Blogitauolta takaisin itse asiaan eli eritteisiin – koirista ja siivoamisen kirouksesta

Oudon rannan hiekka on ollut tauolla yli puoli vuotta. Tuntui siltä, ettei sen paremmin akvaarioista kuin koiristakaan ollut mitään sellaista sanottavaa, mitä joku ei jo olisi ehtinyt sanoa paremmin – ja takuulla myös nopeammin. Mikä sitten houkutteli palaamaan bloggaamisen pariin? No, mikäpä muu kuin blogin kestoaihe eli paska!

Chic Choix -kasvattaja Juha Kares täräytti niin loistavan kirjoituksen kennelinpitäjän siivousaineista ja koiratalouksien jatkuvasta siivousrumbasta, että oksat pois. Menkää lukemaan, mies tietää mistä puhuu.

Kareksella on käsittääkseni melkoinen liuta koiria. Itselläni niitä on peräti kaksi kolme kappaletta, joten ihan vielä en ole kokenut tarpeelliseksi ostaa Airwickejä olohuoneeseen. Koirien vähyydestä huolimatta niiden jälkiä joutuu kuitenkin siivoamaan yhtenään. Paska, eritteet ja hajuthan ovat jo pitkään muodostaneet blogin vankan perustan, koska itse inhoan karvoja, hajuja ja tahroja melkein yhtä paljon kuin nautin koirien kanssa elämisestä. En myöskään erityisesti pidä siivoamisesta, joten vähintä mitä voin oman mielenterveyteni eteen tehdä on siivota kunnollisilla välineillä.

Kloriitti eli valkaisuaine (ja sen hippivastine etikka)

Poikain sisäoppilaitoksessa peruskoulunsa käynyt brittiystäväni kertoi muinoin anekdootin siitä, kuinka hän joutui koulussa arestiin ja siivoamaan rotevan jumppamaikkansa ohjauksessa. Ystäväni sonnustautui tunnollisesti koulun tarjoamaan sievään essuun ja alkoi nitkuttaa tahroja kaakeleista männyntuoksuisella ekopesuaineella. Touhua hetken katseltuaan opettaja paiskasi hänelle L-koon kumihanskat ja ärjäisi ”God damn, tosimiehet siivoavat valkaisuaineella!”

Jostain syystä jengi haluaa pestä muovi- tai kivilattiansa mäntysuovalla tai – oikein hurjaksi heittäytyessään – vähän ärjymmällä Tolulla. Ihan vapaasti. Minä jynssään vedellä lantratulla Kloriitilla. Maailmassa ei ole sellaista tahraa, joka lähtisi wc-tiloista, keittiöstä tai lattiasta helpommin tavispesuaineella kuin Kloriitilla. Homman kääntöpuoli on sitten se, että kun valkaisuaineella irtoaa mikä tahansa, sillä lähtevät myös värit kankaista sekä mahdollisesti henki ja terveys, jos erehtyy laimentamaan ainetta kuumalla vedellä ja hengittelee liiaksi niitä höyryjä.

Kloriitilla voi lattianpesun lisäksi valkaista pyykkiä (ja jos unohtaa yhdenkin värillisen vaatteen valkoisten sekaan, pääsee nauttimaan kivasta marjapuuronvärisestä lopputuloksesta) ja se on ihan ykkönen kaikenlaisten kaakelisaumojen ja tiskialtaiden pyyhkimiseen. Sillä lähtee home ja se desinfioi. Kloriitilla saa myös tuunattua farkkuja vaaleammiksi. Kloriitti on koiraihmisen paras kaveri, mutta jos on olemassa yksi pullo, jota koiran ei pitäisi antaa pureskella, se on tämä.

Jos ei halua sekaantua tosimiesten siivousnesteisiin, voi ehkä kokeilla etikkaa. Merivesiakvaristin paras ystävä väkiviinaetikka toimii nimittäin koiratalouksissakin. Sitä voi käyttää pyykin huuhteluaineena kun pesee koirien täkkejä ja patjoja, ja sillä voi jynssätä pinttyneet teräskupit kiiltäviksi. Jos pesukoneessa on pyöritetty erityisen paskaista koiratalouspyykkiä, pyöritän konetta pesuohjelmalla vielä tyhjänä etikan kanssa.

Niinkin luotettavalta taholta kuin Suoli24 -keskustelupalstalta olen lukenut, että etikkaa ei kaikkialla suositella laitettavaksi pyykkikoneeseen. Ihan sama. Ruokolahtelaisen rouvan ullakolta Tikkurilaan ja Tampereen kautta takaisin pääkaupunkiseudulle reissannut kymmenvuotias Upo Pesukarhuni on kestänyt jo sen verran koettelemuksia, että pari ruokalusikallista etikkaa tuskin tuntuu enää missään.

Olen myös kuullut, että jotkut käyttävät etikkaa ruoanlaittoon. Ihme meininkiä.

Sappisaippua

Suomalaisen kirjallisuuden suursaavutuksiin kuuluva Paskapokkari esittelee muiden kiintoisien paska-anekdoottien lisäksi myös ammattilaisnäkemyksen paskatahrojen oikeaoppisesta poistamisesta tekstiileistä. Naiset ja herrat, näin se käy:

1. Sekoita teelusikallinen pesuainetta (ei saa sisältää alkaaleja tai valkaisuainetta) kupilliseen kädenlämpöistä vettä. Hinkkaa ja anna kuivua.
2. Sekoita ruokalusikallinen ammoniakkia puoleen kupilliseen vettä. Hinkkaa ja anna kuivua.
3. Toista kohta yksi.
4. Sekoita kolmasosakupillinen viinietikkaa kahteen kolmasosakupilliseen vettä. Hinkkaa ja anna kuivua.
5. Huuhtele vedellä.

…tai sitten voit ostaa sappisaippuaa ja hoitaa homman yhdellä jynssäyksellä.

Sappisaippua on ihmeaine. Jos Kloriitin käyttö on jostakin kumman syystä mahdotonta, sappisaippua toimii melkein yhtä hyvin – tai oikeastaan paremminkin, koska sillä ei ole taipumusta irrottaa värejä tekstiilistä. Sillä lähtee veritahra sohvasta ja oksennuksen aiheuttama tummentuma housunlahkeesta. En edes muista, kuinka monta kertaa olen jynssännyt sappisaippualla paskaa irti karvalankamatosta liian pienessä pesuhuoneessani, ja ne paskatahrat siis todellakin katoavat, olettaen että ns. kouriintuntuva osa on ensin kaavittu lastalla ja paperilla pönttöön.

Ja sitten taas toisaalta… Niin ihana aine kuin sappisaippua onkin, eräänä päivänä koin valaistumisen jynssätessäni taas kerran samaa kirottua karvalankamattoa samassa ahtaassa vessassa. Ahaa-elämys muodostui kahdesta lauseesta: ”Mitä helvettiä oikein teen” ja ”miksi käyn töissä ansaitsemassa rahaa, jos kuitenkin jynssään nämä paskatahrat irti omin pikku kätösin kuin opiskeluaikoina konsanaan”.

Jos matossa on paskaa, lähetän sen nykyään pesulaan. Suosittelen samaa kaikille.

Hyvä imuri

Aika monella koira- tai kissaihmisellä näyttää olevan kaapissa joku opiskeluaikainen Vampyr666. Masokistit!

Imureista keskustellaan lemmikkiaiheisilla nettipalstoilla tuon tuosta, ja eri imurimerkeillä on vankat kannattajansa. Itse kuulun Kareksen kanssa hurmahenkisiin Dyson-evankeliumin levittäjiin. On jotenkin tyydyttävää katsella, kuinka koirankarvat linkoutuvat ympäriinsä läpinäkyvässä säiliössä kolminkertaisella valon nopeudella (vai mitä ne mainoslärpäkkeet nyt väittävätkään). Imuteho on kunnon malleissa semmoinen, että jehovan todistajat ja muut ei-toivotut vieraatkin katoavat jos suuttimen kääntää ovelle päin.

Oikea koirarotu

Monilla koirilla on melko epämiellyttävä ominaishaju. Pahimmillaan rasvainen löyhkä on niin voimakas, että jos tämmöisen tapauksen kanssa joutuu hissiin tai julkiseen kulkuvälineeseen, tulee äkkiä ikävä Kareksen suosittelemia ilmanraikastimia. Välttääkseni paskamyrskyn kommenttiosastolla poikkean tässä blogin tavanomaisesta linjasta enkä dissaa mitään yksittäistä rotua, mutta mielestäni jotkut rodut pitäisi myydä kasvattajalta Wunderbaumit kaulassa. Miksi helvetissä ne haisevat niin voimakkaasti? Mikä niissä on vikana?

Niin, koirilla siis on ominaishajunsa, ja jos asia ei vielä tullut selväksi, en pidä ko. hajua miellyttävänä. Onneksi asiaan on ratkaisu. Kaikki rodut eivät haise; sairaat yksilöt tietty erikseen. Pesen koiriani ehkä kerran vuodessa ja harjaan niitä lähinnä karvanlähtöaikaan, ja ne eivät puolueettomien tarkkailijoidenkaan mukaan haise koiralle. Eri asia tietysti ovat muunlaiset hajuhaitat kuten ilmavaivat, sillille löyhkäävä hengitys ja ripuli, joka usein seuraa yritystä parantaa sillille löyhkäävä hengitys antamalla koiralle luu, mutta hei, ainakaan koirani eivät haise koiralle!

—

Aiheesta lisää:

Juha Kares – Ei voi olla totta – tätäkö se on?

Pennunostajista ja kuluttajan vastuusta

Nykyisin tuntuu olevan yleisesti tunnustettu tosiasia, että koirarotujen terveystilanteessa on parantamisen varaa ja geenipoolit ovat vaarallisen pienet. Jonkinasteinen konsensus vallitsee myös siitä, että kasvattajat ovat pilanneet koirarodut. Tai jos eivät kasvattajat, niin asialla ovat olleet ulkomuototuomarit ja rotuyhdistykset. Tai jos eivät he, niin joku muu kuin minä ne rodut kuitenkin on pistänyt tärviölle.

Tästä liikuttavasta yksimielisyydestä huolimatta uskaltaisin kuitenkin ehdottaa vaihtoehtoista syyllistä. Terva ja höyhenet nyt valmiiksi, sillä tosiasia on, että ajatus koiraroduista pilasi koirarodut.

Tai no, mitäpä sitä kursailemaan:

Ostajat ovat pilanneet koirarodut.

On helppoa paheksua kasvattajia, Kennelliittoa, koiranäyttelyitä – ketä tahansa muuta paitsi pennunostajia, meitä itseämme. Karu totuus kuitenkin on, etteivät kasvattajat viitsisi kymmeniä vuosia kasvattaa koiria, jotka eivät mene kaupaksi. Joku ne hermorauniot ja muotopuolet kuitenkin ostaa. Kukahan se mahtaa olla?

Bulldoggi-ihmisiä viehättää rodun menneisyys hurjana taistelukoirana, mutta kuitenkin he päätyvät ostamaan eläimen, jonka edessä härkä kuolisi korkeintaan nauruun tai myötähäpeään. Irlanninsusikoiran ostajien mielikuvissa väikkyy rodun kuvitteellinen uljas menneisyys susien kaatajana – ja sitten he ostavat hitaan ajamattoman jättiläisen, joka kuolee vanhuuteen kuusivuotiaana. Setterijengi puhuu kehän reunalla ylpeästi metsästyskoirista, mutta kumma kyllä kaupaksi menevät koirat muistuttavat äärimmäisen vähän niitä edelleen metsällä toimivia settereitä. Sileäkarvaiset noutajat, bullterrierit, tanskandogit, lunnikoirat, cavalierit, kiinanharjakoirat ja kymmenet muut menevät kaikki kaupaksi satojen tai tuhansien pentujen vuosivauhtia huolimatta rotuja vaivaavista vakavista terveysriskeistä.

Jostain syystä ihmiset eivät näköjään miellä ostopäätöstä poliittiseksi teoksi. Jos ostat pennun kasvattajalta X, olet käyttänyt demokraattista valintaoikeuttasi ja antanut hänelle sekä hänen ideologialleen äänesi täysivaltaisena. Pennun ostaminen on avoin valtakirja kasvattajalle jatkaa valitsemallaan tiellä. Pennun ostaminen on koiraharrastajan tärkein vaikutuskanava ja merkittävin tapa vaikuttaa siihen, millaisia koiria tulevaisuudessa tuotetaan. Unohtakaa Kennelliiton lautakunnat ja jalostuksen tavoiteohjelmat, ne ovat nappikauppaa sen vaikutus- ja ohjausvallan rinnalla, jota käytämme kun ladomme setelit kasvattajan kouraan. Joka ainoa ostamamme koira on julkinen JAA-ääni sen kasvattajan jalostustyön puolesta.

Ostin koiran säälistä pois huonosta paikasta.

Ostin tämän, koska lähiseuduilla ei ollut haluamani rodun muita kasvattajia.

Haluamassani rodussa ei ole terveempää kantaa.

Ostin tällaisen mulkosilmäisen lyttykuonon, koska en tajunnut rakenneongelmien laajuutta.

Niinpä niin. Oli syy mikä hyvänsä, pennun ostanut henkilö on ilmaissut tukensa koiran kasvattajalle, eikä sitä voi enää vetää pois vaikka myöhemmin hävettäisi ja kaduttaisi. Kasvattajat alkavat jalostaa terveempiä ja geneettisesti monimuotoisempia koiria välittömästi, kun me ostajat alamme vaatia ja ostaa vain sellaisia. Siihen asti kaikenlainen kasvattajien toiminnan moralisointi on enimmäkseen tyhjää sanahelinää.

Nykyään moni koiraharrastaja nyökyttelee innolla puheille hallituista roturisteytyksistä, rekisterin ulkopuolisten koirien käyttämisestä ja ostamisesta ja rotuunotoista. Nehän ovat juuri sitä, mitä rotumme tarvitsevat, ilman muuta kannatan – kunhan ne omituisen näköiset koirat ostaa joku muu. Koiraharrastajat paasaavat mielellään kasvattajille siitä, miten pitäisi kasvattaa parempia ja terveempiä koiria, mutta teot eivät vastaa sanoja. Kannatetaan teoriassa, mutta käytännössä ostetaan edelleen niitä samoja vanhan liiton rotukoiria samoista turvallisista linjoista samalla tutulla ulkonäöllä. Sopii siinä sitten surkutella, että voi nääs nääs kun paskat kasvattajat ovat ajaneet rotumme geneettiseen pullonkaulaan ja uutta verta ei enää saa mistään, sydämet pettävät, 12% sukusiitosprosentti kahdeksalta polvelta on rodussa matala ja 90 prosentilla kannasta aivot eivät mahdu pääkoppaan. Miten ihmeessä tähän nyt päädyttiinkään, oi ja voi!

