Saako Suomessa metsästää vinttikoiralla?

Livre de chasse, Gaston Phebus, 1400-luku
Lyhyt vastaus: saa.

Pitkä vastaus: saa… mutta ei kannata.

On nimittäin niin, että pienin poikkeuksin metsästyskoiran rotua ei ole määritelty Suomen laissa. Poikkeuksen muodostavat hirvieläimet, joiden metsästykseen käytettävän ajavan koiran tulee olla säkäkorkeudeltaan alle 28 cm. Vinttikoira on tietenkin ajava koira eli hound siinä missä suomenajokoirakin, eikä mikään laki estä ottamasta vinttikoiraa metsälle mukaan, kunhan ei ajata sillä hirvieläimiä. Metsästää voi siis vaikka pekingeesillä, ja teoriassa vinttikoiraa voisi käyttää vaikka noutavana koirana sorsastuksessa jos omistaja niin keksisi tehdä. Useimmiten vinttikoiraihmiset taitavat kuitenkin haaveilla metsästävänsä puikkonokilla jäniksiä ja rusakoita.

Metsälle päästäkseen ei kuitenkaan riitä, että taluttaa tupsupannoitetun ylvään vinttikoiransa aamuvarhaisella puistoon ja päästää sen rusakon perään. Metsästäminen on Suomessa tarkoin valvottu ja säännelty harrastus. Jotta metsästys sujuisi laillisesti ja kaikkien pykälien mukaan, metsästäjä-wannabelta vaaditaan seuraavaa:

1. Metsästäjätutkinto ja metsästyskortti

Metsästyskortti on onneton pieni paperinpalanen, joka irtoaa suorittamalla riistanhoitoyhdistysten järjestämä kirjallinen koe. Koetta edeltävälle metsästäjäkurssille osallistuminen on vapaaehtoista mutta suositeltavaa, sillä kokeen oppimateriaalina on 333-sivuinen Metsästäjän opas sekä 128-sivuinen Metsästys- ja aselainsäädäntö. Jos sattuu kuulumaan metsästysseuraan ja sitä kautta Suomen Metsästäjäliittoon, metsästyskortin saa paperipalasen sijaan laminoituna korttina. Tutkinnon suorittamisen jälkeen tulee maksaa riistanhoitomaksu vuosittain, jotta kortti pysyy voimassa.

2. Oikeus metsästää maa-alueella

Kuten sanottua, missä tahansa ei voi metsästää. Lähtökohtaisesti metsästysoikeus on maa-alueen omistajalla ja metsälle halajavan on paras lähteä siitä ajatuksesta, että jos et itse omista jotain tiettyä metsää, sen omistaa joku muu eikä sinulla ole lupaa mennä sinne koirinesi, aseinesi ja maastohousuinesi rymyämään. Vinttikoirien omistajat ovat yleensä tottuneet suhtautumaan melko vapaamielisesti alueiden kiinnipitosäädöksiin, ja etenkin kunnan sekä valtion maita on totuttu ajattelemaan ei-kenenkään-ja-kaikkien maana koirien irtipidon suhteen. Moni saattaa tuntea houkutusta suhtautua yhtä liberaalisti alueiden metsästysoikeuksiin, mutta ei todellakaan kannata. Metsästysoikeudet ovat rahanarvoista kauppatavaraa, joihin liittyy myös riistan- ja metsänhoidollisia velvollisuuksia, eikä luvatonta metsästystä katsota hyvällä missään. Parhaimmillaan voi selvitä sakoilla, pahimmillaan saattaa löytää koiransa ammuttuna ojasta.

Omilla maillaan saa metsästää rauhoitus- ja metsästysaikojen puitteissa. Teoriassa maanomistajalta voisi kysyä lupaa käydä haluamallaan alueella metsällä, vaikkei itse niitä omistaisikaan. Käytännössä jälkimmäinen vaihtoehto on 95% varmuudella mahdoton, sillä yksityisten omistamat maa-alueet on yleensä lähes poikkeuksetta vuokrattu metsästysseuralle, jolloin maanomistajalla ei ole oikeutta antaa muiden metsästää omistamallaan alueella. Lupia pitää tällöin kysyä seuralta, joka ymmärrettävästi harvoin suostuu: hehän maksavat vuokraa oikeudesta metsästää alueella ja seurat ovat yleensä erittäin tarkkoja alueistaan. Metsästysseuran jäseneksi pääseminen taas on mystinen henkimaailman juttu, josta me kaupunkilaiset emme todennäköisesti ymmärrä mitään. Jos tuuli käy idästä, asut oikeassa pitäjässä, Venus ja Merkurius kohtaavat taivaalla oikeassa kulmassa, isoisäsi pelasti jatkosodassa naapurin Tepon korsuun hyökänneeltä venäläiseltä ja jos omistat oikein poikkeuksellisen hyvän hirvikoiran, saatat päästä haluamaasi metsästysseuraan. Siis jos edellisten lisäksi omistat ainakin 20 hehtaaria metsää, jonka voit luovuttaa seuran käyttöön.

