Linkki

Blogin pitäminen on vaikeaa, koska netistä löytyy kymmenittäin hauskempia ja osuvampia kirjoituksia kuin omat tekeleeni. Toisaalta, blogin pitäminen on helppoa, koska netistä löytyy kymmenittäin kirjoituksia, joihin voi linkata ja välttyä täten kirjoittamisen vaivalta.

Ajatusten Moisionjoki esittelee pennunostajatyyppejä:

Uhoilija

Tämä tyyppi tulee eikä meinaa: itsevarmuutta uhkuen ja rintaansa takoen kuin showpainija tai King Kong. Yhtään koiraa ei ole vielä koulutettu kisatasolle asti, mutta tästä seuraavasta tulee neloisvalio. Rodussa ei toki ole vielä yhtään neloisvaliota, mutta myymällä uhoilijalle pennun kasvattaja saa kunniaa ensimmäisen sellaisen kasvattajana – edellyttäen, että pentu on riittävän hyvä.

Jos kasvattaja innostuu ja myy uhoilijalle pennun, melko vahvoja tulevaisuusskenaarioita on yleensä kaksi: 1) koirasta tulee ihan kiva kotikoira, mutta edes terveystarkastuksiin sitä ei saada tai 2) koira tulee postimerkki hanurissa kasvattajalle takaisin viimeistään vuosikkaana.

Parhautta.

Ajatusten Moisiojoki – Älä tee näin: ohjeita pennunkyselijöille

Romanian kulkukoirista: avoin kirje huolestuneille poliitikoille ja yhdistyksille

Romanian presidentti Băsescun aikomus sallia kulkukoirien lopettaminen on saanut eräät suomalaiset poliitikot ja yhdistykset älähtämään koirien ”massatuhontaa” vastaan. Băsesculla itsellään on tiettävästi kolme adoptoitua entistä kulkukoiraa, joten kysymys ei ole koiria sokeasti vihaavan henkilön massatuhokampanjasta, jolla sallittaisiin koirien potkiminen ja mukiloiminen kuoliaaksi, vaikka moni suomalainen taho on asian halunnut tässä valossa esittää. Onkin monissa tapauksissa epäselvää, vastustavatko suomalaiset tahot itse lakialoitetta vai joidenkin romanialaisten toimesta tapahtunutta koirien omavaltaista tappamista kostona taannoiselle neljävuotiaan lapsen kuolemalle.

Koska asiaan liittyy mielestäni useita epäselviä kysymyksiä, olen lähettänyt alla olevan kirjeen poliitikoille ja yhdistyksille, joiden tiedän ottaneen kantaa nimenomaan lakialoitetta vastaan. Oma kantani on, että Romanian kaltaisessa tilanteessa viranomaisten suorittama koirien lopetus laillisin menetelmin on hyväksyttävää ja koirien makuuttaminen pienissä häkeissä tai narun päässä tarhalla jopa vuosikausia epäinhimillistä.

—

Hyvä Sirpa Pietikäinen, Rescueyhdistys Kulkurit ja Pelastetaan koirat ry,

Olette ilmoittaneet vastustavanne sitä, että Romania sallisi laissaan kulkukoirakannan harventamisen koiria tappamalla. Kuten tiedätte, kulkukoiraongelma juontaa Romaniassa juurensa Ceaușescun ajan politiikkaan, joka pakotti ihmiset hylkäämään lemmikkinsä, ja noiden vuosien jälkeen villiintyneiden koirien määrä on kasvanut kestämättömäksi. Kulkukoirat ovat vuosien varrella surmanneet suoraan ja välillisesti useita ihmisiä, ja päivittäin kymmeniä ihmisiä tarvitsee lääkärihoitoa ja rabies-rokotusten sarjan jouduttuaan kulkukoiran hyökkäyksen uhriksi. Pelkästään Bukarestissa 1100 ihmistä joutui kulkukoiran puremaksi neljän kuukauden tarkkailujakson aikana.

Romania kuuluu Maailmanpankin mukaan Euroopan köyhimpiin maihin, jolla on historiallisesti ollut suuria vaikeuksia taata perusterveydenhoitopalveluja ja koulutusta edes kaikille kansalaisilleen. Vastustan ehdottomasti koirien huonoa kohtelua missä tahansa ja olen ilahtunut siitä, että kannatte huolta eläinten hyvinvoinnin puolesta, mutta pidän nyt keskustelun alla olevaa lakialoitetta koskevaa kantaanne joiltakin osin kyseenalaisena.

Haluaisinkin esittää muutaman kysymyksen kannanottoihinne liittyen:

1. Mitkä ovat konkreettiset ratkaisuvaihtoehtonne Romanian pahalle kulkukoiraongelmalle, jos viranomaisten toimesta suoritettu lopetus ei ole mahdollinen, ja kuinka ehkäistään kulkukoirista johtuvat vaaratilanteet ja onnettomuudet? Ymmärsin, että kannatatte koirien laajamittaista sterilaatiota / kastraatiota. Mistä teidän näkemyksenne mukaan Romanian tulisi saada varat ja resurssit tällaiseen työhön, kun puolueettomien lähteiden mukaan kulkukoiria on pelkästään isommissa kaupungissa jopa satoja tuhansia? Mistä kuluista julkishallinnon olisi Romaniassa teidän mielestänne leikattava, jotta kulkukoirien sterilaatiokampanja pystyttäisiin toteuttamaan sellaisessa laajuudessa, että sillä olisi kestävä ja konkreettinen vaikutus kulkukoirakannan vähentämiseksi? Laskennassa täytyy tietysti ottaa huomioon, että yksi sterilaatiokierros ei vielä riitä, koska kulkukoiria tulee jatkuvasti lisää ihmisten hylätessä lemmikkejään.

2. Kannatatteko kulkukoirien keräämistä tarhoille loppuelämäkseen? Kulkukoiria on satoja tuhansia, ja yksi koira voi elää 10-14 vuotta. Mistä tähän tulisi saada varoja, ja kuinka taataan koirien riittävä elämänlaatu tarhalla? Millainen on romanialaisten kulkukoirien elämänlaatu nyt? Millä estetään tarhalta adoptoitujen koirien päätyminen takaisin kaduille?

3. Vaihtoehtoisesti kaipaisin selvitystä siitä, millaisella rahallisella panostuksella haluaisitte itse suomalaisten osallistuvan kulkukoirien sterilaatioprojektiin Romaniassa ja mistä tarvittava rahoitus ja asiantuntevat eläinlääkärit järjestetään?

4. Ilmoitatte vastustavanne kulkukoirien systemaattista tuhoamista siitä huolimatta, että ne ovat Romaniassa tuhoeläimiä. Koskeeko kantanne myös muiden tuhoeläimiksi ajateltujen nisäkkäiden systemaattista tuhoamista? Rottia pidetään lemmikkeinä kuten koiria, ja ne ovat tutkimusten perusteella älykkyydeltään, seurallisuudeltaan ja koulutettavuudeltaan koirien vertaisia. Monissa maissa – myös Suomessa – on havaittu rotanmyrkky tehokkaimmaksi tavaksi harventaa rottakantaa. Vastustatteko rottien myrkyttämistä Suomessa? Pitäisikö rottakantaa viljantuotantolaitoksissa, kaupungeissa ja kodeissa harventaa ensisijaisesti sterilaatioin? Ymmärrän, että rotan ja koiran vertaaminen toisiinsa saattaa tuntua liioitellulta, mutta kaipaisin johdonmukaisuutta kannanottoihinne ja argumentaatioonne, sillä Romanian kulkukoirat eivät useimmissa tapauksissa ole kesyjä lemmikkejä vaan luokiteltavissa haittaeläimiksi.

