Koira ei ole delfiini – naksutinkoulutuksen haasteista

Muistan hyvin, kun naksutinkoulutus rantautui Suomeen joskus 1990-luvulla. Tai oikeastaan pitäisi ehkä sanoa, että naksutinkoulutus rantautui tuolloin maakuntiin ja ihmisten laajempaan tietoisuuteen. Suomessa oli varmasti koulutettu pelkästään positiivisin menetelmin jo vuosia aiemmin, mutta ainakaan itse en tällaisiin valistuneisiin kouluttajiin törmännyt ennen 1990-luvun loppupuoliskoa. Treenikentillä vallitsi edelleen varsin preussilainen meininki. Ylenmääräinen palkitseminen oli pannassa ja vaikka omien aivojen käytöstä ei treenaajia suorastaan rankaistukaan, ei siihen myöskään erityisesti kannustettu. Istumaan opetettiin painamalla koiran peffaa alas ja kotona koiria rangaistiin selättämällä, sanomalehdellä läpsimällä ja kiskomalla kuristuspannasta. Ei epäilystäkään, naksutinkoulutus oli merkittävä parannus.

Positiivisen vahvistamisen ja sheippauksen suuri ahaa-elämys oli, että hitto, voin huijata koiran tarjoamaan vapaaehtoisesti haluttua käytöstä ja koira vieläpä nauttii kouluttamisesta! Naksutin oli ensimmäinen kosketukseni ns. kukkahattumenetelmiin. Oli hienoa huomata, että kouluttamalla koiraani koulutin samalla myös itseäni ymmärtämään eläimen ajatusmaailmaa. Ensimmäistä kertaa tunsin puhuvani koirien kanssa enemmän tai vähemmän samaa kieltä. Olimme koiran kanssa samassa tiimissä, samalla puolella, teimme yhdessä hauskoja asioita ilman ehdotonta pakkoa onnistua täydellisesti heti ensimmäisellä yrittämällä. Jos koulutuksessa tuli vastaan turhauttavia esteitä tai hidasteita, ne johtuivat yleensä lähinnä ohjaajan huonosta ajoituksesta tai liian nopeasta etenemisestä, eivät siitä etten perinteisin menetelmin kerta kaikkiaan saanut kerrottua herkälle koiralle riittävän selkeästi, mitä siltä milläkin käskyllä halusin. En ole koskaan ollut tottelevaisuuskoulutuksessa kovin hyvä, ja naksutinkoulutus teki ikävästä pakkopullasta sekä koiralle että ohjaajalle mieluista leikkiä.

Nykyään naksutin on koiranomistajan perusväline ja naksutinkoulutusta tarjotaan nettikeskusteluissa poikkeuksetta avuksi lähes jokaiseen kuviteltavissa olevaan koiraongelmaan. Eikä siinä mitään, pidän naksuttelusta edelleen yhtä paljon kuin tutustuessani siihen ensimmäisen kerran, ja kukkahattumenetelmät koirankoulutuksessa ovat muutenkin sydäntäni lähellä. Itse asiassa koko koirankoulutusfilosofiani perustuu sille, että koiraa tulisi huijata toimimaan aina oikein, palkkaa pitäisi maksaa ruhtinaallisesti ja epäonnistumisista pitäisi potkaista lähinnä itseään, jos nyt jotakuta haluaa rangaista.

Mutta.

Naksutinkoulutus on kiistatta loistava tapa opettaa temppuja ja tottelevaisuussuorituksia hallitussa ympäristössä. Edellisen lauseen avainsanat: temppu ja hallittu ympäristö. Mielestäni koirankoulutus jakaantuu kahteen selkeästi erotettavaan kategoriaan: on tottelevaisuuskoulutusta eli näitä istuttamisia, maahanmenoja sekä noutoliikkeitä, ja sitten on jotain huomattavasti tärkeämpää: arkitottelevaisuus eli peruskoulutus. Tottelevaisuuskoulutus koostuu erilaisista tempuista, jotkaa koira tekee käskyn kuultuaan. Peruskoulutus sen sijaan määrittelee sen, millaista koiran kanssa on elää arjessa. Peruskoulutus ei perustu käskysanoihin vaan yhteiseen sanattomaan sopimukseen siitä, millaisia sääntöjä laumassa noudatetaan. Useimmiten peruskoulutus on myös tottelevaisuuskoulutuksen vastakohta sen suhteen, että arkietiketti määrittelee liudan asioita, joita koira ei tee. Tiedättehän, sisällä ollaan hiljaa, ihmisiä vastaan ei hypitä, remmissä kävellään vetämättä, kenkiä ei syödä ja niin edelleen.

Koiran ja omistajan arkietiketti muotoutuu hitaasti ja yleensä omistajan huomaamatta. Omistaja muokkaa koirastaan näköisensä tuhansilla huomaamattomilla tavoilla. Arkietikettiä on vaikea opettaa temppuina, koska ”ole kiltti ja älä syö kaukosäädintä” ei ole varsinaisesti käsky. Tästä johtuen arkitottelevaisuudessa toivotun käytöksen sheippaaminenkin pelkästään positiivisella vahvistamisella on monille haasteellista. Miten tavikset (eli me jotka emme ole synnynnäisiä tuirekaimioita) naksuttelevat pois esimerkiksi työpäivän aikana tapahtuvan kerrostalossa kiljumisen, postimiehen haukkumisen kello viideltä aamuyöllä tai kaupungissa elävien koirien yleisimmän käytösongelman eli remmirähjäämisen? Niin paljon kuin naksutinkoulutusta arvostankin, pidän huolestuttavana sen suosittelemista ainoana vakavasti otettavana vaihtoehtona tällaisten ongelmakoirien kouluttamiseen – ei siksi, etteikö klikkeri olisi pätevä koulutustapa vaan siksi, että useimmiten arjessa esiintulevien käyttäytymisongelmien kouluttaminen pois pelkästään naksuttelemalla on monille omistajille liian haasteellista.

Mitä oikeastaan opetetaan, kun toivotaan koiran lopettavan remmirähjäys? Toivotaan tietysti, että koira ei vetäisi hihnassa. Olisi myös mukavaa, että se ei kiihtyisi muita koiria nähdessään, ja ideaalitilanteessa sen pitäisi olla ohitustilanteissa myös hiljaa. Mistä siis palkataan? Naksutetaanko, kun koira on sekunnin hiljaa vaikka kiskookin kohti toista koiraa? Naksutanko, jos koira kävelee suht nätisti hihnassa mutta murisee vastaantulijalle? Sammuttaminen eli käytöksen jättäminen huomioimatta ei ole vaihtoehto, koska useimmiten koira palkkaa ja siten myös ehdollistaa itse itseään rähinällään. Kaikki tämä pitäisi ajatella läpi koulutustilanteessa, jossa omistajalla on toisessa kädessä naksutin, toisessa remmirähjän hihna (tai useimmiten hihnoja), makupalat kädessä tai taskussa ja toinen koira tulossa vauhdilla kohti. Siinä pitäisi sitten pystyä tarkkailemaan omaa koiraa ja naksuttaa oikea-aikaisesti halutusta käytöksestä muutaman sekunnin välein, palkata ja katsoa, että koira varmasti ymmärtää, mistä palkka tuli. Tätä aikanani kokeilleena voin sanoa, että homma on vaikeampaa kuin nettipalstojen ”kokeile vastaehdollistamista naksuttimella” -ohjeista voisi päätellä.

