Tuulen koirat -vinttikoirapalstalta löytyi linkki invalidisoituneita lemmikkejä esittelevään kuvagalleriaan. Sokeita koiria, joiden silmät on poistettu, amputoituja raajoja, jalattomia kissoja, hydrokefaliasta kärsivä kääpiökoira. Galleriassa oli aiemmin useampia kuvia, mutta ilmeisesti kuvaaja säikähti äkillistä vierailijatulvaa ja poisti hätkähdyttävimmät otokset kuvakokoelmasta. On mahdollista, että kuvaaja sai vihapostia – mikään ei ole yhtä tuohtunut kuin tuohtunut koiraihminen, ja monia kuvat järkyttivät, ehkä inhottivatkin.
Suomessa vallitsi pitkään eläintenpitokulttuuri, jossa vammautuneet tai pahoin sairastuneet elikot – niin hyötyeläimet kuin lemmikitkin – päästettiin turhia kursailematta kärsimyksistään. Eläinlääkärillä käytiin harvoin, eikä kuntoutuksesta eläinten kohdalla juuri puhuttu. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet, ja lemmikkien proteesit ja pyörätuolit yleistyvät Suomessakin.
Harvemmin kuulee, että ihmiset surevat lopettaneensa lemmikkinsä liian aikaisin. Yleisempää on myöntää, että eutanasiapäätöstä lykättiin liian pitkään, annettiin koiravanhuksen rapistua: rakon hallinta pettää, silmät sokeutuvat, korvilla ei enää kuule, harvenevan karvan alta kuultavat kasvaimet. Mitäpä siitä, vaikka lenkit ulkona ovat jääneet ja elinpiiri kutistunut takkahuoneen kokoiseksi. Mitäpä siitäkään, että ruokakuppiin voi laittaa enää nestemäistä ravintoa. Kai elämästä voi nauttia, vaikka nautittavana olisi enää lääkkeiden suoma sekava horrostila ja vanhuksen jäykkää selkää ikkunan läpi lämmittävä aurinko?
Sana lopetus on ymmärrettävä eufemismi. Kukaan ei halua ajatella tappavansa tai tapattavansa lemmikkiään. Koirien ja kissojen eläinlääkärikuluihin käytetään vuosi vuodelta enemmän rahaa. Ihmiset kaihtavat ajatusta siitä, että loppujen lopuksi päätös lemmikin elämän päättämisestä on omistajan kontolla. Moni haluaisi ulkoistaa lopetuspäätöksen tekemisen eläinlääkärille, mutta nykyaikainen lääketiede pystyy kyllä pitämään toivottomimmatkin tapaukset hengissä loputtoman pitkään, ja usein eläinlääkäri ehdottaa yhä uusia hoitotoimenpiteitä, yhä eksoottisempia testejä, yhä kalliimpia lääkkeitä. He tekevät työtään. Lääkärin tehtävä on pitkittää elämää. Omistajan tehtävä on päättää, koska se päättyy.
Englanninbulldogin kaltaiset rodut ovat eräänlaisia koiramaailman käänteisiä Ikea-huonekaluja: pentu tulee valmiiksi kasattuna, mutta koiran elämän varrella omistajan täytyy käyttää huomattavia määriä rahaa ja aikaa pitääkseen koiransa kasassa. Moni bulldoggi ei pysyisi elämän syrjässä kiinni ilman loputtomia huolto- ja hoitotoimenpiteitä, ja yhtä moni omistaja pitää kalliita operaatioita täysin normaalina osana koiran elinkaarta. Bulldogit eivät suinkaan ole ainoita: koiria lääkitään, kuntoutetaan, korjataan, parannellaan ja hoidetaan sadoilla tuhansilla, ehkä jopa miljoonilla euroilla vuosittain. Samaan aikaan kriteerit hyvälle koiranomistajuudelle ovat kiristyneet: enää ei netissä ymmärretä, jos joku ampuu oman koiransa tai lopetuttaa sairaan eläimen, jota kenties olisi vielä voitu hoitaa. Jalan katkeamista ei pidetä asiallisena syynä päättää koiran elämä, mahalaukunkiertymät täytyy totta kai yrittää hoitaa (yhä uudelleen ja uudelleen), vialliset nivelet korjataan vaikka proteeseilla. Ollaan kenties menossa amerikkalaiseen suuntaan, jossa hyvän koiranomistajuuden perusvaatimuksiin kuuluu raajarikon koiran pyörätuoli.