Suomalainen vanhan liiton metsästysseura muistuttaa mystistä Illuminatia tai vapaamuurareita, joissa ikiaikaiset initiaatiomenot vallitsevat ja äijät muistelevat yhä sitä, kun vuonna 1972 joku toi hirvijahtiin jonkun helsinkiläisen pellen muilta kysymättä eikä seuran henki ole enää koskaan ollut entisensä. Nykyään on olemassa myös seuroja, joiden jäsenyys ei perustu maanomistukseen, ja tällaisten jäsenyys aukeaa yksinkertaisesti riihikuivalla rahalla. Toisaalta, näillä seuroilla ei sitten myöskään ole sitä maata omasta takaa, vaan seura järjestää yleensä jahtireissuja vuokramaalle muutaman kerran vuodessa. Tarpeetonta sanoakaan, että näille reissuille ei vinttikoira välttämättä ole kovin tervetullut, sillä omillaan metsässä pinkova hiljainen koira tulee todennäköisesti ryhmämetsästyksessä ammutuksi.

Yksinäiset ja maattomat voivat tietenkin metsästää valtion mailla, mutta siihenkin pitää hakea erillinen maksullinen lupa. On hyvä huomioida, että lupakauden aikana valtion metsätilkuilla saattaa olla useampia metsästäjiä yhtä aikaa, ja hiljaa juokseva vinttikoira on jälleen melkoisessa kuolemanvaarassa.

Jos aikoo liittyä seuraan ja tehdä siellä muutakin kuin toimia hirvenmetsästyksessä ajomiehenä – ja oletan, että vinttikoiranomistajat haluavat, sillä hirvenmetsästykseenhän vinttikoirilla ei ole mitään asiaa – vähimmäisvaatimuksena on yleensä metsästyskortin lisäksi aselupa ja jonkinmoinen ampumataito.

3. Aselupa, aseet ja ampumakoe

Metsästäminen riistan kiinni ajavalla koiralla on Suomessa harmaata aluetta, ei siksi että täällä erityisesti sorsittaisiin vinttikoiria vaan siksi, että maastomme on vinttikoirametsästykseen pääosin täysin sopimatonta. Lainsäätäjälle ei yksinkertaisesti ole tullut edes mieleen, että joku haluaisi varta vasten käyttää meillä metsästykseen koirarotua, jonka mahdollisuudet saada isäntänsä eräreppuun täytettä ovat vähäiset.

Oletuksena ajavan koiran käytössä on, että riista lopetetaan ampumalla. Ampumiseen voi käyttää joko tuliasetta tai metsästyslain hyväksymää jousipyssyä. Jälkimmäiseen ei tarvitse aselupaa, mutta vinttikoira + joku taljajousiviritelmä ovat sen laatuinen yhdistelmä, että metsästäjä tulee erittäin suurella todennäköisyydellä ampuneeksi koiransa ja löytänee muutenkin parhaimmat saaliinsa ABC-aseman noutotiskiltä.

Oli miten oli, metsästäjän tulisi siis pyrkiä itse lopettamaan saalis. Vinttikoiran kanssa ongelmaksi muodostuu tietenkin se, että koira voi saada riistan kiinni ja tappaa sen itse. Ottaen huomioon, että suomalaisessa metsämaastossa esim. jäniksen kiinni saaminen on parhaimmallekin vinttikoiralle harvinainen tapahtuma ja että myös tuikitavallinen ajokoira tai pystykorva voi joskus haksahtaa viemään jänöltä hengen, vinttikoiran käyttöä metsästyksen apuna ei voitane tällä perusteella kieltää, jos omistajan luvat ovat muuten kunnossa ja hänellä on mukanaan oikean tyyppinen ase.

