaa, että sillä ostetaan muutama kuukausi lisää elinikää, että elämä vaipoissa ja pyörätuolissa on yhtä antoisaa kuin niitä ilman. Pilalle jalostettuja friikkirotuja lukuun ottamatta koirat on luotu juoksemaan, kalvamaan luita, kaivamaan kuoppia, rypemään mutalätäköissä. Koirat eivät osaa nähdä suurempaa kokonaisuutta, liidellä mielensä korkeuksissa kuin Stephen Hawking ruumiinsa kahleet unohtaen, eivätkä koirat saa lohtua tulevista mahdollisuuksista nykyisen kärsimyksen keskellä. Raajansa ja aistinsa menettänyt koira on kuin ajattelukykynsä ja minuutensa menettänyt ihminen. Pyörä pyörii, mutta hamsteri on kuollut.