Nykyihminen inhimillistää lemmikkejään, rakastaa niitä vilpittömästi, liittää ne osaksi perhettään, samaistuu niihin ja tuntee yksinäisyyden tuskaa ne menetettyään. Koirat ja kissat ovat persoonallisuuksia, ystäviä, perheenjäseniä. Kukapa ei olisi valmis maksamaan mitä tahansa tarjotakseen ystävälleen parasta mahdollista hoitoa. Liian varhain ja helpolla luovuttaminen koetaan häpeällisenä, saituutena, ja nuoren koiran lopettaminen helposti kyseenalaistetaan. Niin tekevät jopa koiransa lopettaneet omistajat itse.
Lemmikin kuolemaan liittyvän tunnelatauksen keskellä unohtuu koira, joka ei ymmärrä, että puolen vuoden häkkilevon päässä siintää mahdollinen parempi tulevaisuus. Koiralle ei voi selittää, että jos nyt syöt syöpälääkkeesi ja otat sytostaattihoitosi, saatat elää vielä vuoden pidempään. Eläimen kipua ja pelkoa ei voi oikeuttaa sillä, että kärsimys vahvistaa, että sillä ostetaan muutama kuukausi lisää elinikää, että elämä vaipoissa ja pyörätuolissa on yhtä antoisaa kuin niitä ilman. Pilalle jalostettuja friikkirotuja lukuun ottamatta koirat on luotu juoksemaan, kalvamaan luita, kaivamaan kuoppia, rypemään mutalätäköissä. Koirat eivät osaa nähdä suurempaa kokonaisuutta, liidellä mielensä korkeuksissa kuin Stephen Hawking ruumiinsa kahleet unohtaen, eivätkä koirat saa lohtua tulevista mahdollisuuksista nykyisen kärsimyksen keskellä. Raajansa ja aistinsa menettänyt koira on kuin ajattelukykynsä ja minuutensa menettänyt ihminen. Pyörä pyörii, mutta hamsteri on kuollut.
Oudon rannan hiekka 
Olen pitkälti samoilla linjoilla kirjoituksen kanssa, mutta muutama huomautus… Koira ei sääli itseään, tässä taas sitä inhimillistämistä. On muuten mielenkiintoista keskustella kehitysvammaisen lapsen äidin kanssa siitä, onko pyörätuoli koiralle oikein vai ei. Olen periaatteessa vastaan mutta monet asiat ovat kuitenkin tilanne- ja koirakohtaisia. Sokeat silmät on muuten ihan ok poistaa, eihän niillä enää mitään näe.
Vastustan ajatusta, että eläinlääkärin työ on pitkittää elämää. Jokainen vastaa omasta moraalistaan, mutta itse koen työnäni sairauksien hoitamisen niin pitkälle kun se on eläimen edun mukaista. Eläinlääkäri on asiantuntija ja eläimen puolesta puhuja, joka ei halua lypsää rahaa kärsimyksellä. Olen valmis keskustelemaan tiukastikkin eutanasian puolesta, jos omistaja ei ole vielä siihen valmis. Loppupeleissä omistajalla on päätösvalta vain niin kauan, kun eläimen kuntoa voidaan vielä pitää kohtalaisena. Eläinlääkäri (ei yksityinen vaan viranomainen) saa määrätä eläimen lopetettavaksi, jos omistaja ei siihen pysty. Lääketiede saa kehittyä, se ei vie maalaisjärkeä pois elleivät ihmiset sitä itse unohda.
Kommentti elämän suojelemisesta ja pitkittämisestä on erään eläinlääkärin suusta. Mukava kuulla, että on sellaisiakin lääkäreitä, jotka pystyvät ja tahtovat puhua asiakkailleen järkeä. Tarkoitukseni ei ollut syyllistää eläinlääkäreitä, vaan patistaa ihmisiä ottamaan itse vastuu oman lemmikkinsä kohtalosta.
Koira ei sääli itseään – ei edes eläinkoelaboratorion beagle. Tuskaa, pelkoa, turhautumista ja kipua se kyllä tuntee. Omistaja lienee sitten se, jonka tulisi sääliä tuntea.
Mitä tulee vammaisiin lapsiin, niin en näe eläimen ja ihmisen rinnastamista tarkoituksenmukaisena.