Aseen hankinta aloitetaan miettimällä, millaista riistaa halutaan metsästää ja haetaan sen perusteella poliisilta hankintalupa. Aseluvan saamisen ehtona on harrastus, johon asetta tarvitsee, ja metsästysharrastuksen voi osoittaa metsästyskortilla. Kun ase on hankittu, se on kiikutettava poliisille tarkistettavaksi, jonka jälkeen haetaan hallussapitolupaa. Olisi tietysti myös suotavaa opetella ampumaan. Hirveä, kuusipeuraa, saksanhirveä, japaninpeuraa, metsäkaurista, valkohäntäpeuraa, metsäpeuraa tai karhua metsästettäessä tulee olla suoritettuna ampumakoe, mutta oletan useimpien metsästyksestä haaveilevien vinttikoiranomistajien jo muistavan, että puikkonokilla ei metsästetä edellä mainituista kuin karhua ja sitäkin (toivottavasti!) lähinnä teoreettisesti.

4. Ja siinäpä se.

Enää tarvitsee varmistaa metsästysajat, rauhoitusajat, oman metsästysalueen riistanhoitoyhdistyksen erikoissäännökset, sallityt riistakiintiöt, ajavien koirien kiinnipitomääräykset ja ei kun metsälle jalon ja ylvään tuulennopean vinttikoiran kanssa!

…Paitsi että ei. Vaikka metsästäminen vinttikoiralla Suomessa olisi mahdollistakin, en oikein ymmärrä, miksi joku haluaisi sitä väen vängällä harrastaa, kun hommaan paremminkin sopivia rotuja on.

Kun vinttikoiranomistaja ajattelee metsästystä, mielessä väikkyy jotakin tällaista:

Miten siistiä, haukka ja kaikki! Valitettavasti Suomessa vastaava meininki on haukkaa myöten melkein mahdotonta.

Salukini sai ensimmäisen rusakkonsa kiinni neljän ja puolen kuukauden ikäisenä. Vanhempana se on ollut mukana oikeallakin jänismetsällä. Sille on ammuttu jänis. Mikään ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että suomalaisessa metsästyskäytössä saluki tai mikä tahansa vinttikoirarotu on aika onneton. Meikäläinen todellisuus nimittäin näyttää tällaiselta:

Pohjoismaissa ei ole kehitetty vinttikoirarotuja, koska meikäläinen maasto ei sovellu nopealle ja näkönsä varassa metsästävälle koiralle. Vinttikoira tarvitsee aukeita, yhtenäisiä alueita tai kaniinin tapaisia saaliseläimiä, jotka eivät koskaan juokse naapuripitäjän puolelle. Suomalaisesta metsästä ei löydy kumpiakaan, ja pellolla metsästämisen estävät tehokkaasti maanomistuskuviot. Jos koira ajaa saaliin naapurin pellolle tai toisen metsästysseuran hallinnoimalle alueelle, sitä ei saa siellä kaataa. Tyypillisessä metsäryteikössä taas saalis katoaa koiran näkyvistä yhdeksässä tapauksessa kymmenestä. Vaikka jotkut vinttikoirat pyrkivät jäljittämään hukkunutta saalista nenänsä varassa, vinttikoirien suurin ongelma tyypillisissä suomalaisissa metsästystilanteissa on se, että niistä ei juuri kuulu ääntä. Jos tarkoitus on ampua jänis, pyssymiehellä ei ole mitään keinoa seurata ajon kulkua, ja on yhtä todennäköistä ampua yllättäen puskasta ilmestyvää koiraa kuin jänistä – etenkin jos erällä on samaan aikaan muita metsästäjiä, joille vinttikoiran hiljainen ajotapa on tuntematon. Suomalaisessa metsämaastossa ajotilanne voi myös helposti koitua vinttikoiralle kohtalokkaaksi, koska ne ovat niin nopeita. Metsään voi ajaa turvallisesti traktorilla mutta ei formulalla, ja todennäköisyys puhkaista silmä oksantynkään tai katkaista jalka kivenkoloon kasvaa vauhdin lisääntyessä.

Saako Suomessa metsästää vinttikoiralla? Saa, mutta ei siten kuin niiden omistajat ehkä haluaisivat. Voisiko Suomessa sitten ylipäätään metsästää vinttikoiralla kuten niiden omistajat haluaisivat? Yleensä ei. En koe kampanjointia vinttikoiratyyppisen ajometsästyksen virallistamiseksi Suomessa mielekkääksi, koska sellainen ei meidän olosuhteissamme olisi käytännöllistä tai edes järkevää. Huomattavasti suurempana epäkohtana pidän sitä, että haukkametsästys ei ole Suomessa laillista misään muodossa, vaikka kanahaukka (Accipiter gentilis) kuuluu jo valmiiksi laajistoomme ja suomalainen metsämaasto sopisi kanahaukan metsästyskäyttöön erinomaisesti. Saisivat samalla ne Kauppatorin lokitkin kyytiä.