Yleinen vastaväite tämänsuuntaiseen argumentaatioon kuuluu seuraavasti: omistajan tulee aloittaa ei-toivotun käytöksen karsiminen naksuttimella neutraalissa ympäristössä, niin pitkän matkan päässä muista koirista ettei oma koira vielä ota niistä kierroksia. Ja kyllä vain, näin on näreet ja niin pitäisi tehdä. Moni koirakko käykin uskollisesti monta kertaa viikossa harjoittelemassa muiden koirien katselemista turvalliselta etäisyydeltä esimerkiksi koirapuiston lähellä tai treenikentän laidalla. Valitettavasti koiran kanssa eläminen ei ole vain säännöllisiä harjoituksia neutraalissa ympäristössä. Jotenkin se koira on sinne puiston viereen saatava, aamuisin ja iltaisin se on käytettävä pissillä, viikonloppuisen sen kanssa ollaan metsässä marjastamassa. Muutama hallitsematon kohtaaminen tällaisissa tilanteissa pilaa hetkessä monen päivän huolellisen harjoittelun tulokset. Tunnen muutaman koirakon, jotka tekevät kohtaamisharjoituksissa hirveästi töitä naksuttimen ja palkan kanssa korjatakseen remmirähinän, mutta jotka takuulla käyvät kohtaamisharjoituksissa vielä kolmen vuoden päästäkin koska koira pääsee haukkumaan vieraille koirille aina kotipihalla oleillessaan tai aina aamupissalenkillä kun naapuri ilmestyy yllättäen oman moppensa kanssa kulman takaa – lyhyesti sanottuna siksi, että harjoitteluvaiheessa omistajalla ei ole aina ja kaikkialla naksutinta valmiina toisessa kädessä.

Toinen yleisesti esitetty vasta-argumentti on se, että kyllähän delfinaarioiden treenaritkin pystyvät hallitsemaan nelitonnisia miekkavalaita naksutinkoulutuksen keinoin. Kuinka kädetön tumpelo pitää olla, ettei muka pysty samoin opein yhtä koiraa kouluttamaan? Tällaisen ajattelutavan ongelma on se, että toisin kuin koulutettavat miekkavalaat ja delfiinit, koira ei elä delfinaariossa. Kaupunkiolosuhteissa elävän koiran ympäristö vaikuttaa jatkuvasti sen käytökseen, ja omistajansa kanssa ulkoillessaan koira altistuu jatkuvasti ristiriitaisille houkutuksille ja signaaleille, joiden edessä keskiverto-omistaja on voimaton. Miten vahvoilla mahtaisi delfiinien kouluttaja silliämpäreineen olla, jos tarkoitus olisi kouluttaa veneestä käsin avomeriolosuhteissa eläviä delfiinejä? Todennäköisesti palkkioon ehdollistuneet delfiinit edelleen hyppisivät renkaan läpi… mutta vain silloin, kun temppuilu sattuisi niitä huvittamaan. Kuvitteleeko joku, että jos ranta-altaan portit avautuisivat, vapaana syntynyt miekkavalas ei lähtisi avomerelle lajitoveriensa joukkoon vaan jäisi luotettavasti päivästä toiseen hyppimään altaassa renkaiden lävitse?

Miekkavalaita hallitaan pelkästään positiivisella vahvistamisella, koska niiden ympäristö on virikeköyhä vankila. Jos koirat eläisivät omissa ulkomaailmalta eristetyissä tarhoissaan, näkemättä koskaan muita kuin omaan laumaansa kuuluvia koiria tai pääsemättä milloinkaan muurien ulkopuolelle, niin toden totta, koulutus millä tahansa metodilla olisi helppoa kuin heinänteko. Yksikään delfiinien kouluttaja ei joudu viemään laumaansa ulkoilemaan merelle ja huolehtimaan siitä, että vapaana uiskentelevat delfiinit eivät jahtaa silakoita, ui kalastajien verkkoihin tai karkaa horisonttiin vieraan delfiinin perään. Koiranomistajat kohtaavat tällaisen tilanteen keskimäärin kolme kertaa päivässä, 365 päivää vuodessa.

En sano, etteikö arkitottelevaisuuden kouluttaminen naksuttimen avulla olisi lainkaan mahdollista, kaukana siitä. Johdonmukainen kouluttaja naksuttelee ongelman kuin ongelman pois päiväjärjestyksestä. Useimmat meistä vain eivät valitettavasti pysty noudattamaan vastaavaa kurinalaisuutta ja johdonmukaisuutta joka ainoana ulkoilukertana. Useimpien ihmisten elämä on kaoottista, kiireistä ja vaativaa, ja mielestäni on kohtuutonta vaatia, että koiran peruskoulutukseen tulisi suhtautua kuin työhön. Lemmikki hankitaan, jotta siitä olisi iloa omistajalleen. On turhaa hirttäytyä kiinni yhteen koulutusmetodiin – vaikka kuinkakin hyvään – jos itsekin tietää, ettei pysty viemään koulutusta kunnialla läpi valitulla metodilla.

Nettipalstoilla suhtaudutaan usein turhan ylenkatsovasti ihmisiin, jotka myöntävät epäonnistuneensa naksutinkoulutuksella, vaikka harvapa tuntee ihmisiä, jotka olisivat kouluttaneet esimerkiksi kerrostalohaukkumisen pois pelkästään positiivisin menetelmin ja nimenomaan klikkerillä. Tuntuu siltä, että naksutinkoulutuksesta on tullut niin vahva ideologinen meemi, että on kerettiläistä sanoa, ettei se välttämättä ole paras mahdollinen menetelmä kaikkiin tilanteisiin.

Lisää aiheesta:
Koirankoulutuksesta ja rankaisemisesta

Mainokset

Koirankoulutuksesta ja rankaisemisesta

Koirankoutus ei ala sujua kuin tanssi vain siksi, että hankit ammattimaisen koirankouluttajan avuksesi. Koulutus alkaa sujua, jos ja kun teet seuraavaa:

  • koirasi saa tarpeeksi liikuntaa ja virikkeitä päivittäin
  • alat kiinnittää huomiota koiraasi ja siihen, että kommunikoit koirasi kanssa johdonmukaisesti käyttäen oikein ajoitettuja palkkioita ja signaaleja.

(Patrick Burns)

Koirankoulutuksen suuri salaisuus on se, että melkein kaikki metodit toimivat. Olipa gurusi Cesar Millan, Tuire Kaimio, Victoria Stilwell, Pertti Vilander, Karen Pryor, Helmut Raiser, Roger Mugford – joka ainoa tapa toimii ja kaikilla tavoilla on mahdollista kouluttaa seurakseen miellyttävä koirakansalainen.

On kuitenkin ilmeistä, että teoria ei ole aivan niin helposti sovellettavissa käytäntöön. Suomi on täynnä koiranomistajia, joilla on ongelmia lemmikkiensä kanssa. Valitettavasti koulutuksen heikoin lenkki onkin yleensä omistaja, ja omistajan suurin synti on yleensä epäjohdonmukaisuus.

Toimiva koirankoulutus on skinneriläistä operanttia ehdollistamista, jonka kolme peruspilaria ovat :

1. Käytöksen vahvistaminen
2. Käytöksestä rankaiseminen
3. Sammuttaminen eli ei-toivotun käyttäytymisen häivyttäminen

Itse lisäisin myös neljännen kohdan, jossa mennään käsitykseni mukaan useimmin metsään:

4. Palautteen on oltava oikein ajoitettua ja koiralle merkityksellistä.

Vahvistamisessa ja rankaisemisessa koira saa omistajalta tai ympäristöltä oikein ajoitettua palautetta toiminnastaan. Sammuttaminen tarkoittaa, ettei käytöksestä seuraa mitään. Harva koira viitsii haukkua tai raapia jääkaapin ovea samalla innolla kuin ulko-ovea, koska ulko-ovi saattaa joskus avautua vaatimalla mutta jääkaapin ovi ei koskaan.

Olen ollut huomaavinani, että viime aikoina on yleistynyt ajattelutapa, joka jättäisi mielellään rankaisun kokonaan pois koulutuspaletista. Fanaattisimmat mieltävät rankaiseminen lähinnä natsimaiseksi pahoinpitelyksi, jolla saadaan aikaan pelokkaita, nöyrästi matelevia ja haluttomasti tottelevia koiria. Olisi mukava ajatella, että voitaisiin kouluttaa vain palkitsemalla ja sammuttamalla, ilman että koiralle täytyisi tuottaa ikäviä tuntemuksia tai pettymyksiä.

