Saako Suomessa metsästää vinttikoiralla?

Livre de chasse, Gaston Phebus, 1400-luku
Lyhyt vastaus: saa.

Pitkä vastaus: saa… mutta ei kannata.

On nimittäin niin, että pienin poikkeuksin metsästyskoiran rotua ei ole määritelty Suomen laissa. Poikkeuksen muodostavat hirvieläimet, joiden metsästykseen käytettävän ajavan koiran tulee olla säkäkorkeudeltaan alle 28 cm. Vinttikoira on tietenkin ajava koira eli hound siinä missä suomenajokoirakin, eikä mikään laki estä ottamasta vinttikoiraa metsälle mukaan, kunhan ei ajata sillä hirvieläimiä. Metsästää voi siis vaikka pekingeesillä, ja teoriassa vinttikoiraa voisi käyttää vaikka noutavana koirana sorsastuksessa jos omistaja niin keksisi tehdä. Useimmiten vinttikoiraihmiset taitavat kuitenkin haaveilla metsästävänsä puikkonokilla jäniksiä ja rusakoita.

Metsälle päästäkseen ei kuitenkaan riitä, että taluttaa tupsupannoitetun ylvään vinttikoiransa aamuvarhaisella puistoon ja päästää sen rusakon perään. Metsästäminen on Suomessa tarkoin valvottu ja säännelty harrastus. Jotta metsästys sujuisi laillisesti ja kaikkien pykälien mukaan, metsästäjä-wannabelta vaaditaan seuraavaa:

1. Metsästäjätutkinto ja metsästyskortti

Metsästyskortti on onneton pieni paperinpalanen, joka irtoaa suorittamalla riistanhoitoyhdistysten järjestämä kirjallinen koe. Koetta edeltävälle metsästäjäkurssille osallistuminen on vapaaehtoista mutta suositeltavaa, sillä kokeen oppimateriaalina on 333-sivuinen Metsästäjän opas sekä 128-sivuinen Metsästys- ja aselainsäädäntö. Jos sattuu kuulumaan metsästysseuraan ja sitä kautta Suomen Metsästäjäliittoon, metsästyskortin saa paperipalasen sijaan laminoituna korttina. Tutkinnon suorittamisen jälkeen tulee maksaa riistanhoitomaksu vuosittain, jotta kortti pysyy voimassa.

2. Oikeus metsästää maa-alueella

Kuten sanottua, missä tahansa ei voi metsästää. Lähtökohtaisesti metsästysoikeus on maa-alueen omistajalla ja metsälle halajavan on paras lähteä siitä ajatuksesta, että jos et itse omista jotain tiettyä metsää, sen omistaa joku muu eikä sinulla ole lupaa mennä sinne koirinesi, aseinesi ja maastohousuinesi rymyämään. Vinttikoirien omistajat ovat yleensä tottuneet suhtautumaan melko vapaamielisesti alueiden kiinnipitosäädöksiin, ja etenkin kunnan sekä valtion maita on totuttu ajattelemaan ei-kenenkään-ja-kaikkien maana koirien irtipidon suhteen. Moni saattaa tuntea houkutusta suhtautua yhtä liberaalisti alueiden metsästysoikeuksiin, mutta ei todellakaan kannata. Metsästysoikeudet ovat rahanarvoista kauppatavaraa, joihin liittyy myös riistan- ja metsänhoidollisia velvollisuuksia, eikä luvatonta metsästystä katsota hyvällä missään. Parhaimmillaan voi selvitä sakoilla, pahimmillaan saattaa löytää koiransa ammuttuna ojasta.