Tähän samaan olen törmännyt lukuisia kertoja (jopa koiramaailmaa enemmän) hevospiireissä. Pidetään pihankoristeina kaviokkaita, joilla mm. nivelrikko aiheuttaa krooniset kivut ja liikkumisvaikeuksia, jännevamma estää kaiken liikunnan, okahaarakkeet ovat luutuneet yhteen, sädeluuontuma hankaloittaa kääntymistä.. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Kun rakkaalla koirallani todettiin osteosarkooma reisiluussa, neuvoi hoitava eläinlääkäri minua ottamaan yhteyttä pääkaupunkiseudulle syöpäspesialistille ja varaamaan mahdollisimman nopeasti ajan hoitoon. Koska sairaus oli minulle tuntematon, kysyin tietysti varovaisen toiveikkaana, että voiko tätä hoitaa. Joo, toki voi hoitaa! Jalka amputoidaan lonkasta ja siihen sitten päälle sytostaattihoidot. Tämä kuulosti korvaani niin rankalta, että häkellyksissäni kysyin, että sittenkö koira on taas ”parempi kuin uusi”. No ei aivan, edellä mainituilla toimenpiteillä koiralle saataisi 6-12kk lisää elinaikaa. Totesin välittömästi, että minun koiraani ei kukaan silvo, että se lähtee Sateenkaarisillalle kaikkien suloisten tassujensa kanssa. Lääkäri ymmärsi kantani ja antoi minulle morfiinipohjaiset kipulääkkeet siltä varalta ”kun koira alkaa voida huonosti”. Tähän sanoin, että lääkkeille ei ole tarvetta, koska pahoinvointia ja kipuja ei jäädä odottamaan. Diagnoosista 6 päivää eteenpäin koirani nukkui pois omalla sohvallaan iloisella mielellä, hyvällä ruokahalulla, kiiltävällä karvalla ja neljällä kokonaisella jalalla varustettuna rakkaiden ympäröimänä. Jos en mitään muuta ole elämässäni oikein osannut tehdä, niin tästä viimeisestä päätöksestä olen ylpeä omaan hautaani asti ja toivon, että kaikki eläinten omistajat pystyisivät muistelemaan karvaisia ystäviään puhtaalla omallatunnolla.
Minäkin olen lähes kaikesta samaa mieltä. Yksi asia jäi kalvamaan: mahalaukunkiertymä. Mitä pahaa on, jos hoidattaa sen? Se saattaa tulla vain kerran koiran elämässä, joka leikkauksen jälkeen ei enää uusi. Miten tämä siis huonontaa koiran elämälaatua? Pitäisikö jäädä vain odottamaan koiran kuolemaa, kun se saa kiertymän oireet? Oi katso meidän Musti taisi kaasuuntua, joo nyt taitaa alkaa kiertyä, tuntee vissiin jo kamalat tuskat. No, ei se mitään, ei lääkäriin tarvitse mennä, se on ”nopeasti” ohi. Kohta se leikkii muiden kuolleiden koirien kanssa. Tuota en siis todellakaan ymmärtänyt.
En myöskään pidä jalan katkemista lopettamisen syynä. Miksi lopettaa koira, jos sen voi kuntouttaa järkevästi? Pienet koirat pärjäävät jopa täysin ilman jalkaa. Miksi et lopettaisi itseäsi, jos raajasi katkeaa? Kyllä tiedän, inhimillistämistä. Mihin kohtaan vedämme rajan raakuuden, välinpitämättömyyden ja ylimenemisen välille?
Oi katso meidän Musti taisi kaasuuntua, joo nyt taitaa alkaa kiertyä, tuntee vissiin jo kamalat tuskat. No, ei se mitään, ei lääkäriin tarvitse mennä, se on “nopeasti” ohi. Kohta se leikkii muiden kuolleiden koirien kanssa.
Ilman muuta olen sitä mieltä, että kärsivä koira kannattaa jättää kitumaan itsekseen katkeraan loppuun asti, senhän siis näkee ihan ilmiselvästi tästä kirjoituksestakin… 😛
Vakavasti ottaen, siltä varalta että ihan oikeasti olet käsittänyt pointtini väärin, olen sitä mieltä, että kärsivä koira tulee hoitaa välittömästi tai lopettaa. Mahalaukunkiertymä on siinä rajalla, itse saattaisin ampua kiertyvän koirani jos en saisi sitä välittömästi kunnon eläinklinikalle. Toista kertaa kiertyvää en enää lähtisi hoidattamaan.
Miksi et lopettaisi itseäsi, jos raajasi katkeaa?