Oikeassa elämässä pelkkä sammuttaminen ei välttämättä toimi, koska käytöstä vahvistaa omistajan lisäksi myös ympäristö, jolle nykyaikainen koiranomistaja harvemmin voi mitään. Ajatellaanpa koiraa, joka haukkuu kerrostalossa rappukäytävän äänille. Omistaja tahtoisi sammuttaa käytöksen, mutta on voimaton, koska vahvistus koiran käytökselle ei tule ohjaajalta. Koira kuvittelee hallitsevansa haukunnallaan maailmaa: postilaatikkoa rapisteleva postimies katoaa jäljettömiin heti haukkumisen aloittamisen jälkeen, tiellä kohti kurvaava auto karkaa melkein saman tien karkuun, vastaantuleva uhkaavan oloinen koirakko pysyy loitolla haukkujasta. Koiran haukkumiseen perustuva toimintamalli saa yhä uudelleen vahvistusta ympäristöltä, vaikka omistaja tekisi mitä.

Voi myös miettiä, kuinka hyvin sammuttaminen toimisi, kun koetetaan vaikkapa saada koiranpentu jättämään kengät ja huonekalut rauhaan. Toki olen varma, että sitkeä, alati läsnä oleva omistaja voisi karsia käytöksen sammuttamalla ja tarjoamalla mielekkäämpää tekemistä, mutta suurin osa meistä ei ole aktiivisesti paikalla pennun elämässä 24 tuntia vuorokaudessa vahtimassa sen tekemisiä.

Usein ihmiset kuvittelevat kouluttavansa ilman rangaistuksia, mutta käytännössä ne ovat väistämättömiä. Yleinen tapa opettaa koiraa olemaan vetämättä hihnassa on pysähtyä aina, kun koira vetää ja hihna kiristyy. Ideana on, että matkan jatkuminen on koiralle palkinto, mutta mitä roolia se pysähtyminen näyttelee? Rangaistushan se. Voi olla, että noin pehmeitä keinoja ei mielletä rangaistuksiksi, koska koiran rankaisemisella on nykyisin kovin preussilainen kaiku, mutta rangaistuksia ne kuitenkin ovat.

Rangaistusten eli negatiivisen, korjaavan palautteen antaminen on toimivan koirankoulutuksen tärkeä osa. Ilmankin saattaa pärjätä, jos omistaja on kärsivällinen, hallitsee koulutuksen teorian ja alituisesti läsnä koiransa elämässä, mutta useimmat meistä ovat sen verran keskinkertaisia ja kiireisiä koiranomistajia, että ideologian nimissä on turha haaskata aikaa hinkkaamiseen.

Rangaistuksia on erilaisia, eikä rankaiseminen ole vain stereotyyppistä koulutuspannalla hapettamista tai selättämistä. Kun koiralta viedään jokin sille mieleinen asia, kyse on rangaistuksesta. Kun koiralle pidetään puhuttelu silmästä silmään, koiraa rangaistaan. Kun koira viedään toiseen huoneeseen tai häkkiin jäähylle, se saa rangaistuksen. Kun pennulle sanotaan EI sen kalutessa kenkiä, kyse on mistäpä muustakaan kuin rangaistuksesta, tai ainakin yrityksestä rangaista pentua.  Valitettavasti EI-käskyllä yksinään ei pitkälle pötkitä (vaikka moni omistaja näin tuntuu kuvittelevan ja jaksaa hokea sitä eitä maailman tappiin asti). Kun pennulle sanotaan tarpeeksi monta kertaa EI ilman, että siitä seuraa mitään sen kummempaa, seuraa siedättyminen – kielto on muuttunut taustahälyksi ja kenkien kaluaminen jatkuu. EI on oikeastaan rangaistukseksi naamioitu käsky, ja se pitää opettaa koiralle siinä missä muutkin käskyt: ISTU tarkoittaa, että koiraa saa palkan, jos tekee sille opetetun toiminnan, ja EI tarkoittaa, että koira saa noottia, jos senhetkinen toiminta jatkuu.

Siedättyminen sinänsä on tärkeä työkalu koulutuspaletissa esimerkiksi kaupungin hälyyn totuttamisessa. Koira voi kuitenkin siedättyä myös käskyihin ja kieltoihin, ellei omistaja pysty tai halua vahvistaa kieltoa mitenkään. Koulutustavasta riippumatta reiluun koulutukseen ja koirankäsittelyyn pätee kaksi pääsääntöä:

1. Ei kannata käskeä, ellei ole varma, että koira osaa ja ellei pysty tarvittaessa varmistamaan, että koira tottelee.

2. Ei kannata kieltää, ellei ole valmis tarvittaessa myös vaatimaan kiellon noudattamista.

Toimiminen muulla tavoin on tehotonta koulutusta ja epäreilua koiraa kohtaan.

Oppiiko koira pelkkään rankaisuun perustuvilla menetelmillä olemaan vetämättä hihnassa tai haukkumatta sisällä? Takuulla oppii, jos omistaja on johdonmukainen. Oppiiko koira samat asiat pelkällä positiivisella vahvistamisella? Oppii aivan varmasti, jos omistaja on johdonmukainen. Oppiiko koira kummallakaan metodilla asiaa pomminvarmasti ja mahdollisimman helposti? Tuskin.

Remmirähjäys: mikä siinä ojanpenkkataktiikassa oikein nyppii?

Aiempien remmirähjäystä käsitelleiden kirjoitusten kommenteissa on kyselty, miksi suhtaudun niin negatiivisesti ihmisten tapaan pistää ohitusvaikeuksista kärsivä koira ohitustilanteissa istumaan tai seisomaan paikalleen tien viereen sillä aikaa, kun toinen koirakko ohittaa. Kyselijöille esitän vastakysymyksen: jos teillä ja koirillanne sattuu olemaan ohitusvaikeuksia ja olette tuskalla ja vaivalla pyrkineet kouluttamaan remmirähjästänne yhteiskuntakelpoista koirakansalaista, haluaisitteko itse yhtenään ohittaa lenkillä ojanpenkkataktiikan kannattajia?

Ajatellaanpa, miltä siitä ohittavasta koirasta tuntuu, kun kohdalle osuu ojanpenkalle pysäytetty kyräilevä lajitoveri. Oletan, että suurin osa lukijakunnasta on naisia, joten havainnollistavana esimerkkinä voimme kuvitella tilanteen, jossa kotimatkalla öisessä rautatietunnelissa täytyy ohittaa tuntematon, oudosti käyttäytyvä mies. Jo matkan päästä näkee, kuinka äijä parkkeeraa tunnelin päähän odottamaan, että tulet kohdalle, mahdollisesti vielä irvistelee perverssisti ja hieroo haaroväliään, ehkä huutelee ehdotuksia lähteä pusikkoon peuhaamaan. Siitä on varmaan tosi helppo mennä coolisti ohi ilman, että sydän alkaa hakata kahtasataa, selkäkarvat nousevat pystyyn ja käsi puristuu nyrkkiin? Voisi siinä alkaa tehdä mieli joko juosta karkuun tai rähistä takaisin.

Paikalleen pysähtynyt vieras koira antaa lähestyville koirille tasan yhden viestin, ja se on tämä:

Paikallaan jököttävän koiran ohitus tyynesti ja hermostumatta vaatii ohittavalta koiralta (ja sen ohjaajalta!) rautaisia hermoja. Puhumattakaan siitä, että masentavan usein ohitettava koira ei suinkaan pysy tien vieressä, vaan koettaa singahtaa sopivalla hetkellä kunnon rähjäyksen säestämänä iholle. Ok, tokihan se on hihnassa ja selkäsauna jää yleensä yrityksen asteelle, mutta ohittava koira ei voi sitä tietää. Kuinka monta tällaista kohtaamista voidaan kohtuudella vaatia ohittavilta koirilta ilman, että niistä tulee hermoraunioita eli tulevia remmiräyhääjiä?

