Linkkivinkki: valitusta koiranomistajista

Valivali-blogin Pessimisti avautuu koiranomistajista, pennunostajista ja kasvattajista:

Se on kyllä jännä, että siitä omasta kultapuppelimussukasta pitää valittaa, mutta voi jumalauta jos joku erehtyy antamaan neuvoja niihin ongelmiin. Silloinhan se tarkoittaa sitä, että neuvoja ei arvosta sinua ihmisenä, hän ei tiedä mitään koirista ja on muutenkin v-mäisin tyyppi jonka tiedät. Eihän kukaan tuntematon voi neuvoa, sillä kukaan ei ”tunne koirasi persoonaa” kuten sinä. Right.

Miten miusta tuntuu, että nykyään arvostetaan enemmän koiran ulkonäköä ja näyttelytitteleitä kuin käytöstä? Joo ei tietenkään haittaa, että koirasi rikkoo asuntosi, ei tottele yhtään, vetää hihnassa ja kusee jaloillesi. Se ei haittaa, koska se saa näyttelyistä sertejä. Sitten ne näyttelytulokset kirjaillaan hymyssä suin nettiin ja perään laitetaan kommentti ”tämä upea koira on muuten saatavilla jalostukseen”. Yleensä syyllinen koiran käytösongelmiin on omistajassa, mutta joskus koiralla saattaa ihan oikeasti olla sellainen luonne ja hermorakenne, ettei sitä kannata käyttää jalostukseen. Ja typerät ihmiset vielä ostavat näitä hermoheikon koiran pentuja, koska ne näyttää niin kivoilta. Jos koira saa hylätyn näyttelystä, koska se on purrut tuomaria, niin sitä ei tarvitse mainostaa missään. Eihän sellaisella tiedolla kukaan tee mitään.

Että vuh vuh vaan!

Aloittelevan riutta-akvaristin kootut snafut

Lyhenne SNAFU tarkoittaa englanniksi kuta kuinkin samaa kuin suomalainen sananparsi ”savun hälvettyä laskemme ruumiit”. Netistä löytyy toinen toistaan hienompia kuvia ja kertomuksia upeista riutta-akvaarioista, mutta riutta-snafuista kuulee harvemmin. Mokia ei jostain syystä ole tapana raportoida. On tietysti myös mahdollista, että olen ainoa suolavesipytyn kanssa töhöillyt, mutta valtion tiedonjulkistamispalkinnon toivossa ajattelin silti jakaa oman syntilistani. Mokaaminen on noloa – ja tässä harrastuksessa myös hemmetin kallista – joten älkää tehkä niinkuin minä tein vaan tehkää niinkuin isot pojat sanovat.

Jos olet vasta aloittelemassa harrastusta, älä osta pientä nanoakvaariota ”parille pehmytkorallille ja selkärangattomille”
Joo, sellainen tulee halvemmaksi. Kyllä, pehmytkorallit kasvavat helposti. Valaisimeksi riittää työpöytävalaisin. Tekniikkaa ei tarvitse nimeksikään. Mutta silti, älä osta nanoa, ellei sinulla ole jo ennestään puolen olohuoneen kokoista allassysteemiä monimetallivalaisimineen, ala-altaineen, dursoineen ja kivikoralleineen. Sitkeän huhun mukaan maailmassa on olemassa akvaristi, joka on ostanut ensimmäiseksi ja ainoaksi altaakseen 30 litran nanon ja tyytynyt siihen, mutta käytännössä nano jää pieneksi parissa kuukaudessa, jonka jälkeen ostetaan uudelleen isompi allas, tehokkaampi valaisin, vaahdotin, nostopumppu, lisää kiveä, isommat streamit… Pieneksi jääneet myydään törkeään alihintaan Aqua-Webissä seuraaville innokkaille aloittelijoille, jotka haluavat helppohoitoisen pikkunanon pehmytkoralleille ja parille erakkoravulle.

Älä osta imukupeilla kiinnittyviä virtauspumppuja
Tosi. Itse asiassa imukupilla kiinnittyvä mikä tahansa on todennäköisesti huono ajatus.