***

Polemisointi sikseen, lupasin suureellisesti kirjoittaa joskus siitä, millainen on hyvä pennunostaja. Kuten alun palopuheesta voi päätellä, tehtävä osoittautui hankalaksi ja ajatukset suistuivat välittömästi sivuraiteille. Uskon useimpien kasvattajien kriteereiden olevan itsestäänselvyyksiä: hyvä pennunostaja ei laiminlyö tai piekse koiraa, maksaa sen ostohetkellä käteisellä, pitää yhteyttä kasvattajaan, harrastaa tai on harrastamatta sen mukaan mitä on ostohetkellä tullut luvattua ja on tunnettu tolkullisesta koiranpidostaan. Ja niin edelleen. Jos ei toteuta neljää viidestä peruskriteeristä (käteismaksusta voinemme tinkiä), saattaa olla ns. huono pennunostaja, ne muut ovat sitten niitä hyviä tyyppejä. Mutta millainen on kasvattajien mielestä ihan superhyvä, ihanteellinen pennunostaja?

Koska en tiedä asiasta kasvattajien näkökulmasta mitään, pyysin apua asiantuntijoilta. Avuliaat kasvattajat lähettivätkin lukuisia kriteereitä ja ohjeita ostajille, joiden asiakkuudesta kasvattajat käyvät suorastaan kilpailua. Aika moni tosin huomautti myös, että tällaiset ihmeostajat ovat vähän kuin tarujen yksisarviset: paljon niistä puhutaan, mutta harva on sellaisen päässyt omin silmin näkemään.

Älä kiinny alle luovutusikäiseen pentuun sen ulkonäön perusteella
Kasvattajien mukaan hämmentävän suuri osa pennunostajista haluaa jonkun tietyn värisen pennun. Pitää olla laikkua, brindleä, erivärisiä silmiä, jopa jotain tiettyä värivirhettä kysytään. Annapa olla, jos yleensä ruskeita pentuja tekevään rotuun tupsahtaa valkoinen pentu: kaikki huomaavat yllättäen, että juuri sen pennun kuva puhuttelee juuri heitä, että juuri tämä erikoisen värinen pentu tuntuu omalta.

Suurin osa kasvattajista ei erityisesti innostu pennunostajista, jotka tahtovat varata parin päivän ikäisistä marsunkaltaisista otuksista itselleen jonkun tietyn pennun. Koirissa on eroja. Ommistajissa on eroja. Ihanteellinen pennunostaja tajuaa, että kasvattaja yleensä tuntee pentujensa luonteen parhaiten ja että on kasvattajan omienkin intressien mukaista valita kullekin ostajalle sopivin pentu luonteen perusteella eikä sen, miten hyvin koiran väri sointuu olohuoneen sohvaryhmään.

All you need is love? No ei säännöllisistä kuukausituloista haittaakaan ole.
Tätä kirjoittaessa Facebookissa kiertää sydämeenkäypä vetoomus, jolla ulkomailla matkailevat ihmiset keräävät ystäviltä ja kylänmiehiltä rahaa tuodakseen matkoilla adoptoimansa kulkukoiran Suomeen. Koiran rokotukset ja muut tuontikulut ovat 450 euroa. Vaikka kannatankin kulkukoirien pelastamista, vetoomus sai aikaan lähinnä epäuskoisen tyrskähdyksen: 450 euroa, ja tyypit joutuvat keräämään sen Facebook-kolehdilla?! 450 euroa ei ole mitään sen rinnalla, mitä koira maksaa elinaikanaan. Sen eläinlääkärikulut, ruoat, hoitopalkkiot, kuljetuskustannukset, tuhot ja vakuutukset maksavat takuulla moninkertaisesti tuon summan jo vuodessa. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon enemmän joudut ehkä maksamaan vuokraa, koska monikaan vuokraisäntä ei pidä koirista.

Koiranomistaminen ei ole kallista, mutta ei se kyllä mitään halpaa lystiäkään aina ole. Kasvattajat yleensä toivovat, että pennunostajilla olisi sen verran rahaa, ettei tarvitse pistää pystyyn FB-kolehtia jos koiralta katkeaa jalka ja leikkauksen omavastuu on 500 e. Tonnin pennunostohinta on ns. pieru Saharassa: todelliset kulut alkavat siitä, kun tuot koiran kynnyksen yli kotiisi. Jos koiran ottajalla on suuria vaikeuksia saada kasaan edes ostohintaa, kasvattajalle saattaa juolahtaa mieleen ihmetellä, millä se koira on tulevaisuudessa tarkoitus huoltaa ja elättää.

Siitä puheen ollen, älä edes yritä tinkiä koiran ostohinnasta. Osamaksuunkin jotkut myyjät suhtautuvat varauksella. Siperia lienee opettanut tarpeeksi monta kertaa, että viimeisiä maksueriä on yllättävän työlästä saada tilille, kun koira on jo uudella omistajallaan ja etenkin, kun se ei enää viimeisen erän maksupäivnä olekaan söpö pentu vaan kaiken tuhoava ja sisälle paskova terminaattori.

Älä valehtele itsellesi, saati kasvattajalle
Osa kasvattajista myy lupaavia pentuja vain harrastaviin koteihin, ja osa pennunostajista taas pitää harrastuksenaan kaunistella harrastusaikeitaan tällaisille kasvattajille. Jos lupaat kasvattajalle käydä koiran kanssa rodunomaisissa kokeissa tai näyttelyssä, olisi tietysti mukava, että olisit myös valmis niin tekemään, vaikka joutuisitkin käyttämään siihen kesälomaviikonloput, jotka oikeastaan haluaisit viettää mökillä. On myös jonkinlaista itsepetosta ostaa lupaava pentu lajiin, jota voi harrastaa vain sellaisina vuodenaikoina, kun itse on kausityössä lähes kellon ympäri. Autottoman ei kannata esittää harrastavansa aktiivisesti lajia, joka vaatii välttämättä auton, jotta pääsisi edes harjoituksiin.

Kasvattajien mukaan on paljon pennunostajia, jotka haluavat pennun, jolla on mahdollisuuksia ja potentiaalia lajiin kuin lajiin. Tällaisia pentuja ei ole liiaksi, ja sellaisen myyminen ihmiselle, joka jättää koiran makaamaan sohvalle, on kasvattajalle suuri menetys. Vielä pahempaa on, jos ostaja ilmoittaa kasvattajalle haluavansa nimenomaan sen pentueen aktiivisimman ja vahvaluonteisimman pennun, ja paria kuukautta myöhemmin koko perhe on helisemässä, kun sellaiselle ei sitten keksittykään mitään järkevää tekemistä ja elikko on syönyt itsensä läpi gyproc-levystä naapurin puolelle.

Ymmärrä, että kasvattajalla on omaakin elämää
Ei liene kasvattajaa, joka ei toivottaisi potentiaalisia pennunostajia tervetulleeksi tutustumaan koiriinsa. Jos pentueessa on kymmenen pentua, tämä tarkoittaa käytännössä useita kymmeniä visiittejä parin kuukauden aikana. Osa katsojista ottaa mummit ja serkunkaimatkin mukaan, toiset tuovat koko suurperheensä ja ystävänsäkin. Kahvin ja pullan kulutus nousee tappiin ja kasvattajan kotia joutuu vieraiden vuoksi pitämään paraatikunnossa viikkokausia. Hyvät pennunostajat käyvät katsomassa pentuja, loistavat pennunkatsojat kysyvät etukäteen lupaa tulla kylään ja tuovat omat pullapitkot mukanaan. Jos he ottavat kuvia vierailunsa aikana ja haluavat julkaista ne internetissä, olisi tietysti mukavaa, jos niissä ei näkyisi kasvattajan pyykkivuoria tai synnytyksestä jääneitä verisiä pyyhkeitä keittiön pöydällä.

Hyvä kasvattaja on aina valmis neuvomaan kasvatinomistajiaan ja vastailemaan kysymyksiin, mutta järjen käyttö on tässäkin sallittua. Kasvattajien täytyy käydä töissä, kasvattaa omat lapsensa ja hoitaa omat koiransa. Jos Moppe karkaa toistuvasti tarhasta tai Peppi teki ripulit karvalankamattoon, ei välttämättä ole kovin kohteliasta soittaa kello kolmelta aamuyöllä. Samoin monta kertaa päivässä toistuvat ”arvaa mitä se nyt tekee” -tyyppiset päivitykset voinee säästää netin keskustelupalstalle.

Hyvä pennunostaja haluaa hyvän koiran, loistava pennunostaja omistaa jo täydellisen sellaisen

Minkä ikäisenä tämä narttupentu kannattaisi astuttaa, ettei tule kohtutulehdusta?

…tai on ainakin lukenut jonkun koirakirjan ja tietää, mitä on ottamassa. Jos pennunostaja kysyy, olisiko pentua parempi kurittaa Aamulehdellä vai Hesarilla ja tiedustelee, montako päivää menee sisäsiistiksi oppimiseen, aika moni kasvattaja tekee henkiset facepalmit. Neuvoja voi aina kysyä, mutta jonkinnäköiset koiran kanssa elämisen perustiedot olisi toivottavaa hallita ennen ostopäätöstä. Ei myöskään kerro kauhean hyvää potentiaalisesta ostajasta, jos tämä intoutuu kertomaan, miten huonokäytöksinen tämän edellinen koira olikaan.

Paraskin pentu on vasta aihio, lopputuloksesta vastaa paljolti omistaja

Fiksut pennunostajat tajuavat, että paraskin kasvattaja ja loisteliainkin yhdistelmä antavat pennulle vasta lähtökohdat, joista omistaja lähtee mmuokkaamaan haluamansa kaltaista koiraa. Paskasta ei saa timanttia eikä sököstä tervettä, mutta parhaankin pennun voi takuulla sössiä pilalle, jos omistaja tosissaan omistautuu asialle.

Inspiraation puutteessa lopetan listan tähän, mutta otan edelleen kasvattajilta mielelläni vastaan lisäkriteereitä loistaville pennunostajille. Huomaattehan, että ”toivon, että koiraa rakastetaan omana itsenään” ja sen sellaiset ovat mielestäni itsestäänselvyyksiä. Tuskinpa kovin moni ns. hyvä kasvattaja haluaa ehdoin tahdoin myydä koiraa paikkaan, jossa sitä pidetään huonosti.

—
Lisää aiheesta:

Miten löytyy hyvä kasvattaja?

Hyvä kasvattaja

Kaikki tietävät, että koiranpentu tulisi ottaa vain hyvältä kasvattajalta. Tämä on samanlainen kiistaton totuus kuin sekin, että pentu myydään vain hyvään kotiin. Kriteerit hyvälle ovat kuitenkin yllättävän vaikeasti määriteltävissä.

Itsestäänselvyydet

Hyvä kasvattaja ei ole typerys. Hän tietää, mikä on koiranpennun luovutusikä ja että pentua ei myydä auton takakontista Perä-Pihtiputaan Siwan parkkipaikalla.

Hyvä kasvattaja toivottaa pennunostajat tervetulleeksi kotiinsa tapaamaan koiriaan. Koirien elintilojen olisi syytä olla asianmukaiset, mutta etenkin ensikertalaisten pennunostajien on syytä tiedostaa, ettei monen koiran taloudessa välttämättä ikinä tuoksu ruusulle ja kärpäspaperit olohuoneen katossa eivät välttämättä kerro huonosta kennelinpidosta. Kenneleissä myös haukutaan usein ja paljon, mikä on aivan normaalia.

Kuka tahansa osaa kehua koiriaan, mutta hyvä kasvattaja pystyy kertomaan niiden huonoistakin puolista muutenkin kuin ulkonäön osalta. Tätä tehdessään hyvä kasvattaja muistaa, että suurin osa pennunostajista ei asu maaseudulla jumalan selän takana eikä omista erillisiä kenneltiloja. Jos hänen koiransa kusevat sisään, arastelevat vieraita tai kärsivät eroahdistuksesta päivisin, hyvä kasvattaja kertoo asian niin kuin se on ja selittää, mitä tällainen taipumus voi tarkoittaa kerrostalossa asuvalle.

Hyvä kasvattaja kasvattaa tervepäisiä elukoita eli koiria, jollaisten kanssa voisit itsekin kuvitella jakavasi arkesi.

Hyvä kasvattaja on itsekin tervepäinen. Koiraihmiset tuppaavat olemaan ns. suuria persoonallisuuksia, mutta joukkoon mahtuu keskimääräistä suurempi otos psyykkisesti häiriintyneitä ihmisiä sekä kaikenlaisia häslääjiä, jotka pidemmän päälle vetävät lokaan paitsi oman nimensä niin pahimmillaan myös kasvatinomistajiensa nimet. Jos valitsemastasi kasvattajasta liikkuu epämääräisen oloisia juoruja tai jos kasvattaja tuntuu sekaantuneen kaikenlaisiin outoihin kuvioihin, kannattaa mennä paikan päälle jututtamaan kasvattajaa kasvokkain. Jos tyypistä silloinkin välittyy hieman erikoinen tai epämääräinen kuva, etsisin koiran suosiolla muualta.

Toki on muistettava, että koiramaailman kantava energianlähde on kateus, ja menestyneistä kasvattajista juorutaan aina. Vaatii psykologista pelisilmää erottaa kateudesta johtuvat paskamyrskyt aidoista huolenaiheista.

Hyvä kasvattaja tekee selkeät sopimukset sijoituksista ja pentujen kaupoista paperilla. Hän täyttää omat velvoitteensa ajallaan eikä odota pennunostajilta ymmärtämystä sille, että rekisteröinti tai kasvatin jalostuskäytöstä maksettavat korvaukset ovat kuusi kuukautta myöhässä kasvattajan vaikean elämäntilanteen vuoksi.

Hyvä kasvattaja tuntee koiraharrastusta säätelevät lait, sopimukset ja pykälät muutenkin kuin kysymällä kaverilta tai nettipalstalta. Tämä on erityisen tärkeää, jos olette tekemässä jalostusoikeus- tai sijoitussopimusta.

Hyvä kasvattaja kertoo pennun hinnan oma-aloitteisesti ja säästää ostajan vaivalloiselta kiemurtelulta, joka syntyy suomalaisesta kulttuurista jossa hinnasta kysymistä pidetään moukkamaisena huonon pennunostajan merkkinä. Sillä kuitenkin on väliä, maksaako pentu 300 vai 3000 euroa.

Tittelirivit ja tulokset

Hyvä kasvattaja on ihminen, joka harrastaa menestyksekkäästi samaa lajia, jota itsekin aiot koirasi kanssa harrastaa. On hyvä, jos tuloslistoilla näkyy säännöllisesti hänen ksvattejaan, mutta olennaista olisi nähdä kasvattaja itse kisoissa säännöllisesti, tekemässä tulosta omilla koirillaan. Näyttelyihmiset hyötyvät, jos kasvattaja trimmaa ja valmistelee itse omien koiriensa turkit näyttelykuntoon, koska hän opettaa varmasti aloittelijoille homman kerralla oikein. Jos ei itse aio harrastaa, kasvattajan harrastamisilla ei ole niin väliä.