Arka ja epävarma koira tarvitsisi ohitustilanteessa useamman kymmenen metriä tuntemattoman koiran ja itsensä väliin, jotta se ei tuntisi itseään uhatuksi, mieluummin vielä enemmän. Jos joku voi vannoa toteuttavansa ojanpenkkafilosofiaa niin, että kaartaa joka kerta 50 metriä pöpelikköön ja istuttaa koiraansa siellä, niin hienoa, synninpäästö annettu.

On myös vaikea käsittää, mitä ojanpenkkataktiikalla on tarkoitus opettaa istuttajan omalle koiralle. Pysähtyminen on koirille vaaran merkki. Pysähtymällä ja raahaamalla koiran tien viereen varmistaa sen, että koiran adrenaliinitasot nousevat: RED ALERT! RED ALERT! Tuolta tulee toinen koira ja tilanteessa on jotain hämärää!

Olen usein pohtinut, mitä tapahtuu kun kaksi ojanpenkkakouluttajaa kohtaa toisensa. Pysäyttämätön voima kohtaa ylittämättömän esteen? Ovatko Suomen sivutiet täynnä toisiaan tuijottavia ja paikallaan jäkittäviä koirakkoja, jotka odottavat, kenen hermo pettää ensin ja kuka joutuu hoitamaan paskaduunin eli jäkittävän koiran ohittamisen?

Suurin osa ojanpenkalla istuttajista – tai pahimmassa tapauksessa ojanpenkalla tuijotuttajista, jotka antavat koiransa karvat pystyssä kyyläillä ohittavaa koirakkoa – edustaa näkemykseni mukaan koulukuntaa, jonka mukaan muista ei tarvitse välittää hittojakaan, kunhan oma homma sujuu halutulla tavalla. Maailma olisi kuitenkin hitusen verran parempi paikka, jos joskus miettisi, millaiseen asemaan ne omat koulutusmetodit asettavat kaikki muut kadulla liikkujat – vastahakoiset kohtaamistreenikaverinne.

Lisää aiheesta:
Näin tehdään remmirähjiä
Miksi koirastani ei tullut remmirähjää?
Remmirähjäämisestä hyvä kirjoitus Sulon ja Liinan blogissa

Linkkivinkki: valitusta koiranomistajista

Valivali-blogin Pessimisti avautuu koiranomistajista, pennunostajista ja kasvattajista:

Se on kyllä jännä, että siitä omasta kultapuppelimussukasta pitää valittaa, mutta voi jumalauta jos joku erehtyy antamaan neuvoja niihin ongelmiin. Silloinhan se tarkoittaa sitä, että neuvoja ei arvosta sinua ihmisenä, hän ei tiedä mitään koirista ja on muutenkin v-mäisin tyyppi jonka tiedät. Eihän kukaan tuntematon voi neuvoa, sillä kukaan ei ”tunne koirasi persoonaa” kuten sinä. Right.

Miten miusta tuntuu, että nykyään arvostetaan enemmän koiran ulkonäköä ja näyttelytitteleitä kuin käytöstä? Joo ei tietenkään haittaa, että koirasi rikkoo asuntosi, ei tottele yhtään, vetää hihnassa ja kusee jaloillesi. Se ei haittaa, koska se saa näyttelyistä sertejä. Sitten ne näyttelytulokset kirjaillaan hymyssä suin nettiin ja perään laitetaan kommentti ”tämä upea koira on muuten saatavilla jalostukseen”. Yleensä syyllinen koiran käytösongelmiin on omistajassa, mutta joskus koiralla saattaa ihan oikeasti olla sellainen luonne ja hermorakenne, ettei sitä kannata käyttää jalostukseen. Ja typerät ihmiset vielä ostavat näitä hermoheikon koiran pentuja, koska ne näyttää niin kivoilta. Jos koira saa hylätyn näyttelystä, koska se on purrut tuomaria, niin sitä ei tarvitse mainostaa missään. Eihän sellaisella tiedolla kukaan tee mitään.

Että vuh vuh vaan!

Miksi koirastani ei tullut remmirähjää – koirista ja koirankoulutuksesta yleensä

Kuva: Emmett @ Flickr

Remmirähjäysartikkelin kommenttiosastossa pyydettiin, että kun selvästi esitän koulutusgurua, niin miksen saman tien kerro salaista taikareseptiäni, jolla estetään koiraa kasvamasta remmirähjäksi. Melkoinen haaste, ottaen huomioon, etten ole koirankoulutuksen ammattilainen enkä mielelläni anna koulutusneuvoja, koska

a) ihmiset jättävät neuvot kuitenkin noudattamatta
b) ihmiset noudattavat niitä kirjaimellisesti lukematta koiraansa
c) joku vetää niistä herneen nenään.

En osaa neuvoa pomminvarmasti, kuinka koirasta kuin koirasta saisi kasvatettua kunnon koirakansalaisen. Vielä vähemmän osaisin kertoa, miten piintyneestä remmirähjästä kitketään ei-toivottu käytös pois. Sitä varten on liuta ongelmakoirakouluttajia, joista osa on varmasti parempia kuin toiset, mutta itseltäni ei riitä kompetenssia sille saralle. Ainoa asia, josta olen mielestäni pätevä kertomaan, on omien koirieni kehitys järkeviksi koirakansalaisiksi. Jokainen omistaja muokkaa tieten tai tietämättään koirastaan itsensä ja koulutusfilosofiansa näköisen, mutta monilta (itseni mukaan luettuna) menee usean koiran koko elinikä oppia, että sitä saa mitä vahvistaa, ja että useimmat koirien tavat ovat meidän muovaamiamme, hyvässä ja pahassa.

Ennen vanhaan riitti, että koira vartioi pihaansa, kuolasi isäntänsä saappaille ja ajoittain kävi töissä metsällä tai lammashaassa. Kaikenlaiset tunkeilijat piti karkoittaa ja parhaana pidettiin koiraa, jonka haukku raikui mahdollisimman kauas. Talutushihnasta ei kukaan ollut kuullutkaan. Nykyisin sen sijaan vaadimme koiriltamme aivan mahdottomia. Murtovarkaita ja epämääräisiä hiippareita saa ja pitää haukkua, postimiestä ei. Hurtta-merkkisen pehmulelun saa repiä, mutta sängylle asetettu design-tyyny pitää osata jättää rauhaan. Tassun antaminen on söpöä, jos tassut ovat siistit, mutta paheksuttavaa, jos koira on juuri rypenyt mutalätäkössä. Ulkona saa syödä ruohoa, mutta sisällä pitää jättää huonekasvit rauhaan. Koirapuistossa muille koirille saa haukkua, mutta lenkillä siitä saa huutia.

Lähipiirissä elää ajatusleikki Zeta Reticuli -planeetalla elävistä lonkerohirviöistä, jotka pitävät ihmisiä lemmikkeinään. Zetareticulilaiset puhuvat toisilleen kemikaalisignaalein ja elävät neliulotteisessa äänettömässä maailmassa. Yhteisen kielen löytäminen isäntiemme kanssa voisi siis olla varsin vaikeaa! Miltä sinusta tuntuisi, jos käsittämätöntä kemikaalikieltä erittävä lonkeroisäntä pakottaisi sinut aggressiivisen oloisen  Reiskan kanssa leikkikehään painimaan, koska ”ne tahtovat vain leikkiä ja selvittävät kyllä itse välinsä”? Tai jos zetareticulilainen välttämättä tahtoisi kylvettää sinut lannassa joka kerta, kun olet juuri käynyt suihkussa? Tai jos jokainen yrityksesi kommunikoida muiden ihmisten kanssa tukahtuisi siihen, että sinua ulkoilutetaan bring out the gimp -tyylisessä asussa, jossa puhuminen ja luonteva ruumiinkieli kävisivät täysin mahdottomaksi? Miten hyvin me suoriutuisimme siivon lemmikin virasta?

On hämmästyttävää, että koirat sopeutuvat kaupunkiolosuhteisiimme niinkin hyvin kuin useimmat niistä tekevät.

