Blogitaukoa pitelee

Eipä ole tullut päivitettyä, ei. Inspiraatio on hukassa. Tuntuu, että kaikki sanottavan arvoinen koirista on jo sanottu. Akvaarion kanssa menee niin hyvin, että blogin erikoisuudeksi muodostuneita inspiroituneita valitusvirsiä ei oikein saa aikaiseksi. Niin, ja onhan tuossa tuo pentu, josta pitäisi koulia esimerkillinen koirakansalainen, ja sehän on tunnetusti kokopäivätoimista puuhaa.

Eli katsotaan kirjoittamisen jatkamista sitten, kun juniori hallitsee taas rakkonsa ja impulssinsa. Hyvää alkanutta vuotta kaikille koiranomistajille ja akvaristeille!

Vuosi 2012 rantahiekalla

Millaista on herätä aamulla ja todeta, että pienimuotoista ja epäsäännöllisesti päivittyvää blogiasi on luettu yhden päivän aikana yli 10 000 kertaa? Hämmentävää, jännittävää ja kerrassaan odottamatonta. En todellakaan uskonut ensimmäisiä tekstejä kirjoittaessani, että jonakin päivänä Oudon rannan hiekka pomppaisi WordPressin suosituimpien suomenkielisten blogien päivittäistilaston ykköseksi ja onistuisi vieläpä vierailemaan listalla useaan otteeseen kymppitonnin päivän jälkeenkin.

Te blogini lukijat olette selvästi sekä kärsivällisiä että uskollisia: vaikka päivitysten välissä on pahimmillaan vierähtänyt kuukausia, viikottaiset kävijämäärät ovat silti aiheuttaneet epäuskoista hihitystä ja nolostunutta mielihyvää aina tilastoja katsellessani. Runsas kommentointi on ollut blogin suola ja miellyttävä yllätys, ja moni juttuidea on saanut alkunsa jonkun lukijan kommentista. Kiitos teille kaikille lukijoille, kommentoijille ja juttuja linkittäneille!

Klikkaa tästä nähdäksesi vuosiraportin.

Linkkivinkki: koiria ja koirakämppiä

Asunto- ja sisustuspornosivusto Design*Sponge esittelee koteja, joissa ei uskoisi olevan lemmikkejä – ellei todistusaineisto poseeraisi kuvissa yhtä kuvauksellisena kuin omistajiensa kadehdittavan tyylikkäät interiöörit. Missä ovat kaikki koirankarvat, muumioituneet putkiluut, kastikkeen tahrimat kongit ja epämääräiset läiskät valkoisissa seinissä?

Kaikki asunnot koirineen Design*Spongen artikkelissa.

Tähtien sota AT-AT -asu koiralle

Animaatiostudio LAIKAn Katie Mello suunnitteli Bones-whippetilleen melko päheän halloween-kostyymin.

All Terrain Armored Transport

Ensimmäiseksi ajattelin, että koiraparka, kuinka ihmiset voivatkaan kiusata lemmikkejään jne jne jada jada, mutta sitten muistin Reaverin viimetalvisen toppahaalarin, joka ei kylläkään näyttänyt läheskään yhtä katu-uskottavalta, mutta joka aiheutti salukille paljon pahempaa häpeää ja ahdistusta kuin Bonesin naamiaisasu. Eli siis päätän, että kuvan asu on erittäin cool. Parasta olisi, jos Bones voisi ampua silmistään lasersäteitä, mutta eiköhän tuo mene noinkin.

Lisäys: Kommentoija on oikeassa, Bones on italianvinttikoira eikä whippet. Hyvä minä.

[Via SuperPunch]

Kun tykkää eläimistä

Jäärä, mon amour

Mitä tarkoitetaan, kun joku sanoo rakastavansa eläimiä? Lemmikkiaiheisissa keskusteluissa eläinrakkaus nousee usein puheenaiheeksi. En voisi koskaan luopua koiristani, sanoo yksi. Eläimet ovat minulle kaikki kaikessa, sanoo toinen syöttäessään tehotuotetun broilerin siipeä hengitystievaivaiselle lyttykuonokoiralleen.