Artikkelikuva: Gaston Phébus, Livre de chasse / Wikimedia Commons

Advertisements

7 thoughts on “Saako Suomessa metsästää vinttikoiralla?

  1. Kiinnostava kirjoitus taas kerran!

    Apropos vinttikoirat ja greyhound eritoten. Millaisiin oloihin/käyttöön näet Suomen oloissa järkeväksi hankkia greyhoundin? Taustaa: meillä on aina ollut bedlingtoninterriereitä. Siis jo ennen kuin synnyin. Nyt niitä on ”vain” kaksi ja kolmas koiruus hiljakseen mietinnässä (se kuuluisa koirakierre: kun ainoa koira kuolee, sohva jää tyhjäksi, joten niitä pitää olla kaksi – mutta kun kahdesta toinen kuolee, toinen jää yksin, joten…).

    Bedlingtonit ovat hienoja koiria, mutta petollisin mielin olen jo pitkään tuumaillut vinttarivaihtoehtoa lauman jatkeeksi. Mielellään vähän isompaa. Skotti olisi ehkä ykkönen. Miehen mukaan se on kuitenkin liian iso, kun taas minua arveluttaa rodun lyhyehkö keski-ikä. Lurcher olisi kakkossijalla, mutta niitä on hankala hankkia ”eettisesti” – täältä Englannista voisi periaatteessa tuoda rescuen, mutta pentuja on vähän tarjolla, enkä tohdi tuoda aikuista ulkomailta asti jo olemassa olevaan laumaan. Riski on liian suuri, kun muutenkin rescue on aina vähän yllätyspaketti.

    Greyhound on viime aikoina alkanut kiehtoa yhä enemmän muun muassa suhteellisen terveen perimänsä vuoksi (no, koon puolesta se ei paljon skotista jälkeen jää, mutta jostain syystä miehen mielestä ero on suuri). Niissä kuitenkin mietityttää tuo jyrkänlainen jako rata- ja näyttelylinjaisiin. Näyttelykoiraa en halua, mutta jos hankkii ratakoiran, odotus lienee, että sitä myös juoksutetaan. Rataharrastus voisi hyvinkin kiinnostaa, mutta asuinseutu saattaa lähivuosina muuttua Itä-Suomeksi, jossa ei taida ratoja olla, liekö harrastajiakaan? Onko itua hankkia Porschea maalaisteillä ajeluun? Tässäkin radalta eläköitynyt englantilaisrescue olisi ehkä potentiaalinen vaihtoehto (niitähän täällä, surullista kyllä, on pilvin pimein), jos koiruuksia ei olisi jo ennestään.

    Vapaana juoksuttaminen on tietysti oma näkökohtansa. Miten hoidat sen omien vinttareidesi kanssa? Olen vähän hysteerinen noiden bedlingtonienkin osalta; pelkään niiden töytäävän korvattomina auton alle jonkin elukan perässä, vaikka lähin autotie olisi viiden kilometrin päässä. Koirapuistot ovat enimmäkseen surkeita esityksiä, mitä tulee juoksijoiden ulkoiluttamiseen. Beduillakin tulee aita turhan nopeasti vastaan.

    Pahoitteluni kommenttilaatikon valtaamisesta, mutta ehkä nämä kysymykset kiinnostavat jotakuta muutakin. Näkökulmia ja kokemuksia otetaan ilolla vastaan! Onneksi tässä asiassa – siis koiran hankinnassa – ei ole minnekään kiire.

    • Vinttikoiran ja etenkin greyhoundin tärkein käyttötarkoitus Suomessa on mielestäni toimia seurakoirana, ja ainakin ratalinjainen grey täyttää tämänkin tarkoituksen yleensä mainiosti. Näyttelylinjaisista minulla ei ole lähempää tietoa, mutta ratalinjaiset greyt ovat yleensä varsin helppoja, sopeutuvaisia ja mukavia seurakoiria, eivätkä kaikki kasvattajat oleta, että koiran kanssa myös kisataan. Omani ovat nimenomaan sohva- ja kainalokoiria, joiden kanssa juoksukilpailumahdollisuus on toki plussaa. Olen varma, että kasvattajilta löytyy pentuja sellaisillekin ostajille, jotka rehellisesti myöntävät, etteivät välttämättä ikinä pääse radalle asti. Aikanaan opiskellessani Cambridgessa mietin itsekin rescuen tuomista Englannista, mutta sikäläiset järjestöt eivät mielellään anna koiraa vuokra-asuntoon – etenkään jos kotona ei ole ketään työpäivien aikana – joten jäi silloin tekemättä. Suosittelen rotua kuitenkin oikein lämpimästi, vaikkei juoksutoiminta kiinnostaisi tipan vertaa.