Hyvä hihnakäytös on temppu, ja sellaisena se pitää opettaa

Väittäisin, että suurin osa koirista reagoi vieraisiin lajitovereihin koettamalla pitää ne loitolla omasta laumastaan, ellei niille ole muuta opetettu. Hihnassa siivosti käveleminen on koulutuskysymys siinä missä tassun antaminen tai tunnistusnoutokin. Jos osaa opettaa pennun olemaan purematta ihmistä, osaa todennäköisesti opettaa pennun myös kävelemään hiljaa hihnassa. Useimmat ihmiset eivät vain kiinnitä hihnassa ääntelyyn läheskään niin paljon huomiota kuin hampaiden käyttöön tai edes vetämiseen.

Omille koirilleni on opetettu, että haukkuminen on sallittua lähinnä silloin, kun ne ovat vapaana. Sisällä tai hihnassa ei haukuta eikä riehuta. Jos tiellä tulee vastaan muita koirakkoja, koirani saavat katsoa niitä, mutta pysähtyä tai mölistä ei saa. Aivan sama, mitä muuta koira tekee, mutta matka jatkuu ripeästi pois ohitustilanteesta

Koulutus alkaa ensimmäisen kerran, kun viet uuden pentusi ulos, ja jatkuu sen koko elämän ajan

Pikkupentua on helppo komentaa, ja pikkupennun maailma romahtaa rangaistuksesta, jolle aikuiset koirat korkeintaan tuhahtaisivat säälivästi. Pentua on siis helpompi lahjoa, uhkailla ja huijata oppimaan hihnakäyttäytymisen salat kuin teini-ikäistä tai varttunutta koiraa. Valitettavasti ihmiset vain usein heräävät ajattelemaan remmirähjäystä vasta, kun ongelma on jo akuutti ja koira liki vuosikas tai vanhempikin. Väärin! Kuten useimmat asiat koirankoulutuksessa, remmirähjäyskin on helpointa kitkeä silloin, kun mitään remmirähjäystä ei vielä ole päässyt syntymäänkään.

Omat koirani eivät ole ikinä saaneet haukkua hihnassa, eivät edes pentuina. Ensimmäisestä kimeästä haukahduksesta kaikki kiva niiden elämässä loppui kuin seinään ja seurasi viisi minuuttia absoluuttista tylsyyttä tai jäätävää paheksuntaa (riippuen siitä, mitä koirankoulutusopasta olin sattunut juuri silloin lukemaan). Nameja pentuni saivat silloin, kun ne käyttäytyivät normaalitilanteessa normaalisti, eivät silloin kun poikkeustilanne on päällä. Normilenkillä palkkaan koiriani satunnaisin väliajoin vaikkapa hyvästä seuraamisesta tai kontaktin pitämisestä, mutta en ole ikinä käyttänyt nameja häiriötekijänä siirtämään koiran huomiota pois ohitettavasta koirakosta.

Koirani eivät ikinä tervehdi muita koiria hihnassa. En päästä yhtäkään vierasta koiraa niiden luokse, vaikka minun pitäisi olla töykeä mummoille, lapsille ja naapureille. Tuttuja koiria saa tervehtiä hillitysti, mutta kaikkinainen riekkuminen ja möykkääminen on kielletty niin kauan kuin hihna on kiinni pannassa. Aina tähän tietysti ei päästä, mutta ajatus on tärkein.

Jos kaikesta huolimatta vieras koira pääsee tulemaan iholle, minä kohtaan sen ja mahdollisuuksien mukaan karkoitan sen pois, oli kyseessä sitten puudelinpentu tai aikuinen rottweiler. Kovin lämpimiä naapurisuhteita en ole päässyt lähiseudun koiraihmisiin solmimaan, koska joudun säännöllisin väliajoin tiuskimaan naapurustolle pitämään kapiset rakkinsa pois omien hellanduudeleideni luota, mutta väliäkö hällä: koirieni tavoin minäkään en seurustele kuin harvojen ja valittujen ihmisten kanssa.

Opeta koira puhumaan koiraa – turvallisessa ympäristössä

Kaikki lienevät kuulleet juttuja siitä, kuinka koirista tulee vihaisia, jos ne eivät pääse moikkaamaan muita koiria lenkillä. Siitä en tiedä, koska omat koirani elävät natsikurissa kulmakunnan koirien tervehtimisen suhteen, mutta minunkin mielestäni koirat tarvitsevat kaltaistensa seuraa. Tässä vaiheessa ihmiset yleensä ajattelevat koirapuistoa, jota taas itse pidän light-juustoihin verrattavissa olevana perkeleellisenä keksintönä. Minun koirani leikkivät tuttujen koirien kanssa pelloilla tai metsissä – totta kai ilman hihnaa.

Ole reilu ja koirasi luottamuksen arvoinen

Käsi sydämelle: kuinka moni meistä on joskus pettänyt koiransa luottamuksen? Me hallitsemme niiden elämää kuin jumalat, ja valitettavan usein osoittaudumme arvaamattomiksi, äkkipikaisiksi jumaliksi. Säännöt muuttuvat kesken leikin: ensin koira ei saa tulla sänkyyn. Sitten se saakin, koska se on niin söpö ja omistajan jalkoja paleltaa. Sitten ostetaan uusi päiväpeitto, ja koira saa huutia, jos se hyppää kuraisilla tassuillaan sänkyyn. Tai vielä pahempaa: koira viedään koirapuistoon ottamaan turpaan vierailta sillä varjolla, että ”kyllä koirat selvittävät itse välinsä, leikkiähän tuo vain on”. Koirapuistosta ei pääse karkuun, ja omistaja seisoskelee hoomoilasena portilla ja katselee sakinhivutusta vierestä. Tekisi mieli komentaa muita koiria pois oman kimpusta, mutta kun ei kehtaa. Mitä ne muut minusta sitten ajattelisivat?

Johtajuudesta puhutaan paljon, mutta sen merkitys tuntuu olevan hukassa monelta. Johtajuus ei ole sitä, kuka menee ovesta ensin, vaan sitä, että olette koirasi kanssa saumaton tiimi, pelaatte samassa joukkueessa tilanteessa kuin tilanteessa. Hyvä johtaja kertoo selkeästi, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä, eikä muuta sääntöjä kesken kaiken. Koirat ovat laumaeläimiä, ja niillä on yleensä sisäsyntyinen tarve miellyttää omistajaansa. Ei ole niiden vika, että me olemme niin vaikeasti miellytettävissä.

Koiran tulisi voida luottaa siihen, ettei omistaja saata sitä epämukavaan tilanteeseen, jossa se joutuu tulemaan toimeen omillaan ilman ennakkovaroitusta. Hyvä pomo ei vaadi liikoja eikä oleta koiran olevan ajatustenlukija.  Omaa kiukkuaan ei pitäisi koskaan purkaa koiraan. Jos koira käyttäytyy väärin, ei pidä ajatella, että ”miksi oi miksi koirani on paska” vaan mennä itseensä ja pohtia, miksi on epäonnistunut kouluttajana kyseisen käytöksen suhteen. Toki on olemassa eläimiä, joita oikeasti vaivaa luonnehäiriö, mutta useimmat koirat eivät ole mitään saatanan sikiöitä, jotka testaavat tahallaan omistajansa hermoja tai jättävät huvikseen tottelematta käskyjä. Koiran käytökseen on aina joku syy.

Mieti ennen kuin ostat

Jos minulla olisi koirankoulutusideologia, se olisi varmaankin miksi tehdä asioita vaikeasti, jos ne voi tehdä helpolla. Siksi otin nartun. Nartut sopivat paremmin omaan käteeni ja niillä on vähemmän taipumuksia remmissä pullisteluun kuin uroksilla. Jos halajaa rotukoiraa, kannattaa valita rotu huolella ja kasvattaja vieläkin huolellisemmin. Jos pennun vanhempien luonnetestitulos on aivan onneton tai ylimaallisen korkea, mieti tarkkaan, kuinka paljon vaivaa haluat tulevaisuudessa nähdä mahdollisten käytösongelmien purkamiseen.