Hyvä kasvattaja arvostaa jalostustyössään tuloksia, mutta muistaa, että koiran kanssa pitää elää 24 tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa. Jalostustyön päämääränä ei saa olla se yksittäinen multivalio, jonka sisarukset ovat hermoheikkoja, sairauksien raiskaamia jalostuskukkasia.

Kennelliiton tai jonkin muun vastaavan järjestön jäsenkirja ja hienolta kalskahtava kennelnimi ei ole hyvän kasvattajan tae. Jos haluaa harrastaa monipuolisesti koiransa kanssa, sellainen olisi kuitenkin kasvattajalta syytä löytyä.

Bonukset

Kuka tahansa osaa sanoa, että ”No nyt meni kyllä perkele metsään, idiootti” kun olet taitamattomuuttasi tunaroinut koirasi koulutuksen kanssa. Hyvä kasvattaja osaa paitsi sanoa sen niin myös kertoo, kuinka itse aikoinaan mokasi lähes samalla tavalla ja kuinka tilanne silloin korjattiin.

Hyvä kasvattaja ymmärtää, että myydessään koiran hänen määräysvaltansa siihen päättyy. Hän tietää kuitenkin, että kaikesta huolimatta hän on todennäköisesti ensimmäinen ihminen, jolle soitetaan, kun koiran kanssa menee jokin vikaan.

Hyvä kasvattaja ei oleta, että kasvatit tulevat välttämättä aina toimeen keskenään vain siksi, että ovat sukua.

Asiansa osaava kasvattaja ei myöskään oleta, että kasvattien omistajat tulevat aina toimeen keskenään vain siksi, että heillä on koira samalta kasvattajalta. Kunnon kasvattaja tietää, että paras mahdollinen kiitos onnistuneesta kasvatustyöstä on se, kun pennun kerran ostanut perhe palaa saman kasvattajan luokse ostamaan seuraavaa koiraansa, mutta ymmärtää, ettei ole henkilökohtainen loukkaus, jos perhe päätyy ostamaan pennun toiselta kasvattajalta.

Hyvä kasvattaja ei oleta, että kasvatinomistajat jakavat samat mielenkiinnon kohteet, harrastukset ja elämänarvot kuin hän itse. Hän ymmärtää, että vaikka koiraharrastuksen ulkopuolella ei olisi jonkun ihmisen kanssa välttämättä ikinä tekemisissä, hän voi kuitenkin olla ihan ok pennunomistaja. Hyvä kasvattaja ei anna erilaisten ideologioiden sekoittua koiraharrastustukseensa.

Aloittelevat kasvattajat voivat olla hyviä kasvattajia, mutta etenkin ensikertalaiselle pennunostajalle olisi eduksi, mikäli kasvattajalla olisi laaja kokemus koirista yleensä.

Hyvä kasvattaja selvittää mahdolliset ristiriidat kasvattiensa omistajien kanssa muualla kuin nettipalstalla tai Facebookissa.

Asialleen omistautunut kasvattaja saattaa tehdä kaikenlaisia muitakin sankaritekoja, kuten peruuttaa tarvittaessa lumihankeen juuttuneen kädettömän kasvatinomistajan auton takaisin tielle (terveisiä vaan sinne Jokikuntaan).

Mistä hyvän kasvattajan löytää?

Jostain syystä monilla ihmisillä tuntuu olevan koiran hankinnan kanssa julmettu kiire. Perhe päättää, että koira olisi kiva, ja sitten se koira onkin saatava heti seuraavalla viikolla. Innokkaat ensikertalaiset soittelevat yhdistysten pentuvälitykseen, lukevat paikallislehden ”Myydään lemmikkejä” -palstaa, selailevat eläinsuojeluyhdistysten sivuja kodittomien rekkujen toivossa. (Jos tunnistat tästä itsesi, niin käy lukemassa kodinvaihtajista ainakin tämä.) Näillä keinoin voi löytyä hyvä kasvattaja ja mukava lemmikki, mutta yhtä todennäköistä on, ettei löydy.

Jos haluaa tehdä koiran hankinnan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja varman päälle, kannattaa kehittää pakkomielteenomainen innostus nettipalstojen ja -sivujen lukemiseen. Ei uskoisikaan, mitä kaikkea voi oppia kasvattajista vakoilemalla vaikkapa vanhoja viestiketjuja rotupalstoilla (esimerkiksi nyt vaikka tämä). Harrastusorientoituneet pennunostajat voivat lisäksi alkaa seurata tuloslistoja. Kennelliiton tietokanta KoiraNet paljastaa sekin osaltaan yhtä sun toista. Ystävien suositukset voivat olla kullanarvoisia.

Kun menee tapaamaan kasvattajaa, olisi hyvä tiedostaa, että lähes kaikki koiraihmiset ovat omalla tavallaan hulluja. Ostajan pitääkin päätellä, onko valittu kasvattaja hyvällä tavalla höpsähtänyt vai epäilyttävä sekopää. Monet koiraihmiset puhuvat paljon ja mielellään, ja järkevä ostaja miettii jo etukäteen kysymykset, joihin hän haluaisi vastaukset vierailunsa aikana. Jos vastauksia ei meinaa saada tai kasvattaja välttelee kysymystä, olisin varuillani. Samoin, jos kasvattaja puhuu yhtenään itsestään ja omista edesottamuksistaan koiriensa sijaan. Et kuitenkaan ole etsimässä uutta parasta ystävää vaan ihmistä, joka pystyy myymään sinulle halutunlaisen lemmikin. Hyvä kasvattaja uskoo omaan tietotaitoonsa ja kertoo koiraharrastuksestaan mielellään, mutta teidän ei tarvitse olla sielunkumppaneita minkään muun asian suhteen.

Uskon, että kelvollisia kasvattajia on reilusti enemmän kuin huonoja ja hyviäkin vaikka millä mitalla. Mitä kokeneempi pennnunostaja, sen pienemmäksi kasvattajan rooli hänen ja pennun elämässä muodostuu. Ensikertalaiselle hyvä kasvattaja on kuitenkin painonsa arvoinen kultaa, ja hänen kannattaisi käyttää huomattavasti suurempi osa koiran hankintaan kuluvasta energiasta kasvattajien vertailuun kuin söpöillä kuvilla koristeltujen pentumainosten tiirailuun.

Lue myös nämä

Juha Kareksen ohjeet rotukoiran hankintaan. Kirjoitettu vannoutuneen näyttelyihmisen ja -kasvattajan näkökulmasta, mutta sisältävät paljon asiaa uusille rotukoiran ottajille.

Kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen tuki ry:n pennunosto-opas sekä hyvä lista kasvattajalta kysyttävistä kysymyksistä (pdf).

—

Koska tangoon tarvitaan kaksi, seuraava kirjoitus käsittelee sitä, millainen on hyvä pennunostaja ja miten sellaiseksi tullaan. Koska en itse kasvata, otan oikein mielelläni vastaan kasvattajien toiveita pennunostajille vaikkapa sivupalkissa näkyvään sähköpostiosoitteeseen tai kommenttiosioon.

Mitä koirakirjoissa ei kerrota, osa 4: roturuletti

Koirat ovat rasittavia ja tulevat kalliiksi. Niillä on ällöttäviä tapoja. Koirat herättävät sinut kello kolmelta yöllä kertoakseen, että nyt tuli ripulipaska karvalankamatolle, ne aiheuttavat noloja tilanteita ottamalla itseltään suihin mummolassa, ne murisevat naapurin lapsille, möykkäävät pahviseinäisessä kerrostalossa työpäivät eivätkä ikinä käyttäydy kuten koulutusoppaissa tai omistajan ruusunpunaisissa unelmissa oletetaan. Ne täyttävät siististi stailatun kotisi karvoilla ja kuralla. Koirat haisevat ja piereskelevät, huohottavat ärsyttävästi, raiskaavat sohvatyynyjä. Koiranpentujen aivot toimitetaan jälkitoimituksena, jos toimitetaan.

Pahinta on, että kun vuosien hinkkauksen ja ristiriitojen jälkeen sovitte vihdoin yhteen kuin vanha aviopari ja ymmärrätte toisianne niin hyvin, ettei sanoja tai talutushihnoja enää tarvita, koira menee ja kuolee vanhuuteen. Sydämesi särkyy ja lisäksi joudut aloittamaan kaiken alusta seuraavan naskalihampaisen mielipuolen kanssa.

Kaikesta huolimatta ihmiset kuitenkin päätyvät hommaamaan koiria, mikä on hienoa ja kannatettavaa. Jostain syystä aiheesta kirjoitetut oppaat eli ne otsikossakin dissatut koirakirjat lähestyvät yleensä aihetta lähinnä kuluneimmasta mahdollisesta näkökulmasta: haluat siis koiran. Siistiä! Seuraavaksi esittelemme n. 200 koirarotua sanoin ja kuvin, valitse niistä sopivin. Onnea matkaan!

Perse edellä puuhun eli kuinka roturulettia pelataan

Useimmat koiraa harkitsevat ihmiset aloittavat siis projektinsa lukemalla rotuoppaita tai tekemällä koirarotutestin netissä. Jos hankittava koira on ensimmäinen, valintaperusteena on yleensä ulkonäkö, höystettynä rotuoppaan avuliailla symboleilla ja luonnehdinnoilla: ”sopii lapsiperheeseen”, ”tarvitsee paljon liikuntaa”, ”vaatii peruskoulutuksen”.

Rodunvalintaruletit uskottelevat, että meille kaikille on olemassa täydellinen rotu. Kuinkapa ei olisi, rotujahan on yli 300, ja jokaisella on – rotukirjojen ja rotujärjestöjen mukaan – omat ainutlaatuiset luonteenpiirteensä ja ominaisuutensa.

Ainutkertaisista ominaisuuksista puheen ollen, koiraihmiset kertovat usein löytäneensä oman rotunsa, jolla on niin ainutlaatuisia luonteenpiirteitä, että mikään muu rotu ei pääse lähellekään. Epäilen vahvasti, että kyseessä on joko sitkeä meemi tai itsepetos. Mistä ihmiset tietävät, millaisia muut rodut ovat, jos heillä on ollut vain tietyn rotuisia koiria? Entä jos omistaa kaksi samanrotuista koiraa, joiden luonteet poikkeavat toisistaan, kuten usein tapahtuu – kumpi niistä on se alkuperäinen, oikea rodun edustaja? Olisiko vaikka korthalsingriffonin luonne niin erityisen ainutlaatuinen korthalsingriffonin omistajien mielestä, jos ne yllättäen muuttuisivat mopsin näköisiksi? Miten korthalsingriffonin ainutlaatuinen luonne poikkeaa saksanseisojan ainutlaatuisesta luonteesta?

Yritän tässä varovaisesti vihjata, ettei välttämättä ole järkevää aloittaa koiranhankintaa pohtimalla, onko vaikka schapendoes juuri minulle sopivampi kuin lagotto romagnolo. Huolimatta kasvattajien ja kenneljärjestöjen sitkeistä pyrkimyksistä viimeisten sadan vuoden aikana, koirayksilöt rodun sisällä eivät ole toistensa klooneja – paitsi ehkä ulkonäöllisesti. On totta, että rotutyyppien välillä on eroja: kovaluonteisinkin vinttikoira on yleensä pehmeä verrattuna terrieriin, ajokoiria on keskimäärin vaikeampi kouluttaa pysymään pihalla kuin paimenkoiria, seisovat lintukoirat häsläävät enemmän kuin isot molossit. Luonteen kannalta koiratyypillä on merkitystä, rodulla ei niinkään. Luonnetestitilastoja selaamalla näkee, millaisia eroja koirien luonteissa on, vaikka olisivat kuinka samaa rotua.

Asunnossani on tilaa 55m2, bruttopalkkani 3200 euroa kuussa, sisustukseni on sinisävyistä ja seurustelen pääasiassa pk-seudulla asuvien pyöräilijä-hipstereiden kanssa. Mikä koirarotu minulle sopisi?

Toinen ongelma rotusuosituksissa ja -oppaissa ovat täysin hatusta vedetyt valintakriteerit. Samoilla testivastauksilla roturuletit arpovat varsin toisistaan poikkeavia rotuja. Haluatko lyhytkarvaisen ja lapsiperheeseen sopivan koiran, asut kaupungissa kerrostalossa eikä sinulla ole harrastustavoitteita? Rotutestit auttavat, kuten kuvista näkyy.

Samantyyppisiä tuloksia saa, jos aloittaa netissä ”Suositelkaa minulle rotua” -ketjun. Viisi ensimmäistä ehdottaa omaa rotuaan, seuraava sanoo hommanneensa juuri stabyhounin pennun ja olevansa aivan täydellisen rakastunut rotuun (siis oikeasti, kuka muka ei ole ihastunut vasta hankittuun koiranpentuunsa?), pari kommentoijaa innostuu vertailemaan venäjänajokoiran ja suomenajokoiran olennaisia luonne-eroja ja sopivuutta lapsiperheeseen, kun huomattavasti tärkeämpää olisi pohtia ensin halutun koiran tyyppiä ja tehdä lopullinen rotuvalinta vasta viimeisenä. Rotuesittelyjen lukemisen sijaan kannattaisi pohtia, mihin tarkoitukseen koira tulee ja miten vaivaisen (vaivalloisen?) otuksen kanssa on valmis jakamaan elämänsä seuraavien vuosien ajan. Ensikertalaisen kannattaisi myös ehkä mieluummin kysyä, minkä tyyppisen koiran kanssa hän aiheuttaa vähiten vahinkoa, jos kaikki ei menekään kuin Strömsössä.

Jos tarvitsee auton, jolla voi kuskata perhettä mökille ja citymarkettiin, ei kannata ostaa kaksipaikkaista urheiluautoa. Jos tykkää eniten maailmassa nukkua, pelata tietokoneella ja syödä, bordercollien ostaminen ei ole järkevää, vaikka miten uskottelisi itselleen skarppaavansa siinä vaiheessa, kun koira on kotona. Joo, kyllä uusi koira aina aktivoi harrastamaan… noin parin viikon ajan. Enintään. Ihmiset, joille sopii aktiivinen palveluskoira tuppaavat yleensä olemaan perustyypiltään eräänlaisia henkisiä partiolaisia, joilta löytyy itseltään viettejä ja draivia harrastamiseen vähintään yhtä paljon kuin koiriltaan. Tiedätte, keitä olette. Meille muille saattaa riittää vähempikin kuin käyttölinjainen belgianpaimenkoira.

Valhe, emävalhe ja ”perusterve rotu”

Luonnollisesti kaikki haluavat mahdollisimman terveen koiran. Tässä vaiheessa rotuoppaat ja aina yhtä avulias internet yleensä neuvovat perehtymään valitsemasi rodun terveystilanteeseen. Tämä onkin varsin kannatettavaa, mutta entä, jos valittu rotu on terveydeltään jo valmiiksi susi? On tietysti olemassa sileäkarvaisia noutajia, cavalierkingcharlesinspanieleja tai taskandoggeja, jotka ovat terveempiä kuin rotunsa keskimäärin ja epäilemättä löytyy kasvattajia, jotka liputtavat linjojensa terveyden puolesta, mutta joidenkin rotujen terveystilanne on katastrofaalinen ja ”terveen” määritelmä niiden piirissä lähinnä suhteellinen.