      Koirapuistot ovat tosiaan yleensä ihan onnettomia vinttikoirien ulkoilutukseen. Vapaana ulkoilutus on minusta kuitenkin helpompaa vinttikoiran kuin vaikka terrierin tai pystykorvan kanssa, koska vinttikoirat tulevat yleensä aika pian takaisin kun hukkaavat saaliin näkösältä ja Suomessa niin käy yleensä aika nopeasti. Etenkään greyllä ei yleensä riitä oma-aloitteisuus siihen, että lähtisi jäljittämään hukkunutta pupua itsekseen. Ulkoilutan omiani metsissä, joilta on yleensä autotielle sellaiset pari kilometriä matkaa, enkä ole oikeastaan kuin kaksi kertaa seitsemän vuoden aikana joutunut miettimään, lähteekö koira tielle asti. Tärkeintä on ennakoida ja valita ulkoilutuspaikat niin, että todennäköisyys vahinkoajoihin on mahdollisimman pieni. Umpimetsä on siitä hyvä, että saalista ei näy kovin usein ja koirien vauhtikin pysyy kohtuullisena. Greyhoundhan on aika onnettomuusherkkä maksiminopeuteen päästessään, mutta metsässä varppinopeuteen päästään vain harvoin.

      Ulkoillessaan omani huuhailevat muutaman kymmenen metrin säteellä ulkoiluttajasta, ja olen sikäli onnekas, että molempien luoksetulokoulutus on sujunut ilmeisen nappiin ja tottelevat aika pomminvarmasti vihellystä. Kouluttaa siis voi ja kannattaa, vaikka kaikki yksilöt eivät ehkä näin taipuvaisia olekaan. 🙂

  2. Kiitos paljon vastauksesta. Kah, sinäkin olet ollut Cambridgessa, kivaa…!

    Rescuejärjestöt ovat ainakin nykyisin varsin tiukkoja homecheck-politiikassaan, mikä on tietysti hyvä juttu. Kuulemma ulkomaalaisen tapauksessa kuvat tulevasta kodista/pihasta ja eläinlääkärin lausunto (!) henkilön kelpoisuudesta koiranomistajana saattaisivat riittää. Mutta tosiaan pentuja on vähemmän tarjolla ja ne on helpompi sijoittaa kotimaahankin, joten tuskin ovat ensimmäisenä niitä käypäläisen matkaan antamassa.

    Lurchereiden osalta olen tutkaillut tarjontaa ja tuumannut, etten haluaisi tukea mitään koiratehtailua hankkimalla pennun sadalla punnalla netistä, kun lurkkien ja vastaavien risteytysten osalta tuntuu olevan muutenkin ylituotantoa (rescuejärjestöt ovat helisemässä), eikä kasvattajan nuhteettomuutta oikein voi varmistaa mistään. Tai sitten en vain osaa suhtautua täkäläiseen koirakulttuuriin, kun olen tottunut pulittamaan moninkertaisia summia Kennelliiton hyväksymälle ja kannuksensa ansainneelle kasvattajalle…

    Järkyttävä ilmiö muuten: jo yhdeksän, kymmenen viikon ikäisille, vasta kasvattajalta haetuille pennuille etsitään uutta kotia jonkin hämärän ”elämänmuutoksen” vuoksi. Lienee juuri halvan nettimyynnin satoa tämäkin.

    Mutta tästä on hyvä jatkaa tuumailua ja tiedonhankintaa. Myös kasvattajasuosituksia saa esittää vastaisen varalle…

  3. Moi.

    Erinomainen blogi 🙂 Kiitos siitä!

    En tähän hätään löytänyt linkkiä mutta mielestäni Suomessa eläinsuojelulaissa sanotaan että koira ei saa vahingoittaa muita eläimiä. Eli metsästystapa jossa koira ottaisi (tai mahdollisesti ottaisi/pystyisi ottamaan) kohteensa hengiltä, on eläinsuojelulain vastainen.