Älä yritä jyystää kalkkilevää laseista juustohöylällä
…Äläkä hammasharjalla, luottokortilla, levämagneetilla, leipäveitsellä tai kynnellä. Ei se lähde. Osta suosiolla handy-raappa rautakaupasta, ja sille kymmenen varaterää.

Älä hinkkaa handyllä silikoneja irti altaan kulmista.
Eikä tässä vielä kaikki, vaan muista myös:

Älä yritä ottaa handystä terää irti vetämällä
Se terä on oikeasti terävä. Handyssä on edessä pieni nuppi, joka painetaan irti esim. sukkapuikolla. Tämän jälkeen terä pitimineen irtoaa työntämällä sitä kahvan sivustan aukosta vaikkapa veitsenkärjellä sivusuuntaan.

Älä laita chaetomorpha-makrolevää pääaltaaseen
…ellet halua selvitellä takkuuntunutta leväkasvustoa irti pumpuista ja streameista. Lisäbonus, jos altaassa on Seriatopora hystrixin kaltainen tiheähaarainen koralli, josta chaetomorphaa ei saa irti kirveelläkään.

Jos tiputat metalliesineen tai vaikka streamin pistokkeen akvaarioon, huuhtele se välittömästi makealla vedellä.
Oikeasti tässä kai pitäisi lukea, että älä tiputa metalliesinettä tai sähkötöpseliä akvaarioon, mutta harvapa meistä sen tahallaan tekee. Suolavesi ruostuttaa suojaamattomat metalliesineet – myös ruostumattoman teräksen – nopeammin kuin uskoisi mahdolliseksi.

Älä hommaa isoa ala-altaallista järjestelmää käymättä kokeneemman harrastajan luona kuuntelemassa, miltä pulputtava ylivuoto, resonoiva nostopumppu ja täysillä huriseva vaahdottaja kuulostavat kotioloissa.
Mielipiteensä kullakin, mutta minusta ala-altaallinen riutta-akvaario ei sovi makuuhuoneeseen, ja olohuoneeseenkin vain, mikäli tykkää kontata alakaapissa teippaamassa vaimentimia putkistoon.

…Ja viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä:
ÄLÄ TIPUTA VALAISINTA ALTAASEEN.
Kyllä. Olen tehnyt sen. Olen tiputtanut kalleimman yksittäisen akvaariolaitteeni suolavesitankkiin. Ei, johto ei onneksi ollut seinässä. Pikaisen googletuksen perusteella vaikuttaa siltä, että en ole edes ainoa. Riutta-akvaarioissa on harvoin kansilasit, ja valaisimet ovat painavia viritelmiä. Lampun roiskauttaminen altaaseen on riuttamokailun axis of evil: noloa, kallista ja vaarallista. Älä tee!

Tähtien sota AT-AT -asu koiralle

Animaatiostudio LAIKAn Katie Mello suunnitteli Bones-whippetilleen melko päheän halloween-kostyymin.

All Terrain Armored Transport

Ensimmäiseksi ajattelin, että koiraparka, kuinka ihmiset voivatkaan kiusata lemmikkejään jne jne jada jada, mutta sitten muistin Reaverin viimetalvisen toppahaalarin, joka ei kylläkään näyttänyt läheskään yhtä katu-uskottavalta, mutta joka aiheutti salukille paljon pahempaa häpeää ja ahdistusta kuin Bonesin naamiaisasu. Eli siis päätän, että kuvan asu on erittäin cool. Parasta olisi, jos Bones voisi ampua silmistään lasersäteitä, mutta eiköhän tuo mene noinkin.

Lisäys: Kommentoija on oikeassa, Bones on italianvinttikoira eikä whippet. Hyvä minä.

[Via SuperPunch]

Kun tykkää eläimistä

Jäärä, mon amour

Mitä tarkoitetaan, kun joku sanoo rakastavansa eläimiä? Lemmikkiaiheisissa keskusteluissa eläinrakkaus nousee usein puheenaiheeksi. En voisi koskaan luopua koiristani, sanoo yksi. Eläimet ovat minulle kaikki kaikessa, sanoo toinen syöttäessään tehotuotetun broilerin siipeä hengitystievaivaiselle lyttykuonokoiralleen.