Sekä rotukirjoilla että netissä jaettavilla suosituksilla on ikävä taipumus esitellä rodut parhaassa mahdollisessa valossa, oli kyse miten sököstä muotopuolesta tahansa. Mistä lähtien shar pei on ollut palveluskoira? Elävätkö ne todella keskimäärin 12-14 vuotta ja mihin tieto odotettavissa olevasta eliniästä perustuu? Turkinhoito voi olla ”vähänen”, mutta mihin unohtui tulehtuneiden ihopoimujen putsaamiseen käytettävä aika, puhumattakaan muista rotua riivaavista vakavista terveysongelmista?

Basset hound pyörähti esimerkkieni roturuleteissa esiin useammankin kerran, mikä johtunee käyttämistäni parametreista rauhallinen, asun kerrostalossa ja lyhytkarvainen. Vahinko, ettei yhdessäkään testissä kysytty, haluanko jakaa elämäni epämuodostuneen, sairauksien raiskaaman ulkonäköjalostuksen kukkasen kanssa. Päinvastoin, joidenkin ehdotusten perusteella voisi melkeinpä kuvitella, että olen tarkoituksella raksinut kuvitteelliset kohdat hengitysvaikeuksia, kyllä kiitos ja lonkkavika ei niin haittaa, mahdollisesti myös sisäsiittoisuus on haaste, ei ongelma ja kartutan mielelläni eläinlääkärin tilipussia.

Kuinka sitten ensikertalainen voi tietää, millaisia rotuja kannattaisi suosia, jotta mahdollisuudet saada terve ja helppohoitoinen koira olisivat mahdollisimman suuret? Helppoa: älä ota jättirotuista äläkä pienintä mahdollista tissinvälikoiraa. Älä ota lyttykuonoa, länkisäärtä tai tukkajumalaa, jonka turkki laahaa maata. Ja turkista puheen ollen, ei kannata ottaa myöskään kaljua koiraa. Vältä koiria, joiden mittasuhteet ovat pielessä – liian lyhyet jalat, liian pitkä selkä, jättiläiskokoinen pää. Vältä harvinaisia rotuja, joiden geenipooli on usein säälittävän pieni. Googleta rotusi nimi suomeksi ja englanniksi, ja jos rodun mukaan on nimetty syndrooma, syöpä tai perinnöllinen sairaus, jätä väliin. Suurin osa edellämainistuista kriteereistä sopii tietysti myös sekarotuisiin.

Yksi Rin Tin Tin pakettiin, kiitos. Lassiekin kelpaa, jos ei muuta ole.

Useimmat ensikertalaisten koiranostajien toivelistat näyttävät seuraavanlaisilta:

1. Helposti koulutettava – toiveena vapaana vierellä kulkeva ja käskystä totteleva.
2. Eläinystävällinen – meillä on kaksi kissaa ja haluamme rauhassa kulkea ulkona ilman ”tappeluja”
3. Leikkisä ja suht. energinen – tykkäämme kävellä
4. Ei saa olla ”vihainen”, eikä haukkua kaikille – asumme kerrostalossa ja rapussa kulkee ihmisiä, vieraitakin meillä aina silloin tällöin käy
5. Mutta suojeleva omistajia kohtaan sen täytyy olla!
6. Ja tietenkin todella rakastettava ja seurallinen 🙂

Vai että vapaana pidettävä, sosiaalinen, omistajiaan suojeleva ja eläinystävällinen. Siitäpä vain arpomaan sopivaa rotua! Listan esittäjälle suositeltiinkin innokkaasti lukuisia rotuvaihtoehtoja. Ehkä joku noutaja? Colliethan ovat kilttejä? Lancashire heeler voisi sopia kriteereihin. Lapinporokoira? Kyselijä itse oli ajatellut saksanpaimenkoiraa. Eikä siinä mitään, joka ainoa näistä roduista varmasti sopisi kriteereihin… oikein koulutettuna. Joka ainoasta rodusta saa myös varsin helposti näiden kriteerien täydellisen vastakohdan, jos olettaa, että on olemassa jokin mystinen rotu, joka tulee tällaisena valmiina ihannepakettina ilman, että omistajan tarvitsee tehdä muuta kuin latoa seteleitä tiskiin.

Asiansa osaava omistaja loihtii rodusta kuin rodusta mukavan koiraseuralaisen. Kädettömämpi tapaus saa greyhoundistakin kulmakunnan kauhun. Useimmiten ihmisten rodulle esittämät toiveet eivät oikeastaan ole kiinni rodusta laisinkaan, vaan siitä, kuinka hyvä omistaja on koulimaan koirasta haluamansa kaltaisen. Yksikään koirarotu ei täytä noita vaatimuksia automaattisesti, ja aika moni täyttäisi ne, jos omistaja tietää, mitä tekee.

Mitä muuta koirakirjoissa ei kerrota?

Osa 1: Sisäsiisteysongelmat
Osa 2: Harmien ja hajuhaittojen ABC
Osa 3: Ovatko sekarotuiset terveempiä kuin rotukoirat?

Suomi-pentumainos-suomi -sanakirja

Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää, eli kuinka netin pentumainoksia luetaan.

Erinomainen luonne = oma koira paras koira!

Erinomainen sukutaulu = ja muuta maininnan arvoista koirassa ei olekaan. Liekö maailmassa kasvattajaa, joka sanoisi yhdistelmänsä sukutaulua huonoksi?

Erittäin lupaava pentu vapaana = luovutusikäinen pentu on aina lupaava, jos sillä ei ole kahta päätä tai persereikää otsassa.

Erittäin lupaavat nuoret vanhemmat = jostain syystä kasvattaja haluaa teettää pentuja pennuilla.

Huippusukuinen tuonti = kaikki mikä tulee ulkomailta on automaattisesti hienoa, eikö vain?

Huono suomi = 5kk chihu musta lyhyt karvainen poika .Eläilääkärin tarkastama ja lemmikipassi,madotetty,sirutetty.Oiken kiltti ja rejpas.Helsingissa 700 euro. Ostajille, jotka ovat joko raadollisia (ihan sama mistä koira on peräisin, kunhan sen saa halvalla) tai typeryksiä (kuulostaa luotettavalta ja kokeneelta kasvattajalta!).

Hyvin pidättyväinen = pakenee vieraita sohvan taakse. Esiintyy yleensä muodossa ”Bella ei suinkaan ole arka, se on vain rodulle tyypillisesti hyvin pidättyväinen.”

Jälkeläisnäyttö = yleensä muodossa ”Maxilla on jo lupaavaa jälkeläisnäyttöä” eli koiralla on ennestään pentuja, joista yksi on voittanut näyttelyssä rodun paras pentu -palkinnon.

Kasvateilla ei toistaiseksi ainuttakaan hylättyä koesuoritusta = …koska vain harvaa on ikinä viety kokeisiin.

Käyttölinjainen = tavallistakin sisäsiittoisempi.

Käyttöön ja näyttöön = Kasvattaja harrastaa pääasiassa näyttelyitä.

Käyttöön, näyttöön tai kainaloon = kasvattaja ei harrasta mitään koiriensa kanssa.

Maskuliininen uros = merkkaa sisään ja/tai rähisee.

Menestystä tullut myös maastokisoissa/agilityssä/jossain muussa kokeessa = maastokisoista SA / kilpailee kolmatta vuotta agilityn ykkösluokassa / käynyt kokeessa mutta pokaalia ei tullut.

Osamaksukin mahdollinen = kasvattaja on epätoivoinen.

Paperiton rotukoira = kasvattaja on 85% todennäköisyydellä ihme hiippari.

Pennut myydään eläinlääkärin tarkastamina, madotettuina ja sirutettuina = mutta ilman papereita.

Perusterve rotu = mikä tahansa sisäsiisteysongelmista autoimmuunitauteihin on mahdollista.

Pidättyväinen = arka.

Primitiivinen luonne = huonot hermot.

Menestyneet sisarukset = Sisaruksilla on menestystä, mutta jalostusyksilöllä syystä tai toisesta ei.

Menestyneet isovanhemmat/serkut/kummin kaiman kälyt = Jalostusyksilöksi on valittu meriitittömät eläimet ja toivotaan, että sukulaisten tittelit sokaisevat ostajan.

Vahva metsästysvietti = vinttikoira on ajanut metsässä jänistä, mutta ei aja viehettä.

Suoraselkäisiä wanhan hyvän ajan saksanpaimenkoiria = kasvattaja on myyntihenkinen ja tietää mistä tuuli puhaltaa.

Sukusiitosprosentti neljältä polvelta 0 = ja kymmeneltä polvelta 46,8%.

Sukusiitosprosentti on matala tämän rotuiseksi = koko rotu on järkyttävän sisäsiittoinen.

Täysin terve suku = koirille ei ole tehty terveystarkistuksia.

Tavoitteena tälle vuodelle BH pentueen jälkeen = kasvattajan lainan korot ovat erääntymässä ja pitää tehdä pentue nopeasti keskeneräisellä koiralla.

Tittelirivi = INT & FI & LT & EE & LV CH, FI & EE & LV KVA-m, CVM-09, JWW-10, PMJV-09, PMV-10 JV-09, HeW-10, HeW-11, MV-10 = rotua edustaa useimmissa kisoissa max. kolme yksilöä.

Typistetty = ostajille, jotka eivät näe koiraa korvilta ja hännältä.

Treenaa lajia X = ei tulla ikinä näkemään kokeissa.

Ulkosiitos = KoiraNetin sukutaulussa ei näy kahta kertaa samaa nimeä.

Viehevarma = vinttikoira jahdannut käsiviehettä maastotreeneissä.

Osa pennuista sijoitetaan = ja seuraavan kerran tapaatte käräjillä.

Rahalla saa ja farmariautolla pääsee

Treenilinjaiset-blogissa osui silmiin mainio artikkeli koiraihmisen konkurssista eli koiran omistamisen aiheuttamista materiaalisista ja sosiaalisista kustannuksista.

Vaikka moni kasvattaja antaa pennun mukana jonkinlaisen pentualoituspaketin, pakettiin harvoin kuuluu auto. Niinpä koiraihminen joutuu hankkimaan sen(kin) ihan itse. Autoa tarvitaan myös kaupungin ytimessä, jonne koiraihmiset ovat voineet muuttaa halutakseen elää arkea ilman autoa. Mutta ilman autoa ei pääse koiran kanssa metsään, jonne koira haluaa mennä, mutta jota ei keskustassa ole.

”Raha ei tee onnelliseksi, mutta itken mieluummin Porschessa kuin paikallisbussissa”, kuuluu tunnettu sutkaus. Itsekin roudaan mieluummin akuutin kouristuskohtauksen saanutta koiraa eläinlääkärille omalla autollani kuin taksilla, jonka kuskia huolettaa eniten se, kuka maksaa takapenkille valuneesta oksennuksesta koituvan siivouslaskun. Kaikkein kustannustehokkaimmat sissit hoitavat eläinlääkärikeikat julkisilla kulkuvälineillä, josta kaikki kunnina heille, mutta ei nyt helvetissä.

Kaikki on helpompaa kun on rahaa, eikä koiraharrastus ole poikkeus. Ripulipaskan voi luonnollisesti jynssätä itsekin irti karvalankamatosta kahden neliön kylpyhuoneessa (sappisaippua on muuten tähän ihan ehdoton). Varakkaampi soittaa paikalle pesulan noutopalvelun (60 euroa), joka palauttaa puhtaan maton kukille tuoksuvana olohuoneeseen siinä vaiheessa kun tee-se-itse -jynssääjän matto vielä tiputtelee vettä kerrostalon kuivaushuoneen lattialla ja kerää äkäisiltä naapureilta valituslappuja.

Opiskelijabudjetilla elävä joutuu anelemaan kyytiä treenikentälle, näyttelyyn, ja yhteislenkille, onnelliset autonomistajat pakkaavat piskinsä farmariautoon ja ajelevat hetken mielijohteesta mökille iltapäiväksi uittamaan koiria. Auto toimii myös erinomaisena näyttelyhäkin korvikkeena kaiken maailman kissanristiäisissä, sen ansiosta koirat voi ottaa mukaan kauppareissullekin ja sopivia ulkoilumaastoja voi etsiä Google Mapsin avulla vaikka sadan kilometrin päästä. Puhumattakaan siitä, että eläinlääkärin voi valita hinnan mukaan, ei sijainnin.

Lemmikkipalstoilla oli taannoin erään nuoren koiranomistajan kirjoitus vaikeasta tilanteesta, johon hän oli koirineen joutumassa. Työharjoittelu ulkomailla oli vähällä tyssätä siihen, ettei harjoittelupaikkaan saanut ottaa koiria sisälle, ja piha oli jo ennestään täynnä koiria, joiden kanssa kirjoittajan oma terrieri tuskin tulisi toimeen. Muutamalla satasella tästäkin olisi selvitty joko maksamalla koiralle hoitaja harjoittelun ajaksi tai ostamalla kohdemaassa aitaelementtejä ja pykäämällä niistä kirjoittajan koiralle oma tarha. Ne sataset vain ovat yllättävät tiukassa, jos joutuu elämään opinto- tai toimeentulotuella.

Tämä kirjoitus on omistettu uudelle autolleni, jossa on invalidiystävälliset automaattivaihteet ja koiraystävällinen ilmastointi. ❤

Lue lisää:
Koiraihmisen konkurssi, osa 1
Koiraihmisen konkurssi, osa 2

Miksi koirastani ei tullut remmirähjää – koirista ja koirankoulutuksesta yleensä

Kuva: Emmett @ Flickr

Remmirähjäysartikkelin kommenttiosastossa pyydettiin, että kun selvästi esitän koulutusgurua, niin miksen saman tien kerro salaista taikareseptiäni, jolla estetään koiraa kasvamasta remmirähjäksi. Melkoinen haaste, ottaen huomioon, etten ole koirankoulutuksen ammattilainen enkä mielelläni anna koulutusneuvoja, koska

a) ihmiset jättävät neuvot kuitenkin noudattamatta
b) ihmiset noudattavat niitä kirjaimellisesti lukematta koiraansa
c) joku vetää niistä herneen nenään.

En osaa neuvoa pomminvarmasti, kuinka koirasta kuin koirasta saisi kasvatettua kunnon koirakansalaisen. Vielä vähemmän osaisin kertoa, miten piintyneestä remmirähjästä kitketään ei-toivottu käytös pois. Sitä varten on liuta ongelmakoirakouluttajia, joista osa on varmasti parempia kuin toiset, mutta itseltäni ei riitä kompetenssia sille saralle. Ainoa asia, josta olen mielestäni pätevä kertomaan, on omien koirieni kehitys järkeviksi koirakansalaisiksi. Jokainen omistaja muokkaa tieten tai tietämättään koirastaan itsensä ja koulutusfilosofiansa näköisen, mutta monilta (itseni mukaan luettuna) menee usean koiran koko elinikä oppia, että sitä saa mitä vahvistaa, ja että useimmat koirien tavat ovat meidän muovaamiamme, hyvässä ja pahassa.