    • Mikä tahansa koira pystyy periaatteessa ottamaan saaliinsa hengiltä, ja esim. suomalaisessa metsämaastossa vaikkapa suomenajokoiralla on tähän paremmat mahdollisuudetkin kuin vinttikoiralla, joka metsästää pääasiassa näöllä ja jonka jälkityöskentely ei ole kovin järjestelmällistä. Kyllähän noita välillä sattuu pystykorvien ja ajokoirienkin kanssa, mutta vahinkojahan ne ovat ja saalis tulisi lopettaa ampumalla.

      Kuten tekstissä sanotaan, Suomessa voi metsästää vinttikoiralla, mutta ei siten kuin vinttikoiranomistajat yleensä haluaisivat. Coursing-tyyppinen metsästys ei meidän oloissamme ole järkevää, eikä se siksi ole laillistakaan.

  4. Ihan pikku korjauksena tuohon tekstiin että metsästykortin voimassaoloon riittää että maksaa riistanhoitomaksun joka viides vuosi.

  5. Kiitokset loogisesta ja asiantuntevasta kirjoituksesta.
    Ymmärtääkseni (minulla ei tässä ole lakia edessäni) vinttikoiralla sinänsä saa metsästää siinä missä muillakin koirilla, mutta koira ei saisi lain mukaan ottaa saalista itse kiinni. Tämä ainakin salukin (puhun tässä vain salukeista enkä yleisesti vinttikoirista koska tunnen vain salukit) nopeuden kohdalla aiheutta hyvin haasteellisen tilanteen, jossa metsästäjän pitäisi pystyä ampumaan ajettu pupu eikä koiraa. Salukihan tyypillisesti ajaa melko lähellä eläintä tai kadottaa koko pupun kokonaan, jolloin saalis sadaan koiralla tai se on jo luikkinut matkoihinsa.

    Jotta salukilla metsästäminen olisi mielekäs harrastus, metsästyslakia tulisi muttaa niiltä osin, joissa koiran oletetaan käyttäytyvän ajokoiran tai beaglen tyyppisesti, koska saluki on eri väline kuin perusajokoira nopeutensa ja metsästystapansa suhteen.

    Saluki ajaa parhailla tuloksilla ja tyypillisimmillään pienessä hyvin tutussa laumassa, jossa saaliin saaminen perustuu koko lauman yhteistyöhön. Tällöin, kun lauma on treenattu erilaisissa maastoissa mahdollisimman nuoresta koirasta lähtien, saadaan hyvin muissakin kuin peltoaukeilla toimiva metsästysajue, joka parhaassa tapauksessa jäljestää (harvinainen taito, mutta näitäkin salukeja on), ajaa ja kiinniottaa saaliin sekä vielä tuo sen omistajalle. Koirat toimivat hyvin tavallisissa metsämaastoissa, ryteiköissä eivät juurikaan, mutta onhan ihmisenkin vaikeata pystyä ryteikössä saalista ampumaan avoimia alueita tarvitaan siis yleisesti metsästyksessä.

    Miksi sitten salukiajueella voisi olla metsästysoikeus myös Suomessa? :
    -koska ne ovat uskomattoman hyviä metsästämään
    -koska saluki nauttii metsästyksestä paljon enemmän kuin sähköpupun ajamisesta, joka maastokilpaulussa kaikenpäälle juoksee epäluonnollisella ja joskus (huolestuttavan usein) vaarallisella tavalla verrattuna oikeaan pupuun
    -koska saluki harventaa pupukantaa sen heikommasta päästä, vahvimmat pääsevät karkuun.
    -koska hutilaukaukset eivät ole mahdollisia, eikä saalis vahingoitu turhaan

    Oikealla maaston valinnalla ja ajon linjauksella poispäin junaradoista ja teistä ajo on varsin turvallista, koska vaikka saluki onkin sitkeä juoksija ja jaksaa lujaakin vauhtia juosta kilometrejä, se harvoin ulottaa retkensä useamman kilometrin päähän omistajasta, varsinkaan silloin, kun ajo etenee selkeästi. Ajokoirankin kanssa metsästettäessä maaston tiettömyys on tärkeäta ottaa huonioon.

    Saluki ei varmasti sovellu korvaamaan ajokoiraa ajokoiran paikalle, mutta mikään ei estäisi salukilla metsästyksen sallimista turvallisesti myös Suomessa. Saaliin saamiseen vaikuttaa enemmänkin omistajan kyky metsästää salukiajueella kuin maaston mahdottomuus ta salukin soveltumattomuus tehtävään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s