5. Koirien kohtelu on Romaniassa toki monin paikoin huonolla tasolla, kuten monissa muissakin kehitysmaissa, ja valistus eläinten inhimillisestä kohtelusta on varmasti paikallaan. Olisiko kuitenkin mahdollista, että osasyy romanialaisten asenteisiin koiria kohtaan on kulkukoirien valtava määrä maassa? Kulkukoiralaumat levittävät tauteja ja jätteitä ja muodostavat tuotantoeläimille, lemmikeille ja ihmisille vaaran, joka mahdollisesti huonontaa ihmisten suhtautumista koiriin ylipäätään. Mitä aiotte tehdä, jotta ihmisten asenteet koiria kohtaan paranisivat?

Olen iloinen, että otatte kantaa eläinten hyvinvoinnin puolesta ja valistustyö Romaniassa eläinten paremman kohtelun puolesta on toki paikallaan. Tällaiselle työlle annan vilpittömän tukeni, kunhan itse kulkukoiraongelman ratkaisuun löytyy konkreettinen, välittömästi toteutettava ratkaisu. Toivoisin myös, että kiinnittäisitte huomiota myös esimerkiksi kotimaisten tuotantoeläinten elämänlaatuun ja teuraskuljetuksiin, ja jään odottamaan kannanottoanne aiheesta.

Tämä kirje on julkaistu myös blogissani, ja julkaisen siellä mielelläni myös mahdolliset vastineenne.

Ystävällisin terveisin,

Annukka Pasi

———-

Sirpa Pietikäisen kirje Romanian presidentti Basesculle (englanniksi)
Rescueyhdistys Kulkurien kannanotto Romanian kulkukoirien puolesta
Pelastetaan Koirat ry:n vetoomus

Kuva: cod_gabriel @ Flickr

Blogitauolta takaisin itse asiaan eli eritteisiin – koirista ja siivoamisen kirouksesta

Oudon rannan hiekka on ollut tauolla yli puoli vuotta. Tuntui siltä, ettei sen paremmin akvaarioista kuin koiristakaan ollut mitään sellaista sanottavaa, mitä joku ei jo olisi ehtinyt sanoa paremmin – ja takuulla myös nopeammin. Mikä sitten houkutteli palaamaan bloggaamisen pariin? No, mikäpä muu kuin blogin kestoaihe eli paska!

Chic Choix -kasvattaja Juha Kares täräytti niin loistavan kirjoituksen kennelinpitäjän siivousaineista ja koiratalouksien jatkuvasta siivousrumbasta, että oksat pois. Menkää lukemaan, mies tietää mistä puhuu.

Kareksella on käsittääkseni melkoinen liuta koiria. Itselläni niitä on peräti kaksi kolme kappaletta, joten ihan vielä en ole kokenut tarpeelliseksi ostaa Airwickejä olohuoneeseen. Koirien vähyydestä huolimatta niiden jälkiä joutuu kuitenkin siivoamaan yhtenään. Paska, eritteet ja hajuthan ovat jo pitkään muodostaneet blogin vankan perustan, koska itse inhoan karvoja, hajuja ja tahroja melkein yhtä paljon kuin nautin koirien kanssa elämisestä. En myöskään erityisesti pidä siivoamisesta, joten vähintä mitä voin oman mielenterveyteni eteen tehdä on siivota kunnollisilla välineillä.

Kloriitti eli valkaisuaine (ja sen hippivastine etikka)

Poikain sisäoppilaitoksessa peruskoulunsa käynyt brittiystäväni kertoi muinoin anekdootin siitä, kuinka hän joutui koulussa arestiin ja siivoamaan rotevan jumppamaikkansa ohjauksessa. Ystäväni sonnustautui tunnollisesti koulun tarjoamaan sievään essuun ja alkoi nitkuttaa tahroja kaakeleista männyntuoksuisella ekopesuaineella. Touhua hetken katseltuaan opettaja paiskasi hänelle L-koon kumihanskat ja ärjäisi ”God damn, tosimiehet siivoavat valkaisuaineella!”

Jostain syystä jengi haluaa pestä muovi- tai kivilattiansa mäntysuovalla tai – oikein hurjaksi heittäytyessään – vähän ärjymmällä Tolulla. Ihan vapaasti. Minä jynssään vedellä lantratulla Kloriitilla. Maailmassa ei ole sellaista tahraa, joka lähtisi wc-tiloista, keittiöstä tai lattiasta helpommin tavispesuaineella kuin Kloriitilla. Homman kääntöpuoli on sitten se, että kun valkaisuaineella irtoaa mikä tahansa, sillä lähtevät myös värit kankaista sekä mahdollisesti henki ja terveys, jos erehtyy laimentamaan ainetta kuumalla vedellä ja hengittelee liiaksi niitä höyryjä.

Kloriitilla voi lattianpesun lisäksi valkaista pyykkiä (ja jos unohtaa yhdenkin värillisen vaatteen valkoisten sekaan, pääsee nauttimaan kivasta marjapuuronvärisestä lopputuloksesta) ja se on ihan ykkönen kaikenlaisten kaakelisaumojen ja tiskialtaiden pyyhkimiseen. Sillä lähtee home ja se desinfioi. Kloriitilla saa myös tuunattua farkkuja vaaleammiksi. Kloriitti on koiraihmisen paras kaveri, mutta jos on olemassa yksi pullo, jota koiran ei pitäisi antaa pureskella, se on tämä.

Jos ei halua sekaantua tosimiesten siivousnesteisiin, voi ehkä kokeilla etikkaa. Merivesiakvaristin paras ystävä väkiviinaetikka toimii nimittäin koiratalouksissakin. Sitä voi käyttää pyykin huuhteluaineena kun pesee koirien täkkejä ja patjoja, ja sillä voi jynssätä pinttyneet teräskupit kiiltäviksi. Jos pesukoneessa on pyöritetty erityisen paskaista koiratalouspyykkiä, pyöritän konetta pesuohjelmalla vielä tyhjänä etikan kanssa.

Niinkin luotettavalta taholta kuin Suoli24 -keskustelupalstalta olen lukenut, että etikkaa ei kaikkialla suositella laitettavaksi pyykkikoneeseen. Ihan sama. Ruokolahtelaisen rouvan ullakolta Tikkurilaan ja Tampereen kautta takaisin pääkaupunkiseudulle reissannut kymmenvuotias Upo Pesukarhuni on kestänyt jo sen verran koettelemuksia, että pari ruokalusikallista etikkaa tuskin tuntuu enää missään.

Olen myös kuullut, että jotkut käyttävät etikkaa ruoanlaittoon. Ihme meininkiä.

Sappisaippua

Suomalaisen kirjallisuuden suursaavutuksiin kuuluva Paskapokkari esittelee muiden kiintoisien paska-anekdoottien lisäksi myös ammattilaisnäkemyksen paskatahrojen oikeaoppisesta poistamisesta tekstiileistä. Naiset ja herrat, näin se käy:

1. Sekoita teelusikallinen pesuainetta (ei saa sisältää alkaaleja tai valkaisuainetta) kupilliseen kädenlämpöistä vettä. Hinkkaa ja anna kuivua.
2. Sekoita ruokalusikallinen ammoniakkia puoleen kupilliseen vettä. Hinkkaa ja anna kuivua.
3. Toista kohta yksi.
4. Sekoita kolmasosakupillinen viinietikkaa kahteen kolmasosakupilliseen vettä. Hinkkaa ja anna kuivua.
5. Huuhtele vedellä.