Ennen vanhaan riitti, että koira vartioi pihaansa, kuolasi isäntänsä saappaille ja ajoittain kävi töissä metsällä tai lammashaassa. Kaikenlaiset tunkeilijat piti karkoittaa ja parhaana pidettiin koiraa, jonka haukku raikui mahdollisimman kauas. Talutushihnasta ei kukaan ollut kuullutkaan. Nykyisin sen sijaan vaadimme koiriltamme aivan mahdottomia. Murtovarkaita ja epämääräisiä hiippareita saa ja pitää haukkua, postimiestä ei. Hurtta-merkkisen pehmulelun saa repiä, mutta sängylle asetettu design-tyyny pitää osata jättää rauhaan. Tassun antaminen on söpöä, jos tassut ovat siistit, mutta paheksuttavaa, jos koira on juuri rypenyt mutalätäkössä. Ulkona saa syödä ruohoa, mutta sisällä pitää jättää huonekasvit rauhaan. Koirapuistossa muille koirille saa haukkua, mutta lenkillä siitä saa huutia.

Lähipiirissä elää ajatusleikki Zeta Reticuli -planeetalla elävistä lonkerohirviöistä, jotka pitävät ihmisiä lemmikkeinään. Zetareticulilaiset puhuvat toisilleen kemikaalisignaalein ja elävät neliulotteisessa äänettömässä maailmassa. Yhteisen kielen löytäminen isäntiemme kanssa voisi siis olla varsin vaikeaa! Miltä sinusta tuntuisi, jos käsittämätöntä kemikaalikieltä erittävä lonkeroisäntä pakottaisi sinut aggressiivisen oloisen  Reiskan kanssa leikkikehään painimaan, koska ”ne tahtovat vain leikkiä ja selvittävät kyllä itse välinsä”? Tai jos zetareticulilainen välttämättä tahtoisi kylvettää sinut lannassa joka kerta, kun olet juuri käynyt suihkussa? Tai jos jokainen yrityksesi kommunikoida muiden ihmisten kanssa tukahtuisi siihen, että sinua ulkoilutetaan bring out the gimp -tyylisessä asussa, jossa puhuminen ja luonteva ruumiinkieli kävisivät täysin mahdottomaksi? Miten hyvin me suoriutuisimme siivon lemmikin virasta?

On hämmästyttävää, että koirat sopeutuvat kaupunkiolosuhteisiimme niinkin hyvin kuin useimmat niistä tekevät.

Hyvä hihnakäytös on temppu, ja sellaisena se pitää opettaa

Väittäisin, että suurin osa koirista reagoi vieraisiin lajitovereihin koettamalla pitää ne loitolla omasta laumastaan, ellei niille ole muuta opetettu. Hihnassa siivosti käveleminen on koulutuskysymys siinä missä tassun antaminen tai tunnistusnoutokin. Jos osaa opettaa pennun olemaan purematta ihmistä, osaa todennäköisesti opettaa pennun myös kävelemään hiljaa hihnassa. Useimmat ihmiset eivät vain kiinnitä hihnassa ääntelyyn läheskään niin paljon huomiota kuin hampaiden käyttöön tai edes vetämiseen.

Omille koirilleni on opetettu, että haukkuminen on sallittua lähinnä silloin, kun ne ovat vapaana. Sisällä tai hihnassa ei haukuta eikä riehuta. Jos tiellä tulee vastaan muita koirakkoja, koirani saavat katsoa niitä, mutta pysähtyä tai mölistä ei saa. Aivan sama, mitä muuta koira tekee, mutta matka jatkuu ripeästi pois ohitustilanteesta

Koulutus alkaa ensimmäisen kerran, kun viet uuden pentusi ulos, ja jatkuu sen koko elämän ajan

Pikkupentua on helppo komentaa, ja pikkupennun maailma romahtaa rangaistuksesta, jolle aikuiset koirat korkeintaan tuhahtaisivat säälivästi. Pentua on siis helpompi lahjoa, uhkailla ja huijata oppimaan hihnakäyttäytymisen salat kuin teini-ikäistä tai varttunutta koiraa. Valitettavasti ihmiset vain usein heräävät ajattelemaan remmirähjäystä vasta, kun ongelma on jo akuutti ja koira liki vuosikas tai vanhempikin. Väärin! Kuten useimmat asiat koirankoulutuksessa, remmirähjäyskin on helpointa kitkeä silloin, kun mitään remmirähjäystä ei vielä ole päässyt syntymäänkään.

Omat koirani eivät ole ikinä saaneet haukkua hihnassa, eivät edes pentuina. Ensimmäisestä kimeästä haukahduksesta kaikki kiva niiden elämässä loppui kuin seinään ja seurasi viisi minuuttia absoluuttista tylsyyttä tai jäätävää paheksuntaa (riippuen siitä, mitä koirankoulutusopasta olin sattunut juuri silloin lukemaan). Nameja pentuni saivat silloin, kun ne käyttäytyivät normaalitilanteessa normaalisti, eivät silloin kun poikkeustilanne on päällä. Normilenkillä palkkaan koiriani satunnaisin väliajoin vaikkapa hyvästä seuraamisesta tai kontaktin pitämisestä, mutta en ole ikinä käyttänyt nameja häiriötekijänä siirtämään koiran huomiota pois ohitettavasta koirakosta.

Koirani eivät ikinä tervehdi muita koiria hihnassa. En päästä yhtäkään vierasta koiraa niiden luokse, vaikka minun pitäisi olla töykeä mummoille, lapsille ja naapureille. Tuttuja koiria saa tervehtiä hillitysti, mutta kaikkinainen riekkuminen ja möykkääminen on kielletty niin kauan kuin hihna on kiinni pannassa. Aina tähän tietysti ei päästä, mutta ajatus on tärkein.

Jos kaikesta huolimatta vieras koira pääsee tulemaan iholle, minä kohtaan sen ja mahdollisuuksien mukaan karkoitan sen pois, oli kyseessä sitten puudelinpentu tai aikuinen rottweiler. Kovin lämpimiä naapurisuhteita en ole päässyt lähiseudun koiraihmisiin solmimaan, koska joudun säännöllisin väliajoin tiuskimaan naapurustolle pitämään kapiset rakkinsa pois omien hellanduudeleideni luota, mutta väliäkö hällä: koirieni tavoin minäkään en seurustele kuin harvojen ja valittujen ihmisten kanssa.

Opeta koira puhumaan koiraa – turvallisessa ympäristössä

Kaikki lienevät kuulleet juttuja siitä, kuinka koirista tulee vihaisia, jos ne eivät pääse moikkaamaan muita koiria lenkillä. Siitä en tiedä, koska omat koirani elävät natsikurissa kulmakunnan koirien tervehtimisen suhteen, mutta minunkin mielestäni koirat tarvitsevat kaltaistensa seuraa. Tässä vaiheessa ihmiset yleensä ajattelevat koirapuistoa, jota taas itse pidän light-juustoihin verrattavissa olevana perkeleellisenä keksintönä. Minun koirani leikkivät tuttujen koirien kanssa pelloilla tai metsissä – totta kai ilman hihnaa.

Ole reilu ja koirasi luottamuksen arvoinen

Käsi sydämelle: kuinka moni meistä on joskus pettänyt koiransa luottamuksen? Me hallitsemme niiden elämää kuin jumalat, ja valitettavan usein osoittaudumme arvaamattomiksi, äkkipikaisiksi jumaliksi. Säännöt muuttuvat kesken leikin: ensin koira ei saa tulla sänkyyn. Sitten se saakin, koska se on niin söpö ja omistajan jalkoja paleltaa. Sitten ostetaan uusi päiväpeitto, ja koira saa huutia, jos se hyppää kuraisilla tassuillaan sänkyyn. Tai vielä pahempaa: koira viedään koirapuistoon ottamaan turpaan vierailta sillä varjolla, että ”kyllä koirat selvittävät itse välinsä, leikkiähän tuo vain on”. Koirapuistosta ei pääse karkuun, ja omistaja seisoskelee hoomoilasena portilla ja katselee sakinhivutusta vierestä. Tekisi mieli komentaa muita koiria pois oman kimpusta, mutta kun ei kehtaa. Mitä ne muut minusta sitten ajattelisivat?

Johtajuudesta puhutaan paljon, mutta sen merkitys tuntuu olevan hukassa monelta. Johtajuus ei ole sitä, kuka menee ovesta ensin, vaan sitä, että olette koirasi kanssa saumaton tiimi, pelaatte samassa joukkueessa tilanteessa kuin tilanteessa. Hyvä johtaja kertoo selkeästi, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä, eikä muuta sääntöjä kesken kaiken. Koirat ovat laumaeläimiä, ja niillä on yleensä sisäsyntyinen tarve miellyttää omistajaansa. Ei ole niiden vika, että me olemme niin vaikeasti miellytettävissä.

Koiran tulisi voida luottaa siihen, ettei omistaja saata sitä epämukavaan tilanteeseen, jossa se joutuu tulemaan toimeen omillaan ilman ennakkovaroitusta. Hyvä pomo ei vaadi liikoja eikä oleta koiran olevan ajatustenlukija.  Omaa kiukkuaan ei pitäisi koskaan purkaa koiraan. Jos koira käyttäytyy väärin, ei pidä ajatella, että ”miksi oi miksi koirani on paska” vaan mennä itseensä ja pohtia, miksi on epäonnistunut kouluttajana kyseisen käytöksen suhteen. Toki on olemassa eläimiä, joita oikeasti vaivaa luonnehäiriö, mutta useimmat koirat eivät ole mitään saatanan sikiöitä, jotka testaavat tahallaan omistajansa hermoja tai jättävät huvikseen tottelematta käskyjä. Koiran käytökseen on aina joku syy.

Mieti ennen kuin ostat

Jos minulla olisi koirankoulutusideologia, se olisi varmaankin miksi tehdä asioita vaikeasti, jos ne voi tehdä helpolla. Siksi otin nartun. Nartut sopivat paremmin omaan käteeni ja niillä on vähemmän taipumuksia remmissä pullisteluun kuin uroksilla. Jos halajaa rotukoiraa, kannattaa valita rotu huolella ja kasvattaja vieläkin huolellisemmin. Jos pennun vanhempien luonnetestitulos on aivan onneton tai ylimaallisen korkea, mieti tarkkaan, kuinka paljon vaivaa haluat tulevaisuudessa nähdä mahdollisten käytösongelmien purkamiseen.

Jos haluat sekarotuisen, varaudu siihen, että karjalankarhukoiran ja saksanpaimenkoiran risteytyksellä voi olla suurempia taipumuksia remmissä rähjäämiseen kuin esimerkiksi greyhoundin ja irlanninsusikoiran kupeiden hedelmällä. Rescue-koiran kanssa ei ole mitään takeita mistään, ja kannattaa pohtia sitä tosiseikkaa, että kotimaiset koirat päätyvät yleensä kodittomiksi, koska niiden omistajat eivät ole syystä tai toisesta pärjänneet niiden kanssa.

Älä anna koiran tehdä päätöksiä

Sinähän se johtaja olet, joten koiran ei tulisi päättää juuri ikinä mistään. Pentu ei päätä, jäädäänkö lenkillä tuijottelemaan vieraita ihmisiä tai muita koiria. Sinä sen päätät. Jos annat pennun tehdä niin, vahvistat tietynlaista käyttäytymismallia. Koira ei myöskään saisi päättää, mihin suuntaan lenkillä mennään tai keiden kanssa seurustellaan. Jos aiot olla johtaja, käyttäydy kuten johtajan kuuluu ja huolehdi laumastasi kaikissa tilanteissa.

Ajatus koiran rankaisemisesta tuntuu useimmista epämukavalta. Itsekin kannatan positiivisia koulutusmenetelmiä, mutta jos tilanne vaatii, olen valmis vaatimaan koiralta opitun asian noudattamista. Avainsana on opittu. On typerää odottaa koiran tekevän sellaista, jota sille ei ole kunnolla ja kärsivällisesti ikinä opetettukaan, ja vielä typerämpää on rangaista koiraa, joka osaamattomuuttaan tai epävarmuuttaan jättää toteuttamatta omistajan tahtoa. Omat koirani olivat jo pentuina sen verran nössöjä, ettei niihin tarvinut kajota fyysisesti, ja rangaistus tarkoittaa tietysti eri koirille eri asioita. Rangaistus on sellaista, mikä on koirasta ikävää, tylsää tai ääritapauksissa kamalaa. Todella kiihtyneen koiran rankaiseminen on kuitenkin yleensä turhaa, koska kierrokset ovat liian korkealla, ja jo tämän vuoksi remmirähjäyksen korjaaminen vanhemmalla iällä vaatii kymmenkertaisesti aikaa ja vaivaa verrattuna pikkupennun koulutukseen.

Ota opiksesi

Olen aikanani omistanut remmirähjän, enkä tuolloin taittamattomuuttani saanut siitä kitkettyä huonoa käytöstä pois niin sitten millään. Opin kuitenkin koiraltani paljon, ja saan paljolti kiittää sitä nykyisistä hyvin (ainakin useimmiten!) käyttäytyvistä koiristani. Remmirähjääjältäni opin, että ongelmiin pitää varautua jo silloin, kun ajatus pennuista vasta kytee kasvattajan mielessä. Opin, että harva koira syntyy ongelmatapauksena – ongelmakoiraksi yleensä ajaudutaan omistajan suosiollisella avustuksella. Opin senkin, että koiranomistaminen ei ole helppoa. Ollakseen hyvä koiranomistaja ihmisen täytyy harrastaa ankaraa itsetutkiskelua, suunnitella, ennakoida, koettaa ajatella asioita kanssamme elävien avaruusolioiden eli koirien näkökulmasta. Minulle selvisi, että yksi teoria ei selitä kaikkea eikä yksi koulutustapa sovi kaikkiin tilanteisiin. Ennen kaikkea opin, että koirankouluttajaksi kasvetaan kantapään kautta. Täytyy tehdä virheitä, ennen kuin ne tunnistaa.

Luoksetulon opettaminen vinttikoirille ja muille hankalille tapauksille

Nuorempana jaksoin opettaa koirille kaikenlaista. Repertuaarista löytyi jos jonkinlaista temppua ja tottelevaisuuskokeessakin käytiin. Useimpien koiranomistajien tapaan jaoin käsityksen, jonka mukaan koiran tulisi hallita ainakin istuminen, maahanmeno, paikka ja tassun antaminen.

Sittemmin olen tullut siihen johtopäätökseen, että tottelevaisuuskokeen käskyillä ei oikeasti tee arkielämässä mitään. Pertti peruskoiran tarvitsee oikeastaan osata vain muutama arkikäsky: autoon, väistä, anna olla, hiljaa (kolme viimeistä tuppaavat yhdistymään käskyksi ”Mees ny helvettiin siitä”). Useimmat näistä koirat oppivat itsekseen, ja jos eivät opi, niin vahinko ei ole suuren suuri. Yksi käsky kaikkien koirien kuitenkin tulisi hallita: koiran tulisi tulla aina kutsuttaessa omistajansa luokse ja suostua vapaaehtoisesti kytkettäväksi. Vaikka koira olisi tyhmä kuin saapas ja itsenäinen kuin vastaleivottu Etelä-Sudanin valtio, niiden pitäisi oppia edes tämä yksi ainoa temppu.