Lukemattomien muiden pikkutyttöjen lailla olin lapsena varsin eläinrakas, ja luulin pitkään, että minusta tulisi joko eläinlääkäri tai koirankasvattaja, mahdollisesti molempia. Kasvoin alkkisten ja mielenterveyshäiriöisten kansoittamassa huonomaineisessa betonilähiössä, enkä muista, uskalsinko käydä pyytämässä naapureiden koiria kävelytettäväksi. Koulussa  oli pakko teeskennellä pitävänsä hevosista, koska luokallamme kukaan tyttö ei ollut mitään, jos ei omistanut chapseja ja piirrellyt poneja vihkoon. Omaa ponia ei sentään ollut kenelläkään, mutta muistan vieläkin sen halveksunnan, jota sain osakseni silloiselta parhaalta kaveriltani, kun en osannut keventää läskipersettäni kuvitteellista ravia pinkovan lumihevosen kuvitteellisessa satulassa. Totta puhuen pelkäsin hevosia kuollakseni, eikä asiaa auttanut sekään, että pitkälle aikuisikään asti olin niille toivottoman allerginen.

Hevosten sijaan rakastin hyönteisiä ja muita pikkuöttiäisiä, joita keräsin äitini harmiksi kesäisin kerrostaloasuntoomme. Elätin kotisirkkoja, sammakonpoikasia, sittisontiaisia. Pääsin seuraamaan perhosten parittelua ja toukkien kehitystä munista aikuisiksi. Kerran yritin tuoda sisälle nuoren kyyn lasipurkissa (en onneksi saanut lupaa) ja eräänä kesänä olin saada selkääni, kun parvekkeella elättämäni muurahaispesä mursi terraarionsa saumat ja kylvi kotimme täyteen puuhakkaita kusiaistyöläisiä. Yhden talven verran minulla oli pienoiskokoinen matokomposti huoneessani. Seuraavana vuonna pelastin etanoita isoäitini puutarhanhoitovimmalta ja käytin taskurahani siihen, että ostin niille espanjalaista salaattia lähikaupasta.

Sitten muutimme omakotitaloon ja vanhempani innostuivat koiraharrastuksesta. Koiria oli ensin yksi, seuraavana vuonna kaksi ja siitä eteenpäin yhä useampia, kiihtyvällä tahdilla. Jossain vaiheessa vanhempani hakivat kennelnimeä, itse hommasin kehätoimitsijan oikeudet. Kävin Kennelliiton nuorisoleireillä, keräsin sukutauluja ja koiratarroja, jaoin muovinauhoja, kävin tottelevaisuuskursseilla. Uskoin vilpittömästi, että kaikilla koirankasvattajilla oli kattava yleissivistys ja pettämätön moraali. Paras koira oli tietenkin sellainen, jolla oli pisin tittelirimpsu nimensä edessä.

Yläasteella huomasin kauhukseni profiloituneeni luokan ”eläintytöksi”. Sanon ’kauhukseni’, koska Englannin aatelistoa ja mahdollisesti haukkametsästäjiä lukuun ottamatta eläinihmiset eivät ole olleet eivätkä koskaan tule olemaan cool. Tämä oli murrosikäiselle tytölle varsin kiperä dilemma. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin tajusin, että koiranomistajat ja jyrsijänäyttelyiden vakiovieraat elävät eri universumissa kuin muut, eivätkä he aina oikein osaa kommunikoida ns. tavisten kanssa. Huomasin, miten vaikeaa on olla eläimen omistaja olematta ’eläinihminen’, enkä kai vielä osannut päättää, kenen joukoissa olisin oikeastaan halunnut seistä. Tuhatjalkaisista tai tupajumeista en uskaltanut luokkatovereilleni hiiskahtaakaan.