…tai sitten voit ostaa sappisaippuaa ja hoitaa homman yhdellä jynssäyksellä.

Sappisaippua on ihmeaine. Jos Kloriitin käyttö on jostakin kumman syystä mahdotonta, sappisaippua toimii melkein yhtä hyvin – tai oikeastaan paremminkin, koska sillä ei ole taipumusta irrottaa värejä tekstiilistä. Sillä lähtee veritahra sohvasta ja oksennuksen aiheuttama tummentuma housunlahkeesta. En edes muista, kuinka monta kertaa olen jynssännyt sappisaippualla paskaa irti karvalankamatosta liian pienessä pesuhuoneessani, ja ne paskatahrat siis todellakin katoavat, olettaen että ns. kouriintuntuva osa on ensin kaavittu lastalla ja paperilla pönttöön.

Ja sitten taas toisaalta… Niin ihana aine kuin sappisaippua onkin, eräänä päivänä koin valaistumisen jynssätessäni taas kerran samaa kirottua karvalankamattoa samassa ahtaassa vessassa. Ahaa-elämys muodostui kahdesta lauseesta: ”Mitä helvettiä oikein teen” ja ”miksi käyn töissä ansaitsemassa rahaa, jos kuitenkin jynssään nämä paskatahrat irti omin pikku kätösin kuin opiskeluaikoina konsanaan”.

Jos matossa on paskaa, lähetän sen nykyään pesulaan. Suosittelen samaa kaikille.

Hyvä imuri

Aika monella koira- tai kissaihmisellä näyttää olevan kaapissa joku opiskeluaikainen Vampyr666. Masokistit!

Imureista keskustellaan lemmikkiaiheisilla nettipalstoilla tuon tuosta, ja eri imurimerkeillä on vankat kannattajansa. Itse kuulun Kareksen kanssa hurmahenkisiin Dyson-evankeliumin levittäjiin. On jotenkin tyydyttävää katsella, kuinka koirankarvat linkoutuvat ympäriinsä läpinäkyvässä säiliössä kolminkertaisella valon nopeudella (vai mitä ne mainoslärpäkkeet nyt väittävätkään). Imuteho on kunnon malleissa semmoinen, että jehovan todistajat ja muut ei-toivotut vieraatkin katoavat jos suuttimen kääntää ovelle päin.

Oikea koirarotu

Monilla koirilla on melko epämiellyttävä ominaishaju. Pahimmillaan rasvainen löyhkä on niin voimakas, että jos tämmöisen tapauksen kanssa joutuu hissiin tai julkiseen kulkuvälineeseen, tulee äkkiä ikävä Kareksen suosittelemia ilmanraikastimia. Välttääkseni paskamyrskyn kommenttiosastolla poikkean tässä blogin tavanomaisesta linjasta enkä dissaa mitään yksittäistä rotua, mutta mielestäni jotkut rodut pitäisi myydä kasvattajalta Wunderbaumit kaulassa. Miksi helvetissä ne haisevat niin voimakkaasti? Mikä niissä on vikana?

Niin, koirilla siis on ominaishajunsa, ja jos asia ei vielä tullut selväksi, en pidä ko. hajua miellyttävänä. Onneksi asiaan on ratkaisu. Kaikki rodut eivät haise; sairaat yksilöt tietty erikseen. Pesen koiriani ehkä kerran vuodessa ja harjaan niitä lähinnä karvanlähtöaikaan, ja ne eivät puolueettomien tarkkailijoidenkaan mukaan haise koiralle. Eri asia tietysti ovat muunlaiset hajuhaitat kuten ilmavaivat, sillille löyhkäävä hengitys ja ripuli, joka usein seuraa yritystä parantaa sillille löyhkäävä hengitys antamalla koiralle luu, mutta hei, ainakaan koirani eivät haise koiralle!

—

Aiheesta lisää:

Juha Kares – Ei voi olla totta – tätäkö se on?

Saako Suomessa metsästää vinttikoiralla?

Lyhyt vastaus: saa.

Pitkä vastaus: saa… mutta ei kannata.

On nimittäin niin, että pienin poikkeuksin metsästyskoiran rotua ei ole määritelty Suomen laissa. Poikkeuksen muodostavat hirvieläimet, joiden metsästykseen käytettävän ajavan koiran tulee olla säkäkorkeudeltaan alle 28 cm. Vinttikoira on tietenkin ajava koira eli hound siinä missä suomenajokoirakin, eikä mikään laki estä ottamasta vinttikoiraa metsälle mukaan, kunhan ei ajata sillä hirvieläimiä. Metsästää voi siis vaikka pekingeesillä, ja teoriassa vinttikoiraa voisi käyttää vaikka noutavana koirana sorsastuksessa jos omistaja niin keksisi tehdä. Useimmiten vinttikoiraihmiset taitavat kuitenkin haaveilla metsästävänsä puikkonokilla jäniksiä ja rusakoita.

Metsälle päästäkseen ei kuitenkaan riitä, että taluttaa tupsupannoitetun ylvään vinttikoiransa aamuvarhaisella puistoon ja päästää sen rusakon perään. Metsästäminen on Suomessa tarkoin valvottu ja säännelty harrastus. Jotta metsästys sujuisi laillisesti ja kaikkien pykälien mukaan, metsästäjä-wannabelta vaaditaan seuraavaa:

1. Metsästäjätutkinto ja metsästyskortti

Metsästyskortti on onneton pieni paperinpalanen, joka irtoaa suorittamalla riistanhoitoyhdistysten järjestämä kirjallinen koe. Koetta edeltävälle metsästäjäkurssille osallistuminen on vapaaehtoista mutta suositeltavaa, sillä kokeen oppimateriaalina on 333-sivuinen Metsästäjän opas sekä 128-sivuinen Metsästys- ja aselainsäädäntö. Jos sattuu kuulumaan metsästysseuraan ja sitä kautta Suomen Metsästäjäliittoon, metsästyskortin saa paperipalasen sijaan laminoituna korttina. Tutkinnon suorittamisen jälkeen tulee maksaa riistanhoitomaksu vuosittain, jotta kortti pysyy voimassa.

2. Oikeus metsästää maa-alueella

Kuten sanottua, missä tahansa ei voi metsästää. Lähtökohtaisesti metsästysoikeus on maa-alueen omistajalla ja metsälle halajavan on paras lähteä siitä ajatuksesta, että jos et itse omista jotain tiettyä metsää, sen omistaa joku muu eikä sinulla ole lupaa mennä sinne koirinesi, aseinesi ja maastohousuinesi rymyämään. Vinttikoirien omistajat ovat yleensä tottuneet suhtautumaan melko vapaamielisesti alueiden kiinnipitosäädöksiin, ja etenkin kunnan sekä valtion maita on totuttu ajattelemaan ei-kenenkään-ja-kaikkien maana koirien irtipidon suhteen. Moni saattaa tuntea houkutusta suhtautua yhtä liberaalisti alueiden metsästysoikeuksiin, mutta ei todellakaan kannata. Metsästysoikeudet ovat rahanarvoista kauppatavaraa, joihin liittyy myös riistan- ja metsänhoidollisia velvollisuuksia, eikä luvatonta metsästystä katsota hyvällä missään. Parhaimmillaan voi selvitä sakoilla, pahimmillaan saattaa löytää koiransa ammuttuna ojasta.