Omilla maillaan saa metsästää rauhoitus- ja metsästysaikojen puitteissa. Teoriassa maanomistajalta voisi kysyä lupaa käydä haluamallaan alueella metsällä, vaikkei itse niitä omistaisikaan. Käytännössä jälkimmäinen vaihtoehto on 95% varmuudella mahdoton, sillä yksityisten omistamat maa-alueet on yleensä lähes poikkeuksetta vuokrattu metsästysseuralle, jolloin maanomistajalla ei ole oikeutta antaa muiden metsästää omistamallaan alueella. Lupia pitää tällöin kysyä seuralta, joka ymmärrettävästi harvoin suostuu: hehän maksavat vuokraa oikeudesta metsästää alueella ja seurat ovat yleensä erittäin tarkkoja alueistaan. Metsästysseuran jäseneksi pääseminen taas on mystinen henkimaailman juttu, josta me kaupunkilaiset emme todennäköisesti ymmärrä mitään. Jos tuuli käy idästä, asut oikeassa pitäjässä, Venus ja Merkurius kohtaavat taivaalla oikeassa kulmassa, isoisäsi pelasti jatkosodassa naapurin Tepon korsuun hyökänneeltä venäläiseltä ja jos omistat oikein poikkeuksellisen hyvän hirvikoiran, saatat päästä haluamaasi metsästysseuraan. Siis jos edellisten lisäksi omistat ainakin 20 hehtaaria metsää, jonka voit luovuttaa seuran käyttöön.

Suomalainen vanhan liiton metsästysseura muistuttaa mystistä Illuminatia tai vapaamuurareita, joissa ikiaikaiset initiaatiomenot vallitsevat ja äijät muistelevat yhä sitä, kun vuonna 1972 joku toi hirvijahtiin jonkun helsinkiläisen pellen muilta kysymättä eikä seuran henki ole enää koskaan ollut entisensä. Nykyään on olemassa myös seuroja, joiden jäsenyys ei perustu maanomistukseen, ja tällaisten jäsenyys aukeaa yksinkertaisesti riihikuivalla rahalla. Toisaalta, näillä seuroilla ei sitten myöskään ole sitä maata omasta takaa, vaan seura järjestää yleensä jahtireissuja vuokramaalle muutaman kerran vuodessa. Tarpeetonta sanoakaan, että näille reissuille ei vinttikoira välttämättä ole kovin tervetullut, sillä omillaan metsässä pinkova hiljainen koira tulee todennäköisesti ryhmämetsästyksessä ammutuksi.

Yksinäiset ja maattomat voivat tietenkin metsästää valtion mailla, mutta siihenkin pitää hakea erillinen maksullinen lupa. On hyvä huomioida, että lupakauden aikana valtion metsätilkuilla saattaa olla useampia metsästäjiä yhtä aikaa, ja hiljaa juokseva vinttikoira on jälleen melkoisessa kuolemanvaarassa.

Jos aikoo liittyä seuraan ja tehdä siellä muutakin kuin toimia hirvenmetsästyksessä ajomiehenä – ja oletan, että vinttikoiranomistajat haluavat, sillä hirvenmetsästykseenhän vinttikoirilla ei ole mitään asiaa – vähimmäisvaatimuksena on yleensä metsästyskortin lisäksi aselupa ja jonkinmoinen ampumataito.

3. Aselupa, aseet ja ampumakoe

Metsästäminen riistan kiinni ajavalla koiralla on Suomessa harmaata aluetta, ei siksi että täällä erityisesti sorsittaisiin vinttikoiria vaan siksi, että maastomme on vinttikoirametsästykseen pääosin täysin sopimatonta. Lainsäätäjälle ei yksinkertaisesti ole tullut edes mieleen, että joku haluaisi varta vasten käyttää meillä metsästykseen koirarotua, jonka mahdollisuudet saada isäntänsä eräreppuun täytettä ovat vähäiset.

Oletuksena ajavan koiran käytössä on, että riista lopetetaan ampumalla. Ampumiseen voi käyttää joko tuliasetta tai metsästyslain hyväksymää jousipyssyä. Jälkimmäiseen ei tarvitse aselupaa, mutta vinttikoira + joku taljajousiviritelmä ovat sen laatuinen yhdistelmä, että metsästäjä tulee erittäin suurella todennäköisyydellä ampuneeksi koiransa ja löytänee muutenkin parhaimmat saaliinsa ABC-aseman noutotiskiltä.