Kiven alta löytyy uusia lemmikkejä

Samoihin aikoihin aloin huomata, että koiraihmisten maailman lait ja käytännöt eivät aina vastanneetkaan kauniita ihanteita, joita kirjoissa ja puheissa palvottiin. Lapsena sitä kuulee sivukorvalla kaikenlaista, kun aikuiset eivät osaa varoa kehän laidalla tai illanvietoissa puheitaan. Eivätkö jalostusurokseksi aiotun pennun kivekset laskeutuneetkaan? Eipä hätää, naapurikaupungissa toimii hyvin tunnettu puoskari, joka kaivaa ne esiin vaikka väkisin. Menestyikö kilpailevan kasvattajan koira näyttelyissä omia kasvatteja paremmin? Homma hoituu sutaisemalla karvanpoistoainetta sen turkkiin, kun omistajan silmä välttää. Tuliko kuritta kasvaneesta näyttelykoirasta sietämätön remmirähjä, jota omistajan voimat eivät riitä pitelemään? Tutulta kasvattajalta voi vuokrata sähköpannan, jolla piski pannaan hiljaisuudessa kuriin ja järjestykseen. Kariutuiko näyttelymenestys liian pitkään kieleen? Eipä hätää, amputoidaan osa pois. Mikä hämmentävintä, aika harvalla tuntui olevan syvällistä käsitystä genetiikasta tai varsinaista punaista linjaa harrastuksessaan/kasvatuksessaan: harrastettiin, koska rakastettiin eläimiä. Eläimet olivat elämäntapa.

Vuodet vierivät. Äitini kuoltua tulin eräänä keväänä ulkomaalaisesta yliopistosta lomalle kotiin, jossa lattioita peitti päiväkausien kusi ja paska, kun yhden aikuisen voimat eivät olleet riittäneetkään lauman ylläpitoon ja jatkuvaan siivoukseen. Koiria oli mukava omistaa, mutta niiden – etenkin kasvavien pentujen – hoito otti koville. Kulissit toki pidettiin huolella pystyssä ulospäin. Kuinkas muuten, kun ainoa sosiaalinen piiri koostui muista koiraihmisistä? En tiedä, kumpaa olisi pitänyt sääliä enemmän: virikkeettömässä ympäristössä saastan keskellä viruneita koiria vai niiden omistajaa, joka ei voinut luopua lemmikeistään menettämättä kasvojaan ystäviensä silmissä. Eläimethän olivat hänen elämäntapansa.

Koiraharrastukseni loppui siihen, moneksi vuodeksi. Mutta tässä sitä taas ollaan. Ihmisen voi viedä pois eläintarhasta mutta eläinrakkautta ei näemmä saa pois ihmisestä. Minulla on kaksi merivesiakvaariota, kaksi terraariollista hämähäkkejä ja kaksi koiraa, joten lienen niin syvällä eläinihmisyyden syövereissä kuin ns. tavis voi olla. Jostakin syystä en silti koe itseäni ’eläinihmiseksi’. Koirani – saati akvaarioni – eivät ole minulle kaikki kaikessa.

Töissä

Rakastanko eläimiä? Varmasti. Rakastanko niitä enemmän kuin ihmisiä? En usko. Olen varma, että nälänhädän tullen söisin koirani pois (vaikka vinttikoirasta saakin aika laihat eväät), enkä peruisi muuttosuunnitelmiani, jos akvaarioni eivät mahtuisi uuteen asuntoon. Olen kiintynyt koiriini, ainoisiin todellisiin lemmikkieläimiini, ja niiden ollessa parhaillaan poissa kotoa tunnen piinallista ikävää, mutta maailmani ei ole rakentunut niiden olemassaolon varaan. Minulla on muitakin kiinnostuksen kohteita, eikä ystäväpiirissäni ole montaa todellista koiraihmistä, joille lemmikit ovat elämänmuoto ja harrastus.

Tunnen läheisemmäksi sellaisen eläinrakkauden, jota tapaa eränkävijöiden, metsästäjien tai biologian kenttätutkijoiden keskuudessa ja jolle ei oikein ole suomenkielistä sanaa. Naturalismi? Luontorakkaus? Mitä se on, kun rakastaa koiriaan ja erakkorapujaan, mutta myös lehdellä kiiltävää hämähäkinseittiä, ikkunaan lentävää jäärää, haisevaa mutalätäkköä malluaisineen, alkueläimen uintisiimoja mikroskoopin alla, haulikon painoa käsissä ja kylmiössä riippuvaa jänistä? Miten määritellään ornitologien, eläinoikeusaktivistien tai limnologien eläinrakkaus verrattuna ’eläinihmisen’ eläinrakkauteen?

(Kaikki artikkelin kuvat ovat peräisin Hibahaban Flickr-galleriasta.)