Luoksetulo saattaa olla vinttikoirille haasteellinen opetettava. Vikkelät kintut + itsenäinen luonne = ongelmia. Nuorikin vinttikoira voi halutessaan taittaa satojen metrien matkan muutamassa sekunnissa, ja kaikki vinttikoiranomistajat ovat kuulleet kauhutarinoita piskeistä, jotka katoavat horisonttiin ja löytyvät kolme päivää myöhemmin löytöeläintarhalta… tai raatona moottoritien varrelta. Vaikka useimmiten kauhukuvat eivät toteudukaan, elämä on huomattavasti mukavampaa sellaisen koiran kanssa, joka huomioi jatkuvasti omistajaansa ja tulee luokse kutsuttaessa. Jos koira tottelee tänne-käskyä, omistaja voi lenkillä keskittyä marjastamiseen tai kaverin kanssa seurusteluun sen sijaan, että täytyisi olla jatkuvasti valppaana ja bongata vastaantulijat ennen koiraa. Joskus luoksetulo on myös halvin mahdollinen henkivakuutus, kun koira pitäisi saada äkkiä vaihtamaan suuntaa.

Temppu ja kuinka se tehdään

En ymmärrä koirankoulutuksen teoriasta mitään enkä ole ns. guru, mutta jostain syystä kaikki koirani ovat pentu- ja nuoruusvaiheen sekoiluja lukuun ottamatta hallinneet luoksetulon. (Muuta ne eivät juuri hallitsekaan.) Vinttikoiria ei toistaiseksi ole montaa siunaantunut, mutta nekin osaavat tulla luokse, eivätkä päästä minua lenkillä silmistään. Harvinaisissa riistanajotapauksissa koirat tulevat itsenäisesti takaisin heti, kun kadottavat saaliinsa. Ihmisten puheista olen ollut käsittävinäni, että asiaintila ei ole järin tavallinen, ja joskus minulta on kysytty koulutusvinkkejä. Jos nyt unohdetaan täydellinen kädettömyyteni esineruutujen, agility-esteiden ja muun oikeasti vaativan koulutussälän suhteen, niin muutamalla perusohjeella ja pitkäjänteisellä työllä melkein koiran kuin koiran saa sisäistämään luoksetulon, vaikka ohjaaja olisi millainen pölkkypää.

Aloita ajoissa

Harjoittelu alkaa heti, kun pentu saapuu uuteen kotiinsa. Koiranpennut ovat siitä mukavia, että ne tuppaavat seuraamaan ihmisiä ja hätääntyvät, jos lauma katoaa niiden näköpiiristä. Ominaisuutta kannattaa käyttää häikäilemättömästi hyväkseen niin kauan kuin sitä iloa kestää, ja kulkea irti juoksevan pennun kanssa mahdollisimman monenlaisissa paikoissa. Jo tässä vaiheessa voi totuttaa pennun seuraamaan metsässä omistajaansa eikä toisinpäin: jos pentu juoksee oikealle, sinä käännyt vasemmalle. Jos koira kirmaa pitkälle eteenpäin, sinä käännyt kannoillasi ja lähdet juoksemaan toiseen suuntaan. Aina välillä voi kokeilla kasvatusoppaiden vanhaa kikkaa eli piiloutumista, jos koira etääntyy näkökentän ulkopuolelle. Missään nimessä ei kannata tehdä koiran juoksenteluista numeroa, eikä kutsua koiraa aina kun se etääntyy tai vaihdat itse suuntaa.

Ihanneolosuhteissa pientä pentua ei juuri tarvitsisi pitää hihnassa, mutta käytännössä remmi on pakollinen kapistus esikaupunkialueilla (paitsi öisin, kts. alla). Pennun kanssa on turha tehdä remmilenkkejä sen enempää kuin sosiaalistaminen ja siirtyminen turvallisempaan ympäristöön edellyttävät. Hihna irti pannasta heti, kun vain mahdollista.

Mitä tulee turvallisen harjoittelualueen valintaan, pennun toimintasäde on yleensä reilusti pienempi kuin aikuisen koiran. ’Turvallisen alueen’ koko kasvaa koiran mukana. Pennulle voi riittää esikaupunkialueen puisto. Aikuinen vinttikoira tarvitsee isomman alueen. Harjoittelitpa missä hyvänsä, pennun pitäisi seurata sinua, ei toisinpäin. Jos pentu pysähtyy puuhailemaan omiaan, älä odota sitä, vaan jatka ripeästi matkaa eteenpäin. Tee yllättäviä käännöksiä, tiputtele silloin tällöin nameja, tee itsestäsi kiinnostava ja yllätyksellinen laumanjohtaja. Älä vahingoissakaan kutsu pentua, ellet ole satavarma siitä, että se tulee iloisesti luoksesi.

Maksa kunnon palkkaa

Moniko ihminen tekisi palkatta töitä tai viitsisi nostaa perseensä penkistä euron tuntipalkalla? Jostain syystä oletamme kuitenkin koirien työskentelevän silkasta rakkaudesta meitä kohtaan, ilman sen kummempia motivaattoreita. Jotkut palveluskoirat ovat vapaaehtoistyöstä innoissaan, mutta useimpien seura- ja vinttikoirien mielestä luoksetulo on ns. paskaduunia. Ne suostuvat moiseen samasta syystä kuin ihmiset menevät töihin siivousfirmoihin, saadakseen voita leivän päälle.

”Miksi koirani ei tottele minua?” miettii turhautunut koirankouluttaja. Hedelmällisempää olisi kuitenkin kysyä, miksi koira sitten tottelisi? Mitä konkreettista hyötyä koiralle koituu tottelemisesta? (Selkäsaunan välttäminen ei ole varsinainen hyöty.) Kun vastakkain joutuvat pellon keskellä huuteleva omistaja talutushihnoineen ja kaukana siintävä horisontti, kaverien kanssa kirmailu ja jäniksenpapanat, omistaja häviää joka kerta – ellei ole asianmukaisesti varustautunut.

Ennen harjoittelua koiralla tulisi olla nälkä. Vastaavasti omistajalla pitäisi olla taskussaan jotain koiran mielenkiinnon arvoista, eli vinttikoirien tapauksessa yleensä nameja. Mikä tahansa nami ei kuitenkaan kelpaa. Tylsääkin tylsempi kuivamuonanappula ei motivoi kuin ahneimpia ja epätoivoisimpia nälkäkurkia. Koirille markkinoitavat jauhoisen kuivat tassukeksit sun muut ovat koiranruokamarkkinoiden vastine Marie-keksille: murheellinen, paremman puutteessa järsittävä kulinaristinen rangaistus. Hittoon moiset muka-palkkiot! Söisitkö muka itse niitä?

Palkkanamin pitäisi olla harvinaista herkkua, sellaista jota koira ei muuten saa. Parasta olisi, jos makupala lemuaisi voimakkaasti. Koirien mielestä ihanteellisin treeninami olisi varmaan raksamiehen tai spurgun paskasta puristettu pelletti, mutta sen puutteessa voi käyttää grillikanaa, kypsytettyjä juustoja, jahtimakkaraa, broilerpyöryköitä… mitä haisevampaa tavaraa, sen parempi. Heti lenkin alussa koiralle kannattaa jakaa muutama nami ikään kuin muistutukseksi, ja vapaana kirmailun lomassa koiraa voi kerran tai pari kutsua rennosti luokse hakemaan palkkaa. Ovelimmat treenarit ajoittavat kutsut niihin hetkiin, kun koira on muutenkin tulossa tai sillä näyttää olevan tylsää. Typerimmät taas vastaavasti koettavat huutaa koiraa kesken juoksuhepuleiden.

Luo otolliset olosuhteet

Ihminen on ainakin teoriassa koiraa älykkäämpi, joten miksi tehdä asioita hartiavoimin ja mahdollisimman vaikeasti, jos oveluutta käyttämällä voi selvitä helpommalla?

Jos tarkoitus on palkita ruoalla, koiralla on oltava nälkä. Sitkeimmillä karkailijoilla pitäisi olla sudennälkä. Jätä ruokailu tai pari väliin ennen harjoittelua. Anna kupista pienempiä ja tylsempiä annoksia. Syötä parhaat palat ruoasta palkkana. Älä ikinä päästä kylläistä koiraa irti alueella, joka ei ole ehdottoman turvallinen, äläkä yritä kouluttaa hyvin syönyttä eläintä.

Vinttikoiria on yleensä turha koettaa palkita lelulla, mutta jos se toimii, kannattaa pitää lelu poissa koiran ulottuvilta silloin, kun ei harjoitella luoksetuloa. Itse olen saanut hyviä tuloksia esimerkiksi tennissukkaan tungetulla rusakonkoivella, jos kantti kestää sellaisen kanniskelemisen mukana.

Älä päästä koiraa irti, kun sinulla on kiire ja tiedät, että koira pitää saada äkkiä pois metsästä, maksoi mitä maksoi. Viikkojen luoksetulokoulutuksen voi pilata muutamassa minuutissa, jos joutuu kiireen takia jahtaamaan koiraa, toistamaan käskyjä, ottamaan koiran hihnaan onnistuneen luoksetulon jälkeen tai toimimaan muuten epäjohdonmukaisesti.

Koiralaumaa on huomattavasti vaikeampi hallita kuin yhtä tai kahta koiraa. Tee joskus lenkkejä vain yhden koiran kanssa, tai heittäydy kieroksi ja palkitse herkkupaloin vain se koira, joka ehtii luoksesi ensimmäisenä. Yleensä luoksetuloihin ilmestyy kummasti vauhtia, kun löntystelijöille selviää, että nopeimmat syövät ja hitaat eivät.

Location, location, location

Luoksetuloa on turha alkaa harjoitella paikassa, jossa joutuu sydän syrjällään pelkäämään koiran turvallisuuden puolesta. Harjoittele aluksi erämaassa tai aidatulla alueella. Jos ympäristö on täynnä häiriötekijöitä tai turvallisuusriskejä, älä päästä koiraa irti. Koirapuistoissa on turha edes yrittää treenata. Lisäksi niissä on lähes poikkeuksetta liian vähän tilaa.

Sisällä harjoittelu sopii korkeintaan pikkupennuille, jotka eivät vielä tunne nimeään. Harjoittelusta liian helpossa ja virikkeettömässä paikassa ei tositilanteessa ole mitään hyötyä. Harjoittele mahdollisuuksien mukaan paikoissa, joissa koira voi olla aina irti.

Kun koira tottelee luotettavasti häiriöttömässä ympäristössä, on aika korottaa panoksia. Siirrytään puistoon, yleisesti käytettyyn koiranulkoilutusmetsikköön, mieluusti myös ihan kaduille. Itse olen käyttänyt hyväkseni öisiä markettien parkkipaikkoja, aidattuja koulujen pihoja, tyhjiä rakennustyömaita ja aamuöisiä kerrostalolähiöitä. Treenihetkien ei tarvitse tällaisessa ympäristössä olla pitkiä, vaan tarkoituksena on opettaa koiralle, että irti pääseminen vaikkapa kerrostalon parkkipaikalla on maailman luonnollisin ja tylsin asia, josta ei kannata turhia intoilla. Hyviä ajankohtia ovat arkiyöt, juhannuspäivän aamu, myrskyiset syysillat – kaikki sellaiset ajat, jolloin muu liikenne on mahdollisimman vähäistä. Joskus kannattaa mahdollisuuksien mukaan seurauttaa koiraa vapaana vaikka kotiovelle asti, jos tilanne sallii. Mutta varo rusakoita!

Vaihtele rutiineja

Palkanmaksu on positiivista vahvistamista, ja sen negatiivinen vastakohta on kytkeminen. Useimmat koirat eivät ole remmin päähän joutumisesta järin innoissaan, ja joskus vinttikoirat kehittävät harvinaisen ärsyttävän tavan seisoskella omistajansa lähellä antamatta koskaan kiinni. Kouluttajat, jotka käyttävät usein samoja lenkkipolkuja ja kutsuvat lenkin lopuksi nuoren koiran luokseen kytkettäväksi aina samassa kohdassa, saavat pian huomata, ettei koira välttämättä enää siinä kohdassa annakaan kiinni. Olisi eduksi, jos nuori, luoksetuloa vasta harjoitteleva koira ei osaisi ennakoida, koska lenkki päättyy. Koiraa kannattaa kutsua lenkin aikana, tarttua sen kaulapantaan ennen namin luovutusta ja päästää taas irti. Välillä koiran voi ottaa hetkeksi hihnaan ennen kuin se taas vapautetaan.

Vastaavasti palkkarutiineja voi sekoittaa ja jättää joskus namin antamatta. Silloin tällöin namina voi olla tavallista nappulaa, kunhan seuraava nami on taas huippuherkkua. Pidemmän päälle koulutus on tehokkaampaa, jos koira ei saa palkkiota jokaisesta onnistuneesta suorituksesta, mutta suosittelisin, että vähintään 2/3 luoksetuloista tulisi palkita ruoalla. Jos koiralle on opetettu makupalaa tarkoittava sana (”nami” tai ”nakki” tms.) on turha hokea sitä, ellei sinulla todellakin ole aikomusta lyödä palkkaa tiskiin. Pettyneillä tai huijatuilla koirilla on pitkä muisti, ja seuraavan kerran ne eivät välttämättä mene samaan halpaan.

Älä hinkkaa

Joskus koira ei tulekaan. Ideaalitilanteessa sitä ei olisi edes yritetty kutsua tilanteessa, jossa totteleminen on epävarmaa, mutta elämme epätäydellisessä maailmassa ja jokainen kämmää joskus. Jos koira ei tottele käskyä, typerintä mitä omistaja voi tehdä on lähteä sen perään. Toiseksi typerintä on toistaa käskyä yhä kiihtyneemmin tyyliin ”Musti, tänne! Ei, Musti EI, tänne! Tännetännetänne! JUMALAUTA, Musti, TÄNNE!!!”. Idiotismin multihuipentuma on tietenkin rangaista tottelematomta koiraa, kun se vihdoin päättää tulla, mutta haluan uskoa, ettei kukaan enää nykyisin lankea moiseen.

Käskyt kuluvat käytössä, eikä niitä siis pitäisi hokea turhaan. Tositilanteessa käskyn voi toistaa korkeintaan kerran, ja jos koira ei tottele, voi potkaista itseään hölmöydestä – mitäs yritit kutsua sitä tilanteessa, jossa totteleminen on epävarmaa – ja lähteä täyttä vauhtia laukkaamaan toiseen suuntaan. Suurin osa koirista seuraa laumaansa, joten ainakin koira liikkuu nyt sinun perääsi eikä kohti vastaantulevaa koirakkoa tai autotietä.