Omilla maillaan saa metsästää rauhoitus- ja metsästysaikojen puitteissa. Teoriassa maanomistajalta voisi kysyä lupaa käydä haluamallaan alueella metsällä, vaikkei itse niitä omistaisikaan. Käytännössä jälkimmäinen vaihtoehto on 95% varmuudella mahdoton, sillä yksityisten omistamat maa-alueet on yleensä lähes poikkeuksetta vuokrattu metsästysseuralle, jolloin maanomistajalla ei ole oikeutta antaa muiden metsästää omistamallaan alueella. Lupia pitää tällöin kysyä seuralta, joka ymmärrettävästi harvoin suostuu: hehän maksavat vuokraa oikeudesta metsästää alueella ja seurat ovat yleensä erittäin tarkkoja alueistaan. Metsästysseuran jäseneksi pääseminen taas on mystinen henkimaailman juttu, josta me kaupunkilaiset emme todennäköisesti ymmärrä mitään. Jos tuuli käy idästä, asut oikeassa pitäjässä, Venus ja Merkurius kohtaavat taivaalla oikeassa kulmassa, isoisäsi pelasti jatkosodassa naapurin Tepon korsuun hyökänneeltä venäläiseltä ja jos omistat oikein poikkeuksellisen hyvän hirvikoiran, saatat päästä haluamaasi metsästysseuraan. Siis jos edellisten lisäksi omistat ainakin 20 hehtaaria metsää, jonka voit luovuttaa seuran käyttöön.

Suomalainen vanhan liiton metsästysseura muistuttaa mystistä Illuminatia tai vapaamuurareita, joissa ikiaikaiset initiaatiomenot vallitsevat ja äijät muistelevat yhä sitä, kun vuonna 1972 joku toi hirvijahtiin jonkun helsinkiläisen pellen muilta kysymättä eikä seuran henki ole enää koskaan ollut entisensä. Nykyään on olemassa myös seuroja, joiden jäsenyys ei perustu maanomistukseen, ja tällaisten jäsenyys aukeaa yksinkertaisesti riihikuivalla rahalla. Toisaalta, näillä seuroilla ei sitten myöskään ole sitä maata omasta takaa, vaan seura järjestää yleensä jahtireissuja vuokramaalle muutaman kerran vuodessa. Tarpeetonta sanoakaan, että näille reissuille ei vinttikoira välttämättä ole kovin tervetullut, sillä omillaan metsässä pinkova hiljainen koira tulee todennäköisesti ryhmämetsästyksessä ammutuksi.

Yksinäiset ja maattomat voivat tietenkin metsästää valtion mailla, mutta siihenkin pitää hakea erillinen maksullinen lupa. On hyvä huomioida, että lupakauden aikana valtion metsätilkuilla saattaa olla useampia metsästäjiä yhtä aikaa, ja hiljaa juokseva vinttikoira on jälleen melkoisessa kuolemanvaarassa.

Jos aikoo liittyä seuraan ja tehdä siellä muutakin kuin toimia hirvenmetsästyksessä ajomiehenä – ja oletan, että vinttikoiranomistajat haluavat, sillä hirvenmetsästykseenhän vinttikoirilla ei ole mitään asiaa – vähimmäisvaatimuksena on yleensä metsästyskortin lisäksi aselupa ja jonkinmoinen ampumataito.

3. Aselupa, aseet ja ampumakoe

Metsästäminen riistan kiinni ajavalla koiralla on Suomessa harmaata aluetta, ei siksi että täällä erityisesti sorsittaisiin vinttikoiria vaan siksi, että maastomme on vinttikoirametsästykseen pääosin täysin sopimatonta. Lainsäätäjälle ei yksinkertaisesti ole tullut edes mieleen, että joku haluaisi varta vasten käyttää meillä metsästykseen koirarotua, jonka mahdollisuudet saada isäntänsä eräreppuun täytettä ovat vähäiset.

Oletuksena ajavan koiran käytössä on, että riista lopetetaan ampumalla. Ampumiseen voi käyttää joko tuliasetta tai metsästyslain hyväksymää jousipyssyä. Jälkimmäiseen ei tarvitse aselupaa, mutta vinttikoira + joku taljajousiviritelmä ovat sen laatuinen yhdistelmä, että metsästäjä tulee erittäin suurella todennäköisyydellä ampuneeksi koiransa ja löytänee muutenkin parhaimmat saaliinsa ABC-aseman noutotiskiltä.

Oli miten oli, metsästäjän tulisi siis pyrkiä itse lopettamaan saalis. Vinttikoiran kanssa ongelmaksi muodostuu tietenkin se, että koira voi saada riistan kiinni ja tappaa sen itse. Ottaen huomioon, että suomalaisessa metsämaastossa esim. jäniksen kiinni saaminen on parhaimmallekin vinttikoiralle harvinainen tapahtuma ja että myös tuikitavallinen ajokoira tai pystykorva voi joskus haksahtaa viemään jänöltä hengen, vinttikoiran käyttöä metsästyksen apuna ei voitane tällä perusteella kieltää, jos omistajan luvat ovat muuten kunnossa ja hänellä on mukanaan oikean tyyppinen ase.

Aseen hankinta aloitetaan miettimällä, millaista riistaa halutaan metsästää ja haetaan sen perusteella poliisilta hankintalupa. Aseluvan saamisen ehtona on harrastus, johon asetta tarvitsee, ja metsästysharrastuksen voi osoittaa metsästyskortilla. Kun ase on hankittu, se on kiikutettava poliisille tarkistettavaksi, jonka jälkeen haetaan hallussapitolupaa. Olisi tietysti myös suotavaa opetella ampumaan. Hirveä, kuusipeuraa, saksanhirveä, japaninpeuraa, metsäkaurista, valkohäntäpeuraa, metsäpeuraa tai karhua metsästettäessä tulee olla suoritettuna ampumakoe, mutta oletan useimpien metsästyksestä haaveilevien vinttikoiranomistajien jo muistavan, että puikkonokilla ei metsästetä edellä mainituista kuin karhua ja sitäkin (toivottavasti!) lähinnä teoreettisesti.

4. Ja siinäpä se.

Enää tarvitsee varmistaa metsästysajat, rauhoitusajat, oman metsästysalueen riistanhoitoyhdistyksen erikoissäännökset, sallityt riistakiintiöt, ajavien koirien kiinnipitomääräykset ja ei kun metsälle jalon ja ylvään tuulennopean vinttikoiran kanssa!

…Paitsi että ei. Vaikka metsästäminen vinttikoiralla Suomessa olisi mahdollistakin, en oikein ymmärrä, miksi joku haluaisi sitä väen vängällä harrastaa, kun hommaan paremminkin sopivia rotuja on.

Kun vinttikoiranomistaja ajattelee metsästystä, mielessä väikkyy jotakin tällaista:

Miten siistiä, haukka ja kaikki! Valitettavasti Suomessa vastaava meininki on haukkaa myöten melkein mahdotonta.