Sattui sikäli hyvään saumaan tämä kommentti, että jalkani katkesi syyskuun alussa, ja vietin kuutisen viikkoa lähes täydellisessä vuodelevossa enkä pysty kävelemään normaalisti, saati juoksemaan ennen ensi kesää, jos silloinkaan. Tämän kokemuksen jälkeen olen entistä varmemmin sitä mieltä, että itselläni ei välttämättä olisi rahkeita pistää koiriani moisesta läpi, koska tiedän, että ne kärsisivät siitä hirvittävästi, enkä pystyisi mitenkään selittämään niille, että vuoden päästä helpottaa. En ikinä haluaisi joutua tilanteeseen, jossa koirani joutuisi viettämään viikkokaudet työpäivät yksin häkissä tötterö päässä.
En itse myöskään pitäisi hengissä kolmijalkaista vinttikoiraa. Sinun mielestäsi se voi olla raakuutta, minun mielestäni se on armoa.
Tämä on vanha postaus, mutta tuli mieleeni kun pitkästä aikaa piipahdin katsastamaan blogia. Itselläni nimittäin nuorehko, oletettavasti kuusivuotias (tuli minulle aikuisena kodinvaihtajana, joten iästä en voi olla varma, koska luvattuja papereita en koskaan saanut..) englanninbulldoggi piti lopettaa viime kesänä aivan yllättäen kesken lomamatkan – yllätys yllätys hengitysongelmien takia.
Vaikka englanninbulldoggi kuuluukin luonteensa puolesta yhteen kolmesta suosikkirodustani, niin rodun terveystilanne ja rotuihmisten asenne tekee sen, että minulle englanninbulldoggia tuskin koskaan enää tulee (ellen sitten satu löytämään juuri sitä oikeaa pentua – epäilen), jos bulleroiseen jostain syystä päädyn, niin se on sitten vähintään vangaenglanninbulldoggi.
Niin tosiaan, tuosta rotuihmisten asenteesta, se ei ole pelkästään englanninbulldoggien ongelma, vaan myös muilla vastaavista (ja vähemmän vastaavista) ongelmista kärsivien rotujen kannattajilla on hyvin samankaltainen asenne. Niitä asioita, jotka muilla koirilla luettaisiin vakavaksi viaksi tai jopa sairaudeksi, pidetään ”tälle rodulle tyypillisenä ominaisuutena”, eli sitä ei lueta viaksi lainkaan – kuten nyt vaikkapa ahtaat sieraimet tai liian pitkä pehmyt kitalaki (jotka molemmat omalta bullaltani löytyivät ja joista entinen omistaja sekä paikallinen eläinlääkäri olivat unohtaneet mainita, jälkimmäisen todetessa, kun vein koiran ensimmäistä kertaa ell-asemalle ja kyselin kaiken mahdollisen ja mahdottoman, että se oli ”ihan perusterve bulldoggi” – lomapaikkakunnan eläinlääkäri sanoi, että näistä olisi pitänyt kysyessäni ehdottomasti mainita) – ja kyseisiä, kaikkein sairaimpia koiria käytetään surutta jalostukseen, koska ne menestyvät parhaiten näyttelyissä vastaten rotumääritelmää parhaiten lyttyisimpine kuonoineen, tappijalkoineen, liian leveine rintakehineen, ylipainoineen ja hervottoman pahoine alapurentoineen. Olenpa jopa todistanut erään suht tunnetun suomalaisen kasvattajan todenneen, että vaikka nartulta on pitänyt amputoida häntä sen kiertymisen (? tmv.) takia – joka käsittääkseni on periytyvä vaiva -, hän aikoo teetättää sille vielä _ainakin_ yhden pentueen.
Olen myös saanut kuulla moitteita tuosta, että päästin bullani Sateenkaarisillalle ”liian aikaisin”, kesken lomamatkan. Että minun olisi pitänyt odottaa ainakin sinne asti, että päästään takaisin kotiin. Olen saanut myös kuulla olevani kylmä, julma ja tunteeton kun kehtasin päästää siitä irti täysin vieraalla paikkakunnalla. Siinä vaiheessa oikeasti suutuin ja kysyin, että miltä nämä tyypit luulevat minusta tuntuneen, kun näin koirani kärsivänä korisevan kieli sinisenä, kun se ei saanut henkeä, oksentavan vettä/limaa kun se yritti epätoivoisesti juoda ja sai näin keuhkoihinkin nestettä ja siitä huolimatta sen yrittävän olla kuin ei mitään, että ei sillä hätää ole – ja tehdä se päätös, että nyt on parempi sen lähteä. Ja silloinkin mietin, että pidinkö sitä liian kauan hengissä väkisin, kun oireet olivat alkaneet edellisenä päivänä ja se oli yön klinikalla tarkkailussa: vaikka viimeisenä aamuna, kun sen ”kotiin” hain, se oli lähes täysin oma iloinen itsensä eikä oireita ilmaantunut, ei ennen kuin vajaa tunti klinikalta lähdön jälkeen.