Jos haluat sekarotuisen, varaudu siihen, että karjalankarhukoiran ja saksanpaimenkoiran risteytyksellä voi olla suurempia taipumuksia remmissä rähjäämiseen kuin esimerkiksi greyhoundin ja irlanninsusikoiran kupeiden hedelmällä. Rescue-koiran kanssa ei ole mitään takeita mistään, ja kannattaa pohtia sitä tosiseikkaa, että kotimaiset koirat päätyvät yleensä kodittomiksi, koska niiden omistajat eivät ole syystä tai toisesta pärjänneet niiden kanssa.

Älä anna koiran tehdä päätöksiä

Sinähän se johtaja olet, joten koiran ei tulisi päättää juuri ikinä mistään. Pentu ei päätä, jäädäänkö lenkillä tuijottelemaan vieraita ihmisiä tai muita koiria. Sinä sen päätät. Jos annat pennun tehdä niin, vahvistat tietynlaista käyttäytymismallia. Koira ei myöskään saisi päättää, mihin suuntaan lenkillä mennään tai keiden kanssa seurustellaan. Jos aiot olla johtaja, käyttäydy kuten johtajan kuuluu ja huolehdi laumastasi kaikissa tilanteissa.

Ajatus koiran rankaisemisesta tuntuu useimmista epämukavalta. Itsekin kannatan positiivisia koulutusmenetelmiä, mutta jos tilanne vaatii, olen valmis vaatimaan koiralta opitun asian noudattamista. Avainsana on opittu. On typerää odottaa koiran tekevän sellaista, jota sille ei ole kunnolla ja kärsivällisesti ikinä opetettukaan, ja vielä typerämpää on rangaista koiraa, joka osaamattomuuttaan tai epävarmuuttaan jättää toteuttamatta omistajan tahtoa. Omat koirani olivat jo pentuina sen verran nössöjä, ettei niihin tarvinut kajota fyysisesti, ja rangaistus tarkoittaa tietysti eri koirille eri asioita. Rangaistus on sellaista, mikä on koirasta ikävää, tylsää tai ääritapauksissa kamalaa. Todella kiihtyneen koiran rankaiseminen on kuitenkin yleensä turhaa, koska kierrokset ovat liian korkealla, ja jo tämän vuoksi remmirähjäyksen korjaaminen vanhemmalla iällä vaatii kymmenkertaisesti aikaa ja vaivaa verrattuna pikkupennun koulutukseen.

Ota opiksesi

Olen aikanani omistanut remmirähjän, enkä tuolloin taittamattomuuttani saanut siitä kitkettyä huonoa käytöstä pois niin sitten millään. Opin kuitenkin koiraltani paljon, ja saan paljolti kiittää sitä nykyisistä hyvin (ainakin useimmiten!) käyttäytyvistä koiristani. Remmirähjääjältäni opin, että ongelmiin pitää varautua jo silloin, kun ajatus pennuista vasta kytee kasvattajan mielessä. Opin, että harva koira syntyy ongelmatapauksena – ongelmakoiraksi yleensä ajaudutaan omistajan suosiollisella avustuksella. Opin senkin, että koiranomistaminen ei ole helppoa. Ollakseen hyvä koiranomistaja ihmisen täytyy harrastaa ankaraa itsetutkiskelua, suunnitella, ennakoida, koettaa ajatella asioita kanssamme elävien avaruusolioiden eli koirien näkökulmasta. Minulle selvisi, että yksi teoria ei selitä kaikkea eikä yksi koulutustapa sovi kaikkiin tilanteisiin. Ennen kaikkea opin, että koirankouluttajaksi kasvetaan kantapään kautta. Täytyy tehdä virheitä, ennen kuin ne tunnistaa.

Luoksetulon opettaminen vinttikoirille ja muille hankalille tapauksille

Tänne!

Nuorempana jaksoin opettaa koirille kaikenlaista. Repertuaarista löytyi jos jonkinlaista temppua ja tottelevaisuuskokeessakin käytiin. Useimpien koiranomistajien tapaan jaoin käsityksen, jonka mukaan koiran tulisi hallita ainakin istuminen, maahanmeno, paikka ja tassun antaminen.

Sittemmin olen tullut siihen johtopäätökseen, että tottelevaisuuskokeen käskyillä ei oikeasti tee arkielämässä mitään. Pertti peruskoiran tarvitsee oikeastaan osata vain muutama arkikäsky: autoon, väistä, anna olla, hiljaa (kolme viimeistä tuppaavat yhdistymään käskyksi ”Mees ny helvettiin siitä”). Useimmat näistä koirat oppivat itsekseen, ja jos eivät opi, niin vahinko ei ole suuren suuri. Yksi käsky kaikkien koirien kuitenkin tulisi hallita: koiran tulisi tulla aina kutsuttaessa omistajansa luokse ja suostua vapaaehtoisesti kytkettäväksi. Vaikka koira olisi tyhmä kuin saapas ja itsenäinen kuin vastaleivottu Etelä-Sudanin valtio, niiden pitäisi oppia edes tämä yksi ainoa temppu.

Luoksetulo saattaa olla vinttikoirille haasteellinen opetettava. Vikkelät kintut + itsenäinen luonne = ongelmia. Nuorikin vinttikoira voi halutessaan taittaa satojen metrien matkan muutamassa sekunnissa, ja kaikki vinttikoiranomistajat ovat kuulleet kauhutarinoita piskeistä, jotka katoavat horisonttiin ja löytyvät kolme päivää myöhemmin löytöeläintarhalta… tai raatona moottoritien varrelta. Vaikka useimmiten kauhukuvat eivät toteudukaan, elämä on huomattavasti mukavampaa sellaisen koiran kanssa, joka huomioi jatkuvasti omistajaansa ja tulee luokse kutsuttaessa. Jos koira tottelee tänne-käskyä, omistaja voi lenkillä keskittyä marjastamiseen tai kaverin kanssa seurusteluun sen sijaan, että täytyisi olla jatkuvasti valppaana ja bongata vastaantulijat ennen koiraa. Joskus luoksetulo on myös halvin mahdollinen henkivakuutus, kun koira pitäisi saada äkkiä vaihtamaan suuntaa.

Temppu ja kuinka se tehdään

En ymmärrä koirankoulutuksen teoriasta mitään enkä ole ns. guru, mutta jostain syystä kaikki koirani ovat pentu- ja nuoruusvaiheen sekoiluja lukuun ottamatta hallinneet luoksetulon. (Muuta ne eivät juuri hallitsekaan.) Vinttikoiria ei toistaiseksi ole montaa siunaantunut, mutta nekin osaavat tulla luokse, eivätkä päästä minua lenkillä silmistään. Harvinaisissa riistanajotapauksissa koirat tulevat itsenäisesti takaisin heti, kun kadottavat saaliinsa. Ihmisten puheista olen ollut käsittävinäni, että asiaintila ei ole järin tavallinen, ja joskus minulta on kysytty koulutusvinkkejä. Jos nyt unohdetaan täydellinen kädettömyyteni esineruutujen, agility-esteiden ja muun oikeasti vaativan koulutussälän suhteen, niin muutamalla perusohjeella ja pitkäjänteisellä työllä melkein koiran kuin koiran saa sisäistämään luoksetulon, vaikka ohjaaja olisi millainen pölkkypää.

Aloita ajoissa

Harjoittelu alkaa heti, kun pentu saapuu uuteen kotiinsa. Koiranpennut ovat siitä mukavia, että ne tuppaavat seuraamaan ihmisiä ja hätääntyvät, jos lauma katoaa niiden näköpiiristä. Ominaisuutta kannattaa käyttää häikäilemättömästi hyväkseen niin kauan kuin sitä iloa kestää, ja kulkea irti juoksevan pennun kanssa mahdollisimman monenlaisissa paikoissa. Jo tässä vaiheessa voi totuttaa pennun seuraamaan metsässä omistajaansa eikä toisinpäin: jos pentu juoksee oikealle, sinä käännyt vasemmalle. Jos koira kirmaa pitkälle eteenpäin, sinä käännyt kannoillasi ja lähdet juoksemaan toiseen suuntaan. Aina välillä voi kokeilla kasvatusoppaiden vanhaa kikkaa eli piiloutumista, jos koira etääntyy näkökentän ulkopuolelle. Missään nimessä ei kannata tehdä koiran juoksenteluista numeroa, eikä kutsua koiraa aina kun se etääntyy tai vaihdat itse suuntaa.