Lukemattomien muiden pikkutyttöjen lailla olin lapsena varsin eläinrakas, ja luulin pitkään, että minusta tulisi joko eläinlääkäri tai koirankasvattaja, mahdollisesti molempia. Kasvoin alkkisten ja mielenterveyshäiriöisten kansoittamassa huonomaineisessa betonilähiössä, enkä muista, uskalsinko käydä pyytämässä naapureiden koiria kävelytettäväksi. Koulussa  oli pakko teeskennellä pitävänsä hevosista, koska luokallamme kukaan tyttö ei ollut mitään, jos ei omistanut chapseja ja piirrellyt poneja vihkoon. Omaa ponia ei sentään ollut kenelläkään, mutta muistan vieläkin sen halveksunnan, jota sain osakseni silloiselta parhaalta kaveriltani, kun en osannut keventää läskipersettäni kuvitteellista ravia pinkovan lumihevosen kuvitteellisessa satulassa. Totta puhuen pelkäsin hevosia kuollakseni, eikä asiaa auttanut sekään, että pitkälle aikuisikään asti olin niille toivottoman allerginen.

Hevosten sijaan rakastin hyönteisiä ja muita pikkuöttiäisiä, joita keräsin äitini harmiksi kesäisin kerrostaloasuntoomme. Elätin kotisirkkoja, sammakonpoikasia, sittisontiaisia. Pääsin seuraamaan perhosten parittelua ja toukkien kehitystä munista aikuisiksi. Kerran yritin tuoda sisälle nuoren kyyn lasipurkissa (en onneksi saanut lupaa) ja eräänä kesänä olin saada selkääni, kun parvekkeella elättämäni muurahaispesä mursi terraarionsa saumat ja kylvi kotimme täyteen puuhakkaita kusiaistyöläisiä. Yhden talven verran minulla oli pienoiskokoinen matokomposti huoneessani. Seuraavana vuonna pelastin etanoita isoäitini puutarhanhoitovimmalta ja käytin taskurahani siihen, että ostin niille espanjalaista salaattia lähikaupasta.

Sitten muutimme omakotitaloon ja vanhempani innostuivat koiraharrastuksesta. Koiria oli ensin yksi, seuraavana vuonna kaksi ja siitä eteenpäin yhä useampia, kiihtyvällä tahdilla. Jossain vaiheessa vanhempani hakivat kennelnimeä, itse hommasin kehätoimitsijan oikeudet. Kävin Kennelliiton nuorisoleireillä, keräsin sukutauluja ja koiratarroja, jaoin muovinauhoja, kävin tottelevaisuuskursseilla. Uskoin vilpittömästi, että kaikilla koirankasvattajilla oli kattava yleissivistys ja pettämätön moraali. Paras koira oli tietenkin sellainen, jolla oli pisin tittelirimpsu nimensä edessä.

Yläasteella huomasin kauhukseni profiloituneeni luokan ”eläintytöksi”. Sanon ’kauhukseni’, koska Englannin aatelistoa ja mahdollisesti haukkametsästäjiä lukuun ottamatta eläinihmiset eivät ole olleet eivätkä koskaan tule olemaan cool. Tämä oli murrosikäiselle tytölle varsin kiperä dilemma. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin tajusin, että koiranomistajat ja jyrsijänäyttelyiden vakiovieraat elävät eri universumissa kuin muut, eivätkä he aina oikein osaa kommunikoida ns. tavisten kanssa. Huomasin, miten vaikeaa on olla eläimen omistaja olematta ’eläinihminen’, enkä kai vielä osannut päättää, kenen joukoissa olisin oikeastaan halunnut seistä. Tuhatjalkaisista tai tupajumeista en uskaltanut luokkatovereilleni hiiskahtaakaan.