Oli miten oli, metsästäjän tulisi siis pyrkiä itse lopettamaan saalis. Vinttikoiran kanssa ongelmaksi muodostuu tietenkin se, että koira voi saada riistan kiinni ja tappaa sen itse. Ottaen huomioon, että suomalaisessa metsämaastossa esim. jäniksen kiinni saaminen on parhaimmallekin vinttikoiralle harvinainen tapahtuma ja että myös tuikitavallinen ajokoira tai pystykorva voi joskus haksahtaa viemään jänöltä hengen, vinttikoiran käyttöä metsästyksen apuna ei voitane tällä perusteella kieltää, jos omistajan luvat ovat muuten kunnossa ja hänellä on mukanaan oikean tyyppinen ase.

Aseen hankinta aloitetaan miettimällä, millaista riistaa halutaan metsästää ja haetaan sen perusteella poliisilta hankintalupa. Aseluvan saamisen ehtona on harrastus, johon asetta tarvitsee, ja metsästysharrastuksen voi osoittaa metsästyskortilla. Kun ase on hankittu, se on kiikutettava poliisille tarkistettavaksi, jonka jälkeen haetaan hallussapitolupaa. Olisi tietysti myös suotavaa opetella ampumaan. Hirveä, kuusipeuraa, saksanhirveä, japaninpeuraa, metsäkaurista, valkohäntäpeuraa, metsäpeuraa tai karhua metsästettäessä tulee olla suoritettuna ampumakoe, mutta oletan useimpien metsästyksestä haaveilevien vinttikoiranomistajien jo muistavan, että puikkonokilla ei metsästetä edellä mainituista kuin karhua ja sitäkin (toivottavasti!) lähinnä teoreettisesti.

4. Ja siinäpä se.

Enää tarvitsee varmistaa metsästysajat, rauhoitusajat, oman metsästysalueen riistanhoitoyhdistyksen erikoissäännökset, sallityt riistakiintiöt, ajavien koirien kiinnipitomääräykset ja ei kun metsälle jalon ja ylvään tuulennopean vinttikoiran kanssa!

…Paitsi että ei. Vaikka metsästäminen vinttikoiralla Suomessa olisi mahdollistakin, en oikein ymmärrä, miksi joku haluaisi sitä väen vängällä harrastaa, kun hommaan paremminkin sopivia rotuja on.

Kun vinttikoiranomistaja ajattelee metsästystä, mielessä väikkyy jotakin tällaista:

Miten siistiä, haukka ja kaikki! Valitettavasti Suomessa vastaava meininki on haukkaa myöten melkein mahdotonta.

Salukini sai ensimmäisen rusakkonsa kiinni neljän ja puolen kuukauden ikäisenä. Vanhempana se on ollut mukana oikeallakin jänismetsällä. Sille on ammuttu jänis. Mikään ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että suomalaisessa metsästyskäytössä saluki tai mikä tahansa vinttikoirarotu on aika onneton. Meikäläinen todellisuus nimittäin näyttää tällaiselta:

Pohjoismaissa ei ole kehitetty vinttikoirarotuja, koska meikäläinen maasto ei sovellu nopealle ja näkönsä varassa metsästävälle koiralle. Vinttikoira tarvitsee aukeita, yhtenäisiä alueita tai kaniinin tapaisia saaliseläimiä, jotka eivät koskaan juokse naapuripitäjän puolelle. Suomalaisesta metsästä ei löydy kumpiakaan, ja pellolla metsästämisen estävät tehokkaasti maanomistuskuviot. Jos koira ajaa saaliin naapurin pellolle tai toisen metsästysseuran hallinnoimalle alueelle, sitä ei saa siellä kaataa. Tyypillisessä metsäryteikössä taas saalis katoaa koiran näkyvistä yhdeksässä tapauksessa kymmenestä. Vaikka jotkut vinttikoirat pyrkivät jäljittämään hukkunutta saalista nenänsä varassa, vinttikoirien suurin ongelma tyypillisissä suomalaisissa metsästystilanteissa on se, että niistä ei juuri kuulu ääntä. Jos tarkoitus on ampua jänis, pyssymiehellä ei ole mitään keinoa seurata ajon kulkua, ja on yhtä todennäköistä ampua yllättäen puskasta ilmestyvää koiraa kuin jänistä – etenkin jos erällä on samaan aikaan muita metsästäjiä, joille vinttikoiran hiljainen ajotapa on tuntematon. Suomalaisessa metsämaastossa ajotilanne voi myös helposti koitua vinttikoiralle kohtalokkaaksi, koska ne ovat niin nopeita. Metsään voi ajaa turvallisesti traktorilla mutta ei formulalla, ja todennäköisyys puhkaista silmä oksantynkään tai katkaista jalka kivenkoloon kasvaa vauhdin lisääntyessä.

Saako Suomessa metsästää vinttikoiralla? Saa, mutta ei siten kuin niiden omistajat ehkä haluaisivat. Voisiko Suomessa sitten ylipäätään metsästää vinttikoiralla kuten niiden omistajat haluaisivat? Yleensä ei. En koe kampanjointia vinttikoiratyyppisen ajometsästyksen virallistamiseksi Suomessa mielekkääksi, koska sellainen ei meidän olosuhteissamme olisi käytännöllistä tai edes järkevää. Huomattavasti suurempana epäkohtana pidän sitä, että haukkametsästys ei ole Suomessa laillista misään muodossa, vaikka kanahaukka (Accipiter gentilis) kuuluu jo valmiiksi laajistoomme ja suomalainen metsämaasto sopisi kanahaukan metsästyskäyttöön erinomaisesti. Saisivat samalla ne Kauppatorin lokitkin kyytiä.


Artikkelikuva: Gaston Phébus, Livre de chasse / Wikimedia Commons

Linkkivinkki: vinttikoirien historiaa

Coursing-mosaiikki

Muinaisilla roomalaisilla oli hyvä maku koirien suhteen. Antiikin historiaan keskittyvässä Tempus omnia revelat -blogissa esitellään canis vertragus eli vertragi, nykyisten greyhoundien esiäiti parintuhannen vuoden takaa.

Mielenkiintoinen on myös samasta blogista löytynyt linkki senaattori Arrianuksen coursing-oppaan englanninkieliseen käännökseen, jota on 1800-luvun tyyliin höystetty Shakespeare-lainauksilla ja kilometrien mittaisilla alaviitteillä. Kääntäjän huomautuksista ja runolainoista huolimatta opas on huikeaa luettavaa. Arrianuksen opus oli aikansa A Care of the Racing Greyhound: täydellinen opas vinttikoiran valintaan, koulutukseen, jalostukseen ja metsästyskäyttöön.

Monet Arrianuksen neuvoista ovat täysin päteviä vinttikoirien omistajille vielä tänäkin päivänä. Arvon senaattori muistuttaa, ettei laumaa täysikasvuisia vertrageja pidä päästää vapaasti temmeltämään keskenään (kennelkoppia ei vielä tuolloin ilmeisesti tunnettu) eikä aikuisten saa antaa riehua pennun kanssa. Talvisin tulee välttää vapaana juoksuttamista jäätyneellä maaperällä varvas- ja tassuvaurioiden välttämiseksi, eikä alle kaksivuotiasta koiraa tule käyttää metsästykseen ennen kuin se on kehittynyt aikuismittoihinsa.