Vastaavasti on turha toistaa onnistunutta suoritusta yhä uudelleen ja uudelleen. Jos koira tulee luokse kutsuttaessa, niin hienoa! Anna palkka ja päästä se taas vapaaksi, ja anna olla. Vinttikoiraa ei pitäisi kutsua yli kolmea kertaa per ulkoilu ellei siihen ole aivan pakottavaa syytä, koska useimpien puikkonokkien toistonsietokyky on olematon. Lisäksi namit poistavat pidemmän päälle näläntunteen, eikä koiralla enää ole mitään syytä tulla yhä uudelleen ja uudelleen kutsuvan omistajansa luokse, ellei niitä huvita.

Älä odota liikoja

Mikään tässä kerrottu ei pidä paikkaansa, jos vinttikoira lähtee riistan perään. Koira menee 99% todennäköisyydellä menojaan huutelit sen perään tai et, joten älä turhaan haaskaa luoksetulokäskyä. Jos olet toiminut järkevästi, koira on alueella, jolla vahingoittumisen riski on pieni, ja vinttikoirat hukkaavat suomalaisessa maastossa saaliin yleensä kohtuullisen nopeasti. Omistajan kannattaa jäädä haahuilemaan alueelle, jolta koira lähti, istua alas ja koettaa ottaa rennosti. Todennäköisesti koira palaa puolen tunnin sisällä takaisin väsyneenä mutta onnellisena. Kun näin tapahtuu, sitä tietenkin kehutaan ylenpalttisesti eikä missään nimessä laiteta saman tien hihnaan, jos ei ole aivan pakko.

Jos koira tulee kutsuttaessa lähettyville mutta ei anna kiinni, asiasta ei kannata tehdä numeroa. Jatka matkaa. Anna koiran seurata. Istuskele, ihaile maisemia, sienestä. Silitä koiraa jos pystyt, mutta älä yritä napata sitä kiinni. Jossain vaiheessa sitkeimmätkin sissit yleensä tulevat kytkettäväksi vapaaehtoisesti, viimeristään siinä vaiheessa kun makupalat alkavat muistua vapaudesta huumaantuneen mutta nälkäisen koiran mieleen.

Ole reilu: jos nuori vinttikoira pääsee vahingossa tai tarkoituksella irti hihnasta, se todennäköisesti hepuloi ja juoksee ympäriinsä silkasta pinkomisen riemusta. On epäreilua (ja turhaa!) kutsua koiraa ennen kuin se on saanut pahimmat energiansa purettua. Samoin on epäreilua vaatia luoksetuloa ylivoimaisen houkutuksen edessä: uros ei takuulla tule, jos lähistöllä on kiimainen narttu. Ajokoira ei tule, jos se on päässyt saaliin jäljille. Nuori koira ei tule, jos se on juuri päässyt leikkimään kaverinsa kanssa. Turha hinkata. Valitse seuraava koulutustilanne paremmin.

DON’T PANIC

Vinttikoiran omistajan kannattaa kehittää hyvät hermot. Joka ainoa vinttikoira katoaa joskus omille teilleen, tai siltä omistajasta ainakin tuntuu. Näköpiiristä kadonnut lemmikki ei kuitenkaan välttämättä ole oikeasti kadoksissa. Vintti- ja ajokoirilla on muihin rotuihin verrattuna huomattavan suuri toimintasäde, ja usein ne tietävät täsmälleen, missä omistaja on, vaikka ihminen ei koiraa näkisikään. Jos koira on opetettu pitämään silmällä omistajansa liikkeitä ja käymään aina välillä ilmoittautumassa, ei haittaa vaikka avoimessa maastossa koira juoksisi kymmenien metrien etäisyydellä omistajastaan ja törmäisi toisiin koiriin tai ulkoilijoihin häntä aiemmin. Omistajalla tulisi olla raudanluja luottamus koiraansa: yksi kutsu ja päättäväinen suunnanvaihto sen kummemmin empimättä, ja koira seuraa. Kuka kaipaa palveluskoiramaista vieressä seuraamista ja katsekontaktia, jos vähemmälläkin selviää?

Mitä koirakirjoissa ei kerrota, osa 3: ovatko sekarotuiset terveempiä kuin rotukoirat?

Heti alkuun faktat tiskiin: rotukoirat ovat sisäsiittoisia. Rodun kuin rodun yksilöt ovat lähes kaikki sukua keskenään, ja kun sanotaan lähes kaikki, se tarkoittaa muutamin poikkeuksin kaikkia. Koiramaailmassa on kaikenlaisia lohdullisia termejä asialle: puhutaan linjaamisesta, rotupuhtaudesta, linjasiitoksesta ja ’ulkosiitoksesta’ kun tarkoitetaan, että esim. kymmenessä polvessa ei löydy yhteistä esi-isää. Näillä kaikilla tarkoitetaan sitä, että rotukoiran kuin rotukoiran taustalta löytyy reipasta insestiä. Nykyiset kenneljärjestöt sääntöineen pakottavat muutamin poikkeuksin kaikki rodut sisäsiittoisuuteen, koska roturisteyksiä ei ole sallittu sitten 1900-luvun alun. Näin onkin kätevästi onnistuttu luomaan rotuja, joiden yksilöitä on geneettisesti lähes mahdotonta erottaa toisistaan. On olemassa rotuja, joissa yksilöiden kymmenen polven sukusiitosprosentti voi ylittää 80%, kun täyssisarparituksellakaan ei päästä kuin 25 prosenttiin. Kasvattajat harvemmin hiiskahtavat asiasta pennunostajille – monet eivät välttämättä edes tiedä rotunsa todellista sisäsiittoisuutta.

Perinnölliset sairaudet ovat perinnöllisiä, koska ne – d’oh! – periytyvät genetiikan lakien mukaisesti. Rotukoirien sisäsiittoisuuden vuoksi sekä huonot että hyvät geenit ovat päässeet tiivistymään kannassa. Jos kantakoiria on alun alkaenkin tai myöhemmän geneettisen pullonkaulan vuoksi ollut vain muutamia, kaikilla nykyään elävillä yksilöillä on näiden kantakoirien geenit. Uutta verta ei useimmille roduille ole eikö tule, eikä täysin geenivirheistä puhdasta kantaa ole olemassakaan. Rotukoirien kantakirjat ovat pysyneet kiinni kautta koko nykymuotoisen koiranjalostuksen historian, ja ajatuskin niiden avaamisesta aiheuttaa monille harrastajille kylmiä väreitä. Sekarotuisten tahallinen tuottaminen on pahin solvaus, minkä keskiverto rotukoiraharrastaja pystyy kasvattajasta keksimään.

Miten rotukoirien sisäsiittoisuus liittyy sekarotuisten huhuttuun terveyteen?

Sekarotuisten oletettu terveys verrattuna rotukoiriin on sitkeä puheenaihe koiramaailmassa. Ei sellaista aihetta sivuavaa nettikeskustelua, johon joku sekarotuisen omistaja ei tulisi kehumaan moppensa pitkäikäisyyttä tai rotuharrastaja kertomaan, kuinka hänen entinen seropinsa kuukahti kaksivuotiaana luusyöpään.

Anekdotaalinen eli yksittäistapauksiin perustuva luulo ei kuitenkaan ole tiedon väärti. Ns. oikeassa elämässä sekä tiedemaailmassa on tiedetty jo pitkään, että keskimäärin sekarotuiset elävät pidempään ja terveempinä kuin keskimääräiset rotukoirat. Vakuutusyhtiöt lluonnollisesti tuntevat asian hyvin, ja maailmanlaajuisesti sekarotuisten vakuutukset ovat lähes säännönmukaisesti edullisemmat kuin rotukoirien. Tanskalaisessa tutkimuksessa sekarotuisten mediaani-ikä oli reilusti korkeampi kuin rotukoirien, samoin brittitutkimuksessa.

Pienet rotukoirat elävät yleensä pidempään kuin suuret, ja pienet rotukoirat elävät luonnollisesti keskimäärin pidempään kuin sekarotuiset ryhmänä. Keskimäärin pisimpään elävät pienet sekarotuiset. Terverakenteiset rotukoirat elävät hyvällä tuurilla pidempään kuin lyhytjalkaiset, lyttykuonolla kirotut sekarotuiset. Toisaalta, terverakenteiset sekarotuiset elävät todennäköisesti pidempään kuin samantyyppiset rotukoirat. Sisäsiittoiset sekarotuiset kuolevat todennäköisesti nuorempina kuin ulkosiitoksen tuloksena syntyneet seropit.

Jos ja kun hyväksytään se tieteellinen tosiasia, että sisäsiittoisuus aiheuttaa pidemmän päälle kannan heikkenemistä, syy sekarotuisten tilastollisesti parempaan elinajanodotteeseen on ilmeinen. Rotukoirat on vuosikymmenien saatossa rakastettu pilalle rotupuhtauden nimissä. Pelkkä sisäsiittoisuus ei vielä sinänsä ole ongelma ja pienilukuisia, sisäsiittoisia mutta terveitä populaatioita tavataan luonnossa yleisesti. Luonnossa tähän on kaksi syytä: mahdollisuus saada silloin tällöin uutta verta kantaan – ja koska ulkosiitoksen tuloksena syntynyt jälkeläinen on usein heteroosin ansiosta hyvin elinvoimainen, uudet geenit leviävät tehokkaasti populaatiossa – sekä ankara luonnonvalinta, joka armotta karsii kannasta heikot, sairaat tai ympäristöön sopimattomat yksilöt. Nykyinen rodunjalostus on tiukinta käyttökoirajalostusta lukuun ottamatta luopunut kummastakin.

Sekarotuisuus yksinään ei tee autuaaksi eikä paskasta saa timanttia

Jos mopsi risteytetään kiinanpalatsikoiran kanssa, jälkeläiset perivät todennäköisesti vanhempiensa sairaan rakenteen: muun muassa huonot lonkat ja hengitysvaikeudet. Huonolonkkaisuus tai liian ahtaat hengitystiet eivät oikeastaan ole sairauksia, vaan epänormaaliksi jalostetun rakenteen mukanaan tuoma väistämätön seuraus, vaikka tapana onkin viitata tällaisiin vaivoihin ”perinnöllisinä”. Nykyisen mopsin näköistä koiraa ei todennäköisesti ole mahdollista jalostaa ilman näitä sairaan rakenteen lieveilmiöitä, jotka riivaavat yhä suurempaa osaa kannasta. Kahden samalla tavalla kieroutuneen ulkomuodon omaavan rodun risteytyksellä ei siis ole mahdollista korjata rakenteellisista syistä johtuvia vikoja. Proosallisemmin sanoen paskasta ei saa timanttia: mopsin ja pekingeesin sekarotuiset pennut ovat suurella todennäköisyydellä rakenteellisesti yhtä sököjä kuin vanhempansakin.

Rotukoiraharrastajilla ei kuitenkaan ole syytä juhlaan, koska tismalleen samat vaivat periytyvät myös puhtaissa pekingeesi x pekingeesi- ja mopsi x mopsi -risteytyksissä. Näiden suhteen esimerkkisekarotuisilla ei mene sen paremmin eikä huonommin kuin vanhemmillaankaan. Jos unohdetaan rakenne ja siirrytään ns. oikeisiin perinnöllisiin sairauksiin kuten mopsien enkefaliitti, etenevä verkkokalvon surkastuminen (PRA), perianaalifistelia ja muut autoimmuunitaudit, sekarotuisten pentujen sairastuminen on kuitenkin puhdasrotuisia epätodennäköisempää, koska vanhemmat eivät todennäköisesti ole sukua keskenään.

Lyhyt johdanto perinnöllisyystieteeseen

Nisäkkäiden perinnöllisyystiede on monimutkaisempaa kuin vanhoissa koirankasvatusoppaissa esitellyt värien perinnöllisyyskaaviot antoivat ymmärtää, mutta yksinkertaistetaan hieman. Useimmat perinnölliset sairaudet ovat monogeenisiä, eli ne aiheutuvat yhdessä lokuksessa olevasta yhdestä tai kahdesta virheellisestä alleelista. (En aio selittää termejä tai perinnöllisyystiedettä sen kummemmin. Jos termit eivät ole tuttuja, katso vaikka wikipediasta). Polygeeniset sairaudet taas ovat monen tekijän summa: perinnöllisyyden lisäksi niiden puhkeamiseen vaikuttavat myös ympäristötekijät. Monia koirarotuja riivaavat allergiat ja sydänsairaudet lienevät parhaiten tunnettuja esimerkkejä polygeenisistä sairauksista, joiden periytyvyys on vahvasti osoitettu.

Monogeeniset sairaudet voivat periytyä joko dominoivasti tai resessiivisesti. Koirarotujen jalostuksen kannalta resessiiviset sairaudet ovat hankalimpia. Terveessä nisäkäspopulaatiossa resessiiviset sairaudet eivät helposti pääse vallalle, koska sairauden ilmenemiseen yksilö tarvitsee sairauden aiheuttavan alleelin molemmilta vanhemmiltaan. Suljetussa rotukoirapopulaatiossa tilanne on toinen. Koska rotukoirat ovat lähes kaikki enemmän tai vähemmän läheistä sukua toisilleen, samat resessiiviset geenit ovat päässeet moninkertaistumaan kannassa, ja sairauksia alkaa putkahdella yhä useammin. Ennemmin tai myöhemmin päädytään umpikujaan, jossa koko populaatiota vaivaa paitsi kokoelma perinnöllisiä sairauksia niin myös yleinen elinvoiman aleneminen. Jotkut rodut ovat jo nyt tällaisessa umpikujassa, mutta ilman roturisteytysten ja/tai rotuunottojen laajamittaista käyttöönottoa samaan jamaan päätyy yhä useampi koirarotu.

Ovatko sekarotuiset terveempiä kuin rotukoirat?

Ovat… ja eivät.  Sekarotuiset elävät keskimäärin pidempään ja terveempinä kuin rotukoirat, koska roturisteytyksissä geneettinen pakka menee sekaisin. Riski perinnöllisten sairauksien siirtymiseen eteenpäin jälkeläisille on pienempi kuin puhdasrotuisilla. Jos sekarotuisten vanhemmista vaikkapa vain toisellakin on terve rakenne, pennuilla on todennäköisesti paremmat mahdollisuudet välttyä myös liioitellun rakenteen mukanaan tuomilta ongelmilta kuin kahden liitoitellulla rakenteella paiskatun rotukoiran tai sekarotuisen jälkeläisillä. Jos saluki risteytetään napolinmastiffilla, osalla pennuista saattaa hyvinkin olla huonot lonkat – mutta pienemmällä todennäköisyydellä kuin kahden puhdasrotuisen napolinmastiffin pennuilla.