Ihanneolosuhteissa pientä pentua ei juuri tarvitsisi pitää hihnassa, mutta käytännössä remmi on pakollinen kapistus esikaupunkialueilla (paitsi öisin, kts. alla). Pennun kanssa on turha tehdä remmilenkkejä sen enempää kuin sosiaalistaminen ja siirtyminen turvallisempaan ympäristöön edellyttävät. Hihna irti pannasta heti, kun vain mahdollista.

Mitä tulee turvallisen harjoittelualueen valintaan, pennun toimintasäde on yleensä reilusti pienempi kuin aikuisen koiran. ’Turvallisen alueen’ koko kasvaa koiran mukana. Pennulle voi riittää esikaupunkialueen puisto. Aikuinen vinttikoira tarvitsee isomman alueen. Harjoittelitpa missä hyvänsä, pennun pitäisi seurata sinua, ei toisinpäin. Jos pentu pysähtyy puuhailemaan omiaan, älä odota sitä, vaan jatka ripeästi matkaa eteenpäin. Tee yllättäviä käännöksiä, tiputtele silloin tällöin nameja, tee itsestäsi kiinnostava ja yllätyksellinen laumanjohtaja. Älä vahingoissakaan kutsu pentua, ellet ole satavarma siitä, että se tulee iloisesti luoksesi.

Maksa kunnon palkkaa

Moniko ihminen tekisi palkatta töitä tai viitsisi nostaa perseensä penkistä euron tuntipalkalla? Jostain syystä oletamme kuitenkin koirien työskentelevän silkasta rakkaudesta meitä kohtaan, ilman sen kummempia motivaattoreita. Jotkut palveluskoirat ovat vapaaehtoistyöstä innoissaan, mutta useimpien seura- ja vinttikoirien mielestä luoksetulo on ns. paskaduunia. Ne suostuvat moiseen samasta syystä kuin ihmiset menevät töihin siivousfirmoihin, saadakseen voita leivän päälle.

”Miksi koirani ei tottele minua?” miettii turhautunut koirankouluttaja. Hedelmällisempää olisi kuitenkin kysyä, miksi koira sitten tottelisi? Mitä konkreettista hyötyä koiralle koituu tottelemisesta? (Selkäsaunan välttäminen ei ole varsinainen hyöty.) Kun vastakkain joutuvat pellon keskellä huuteleva omistaja talutushihnoineen ja kaukana siintävä horisontti, kaverien kanssa kirmailu ja jäniksenpapanat, omistaja häviää joka kerta – ellei ole asianmukaisesti varustautunut.

Ennen harjoittelua koiralla tulisi olla nälkä. Vastaavasti omistajalla pitäisi olla taskussaan jotain koiran mielenkiinnon arvoista, eli vinttikoirien tapauksessa yleensä nameja. Mikä tahansa nami ei kuitenkaan kelpaa. Tylsääkin tylsempi kuivamuonanappula ei motivoi kuin ahneimpia ja epätoivoisimpia nälkäkurkia. Koirille markkinoitavat jauhoisen kuivat tassukeksit sun muut ovat koiranruokamarkkinoiden vastine Marie-keksille: murheellinen, paremman puutteessa järsittävä kulinaristinen rangaistus. Hittoon moiset muka-palkkiot! Söisitkö muka itse niitä?

Palkkanamin pitäisi olla harvinaista herkkua, sellaista jota koira ei muuten saa. Parasta olisi, jos makupala lemuaisi voimakkaasti. Koirien mielestä ihanteellisin treeninami olisi varmaan raksamiehen tai spurgun paskasta puristettu pelletti, mutta sen puutteessa voi käyttää grillikanaa, kypsytettyjä juustoja, jahtimakkaraa, broilerpyöryköitä… mitä haisevampaa tavaraa, sen parempi. Heti lenkin alussa koiralle kannattaa jakaa muutama nami ikään kuin muistutukseksi, ja vapaana kirmailun lomassa koiraa voi kerran tai pari kutsua rennosti luokse hakemaan palkkaa. Ovelimmat treenarit ajoittavat kutsut niihin hetkiin, kun koira on muutenkin tulossa tai sillä näyttää olevan tylsää. Typerimmät taas vastaavasti koettavat huutaa koiraa kesken juoksuhepuleiden.

Luo otolliset olosuhteet

Ihminen on ainakin teoriassa koiraa älykkäämpi, joten miksi tehdä asioita hartiavoimin ja mahdollisimman vaikeasti, jos oveluutta käyttämällä voi selvitä helpommalla?

Jos tarkoitus on palkita ruoalla, koiralla on oltava nälkä. Sitkeimmillä karkailijoilla pitäisi olla sudennälkä. Jätä ruokailu tai pari väliin ennen harjoittelua. Anna kupista pienempiä ja tylsempiä annoksia. Syötä parhaat palat ruoasta palkkana. Älä ikinä päästä kylläistä koiraa irti alueella, joka ei ole ehdottoman turvallinen, äläkä yritä kouluttaa hyvin syönyttä eläintä.

Vinttikoiria on yleensä turha koettaa palkita lelulla, mutta jos se toimii, kannattaa pitää lelu poissa koiran ulottuvilta silloin, kun ei harjoitella luoksetuloa. Itse olen saanut hyviä tuloksia esimerkiksi tennissukkaan tungetulla rusakonkoivella, jos kantti kestää sellaisen kanniskelemisen mukana.

Älä päästä koiraa irti, kun sinulla on kiire ja tiedät, että koira pitää saada äkkiä pois metsästä, maksoi mitä maksoi. Viikkojen luoksetulokoulutuksen voi pilata muutamassa minuutissa, jos joutuu kiireen takia jahtaamaan koiraa, toistamaan käskyjä, ottamaan koiran hihnaan onnistuneen luoksetulon jälkeen tai toimimaan muuten epäjohdonmukaisesti.

Koiralaumaa on huomattavasti vaikeampi hallita kuin yhtä tai kahta koiraa. Tee joskus lenkkejä vain yhden koiran kanssa, tai heittäydy kieroksi ja palkitse herkkupaloin vain se koira, joka ehtii luoksesi ensimmäisenä. Yleensä luoksetuloihin ilmestyy kummasti vauhtia, kun löntystelijöille selviää, että nopeimmat syövät ja hitaat eivät.

Location, location, location

Luoksetuloa on turha alkaa harjoitella paikassa, jossa joutuu sydän syrjällään pelkäämään koiran turvallisuuden puolesta. Harjoittele aluksi erämaassa tai aidatulla alueella. Jos ympäristö on täynnä häiriötekijöitä tai turvallisuusriskejä, älä päästä koiraa irti. Koirapuistoissa on turha edes yrittää treenata. Lisäksi niissä on lähes poikkeuksetta liian vähän tilaa.

Sisällä harjoittelu sopii korkeintaan pikkupennuille, jotka eivät vielä tunne nimeään. Harjoittelusta liian helpossa ja virikkeettömässä paikassa ei tositilanteessa ole mitään hyötyä. Harjoittele mahdollisuuksien mukaan paikoissa, joissa koira voi olla aina irti.