Eli asiat voivat tietyllä tapaa olla suhteellisia ja joistakin asioista koira selviää. Itselläni on vain se ajatus, että jos henkiinjättäminen ja hoito (sekä toipuminen) tuottaa koiralle kipua ja kärsimystä, eikä siltikään täyttä varmuutta parantumisesta ole, niin silloin sen on parempi lähteä. Tietenkään paha sanoa, voisinko tuon ajatuksen mukaan toimia, jos sellainen tilanne eteen tulisi – toisaalta tuo bullani tapaus todistaa, että kyllä voin, jos se selkeästi on koiran parhaaksi. Siinä vaiheessa en voi ajatella itsekkäästi vain itseäni, vaan minun pitää myös miettiä sitä, onko koiran tulevaisuus kaiken sen kivun ja kärsimyksen arvoista – koira ei kuitenkaan pelkää kuolemaa samalla tavalla kuin ihminen, ei se ajattele, kuinka on helpompi kärsiä viikkoja tai kuukausia kivusta ja elää sen jälkeen normaalia elämää kuin kuolla. Ei se ymmärrä, jos sille selittää, että viikon päästä helpottaa.
Koira elää hetkessä.
Asiallista tekstiä! Suurempaa rakkautta on laskea toinen pois tuskistaan kuin pitää sitä kärsimässä siksi ettei itse IKÄVÖI.
Vanha postaus, mutta ovatko tosiaan koirien pyörätuolit ja proteesit mielestäsi aina väärin? Eikö koira voi olla onnellinen enää silloin?
Netistä löytyy lukuisia videoita koirista, joilla on käytössään pyörätuoli tai tekojalka ja ne voivat mitä parhaimmin.
Olihan eräskin koiranpentu syntynyt ilman etujalkoja, sen lopettamista mietittiin, mutta koira oli niin elämäniloinen, ja oppi kävelemään pelkästään takajaloillaan. Se kävelee takajaloillaan, pystyssä, mutta osaa laittaa itse makuulle, istua, jne, leikkii muiden koirien kanssa, on iloinen, juoksee, hyppii.. Miksi tuo koira pitäisi lopettaa kun se selvästi voi hyvin?
Tunnen myös itse tällaisen koiran, joka käyttää pyörätuolia. Pikkuinen terrierisekoitus, joka asuu sukulaisellani, Espanjassa. Ihmisten julmuuden takia pieni koira oli pahoinpidelty ja sen takajalat jouduttiin amputoimaan. Koira oli kuitenkin niin sitkeä, reipas, iloinen, että sitä ei haluttu lopettaa, vaan sille tehtiin pyörätuoli korvaamaan takajalat. Ja kylläpä se koira tuntuu siitä iloitsevan – juoksee ja kävelee ilman mitään ongelmia ympäriinsä, häntä heiluen, käy koirapuistossa telmimässä lajitovereiden kanssa.. Kaikkea mitä muutkin koirat.
Voin toki puhua vain omasta puolestani, mutta minusta ei olisi laittamaan omia koiriani pyörätuoliin. Näkisin lähinnä ne asiat, mitä ne eivät enää voisi tehdä. Koirani ovat fyysisiä olentoja, luotu liikkumaan sadoilla tavoilla, jotka eivät pyörätuolissa onnistu. Ne eivät todellakaan pystyisi telmimään, hyppimään, rapsuttelemaan itseään ja uimaan kuten muutkin rotuisensa, jos niiltä vietäisiin takajalat. En epäile etteivätkö nekin olisi reippaita ja iloisia – koirat yleensä ovat, jopa eläinkoelaboratorion beaglet, koska ne eivät pysty surkuttelemaan itseään.
Ymmärrän, että on olemassa rotuja, jotka on jalostettu sellaisiksi että niiden liikkuminen on kömpelöä jo alun alkaenkin, ja ihmiset ostavat näitä ja epäilemättä nekin ovat iloisia ja hyvin hoidettuja koiria. Tältä pohjalta pyörätuolinkin voi varmasti nähdä eettisesti oikeana ratkaisuna, mutta minä en voi, en koiralle enkä hevoselle. Toisaalta en kyllä halua tätä kirjoitusta enempää olla tuomitsemassakaan, jos joku tällaiseen ratkaisuun päätyy.