Salukini sai ensimmäisen rusakkonsa kiinni neljän ja puolen kuukauden ikäisenä. Vanhempana se on ollut mukana oikeallakin jänismetsällä. Sille on ammuttu jänis. Mikään ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että suomalaisessa metsästyskäytössä saluki tai mikä tahansa vinttikoirarotu on aika onneton. Meikäläinen todellisuus nimittäin näyttää tällaiselta:

Pohjoismaissa ei ole kehitetty vinttikoirarotuja, koska meikäläinen maasto ei sovellu nopealle ja näkönsä varassa metsästävälle koiralle. Vinttikoira tarvitsee aukeita, yhtenäisiä alueita tai kaniinin tapaisia saaliseläimiä, jotka eivät koskaan juokse naapuripitäjän puolelle. Suomalaisesta metsästä ei löydy kumpiakaan, ja pellolla metsästämisen estävät tehokkaasti maanomistuskuviot. Jos koira ajaa saaliin naapurin pellolle tai toisen metsästysseuran hallinnoimalle alueelle, sitä ei saa siellä kaataa. Tyypillisessä metsäryteikössä taas saalis katoaa koiran näkyvistä yhdeksässä tapauksessa kymmenestä. Vaikka jotkut vinttikoirat pyrkivät jäljittämään hukkunutta saalista nenänsä varassa, vinttikoirien suurin ongelma tyypillisissä suomalaisissa metsästystilanteissa on se, että niistä ei juuri kuulu ääntä. Jos tarkoitus on ampua jänis, pyssymiehellä ei ole mitään keinoa seurata ajon kulkua, ja on yhtä todennäköistä ampua yllättäen puskasta ilmestyvää koiraa kuin jänistä – etenkin jos erällä on samaan aikaan muita metsästäjiä, joille vinttikoiran hiljainen ajotapa on tuntematon. Suomalaisessa metsämaastossa ajotilanne voi myös helposti koitua vinttikoiralle kohtalokkaaksi, koska ne ovat niin nopeita. Metsään voi ajaa turvallisesti traktorilla mutta ei formulalla, ja todennäköisyys puhkaista silmä oksantynkään tai katkaista jalka kivenkoloon kasvaa vauhdin lisääntyessä.

Saako Suomessa metsästää vinttikoiralla? Saa, mutta ei siten kuin niiden omistajat ehkä haluaisivat. Voisiko Suomessa sitten ylipäätään metsästää vinttikoiralla kuten niiden omistajat haluaisivat? Yleensä ei. En koe kampanjointia vinttikoiratyyppisen ajometsästyksen virallistamiseksi Suomessa mielekkääksi, koska sellainen ei meidän olosuhteissamme olisi käytännöllistä tai edes järkevää. Huomattavasti suurempana epäkohtana pidän sitä, että haukkametsästys ei ole Suomessa laillista misään muodossa, vaikka kanahaukka (Accipiter gentilis) kuuluu jo valmiiksi laajistoomme ja suomalainen metsämaasto sopisi kanahaukan metsästyskäyttöön erinomaisesti. Saisivat samalla ne Kauppatorin lokitkin kyytiä.

—
Artikkelikuva: Gaston Phébus, Livre de chasse / Wikimedia Commons

Linkkivinkki: antiikin koiraroduista

Historiablogi Tempus omnia revelat on aiemminkin kirjoittanut roomalaisajan koirista. Uusimmassa kirjoituksessa luodaan katsaus roomalaisajan koirarotuihin, tai pikemminkin tuolloin yleisiin koiratyyppeihin. Samalla tulee todettua, että nihil novi sub sole, ei mitään uutta auringon alla:

Koirat ovat antiikin ajan taiteessa suosittu aihe. Nähtävästi niitä pidettiin lemmikkeinä kaikissa sosiaaliluokissa orjista senaattoreihin. Julius Caesarin sanotaan kerran valittaneen kansalaisten hoitavan koiriaan paremmin kuin lapsiaan. Jossain vaiheessa ylhäisönaisten oli muodikasta lähteä forumille koiranpentu pukunsa laskoksissa.

Parishiltonmainen pikkukoira asusteena -meininki oli siis muotia jo kaksituhatta vuotta sitten.

Jutun kuvituksesta paljastuu, että brindle väritys tunnettiin vinttikoiratyyppisissä koirissa jo antiikin aikana. Mosaiikeista näkyy myös, että ruusukorvat olivat yleiset niin vertraguksilla kuin muilla koiratyypeillä. Itse asiassa etenkin vertagusten yhdennäköisyys nykyisten greyhoundien kanssa on silmiinpistävää. Roomalaisilla oli selvästi hyvä maku koirien suhteen.

Lue koko juttu täältä.

 

 

Lisää aiheesta
Vinttikoirien historiaa
Koirakuvia sadan vuoden takaa
Jotkut asiat eivät koskaan muutu

Rahalla saa ja farmariautolla pääsee

Treenilinjaiset-blogissa osui silmiin mainio artikkeli koiraihmisen konkurssista eli koiran omistamisen aiheuttamista materiaalisista ja sosiaalisista kustannuksista.

Vaikka moni kasvattaja antaa pennun mukana jonkinlaisen pentualoituspaketin, pakettiin harvoin kuuluu auto. Niinpä koiraihminen joutuu hankkimaan sen(kin) ihan itse. Autoa tarvitaan myös kaupungin ytimessä, jonne koiraihmiset ovat voineet muuttaa halutakseen elää arkea ilman autoa. Mutta ilman autoa ei pääse koiran kanssa metsään, jonne koira haluaa mennä, mutta jota ei keskustassa ole.

”Raha ei tee onnelliseksi, mutta itken mieluummin Porschessa kuin paikallisbussissa”, kuuluu tunnettu sutkaus. Itsekin roudaan mieluummin akuutin kouristuskohtauksen saanutta koiraa eläinlääkärille omalla autollani kuin taksilla, jonka kuskia huolettaa eniten se, kuka maksaa takapenkille valuneesta oksennuksesta koituvan siivouslaskun. Kaikkein kustannustehokkaimmat sissit hoitavat eläinlääkärikeikat julkisilla kulkuvälineillä, josta kaikki kunnina heille, mutta ei nyt helvetissä.

Kaikki on helpompaa kun on rahaa, eikä koiraharrastus ole poikkeus. Ripulipaskan voi luonnollisesti jynssätä itsekin irti karvalankamatosta kahden neliön kylpyhuoneessa (sappisaippua on muuten tähän ihan ehdoton). Varakkaampi soittaa paikalle pesulan noutopalvelun (60 euroa), joka palauttaa puhtaan maton kukille tuoksuvana olohuoneeseen siinä vaiheessa kun tee-se-itse -jynssääjän matto vielä tiputtelee vettä kerrostalon kuivaushuoneen lattialla ja kerää äkäisiltä naapureilta valituslappuja.

Opiskelijabudjetilla elävä joutuu anelemaan kyytiä treenikentälle, näyttelyyn, ja yhteislenkille, onnelliset autonomistajat pakkaavat piskinsä farmariautoon ja ajelevat hetken mielijohteesta mökille iltapäiväksi uittamaan koiria. Auto toimii myös erinomaisena näyttelyhäkin korvikkeena kaiken maailman kissanristiäisissä, sen ansiosta koirat voi ottaa mukaan kauppareissullekin ja sopivia ulkoilumaastoja voi etsiä Google Mapsin avulla vaikka sadan kilometrin päästä. Puhumattakaan siitä, että eläinlääkärin voi valita hinnan mukaan, ei sijainnin.

Lemmikkipalstoilla oli taannoin erään nuoren koiranomistajan kirjoitus vaikeasta tilanteesta, johon hän oli koirineen joutumassa. Työharjoittelu ulkomailla oli vähällä tyssätä siihen, ettei harjoittelupaikkaan saanut ottaa koiria sisälle, ja piha oli jo ennestään täynnä koiria, joiden kanssa kirjoittajan oma terrieri tuskin tulisi toimeen. Muutamalla satasella tästäkin olisi selvitty joko maksamalla koiralle hoitaja harjoittelun ajaksi tai ostamalla kohdemaassa aitaelementtejä ja pykäämällä niistä kirjoittajan koiralle oma tarha. Ne sataset vain ovat yllättävät tiukassa, jos joutuu elämään opinto- tai toimeentulotuella.