Kun koira tottelee luotettavasti häiriöttömässä ympäristössä, on aika korottaa panoksia. Siirrytään puistoon, yleisesti käytettyyn koiranulkoilutusmetsikköön, mieluusti myös ihan kaduille. Itse olen käyttänyt hyväkseni öisiä markettien parkkipaikkoja, aidattuja koulujen pihoja, tyhjiä rakennustyömaita ja aamuöisiä kerrostalolähiöitä. Treenihetkien ei tarvitse tällaisessa ympäristössä olla pitkiä, vaan tarkoituksena on opettaa koiralle, että irti pääseminen vaikkapa kerrostalon parkkipaikalla on maailman luonnollisin ja tylsin asia, josta ei kannata turhia intoilla. Hyviä ajankohtia ovat arkiyöt, juhannuspäivän aamu, myrskyiset syysillat – kaikki sellaiset ajat, jolloin muu liikenne on mahdollisimman vähäistä. Joskus kannattaa mahdollisuuksien mukaan seurauttaa koiraa vapaana vaikka kotiovelle asti, jos tilanne sallii. Mutta varo rusakoita!

Vaihtele rutiineja

Palkanmaksu on positiivista vahvistamista, ja sen negatiivinen vastakohta on kytkeminen. Useimmat koirat eivät ole remmin päähän joutumisesta järin innoissaan, ja joskus vinttikoirat kehittävät harvinaisen ärsyttävän tavan seisoskella omistajansa lähellä antamatta koskaan kiinni. Kouluttajat, jotka käyttävät usein samoja lenkkipolkuja ja kutsuvat lenkin lopuksi nuoren koiran luokseen kytkettäväksi aina samassa kohdassa, saavat pian huomata, ettei koira välttämättä enää siinä kohdassa annakaan kiinni. Olisi eduksi, jos nuori, luoksetuloa vasta harjoitteleva koira ei osaisi ennakoida, koska lenkki päättyy. Koiraa kannattaa kutsua lenkin aikana, tarttua sen kaulapantaan ennen namin luovutusta ja päästää taas irti. Välillä koiran voi ottaa hetkeksi hihnaan ennen kuin se taas vapautetaan.

Vastaavasti palkkarutiineja voi sekoittaa ja jättää joskus namin antamatta. Silloin tällöin namina voi olla tavallista nappulaa, kunhan seuraava nami on taas huippuherkkua. Pidemmän päälle koulutus on tehokkaampaa, jos koira ei saa palkkiota jokaisesta onnistuneesta suorituksesta, mutta suosittelisin, että vähintään 2/3 luoksetuloista tulisi palkita ruoalla. Jos koiralle on opetettu makupalaa tarkoittava sana (”nami” tai ”nakki” tms.) on turha hokea sitä, ellei sinulla todellakin ole aikomusta lyödä palkkaa tiskiin. Pettyneillä tai huijatuilla koirilla on pitkä muisti, ja seuraavan kerran ne eivät välttämättä mene samaan halpaan.

Älä hinkkaa

Joskus koira ei tulekaan. Ideaalitilanteessa sitä ei olisi edes yritetty kutsua tilanteessa, jossa totteleminen on epävarmaa, mutta elämme epätäydellisessä maailmassa ja jokainen kämmää joskus. Jos koira ei tottele käskyä, typerintä mitä omistaja voi tehdä on lähteä sen perään. Toiseksi typerintä on toistaa käskyä yhä kiihtyneemmin tyyliin ”Musti, tänne! Ei, Musti EI, tänne! Tännetännetänne! JUMALAUTA, Musti, TÄNNE!!!”. Idiotismin multihuipentuma on tietenkin rangaista tottelematomta koiraa, kun se vihdoin päättää tulla, mutta haluan uskoa, ettei kukaan enää nykyisin lankea moiseen.

Käskyt kuluvat käytössä, eikä niitä siis pitäisi hokea turhaan. Tositilanteessa käskyn voi toistaa korkeintaan kerran, ja jos koira ei tottele, voi potkaista itseään hölmöydestä – mitäs yritit kutsua sitä tilanteessa, jossa totteleminen on epävarmaa – ja lähteä täyttä vauhtia laukkaamaan toiseen suuntaan. Suurin osa koirista seuraa laumaansa, joten ainakin koira liikkuu nyt sinun perääsi eikä kohti vastaantulevaa koirakkoa tai autotietä.

Vastaavasti on turha toistaa onnistunutta suoritusta yhä uudelleen ja uudelleen. Jos koira tulee luokse kutsuttaessa, niin hienoa! Anna palkka ja päästä se taas vapaaksi, ja anna olla. Vinttikoiraa ei pitäisi kutsua yli kolmea kertaa per ulkoilu ellei siihen ole aivan pakottavaa syytä, koska useimpien puikkonokkien toistonsietokyky on olematon. Lisäksi namit poistavat pidemmän päälle näläntunteen, eikä koiralla enää ole mitään syytä tulla yhä uudelleen ja uudelleen kutsuvan omistajansa luokse, ellei niitä huvita.

Älä odota liikoja

Mikään tässä kerrottu ei pidä paikkaansa, jos vinttikoira lähtee riistan perään. Koira menee 99% todennäköisyydellä menojaan huutelit sen perään tai et, joten älä turhaan haaskaa luoksetulokäskyä. Jos olet toiminut järkevästi, koira on alueella, jolla vahingoittumisen riski on pieni, ja vinttikoirat hukkaavat suomalaisessa maastossa saaliin yleensä kohtuullisen nopeasti. Omistajan kannattaa jäädä haahuilemaan alueelle, jolta koira lähti, istua alas ja koettaa ottaa rennosti. Todennäköisesti koira palaa puolen tunnin sisällä takaisin väsyneenä mutta onnellisena. Kun näin tapahtuu, sitä tietenkin kehutaan ylenpalttisesti eikä missään nimessä laiteta saman tien hihnaan, jos ei ole aivan pakko.

Jos koira tulee kutsuttaessa lähettyville mutta ei anna kiinni, asiasta ei kannata tehdä numeroa. Jatka matkaa. Anna koiran seurata. Istuskele, ihaile maisemia, sienestä. Silitä koiraa jos pystyt, mutta älä yritä napata sitä kiinni. Jossain vaiheessa sitkeimmätkin sissit yleensä tulevat kytkettäväksi vapaaehtoisesti, viimeristään siinä vaiheessa kun makupalat alkavat muistua vapaudesta huumaantuneen mutta nälkäisen koiran mieleen.

Ole reilu: jos nuori vinttikoira pääsee vahingossa tai tarkoituksella irti hihnasta, se todennäköisesti hepuloi ja juoksee ympäriinsä silkasta pinkomisen riemusta. On epäreilua (ja turhaa!) kutsua koiraa ennen kuin se on saanut pahimmat energiansa purettua. Samoin on epäreilua vaatia luoksetuloa ylivoimaisen houkutuksen edessä: uros ei takuulla tule, jos lähistöllä on kiimainen narttu. Ajokoira ei tule, jos se on päässyt saaliin jäljille. Nuori koira ei tule, jos se on juuri päässyt leikkimään kaverinsa kanssa. Turha hinkata. Valitse seuraava koulutustilanne paremmin.

DON’T PANIC

Vinttikoiran omistajan kannattaa kehittää hyvät hermot. Joka ainoa vinttikoira katoaa joskus omille teilleen, tai siltä omistajasta ainakin tuntuu. Näköpiiristä kadonnut lemmikki ei kuitenkaan välttämättä ole oikeasti kadoksissa. Vintti- ja ajokoirilla on muihin rotuihin verrattuna huomattavan suuri toimintasäde, ja usein ne tietävät täsmälleen, missä omistaja on, vaikka ihminen ei koiraa näkisikään. Jos koira on opetettu pitämään silmällä omistajansa liikkeitä ja käymään aina välillä ilmoittautumassa, ei haittaa vaikka avoimessa maastossa koira juoksisi kymmenien metrien etäisyydellä omistajastaan ja törmäisi toisiin koiriin tai ulkoilijoihin häntä aiemmin. Omistajalla tulisi olla raudanluja luottamus koiraansa: yksi kutsu ja päättäväinen suunnanvaihto sen kummemmin empimättä, ja koira seuraa. Kuka kaipaa palveluskoiramaista vieressä seuraamista ja katsekontaktia, jos vähemmälläkin selviää?