Toistelen sanoja riski, todennäköisyys ja keskiarvo aivan tarkoituksella, koska varmuudella tervettä koiraa ei saa mistään. Nuoria sekarotuisia kuolee perinnöllisiin sairauksiin ja rakennevikoihin siinä missä rotukoiriakin. On toki olemassa myös rotuja, jotka vielä toistaiseksi ovat suhteellisen terveitä. (Tosin ei liene olemassa sellaista rotujärjestöä, joka ei luonnehtisi rotuaan suhteellisen terveeksi. Jopa englanninbulldoggiyhdistys, joka edustaa melko varmasti yhtä sairaimmista roduista jonka voi Suomessa laillisesti ostaa, kertoo sivuillaan, että ”olennaisesti sairaampi kuin useimmat muut koirarodut englanninbulldoggi ei kuitenkaan ole”.) Todennäköisyydet ovat kuitenkin monirotuisten puolella, jos otanta on tarpeeksi suuri.

Huonolla tuurilla ja huonolla valinnalla pennunostaja saa sekarotuisestakin takuulla sairauksien raiskaaman murheenkryynin vaivoikseen. Sekarotuisten myyttinen terveys ei olekaan syy sännätä ostamaan kääpiökoiraristeytys lähimmältä suomea murtaen puhuvalta kaupittelijalta. Toisaalta, rotukoirien paperit eivät välttämättä ole sen parempi syy maksaa maltaita koirasta, jolle ei pystytä myöntämään sen kummempaa terveystakuuta kuin monirotuisillekaan.

Mitä asialle voisi tehdä?

On surullista, että asioiden ei välttämättä tarvitsisi olla näin. Miksi ihmeessä rotukoiraharrastajat haluavat antaa sekarotuisille kilpailuedun eliniän ja odotettavissa olevien sairauksien suhteen? Rotukoirat voisivat olla rutosti nykyistä terveempiä, ja populaation elinvoiman vaaliminen voisi olla kenneltoiminnan kantava voima. Koska suuri osa kasvattajista on käsittääkseni vastuullista sakkia, jotka aidosti rakastavat rotuaan ja huolehtivat linjojensa terveydestä niin pitkälle kuin nykyiset kenneljärjestöjen rotupuhtautta vaalivat säännöt sallivat, monen rodun tilannetta voitaisiin helposti parantaa avaamalla kantakirjat. Rotukoirajalostuksen alkuaikoina roturisteytykset ja maatiaiskannan käyttäminen olivat kenneltoiminnan arkipäivää, yksi työkalu kasvattajan mittavassa työkalupakissa. Miksi ihmeessä siitä on nykyisin tehty paitsi halveksittavaa niin myös äärimmäisen hankalaa?

Koiraharrastajat torjuvat usein roturisteytysten ja rotuunotettujen maatiaisyksilöiden käytön jalostuksessa sanomalla, että ”eihän niistä voi tietää, mitä niiden takana on”, jolla he tarkoittavat, ettei yksilön perimästä ole tarkkaa tietoa. Asenne on ymmärrettävä, mutta pohjimmiltaan harrastajat ovat väärässä. Sekarotuisten ja rotuunotettujen suurin vahvuus on nimenomaan se, ettei niiden geneettistä taustaa ole selvillä. Vie kuitenkin aikaa, ennen kuin kennelmaailma taipuu väistämättömän edessä, ja siihen asti pallo onkin ostajilla. Tarvitaan asennemuutos: puhdasrotuisten ongelmien vähättelystä, voivottelusta tai suoranaisesta tietämättömyydestä tulisi siirtyä tekoihin: pentuja voi ostaa kasvattajilta, jotka teettävät harkittuja ja perusteltuja roturisteytyksiä Kennelliiton luvalla tai ilman. Puhdasrotuista lemmikkiä haikailevat voivat ostaa koiransa rotuunotetuista vanhemmista tai kasvattajilta, jotka suosivat harvinaisempia linjoja tai maatiaiskantaa jalostustyössään. Pennunostajien pitäisi alkaa ajatella, ettei ole automaattisesti huono merkki, jos kolmen polven sukutaulussa on tyhjiä laatikoita. Jos ei kerta kaikkiaan pysty ostamaan roturisteytystä tai sen jälkeläistä, kannattaa suosia käyttökoirajalostusta, jossa vaativa käyttö toivottavasti karsii heikoimmat yksilöt jalostuksesta ja pitää sairaudet kurissa. Rotujärjestöjen aktiivit voivat koettaa vaikuttaa hallituksissa yleiseen ilmapiiriin, joka kokee velvollisuudekseen ’suojella’ rotua risteytyksiltä ja epäilyttävältä vieraalta vereltä. Kasvattajat voivat uskaltautua käyttämään risteytyspentujen jälkeläisiä omissa linjoissaan. Ja niin edelleen, yksi askel ja yksi koira kerrallaan.

Lisää luettavaa:

Kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen tuki-sivuston artikkelikokoelma
Inbred thinking
The Canine Diversity Project
Nouseva myrsky: mitä kasvattajien tulisi tietää immuunijärjestelmästä
Closed registries – dogs in the handbasket to hell

Mitä muuta koirakirjoissa ei kerrota?

Osa 1: Sisäsiisteysongelmat
Osa 2: Harmien ja hajuhaittojen ABC
Osa 4: Kuinka roturulettia pelataan

Mitä koirakirjoissa ei kerrota, osa 2 – harmien ja hajuhaittojen ABC

A niinkuin anaalirauhaset. Koirilla on peräaukon molemmin puolin rauhaset, jotka saattavat tukkeutua ja alkaa haista. Ne pitää tyhjentää käsin. Toimenpiteeseen on syytä varustautua kumihanskoilla. Erite löyhkää mädälle sillille. Tarvitseeko enempää sanoakaan?

B niinkuin BARF, jota ei kannata kokeilla kerrostalossa, ellei halua löytää rasvaisia broilerinroippeita matosta ja luita sohvasta. Haisee. Toinen vahva kandidaatti B-kirjaimelle ovat biohajoavat kakkapussit, joilla on ikävä taipumus biohajota turhan aikaisin.

C niinkuin Canikur ja muut oikeasti tehottomat ripulilääkkeet. Jotkut koirat ovat melkein aina ripulilla, mutta nekin jotka eivät ole, kehittävät varmasti ripulin viimeistään pitkillä automatkoilla tai silloin, kun olet töissä. Ripulipaskan poistaminen karvalankamatosta maksaa mattopesulassa kuudestakympistä ylöspäin.

D niinkuin debaakkeli. Enemmän tai vähemmän kiihtynyt mielipiteenvaihto, joka yleensä seuraa muita listalla mainittuja asioita. Debaakkeliin voivat osallistua perheenjäsenet, vastaantulijat, mielipidepalstojen kirjoittajat, toiset koiranomistajat ja tuntemattomat mummot.

E niinkuin esinahan tulehdus. Uroskoirien omistajille saattaa napsahtaa tällainen nakki (no pun intended), koska koirien esinahan alle kehittyy helposti tulehduksia. Esinahan tulehduksen tunnistaa siitä, että siittimen päästä valuu vihertävää, etovan hajuista eritettä. Tulehdusta hoidetaan tavalla, joka muistuttaa asiaan vihkiytymättömien ihmisten mielestä kovasti koiran runk… masturboimista. Toimenpiteestä ei ikinä ole kuvia koirakirjoissa.

F niinkuin furunkuloosi. Sitkeä tassutulehdus, joka aiheuttaa koirien tassuihin (tai pahimmassa mahdollisessa skenaariossa vaikkapa peräaukkoon) rakkuloita ja haavaumia. Ihme kyllä tämä vaiva ei aiheuta hajuhaittoja, mutta lääkkeenä käytettävät rasvat leviävät tassuista ympäri kämppää.

G niinkuin gyproc-levy, josta energisimmät koirayksilöt syövät työpäivän aikana itsensä läpi naapurin puolelle ja aiheuttavat debaakkelin.

H niinkuin helminauhapaska. Ruohoa, narua tai extreme-tapauksissa sukkahousuja syötyään koira paskantaa katkeamatonta ketjua, jossa pökäleet ovat helminauhan lailla kiinni toisissaan. Luonnollisesti ketju jää roikkumaan koiran perseestä, koira saa hepulin ja paska kulkeutuu kaikkialle. Tämä tapahtuu usein julkisella paikalla, ja ketju pitää tietenkin poistaa käsin. Fiksu omistaja pitää mukanaan ylimääräistä kakkapussia poisto-operaatiota varten. H tarkoittaa myös halitoosia eli kalmalle löyhkäävää hengitystä, jolla moni koira sulostuttaa huoneilmaa. Katso myös kohta I.

I niinkuin ilmavaivat. Geneven sopimus kieltää kaasuaseet, ja vireillä onkin useita oikeusjuttuja siitä, koskeeko kielto myös koirien pitämistä ihmisasunnoissa.

J niinkuin juoksuaika. Kaksi kertaa vuodessa narttukoiran omistajat joutuvat katselemaan koiransa takapäähän kiinnittynyttä turvonnutta donitsia. Verta on joka paikassa. Kuten niin moniin muihinkin listan kohtiin, tähänkin liittyy hajuhaittojen uhka.

K niinkuin kuola. Muita kandidaatteja ovat karvat, joita on joka paikassa, sekä kusi (katso V – virtsa).

L niinkuin latu. Joka saamarin niemi, notko ja saarelma vedetään Suomessa laduiksi heti tilaisuuden tullen, eikä sinne enää sen jälkeen ole koirakoilla asiaa. Vapaana olevilla koirilla on ikävä tapa löytää tiensä ladulle vaikka umpimetsästä ja käydä siellä paskalla, josta usein seuraa debaakkeli. Hiihtäjät ja koiranomistajat eivät yleensä tule toimeen keskenään, paitsi että molemmat ryhmät halveksivat koirahiihtäjiä.

M niinkuin mattopesulan alennukset. Kuvassa Lempi poseeraa useaan kertaan pesulassa vierailleella karvalankamatollamme. Vinkki kaikille uusille koira ja karvalankamatto -yhdistelmän omistajille: kannattaa kysyä pesulasta könttäalennusta heti, kun pentu tulee kotiin. Muita vaihtoehtoja: molo, jonka vuoksi uroskoirista on usein hankala löytää soveliaita kuvia joulukortteihin, tai madot, joiden potentiaalista enemmän kohdassa sisäloiset.

N niinkuin nylkytys. Uroskoirat nyt vain ovat ällöttävämpiä kuin nartut. Tuttavaperheen kääpipinseriltä piti takavarikoida sille vartavasten annettu panotyyny, kun koira nylkytti hullunkiilto silmissä vehkeensä vereslihalle. Tähän liittyy myös vaihtoehtoinen S-kirjain eli siemenneste väärissä paikoissa kuten sohvissa ja matoissa, mutta asiasta harvoin keskustellaan sivistyneessä seurassa.

O niinkuin oksennus. Sitä riittää, ja kuten useimmat listan asiat, se haisee. Tutustu myös oksennuksen ja matojen yhdistelmään kohdassa S – sisäloiset.

P niinkuin paska. Ehtymätön luonnonvara. Haisee. Kahden koiranomistajan keskustelu kääntyy vääjäämättä ennemmin tai myöhemmin paskaan: minkä väristä, kuinka kiinteää, koska sitä viimeksi tuli ja minkä verran. Paska herättää kuitenkin kiihtymystä paitsi yleisönosastoilla keväisin niin myös koiranomistajissa silloin, kun metsästä löytyy paskaa, joka ei olekaan omaa tuotantoa. Esimerkiksi raksamiehen paska on monien koirien mielestä kerrassaan voittamaton gourmet-herkku. Talvisin raksamiehen paskan korvaa hiihtäjän paska. Jos koira syö kumpaakaan, seuraa yleensä debaakkeli. P voi myös tarkoittaa punkkia, joiden takia ei kannata nukkua kesäisin koiran kanssa samassa sängyssä, tai paskatanssia, joka on eräänlainen koiran nopeatempoinen rituaalitanssi, joka edeltää ulostamista.

Q niinkuin quart. Tilavuusyksikkö=1,136 litraa, joka on minimimäärä oksennusta tai löysää, limaista ulostetta matolla silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa. Matosta ohi menneen eritteen määrä on aina enintään neljännesquart. (Q-kirjainta ehdotti terhi.)

R niinkuin ruskaa pakkasella. Ns. ruskaa pakkasella -tilanne syntyy, kun koirankakkapussissa on reikä, jota omistaja ei ole huomannut ajoissa, tai omistaja on erehtynyt käyttämään biohajoavaa pussia. Bubbling under: rapa, jota pitkäkarvaiset koirat kantavat sisään kilokaupalla, sekä ruvet, joita etenkin vinttikoirilla on jatkuvasti.

S niinkuin sisäloiset. Mikään ei kohota iloisen perhejuhlan tunnelmaa enempää kuin yllättäen matolle oksennettu vyyhti eläviä, vääntelehtiviä heisimatoja.

T niinkuin turpakäräjät. Debaakkelin äärimmäinen muoto. Vaihtoehtoisia valintoja: T niinkuin tiputtelu (ei kannata edes kysyä), T niinkuin tulehdus, T niinkuin täystuho.

U niinkuin uloste. Koska ulostetta on jo käsitelty, U voi tarkoittaa myös ummetusta, jonka kotihoitoon tarvitaan joskus kumihanskat ja rohkeata mielenlaatua.

V niinkuin virtsa. Riittoisaa ja haisevaa. Tästä on ihan oma blogikirjoituskin. V tarkoittaa teemaan sopivasti myös virtsankarkailua (steriloitujen narttujen ja vanhojen koirien vaiva).

Y niinkuin yskös. Moni koiraton ei uskokaan, mitä kaikkea koirat voivat yskäistä pihalle. Mikään ei herätä koiranomistajaa nopeammin kuin olohuoneesta kuuluva vaimea kakomisen ääni. Ylenanto eli oksennus alkaa tietysti myös Y-kirjaimella.

Zzzzzz niinkuin kovaääninen kuorsaus joka herättää koko huushollin. (Z-kirjaimen keksi Berry.)

Ä niinkuin ÄÄÄÄP!!! Kätevä yleiskielto tilanteisiin, jossa EI! tuntuu liian laimealta. Yleensä käytetään yskösten, väärässä paikassa suoritetun paskatanssin tai övereiden vetämisen keskeyttämiseen.

Ö niinkuin överit. Nimitys tilanteelle, jossa koira on päässyt käsiksi 25 kilon kuivamuonasäkkiin omistajan huomaamatta. Övereistä voi seurata yksi tai useampia tällä listalla mainituista asioista.

Kuten näkyy, vaikeat kirjaimet törkeästi ohitettu. Jos keksit hyvän puuttuvalla kirjaimella alkavan ällötyksen, ehdota sitä kommentissa ja lupaan lisätä sen krediittien kera. Lisää vaihtoehtoisia aakkosia löytyy kommenteista – kiitokset kaikille kuvottavia ehdotuksia keksineille, ja lisää saa toki ehdottaa.

Mitä muuta koirakirjoissa ei kerrota?

Osa 1: Sisäsiisteysongelmat
Osa 3: Ovatko sekarotuiset terveempiä kuin rotukoirat?
Osa 4: Kuinka roturulettia pelataan