Tämä kirjoitus on omistettu uudelle autolleni, jossa on invalidiystävälliset automaattivaihteet ja koiraystävällinen ilmastointi. ❤

Lue lisää:
Koiraihmisen konkurssi, osa 1
Koiraihmisen konkurssi, osa 2

Virtuaalikasvatusta ja moraalisäteilyä

Moraalisäteily: Ylemmyydentuntoinen pahennus, jota hieman ”tiedostavammat” yksilöt levittävät suuren henkilökohtaisen tuskan saattelemana meidän tavallisten kurjimusten keskuuteen.

Muutama vuosi sitten pikkutyttösektorin keskuudessa oli kovasti muodikasta pitää virtuaalikenneliä, eli pölliä koirien kuvia muiden ihmisten kotisivuilta ja lätkäistä ne nettiin keksityillä nimillä kuvitteellisen kennelin virtuaalisina tuotoksina. Näitä virtuaalikoiria sitten jalostettiin keskenään. Erinomaiset jalostusyksilöt Mega CH Superstar Kiss Of The Night ja Master Winner 2011 Sateenkaaren Mystic Tähtisumu risteytettiin tarkkaan harkiten, ja saatiin liuta erinomaisia virtuaalisia jälkeläisiä, joissa – toisin kuin oikeissa koirissa – ei ikinä ollut mitään vikaa.

Idea ei ole uusi, muistan puuhailleeni jotain vastaavaa ala-asteella, joskin tuolloin hevoset ja koirat joutui itse piirtämään ruutuvihkoon eikä jalostusmateriaalia pystynyt hankkimaan naapuripulpettia kauempaa. Viime aikoina virtuaalijalostus on ilmeisesti kokenut jonkinasteisen renessanssin netin koirapalstoilla. Sinne on syntynyt lauma virtuaalikasvattajia. Kutsun heitä jalostuspoliiseiksi, ja heillä on Suuri Tehtävä: jalostusvalintojen tekeminen muiden ihmisten puolesta, tai oikeastaan pään aukominen poikkeavasti ajatteleville kasvattajille. Jalostuspoliisit toivovat vilpittömästi kolmea asiaa:

a) kunhan tarpeeksi saarnaa, niin vääräuskoiset kasvattajat näkevät valon, parantavat tapansa ja alkavat ajatella Oikein™

ja

b) potentiaaliset pennunostajat pelastetaan väärin jalostavien kasvattajien kynsistä, kunhan heille vain julkisesti kerrotaan, mikä kaikki yhdistelmässä on jalostuspoliisin mielestä pielessä

ja tietenkin

c) että kukaan ei pilaisi rotua kasvattamalla Väärin.

Netin jalostuspoliisit ovat bonganneet kyseenalaisen pentumainoksen

Koiraharrastajien keskuudessa tuntuu elävän sitkeänä ajatus siitä, että kunhan jalostusmateriaalia tarpeeksi testataan ja karsitaan, löydetään myyttiset terveet linjat, joilla nykyisenlaista koiranjalostusta on turvallista jatkaa. Testejä, kokeita, tuloksia ja terveystarkistuksia ei mielletä työkaluina järkevämpien yhdistelmien pohtimiseen vaan ehdottomina ohjenuorina jalostuskäytölle. Meillä kaikilla on tieysti selkeä idea siitä, millainen on hyvä jalostusyksilö. Valitettavasti jokaisen idea hyvästä jalostusyksilöstä on aivan erilainen, ja sekös virtuaalista jalostuspoliisia ihmetyttää. Miten ihmeessä joku voi päätyä astuttamaan koiran, jolla on näyttelystä pelkkä H? Eikö kasvattaja tajua, että luonnetestissä hylätty koira on huono jalostusyksilö? Ei voi ymmärtää!

Hämmennys on ymmärrettävää, sillä virtuaalikasvattajan arvostelema koira ei ole elävä, hengittävä olento vaan pelkkää dataa paperilla, kokoelma tuloksia ja testejä. Jalostus on mustavalkoista ja helppoa, kun katsotaan pelkkiä lukuja. Jalostuspoliisit uskovat tietävänsä koirasta kaiken olennaisen lukemalla pentueilmoitusta, sukutaulua ja Kennelliiton koiranettiä. Jos netissä lukee, että whippetillä on C-lonkat tai bordercolliella agilitystä ja tokosta pelkkiä hylsyjä, niin paskahan se koira varmasti on. Jos sukutaulussa ei ole kummemmin titteleitä tai uutta verta, niin mitä annettavaa moisella voisi olla rodulle? Sukusiitosprosenttikin taisi lipsahtaa jalostuspoliisin sietorajan yli, kamalaa, itsehän en koskaan tällaista yhdistelmää tekisi vaikka toki kukin taaplaa tyylillään, nääs nääs nääs. Jos jalostuspoliisin toiminnan kyseenalaistaa, saa vastineeksi vilpitöntä hämmästystä: mitä, eikö muka ole paha asia tehdä sairaita yhdistelmiä, kannatetaanko täällä mahdollisesti pentutehtailua?

Tarkoitus on hyvä, mutta koiraharrastajille tyypilliseen tapaan lapsi viskataan menemään pesuveden mukana. Jalostuspoliisit yrittävät niin kovasti tehdä oikein ja parantaa maailmaa, että kaikkein ankarimmin he hyökkäävät tavallisten rivikasvattajien kimppuun, eli siis ihmisten, jotka vievät keskiverron koiransa vain hyödyllisinä pitämiinsä tutkimuksiin ja kehtaavat vielä julkaista pentuemainoksen netissä. Kun tällainen pienkasvattaja laittaa pentuilmoituksen nettiin, paikalle kiiruhtavat usein virtuaalikasvattajat ja jalostuspoliisit kuin haaskalle koikkelehtivat korppikotkat, ellei kasvattaja sattumalta kuulu raakkuvan parven ystäväpiiriin. Kaikkihan me olemme näitä viattomiksi kysymyksiksi naamioituja vittuiluja lukeneet: Kas, narttuhan on jo kuusivuotias, miksei sillä ole tehty jo aiemmin pentuetta? Miksi uros on alle kaksivuotias, eihän sillä ole vielä meriittejä eikä jalostusnäyttöäkään? Miksi koiralla ei ole tuloksia lajista X, Y tai Z? Mitenkäs tuo luonnetestitulos on vähemmän kuin esimerkillinen? Missä ovat jalostusyksilöiden sukulaisten terveystulokset viidenteen polveen asti? Samaan aikaan todelliset pentutehtailijat tehtailevat edelleen kaukana nettipoliisien ulottumattomissa ja kaiken maailman Pectus-kennelit saavat jatkaa rauhassa toimintaansa, sillä virtuaalijalostajat keskittyvät helpoimpien ja lähimpien kohteiden lynkkaamiseen.

Kasvattajan työ ei varmasti ole helppoa, ei ainakaan jos tunnustaa sen tosiasian, että kaikissa koirissa on enemmän tai vähemmän vikaa. Harmillista kyllä, koirat ovat myös muutakin kuin Koiranet-sivunsa summa. Käyttötulosten valossa keskinkertaisella elukalla voi olla kasvattajan mielestä erityisen kaunis pää, luonnetestissä hylätyllä mukavan rauhallinen luonne ja C-lonkkaisella susirumalla piskillä taas mielenkiintoinen sukutaulu. Onhan niitä aidosti paskoja yhdistelmiä ja hölmöjä kasvattajia olemassa (ja lemmikkiaiheisilla palstoilla tunnutaan saavan jonkinlaista sadomasokistista nautintoa siitä, että kaivetaan esiin tuohduttavimmat pentuilmoitukset) mutta toisaalta taas jokainen meistä lienee jonkun muun mielestä paska koiraharrastaja. Mikään ei ole varmempaa kuin se, että joka ainoaa yhdistelmää voi halutessaan kritisoida jollakin kriteerillä.

Asiaa ei pidä ymmärtää niin, että vähättelisin terveystarkistusten tekemistä tai kannattaisin kyseenalaista kasvatustyötä. Nythän on niin, että koirapiireissä häärii jos jonkinlaista säheltäjää, rahanahnetta paskiaista, hullua ja taivaanrannanmaalaria. On paskoja kasvattajia ja hyviä kasvattajia, on pihalla olevia kasvattajia ja sellaisia, jotka yrittävät parhaansa vallitsevissa olosuhteissa. Tokihan pistää vihaksi katsella ala-arvoisia yhdistelmiä mainostettavan erinomaisina. Väsähtänyt slogan ”näyttöön ja käyttöön” nostattaa kuplan otsaan. On vaikea olla ihmettelemättä joidenkin harrastamia tiukkoja linjauksia ja näyttelyihmisten ihmeellisiä ulkomuotokriteerejä, ja yhtä lailla ihmetyttää eräiden tahojen liberaali suhtautuminen luonteeseen ja hermorakenteeseen (”se on vain hieman varautunut”). Joidenkin koirat ovat rumia, toisten koirilla on minun mielestäni karsea luonne, jotkut mainostavat käyttökoirina piskejä jotka kelpaisivat lähinnä saunan taakse. Harmittaa, toden totta.

Ja kuitenkin, minunkin koirieni kasvattajat ovat takuulla jonkun mielestä vastuuttomia ja oma koiranpitoni lähestulkoon ala-arvoista. Kyse on perspektiivistä. Niin kauan kuin pysytään lain puitteissa, miksi juuri minun mielipiteeni pitäisi olla muiden ihmisten jalostusvalintojen ohjenuorana? Koiranjalostuksen suurimmat vaaranpaikat lienevät kuitenkin aivan muualla kuin muutamassa harrastelijan teettämässä mielestäni keskinkertaisessa pentueessa.

Onko tuloksilla väliä? Totta hitossa, jos sattuu olemaan harrastuksesta kiinnostunut pennunostaja. Jos aikoo itse harrastaa tavoitteellisesti jotakin koiraurheilulajia, on turvallisinta ottaa koira kasvattajalta, joka kisaa samassa lajissa ja jonka jalostusyksilöillä on siitä meriittejä. Jos etsii lähinnä lenkkikaveria, tuloksilla ei tee mitään. Jalostuksellisesti tulosten merkityksen voi arvioida vain kukin kasvattaja itse, ja lopullisesti asian punnitsevat pennunostajat.

Entä onko terveystarkastuksilla väliä? Totta kai niillä on, mutta harvassapa ovat jalostusyksilöt, joilla ei ole mitään rasitteita tai vikoja vaivoinaan. Testien ja mahdollisten terveystutkimusten määrä kasvaa kasvamistaan. Koirat voidaan DLA-testata, silmäpeilata, sydänkuunnella ja -ultrata, luustokuvata, niistä voidaan ottaa allergianäytteet, munuaisarvot ja trombosyytit, mutta toistaiseksi monien rotujen pahimmat terveysongelmat ovat sellaisia, joita ei voida testein varmistaa. Terveystutkimukset sinänsä ovat oikein kannatettavia ja on olemassa tutkimuksia, jotka joillekin roduille ovat liki välttämättömiä. Toisaalta on myös tutkimuksia, joilla ei kaikille roduille ole muuta arvoa kuin lisätä rivejä pentumainokseen. Aktiivisesti maastojuoksua harrastavan vinttikoiran lonkkakuvaaminen on tietysti ihan kiva juttu sinänsä, mutta onko juuri se hyvän kasvattajan mittari? Toki on hienoa myydä pentuja perusteellisesti terveystarkistetuista vanhemmista, mutta jos teetetään liuta tutkimuksia vain siksi, että niin kuuluu tehdä, ei se välttämättä tee kasvattajasta tai yhdistelmästä sen parempaa. Keneltä tahansa kasvattajalta voidaan kysyä, että miksi jalostusyksilöt eivät ole kyynär-, polvi- ja lonkkakuvattuja, jalostustarkastettuja, polveutumistutkittuja, TGAA-testattuja, sydänultrattuja, DLA-testattuja ja niin edelleen. Takuulla aina on joku testi jäänyt tekemättä, tai kaikkien tulokset eivät ole priimaa.

On hienoa, että erilaisia koirien vikoja ja sairauksia pystytään nykyisin seulomaan tutkimuksin. Tulevaisuudessa testausmahdollisuuksia kehitetään vielä lisää. Ennemmin tai myöhemmin saavutaan tilanteeseen, jossa jokaisesta perin pohjin tutkitusta koirasta on löytynyt jonkinlaista häikkää. Kaikki me tiedämme teoriassa, että täydellistä koiraa ei ole olemassa (paitsi oma koirani, tietysti!), mutta mitä enemmän tutkittua tietoa koiristamme saadaan, sitä konkreettisemmaksi asia muuttuu. Nettipoliisien vaino kohdistuukin usein nurinkurisesti juuri sellaisiin pienkasvattajiin, jotka ovat avoimesti kertoneet koiriensa ongelmista ja julkaisseet tutkimus-, koe- ja tarkastustulokset. Tivataan, miksi ei ole tehty enempää tutkimuksia tai kilpailtu useammassa lajissa. Moraalisessa tuohtumuksessa unohtuu se tosiasia, että kasvattaja on itse vastuussa valinnoistaan eikä hän oikeastaan ole tilivelvollinen muille kuin kasvatinomistajilleen.

Taho, jota virtuaalikasvattajien pitäisi oikeasti ripittää, ovat tietysti ostajat jotka sortuvat heidän mielestään vääränlaisiin yhdistelmiin. Harvalla tosin riittää kanttia mennä sanomaan vastaleivotulle pennunomistajalle, että miksi ihmeessä menit ostamaan tuollaisen sontaläjän, sen isällähän oli näyttelystä pelkkä H ja emä hylättiin luonnetestissä. Sehän olisi sikälikin noloa, että kaikesta huolimatta pennusta voisikin kasvaa ihan kelpo koira, ja miten jalostuspoliisimme sitten kävisi? Turvallisempaa on etsiä netistä vaarattomalta vaikuttava kohde ja tykittää oikein täyslaidalta omia eettisiä periaatteitaan, kunhan muistaa laittaa alkuun hassun hymiön ja jonkinlaisen disclaimerin tyyliin ”ihan ilman sarvia ja hampaita, mutta haluaisin kysyä, miksi ihmeessä”…

Esimerkillä johdetaan, ei saarnaamalla. Toivoisin, että jalostuskeskustelu keskittyisi siihen, mitä me harrastajat, kasvattajat ja pennnunostajat voisimme itse tehdä paremmin sen sijaan, että kiillotetaan sädekehiä ruotimalla kasvattajien jalostusvalintoja netissä. Pitäisi pystyä hyväksymään se, että kasvatusfilosofioita on erilaisia ja kaikilla ostajilla on omat kriteerinsä pennun ja kasvattajan valinnalle. Jos ihmiset keskittyisivät parantamaan maailmaa kohtelemalla omia koiriaan järkevästi ja tukemalla arvomaailmaltaan hyvinä pitämiään kasvattajia sen sijaan että yrittävät netissä suu vaahdossa kertoa kuinka muiden on syytä toimia, oltaisiin huomattavasti nykyistä hedelmällisemmällä maaperällä. Ennen pitkää niiltä todellisilta säätäjiltä ja pentutehtailijoilta loppuisivat ostajat ja maailma olisi taas piirun verran fiksumpi paikka.

—
Alun lainaus: Urbaani sanakirja. Moraalisäteily, tuo Homma-foorumin termilahja maailmalle!

Lue myös Juha Kareksen neuvot aloitteleville kasvattajille.

Linkkivinkki: koiria ja koirakämppiä

Asunto- ja sisustuspornosivusto Design*Sponge esittelee koteja, joissa ei uskoisi olevan lemmikkejä – ellei todistusaineisto poseeraisi kuvissa yhtä kuvauksellisena kuin omistajiensa kadehdittavan tyylikkäät interiöörit. Missä ovat kaikki koirankarvat, muumioituneet putkiluut, kastikkeen tahrimat kongit ja epämääräiset läiskät valkoisissa seinissä?

Kaikki asunnot koirineen Design*Spongen artikkelissa.

Koiravideoita viime vuosisadan alkupuolelta

British Pathé kuuluu maailman vanhimpiin tv-tuotantoyhtiöihin. Pariisilainen Charles Pathé perusti sen 1890-luvulla ja tuotantoa on jatkettu näihin päiviin saakka. Koirarotujen historiasta kiinnostuneelle British Pathén pari vuotta takaperin avattu nettiarkisto on ehtymätön aarreaitta. Klippejä löytyy mykkäfilmien ajalta asti, ja vuosien varrella kameraan on tallentunut monien nykyrotujen historiaa.

BP:n videolinkityssysteemi on onneton, mutta tallenteista löytyy sellaisia historiallisia nappiosumia, että pakkohan ne on jakaa eteenpäin.

Kuinka moni saksanpaimenkoira nykyisin pystyisi samaan kuin Micky vuonna 1930?

Kolmannen hypyn aita on liki kolmimetrinen!

Tai kuinka moni kiinanpalatsikoira jaksaisi juosta esteradalla kuten rouva Phipps-Hornbyn pekingeesit vuonna 1964? (Klikkaa still-kuvaa, ja pääset katsomaan videon.)

Pekingeesi-racingiä, 1964

Vanhoina hurjina aikoina Mickyn tyylisiä hyppynäytöksiä järjestettiin melkein rodussa kuin rodussa. Alla greyhoundien hyppelyä vuodelta 1940. En osaa päättää, kumpi on hurjemman näköistä: laudalta ilmaan leiskauttava koira vai se, kun liki 30-kiloinen grey mötkähtää lennosta omistajansa syliin.

Greyhound-parkouria, 1940

Extreme-meiningistä on kyse myös greyhound racingin hiuksianostattavasta alkutaipaleesta kertovassa tallenteessa:

Ratakisat Euroopan ensimmäisellä greyhound-radalla, 1926

Vinttikoirien ja etenkin greyhoundien ratakisoja harrastavalta nykyihmiseltä tippuu leuka lattiaan kohdassa 00:30. Radalla on este. Kuva ensimmäisenä radalta ulos sinkoutuvasta koirasta lienee palanut verkkokalvoilleni koko loppuviikoksi.

Ratajuoksusta puheen ollen, venäjänvinttikoirien ensimmäiset ratakokeilut vaikuttavat aika lailla samalta kuin venäjänvinttikoirien juoksukisat vielä nykyäänkin: osa tajuaa homman, osaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Omaa silmääni viehättävät kovasti nämä vähäturkkisemmat borzoit vuodelta 1927:

Borzoit radalla, 1927

Vuonna 1958 vinttikoiraradoilta löytyi yhä esteitä. Repesin tälle videolle, jossa omistajat suorittavat radan yhdessä hämmentyneiden afgaanien kanssa – esteet tuottivat selkeästi ongelmia sekä koirille että ihmisille.

Afgaanien ratajuoksua, 1958

Koiranäyttelyistä löytyy paljon videoita lähes sadan vuoden takaa. Näyttelyvideoissa vilahtelee monia rotuja, joita ei meinaa tunnistaa nykyisten versioiden rinnalla. Vuoden 1923 näyttelyvideon alussa esiintyvä irlanninsetterikin eroaa melkoisesti siitä, millaiseksi rodun geeliversio nykyisin on kehitetty.

Koiranäyttely, 1923

Nämä ja 90 000 muuta videota löytyy British Pathén arkistosta.

Lisää koirarotujen historiaa aiemmassa kirjoituksessa Koirakuvia sadan vuoden takaa.

Crufts-voittajan koiranelämää

Maailman kuuluisin koiranäyttely oli ja meni. Vuoden 2012 Crufts jää varmasti historiaan diskattuine bulldoggeineen ja napolinmastiffeineen, mutta kuten tiedetään, ei sota yhtä (tai viittä) lyttynaamaa kaipaa. Show must go on. Tämän vuoden voittajaksi valikoitui lhasa apso Zentarr Elizabeth, jonka omistaja Margaret Anderson kertoo voittajan elämänlaadusta seuraavaa:

”Elizabeth on liian arvokas lenkkeilytettäväksi kotimme ulkopuolella”, selittää Margaret, 59-vuotias eläkkeellä oleva sosiaalityöntekijä. ”Mutta tietenkään emme pidä koiraamme koko ajan sisällä. Huolehdimme Elizabethin kunnosta ja terveydestä antamalla sen juoksennella takapihallamme.”

Takapiha ei kuitenkaan ole mikä tahansa piha. Andersonit ovat muokanneet puutarhaansa Elizabethin tarpeita varten poistamalla kasvimaan ja kukkaistutukset. Niiden sijaan pihaa peittävät betonilaatat, jotka pidetään hygieniasyistä tahrattomina ja valkaistuina.

”Kesällä Elizabeth voisi kävellä kuivalla ja lyhyeksi ajetulla nurmikolla, mutta emme halua ottaa sitä riskiä, että sen turkkiin joutuisi roskia ja mutaa. Sisällä Elizabeth nukkuu omassa häkissään keittiössä. Laitamme Elizabethin sinne aina, kun poistumme kotoa tai olemme liian kiireisiä valvomaan sitä. Ei Elizabethin voi antaa kuljeskella vapaasti ympäriinsä. Sehän voisi loukata itsensä. Jos Elizabeth vaikkapa tippuisi pöydältä ja katkaisisi jalkansa tai nielaisisi jotain myrkyllistä, sen näyttelyura olisi ohi.”

Elizabeth on koira, joka ei ole koskaan jahdannut myyriä, rypenyt mutaisessa ojassa, jäystänyt putkiluuta tai napsinut jäniksenpapanoita kostealta nurmikolta. Elizabeth ei ole koskaan edes nähnyt metsää. Lyön vaikka vetoa, ettei se aikuisiällään ole saanut leikkiä toisten koirien kanssa, siinähän voisi vaikka turkki kärsiä, puhumattakaan ilmeisestä onnettomuusriskistä. Onnettoman manikyroidun lattiamopin elämä koostuu neljän tunnin turkinhoitosessioista kaksi kertaa viikossa, koiranäyttelymatkoista ja laiskasta lyllerryksestä betonoidun takapihan ympäri aina, kun joku ehtii sitä pihalle valvomaan. Eipä ihme, että Elizabeth on omistajansa mukaan niin ”laiska” ja ”ylväs”, ettei sitä kuulemma edes huvita lähteä lenkille tai leikkiä pallolla. Tuskinpa häkkikanaakaan huvittaisi kylmiltään, saati että kunto riittäisi.

Margaret Anderson tekee kaiken koiransa parhaaksi, eikä Elizabethilta puutu mitään – paitsi mahdollisuus olla oikea koira.

Daily Mailin artikkelin voi lukea kokonaan täältä.

Aiheesta kirjoitti myös Pedigree Dogs Exposed.