Arrianusta lukiessa havaitsee, että liki 2000 vuotta sitten ihmiset pähkäilivät samojen ongelmien kanssa kuin me nykyiset koiranomistajatkin ja lukivat vieläpä melkein samanlaisia koirankoulutusoppaita. Kaksituhatta vuotta sitten joku joutui jynssäämään ripulin yllättämän vertraginsa ulosteita mosaiikeistaan, joku toinen taas haki Arrianukselta neuvoa helteessä ylirasittuneen metsästyskoiran virvoittamiseksi (Arrianus suosittelee raakoja kananmunia ja rajoitettua juottamista). Arrianuksen omat koirat saivat nukkua sängyssä ja kerjätä pöydän ääressä – ne osasivat jopa antaa tassua. Opaskirja vaikuttaa niin järkevältä ja modernilta, että kaksituhatta vuotta katoaa ja tekisi mieli lähteä Arrianuksen kanssa vinttikoirakisoihin turisemaan vaikkapa siitä, kuinka paljon me molemmat inhoammekaan koirapuistoja.

Metsästysvideoita vinttikoirista

Aiemmassa kirjoituksessa naureskeltiin kaikenkarvaisille meriselityksille, joita olen kuullut ihmisten antavan koiransa huonolle menestykselle vinttikoirien maastojuoksukokeissa. Yleisimmät syyt tuntuvat liittyvän saaliin ja vieheen erilaiseen käyttäytymiseen ja siihen, että koirien oikomista rangaistaan maastokisoissa, vaikka oikeassa metsästystilanteessa oikominen ja saaliin liikkeen ennakoiminen on ilmeisesti täysin normaalia. Oikea metsästystilanne kummittelee muutenkin varsin usein vinttikoirakokeita koskevissa foorumi- ja radanvieruskeskusteluissa.

Miten paljon oikea metsästystilanne sitten poikkeaa nykyisistä koemuodoistamme? Suomessa vinttikoirien käyttö metsästysvälineenä on paitsi laitonta myös vaikeaa, koska meiltä puuttuvat laajat aukeat alueet, joilla näöllään metsästävät koirat voisivat toteuttaa luontaisia taipumuksiaan. Koirien työskentelyä on vaikea nähdä livenä missään – satunnainen rusakonajo metsässä ei oikeastaan ole rodunomainen metsästystilanne – mutta onneksi nykyisin on YouTube ja modernit arabinuoret, jotka ovat viime aikoina innostuneet lataamaan koiristaan videoita nettiin. Jos jaksaa kuunnella taustalla pauhaavaa arabipoppia ja autontorvien tööttäilyä eikä kameran jatkuva heiluminen aiheuta epileptistä kohtausta, salukinomistajille on tarjolla runsaasti ilmaista oppimateriaalia.

Salukien sertifikaattimatka radalla on 480 metriä. Maastokoeradat puolestaan vaihtelevat neljästäsadasta kahdeksaansataan metriin, ja yhtään pidempää rataa pidetään äärimmäisen rankkana. Useimpien rotujen alkuperämaissa kilometri taas ei ole matka eikä mikään, kuten alla olevasta videosta näkyy (alussa on pari sekuntia valokuvia, sitten päästään tositoimiin).

Radalla häröilevien salukien omistajien yleisin selitys diskiin on yleensä se, ettei salukia ole kehitetty ratajuoksuun, ja moni meikäläinen saluki juokseekin maastokisoissa puhtaammin kuin radalla. Esimerkkivideon tilanne ei kuitenkaan juuri muistuta Vinttikoiraliiton maastokoetta vaan lähinnä ratajuoksua, jossa koirat lähtevät tiukassa rykelmässä suoraan kulkevan ja nopeasti etenevän saaliin perään. Meikäläisestä salukien ratajuoksusta tilanteen tietysti erottaa matkan huikealta tuntuva pituus ja se, että koirat eivät härki tai pahemmin vilkuile toisiaan edes lähdössä. (Katiskassa on video saman porukan järjestämistä salukien ratakilpailuista, jossa koriat juoksevat kameliradalla.)