Kiven alta löytyy uusia lemmikkejä

Samoihin aikoihin aloin huomata, että koiraihmisten maailman lait ja käytännöt eivät aina vastanneetkaan kauniita ihanteita, joita kirjoissa ja puheissa palvottiin. Lapsena sitä kuulee sivukorvalla kaikenlaista, kun aikuiset eivät osaa varoa kehän laidalla tai illanvietoissa puheitaan. Eivätkö jalostusurokseksi aiotun pennun kivekset laskeutuneetkaan? Eipä hätää, naapurikaupungissa toimii hyvin tunnettu puoskari, joka kaivaa ne esiin vaikka väkisin. Menestyikö kilpailevan kasvattajan koira näyttelyissä omia kasvatteja paremmin? Homma hoituu sutaisemalla karvanpoistoainetta sen turkkiin, kun omistajan silmä välttää. Tuliko kuritta kasvaneesta näyttelykoirasta sietämätön remmirähjä, jota omistajan voimat eivät riitä pitelemään? Tutulta kasvattajalta voi vuokrata sähköpannan, jolla piski pannaan hiljaisuudessa kuriin ja järjestykseen. Kariutuiko näyttelymenestys liian pitkään kieleen? Eipä hätää, amputoidaan osa pois. Mikä hämmentävintä, aika harvalla tuntui olevan syvällistä käsitystä genetiikasta tai varsinaista punaista linjaa harrastuksessaan/kasvatuksessaan: harrastettiin, koska rakastettiin eläimiä. Eläimet olivat elämäntapa.

Vuodet vierivät. Äitini kuoltua tulin eräänä keväänä ulkomaalaisesta yliopistosta lomalle kotiin, jossa lattioita peitti päiväkausien kusi ja paska, kun yhden aikuisen voimat eivät olleet riittäneetkään lauman ylläpitoon ja jatkuvaan siivoukseen. Koiria oli mukava omistaa, mutta niiden – etenkin kasvavien pentujen – hoito otti koville. Kulissit toki pidettiin huolella pystyssä ulospäin. Kuinkas muuten, kun ainoa sosiaalinen piiri koostui muista koiraihmisistä? En tiedä, kumpaa olisi pitänyt sääliä enemmän: virikkeettömässä ympäristössä saastan keskellä viruneita koiria vai niiden omistajaa, joka ei voinut luopua lemmikeistään menettämättä kasvojaan ystäviensä silmissä. Eläimethän olivat hänen elämäntapansa.

Koiraharrastukseni loppui siihen, moneksi vuodeksi. Mutta tässä sitä taas ollaan. Ihmisen voi viedä pois eläintarhasta mutta eläinrakkautta ei näemmä saa pois ihmisestä. Minulla on kaksi merivesiakvaariota, kaksi terraariollista hämähäkkejä ja kaksi koiraa, joten lienen niin syvällä eläinihmisyyden syövereissä kuin ns. tavis voi olla. Jostakin syystä en silti koe itseäni ’eläinihmiseksi’. Koirani – saati akvaarioni – eivät ole minulle kaikki kaikessa.

Töissä

Rakastanko eläimiä? Varmasti. Rakastanko niitä enemmän kuin ihmisiä? En usko. Olen varma, että nälänhädän tullen söisin koirani pois (vaikka vinttikoirasta saakin aika laihat eväät), enkä peruisi muuttosuunnitelmiani, jos akvaarioni eivät mahtuisi uuteen asuntoon. Olen kiintynyt koiriini, ainoisiin todellisiin lemmikkieläimiini, ja niiden ollessa parhaillaan poissa kotoa tunnen piinallista ikävää, mutta maailmani ei ole rakentunut niiden olemassaolon varaan. Minulla on muitakin kiinnostuksen kohteita, eikä ystäväpiirissäni ole montaa todellista koiraihmistä, joille lemmikit ovat elämänmuoto ja harrastus.

Tunnen läheisemmäksi sellaisen eläinrakkauden, jota tapaa eränkävijöiden, metsästäjien tai biologian kenttätutkijoiden keskuudessa ja jolle ei oikein ole suomenkielistä sanaa. Naturalismi? Luontorakkaus? Mitä se on, kun rakastaa koiriaan ja erakkorapujaan, mutta myös lehdellä kiiltävää hämähäkinseittiä, ikkunaan lentävää jäärää, haisevaa mutalätäkköä malluaisineen, alkueläimen uintisiimoja mikroskoopin alla, haulikon painoa käsissä ja kylmiössä riippuvaa jänistä? Miten määritellään ornitologien, eläinoikeusaktivistien tai limnologien eläinrakkaus verrattuna ’eläinihmisen’ eläinrakkauteen?

(Kaikki artikkelin kuvat ovat peräisin Hibahaban Flickr-galleriasta.)

Linkkivinkki: koiraleimasimet

Etsyssä kauppaa pitävä Kozue tekee tilaustyönä koira-aiheisia leimasimia. Hienoja, eikö vain? Varmasti hauskempi lahjaidea koiraharrastajalle kuin ne iänikuiset rotunaulakot, ikkunatarrat ja posliinipatsaat.

Tilaaja lähettää Kozuelle kuvan koirastaan, ja muutaman viikon kuluttua paluupostissa saapuu halutun kokoinen leimasin.

Kozue on heinäkuuhun asti kesälomalla, mutta siihen asti leimasimia voi ihailla Dog Milk -sivustolla.

[Via Lassie Get Help]

Vantaan kaupunki jyräsi jumit ja sepikät

Halavasepikkä (Hylochares cruentatus). Kuva: Jyrki Muona, Luonnontieteellinen keskusmuseo

Vantaan kaupungille kävi nolot: kaupungin viheralueyksikkö suoritti hakkuita kahden äärimmäisen harvinaisen kuoriaislajin esiintymisalueella. Mätäojan puisto Martinlaaksossa on yksi kahdesta halavasepikän tunnetusta esiintymisalueesta koko maailmassa, ja harvennushakkuuinnostuksessaan Vantaa tuli kerralla tuhonneeksi kymmenesosan halavasepikän pesäpuista. Alueella on tähän asti viihtynyt myös Euroopankin mittakaavassa harvinainen laikkujumi.

Vielä muutama vuosi sitten kuoriaisistaan ylpeä Vantaa julisti suojelevansa koko Mätäojan laakson. Alueelle teetätettiin ulkopuolisen konsultin johdolla hoitosuunnitelma, jossa pyrittiin sovittamaan yhteen alueen virkistyskäyttö ja luontoarvot. Sittemmin kuoriaiset ovat näemmä jotenkin oudosti pudonneet kartalta ja aluetta on virkistyskäytön nimessä siistitty rankalla kädellä.  Kyseessä on ilmiselvä luonnonsuojelurikos Sauli Niinistön hengessä:

Onko nyt viimeinenkin puu jätettävä pystyyn mätänemään, niin että kaikki metsämme rämettyvät läpipääsemättömiksi ryteiköiksi, joita kauniisti kutsutaan luonnontilaisiksi aarniometsiksi. Ja kaikki tämä vain sen takia, että jokainen tupajumi ja torakka saisi viettää monimuotoista ja onnellista elämää. (Sauli Niinistö Helsingin Sanomissa keväällä 1997)

Vantaan kaupungin hakkuissa oli varmasti kyse typerästä mokasta, mutta selvästi Suomen jumit, jäärät, nopsakit, pallokit, kärsäkkäät ja lukuisat muut öttiäiset tarvitsisivat oman puolestapuhujansa. Saimaannorppa ja liito-orava ovat onnekseen karvaisia, söpöjä ja helposti tuotteistettavissa, mutta näkisinpä päivän, kun Vantaan kaupunki vaihtaa vaakunaeläimekseen halavasepikän lohen tilalle.

Päivitys 2.2.2012: Tarina sai onnellisen lopun, kun Ely-keskus teki päätöksen halavasepikän elinalueen suojelemisesta.