Vaikka tilanne ei ole ”oikeaa” metsästystä vaan lähinnä eräänlaista extreme-coursingia (gaselli on varta vasten päästetty irti koiria varten, kuten tästä videosta näkyy), kyseessä on kuitenkin aito ajotilanne rotutyypillisen saaliseläimen perässä.

Seuraavassa videossa taas ajetaan jänistä Englannissa ennen nykyistä jäniksenmetsästyskieltoa, ja jälleen ero maastokoetilanteeseen on ilmeinen, vaikka saaliin käyttäytyminen onkin aavistuksen lähempänä maastokoetilannetta. Maastokokeessa viehettä vedetään paljon kauempana, mutta tässä koira kirjaimellisesti kääntyy viisipennisellä, eikä se todellakaan ennakoi saaliin liikkeitä pitkin peltoa.

En tiedä, kuuluuko suomalaisten maastokoetuomarien koulutukseen aitojen metsästystilanteiden seuraamista edes nauhalta, tai pidetäänkö vinttikoirien metsästyskäyttäymisen tuntemista ylipäätään olennaisena. Maastokokeen on toki tarkoitus simuloida metsästystä, mutta kyllähän kaikki tietävät, että kyseessä on tyylitelty urheilulaji.

Molemmista salukivideoista voi kuitenkin päätellä ainakin sen, että sekä maasto- että ratakokeissa salukit juoksevat matkoja, jotka ovat aivan liian lyhyitä mitatakseen koirien kykyjä rotutyypillisissä metsästystilanteissa. Salukin – ja miksei monen muunkin samantyyppisessä maastossa vastaavaa riistaa metsästävän vinttikoirarodun – kuuluisi olla kestävyysjuoksija, mutta kokeissamme palkitsemme näyttävästi harppovia sprinttereitä. Asiassa sinänsä ei ole mitään pahaa, koska suomalaista vinttikoiraa ei ole tarkoituskaan käyttää metsästykseen, ja viettiä tai sen puutetta molemmat koemuodot toki mittaavat varsin kelvollisesti. Itse kuitenkin toivottaisin Suomeenkin tervetulleeksi ruotsalaiset 780 metrin ratakokeet.

Palataksemme videoihin, tässä on kaksi galgoa jäniksen perässä:

Kahdenkaan koiran ajotilanteessa ei kummankaan kannata oikoa, koska saalis hukkuisi välittömästi. Vauhtikaan ei nouse koskaan yhtä kovaksi kuin maastokisoissa. Galgoista puheen ollen, netistä löytyi puolituntinen kooste Espanjan vuotuisista jäniksenajon mestaruuskisoista. Kohdassa 11:18 alkavassa lähdössä näkyy maastoa, jonka luulisi hiljentävän usein kuullut valitukset siitä, että näköesteet maastoradalla ovat epätyypillisiä vinttikoirien metsästystilanteissa. Samassa lähdössä näkyy myös, kuinka toinen koirista koettaa ennakoida kauas karanneen saaliin liikkeitä – ja hukkaa saaliin hetkeksi kokonaan. Koira ei kuitenkaan luovuta, kuten vieheen kadottaneiden meikäläisten maastojuoksijoiden usein näkee tekevän, vaan kirii parinsa pian taas kiinni.

Iso-Britanniassa vinttikoirien rotutyypillinen metsästystilanne on nykyisin usein tällainen:

Kyseessä on metsästysmuoto nimeltä lamping tai spotlighting, jota käytetään kaniinien kaltaisten tuhoeläinten kontrollointiin. Valo heijastuu eläinten silmistä ja paljastaa niiden sijainnin, ja kuten jokainen öisellä metsätiellä jäniksen perässä ajellut autoilija tietää, puput eivät yleensä tajua hypätä valokiilasta pusikkoon.

Lopuksi tyylikäs vahinkoajo, jossa hienosti ajava lurcher (greyhound x skotlanninhirvikoira) on vähällä saada kauriin kiinni: