Vuosi 2012 rantahiekalla

Millaista on herätä aamulla ja todeta, että pienimuotoista ja epäsäännöllisesti päivittyvää blogiasi on luettu yhden päivän aikana yli 10 000 kertaa? Hämmentävää, jännittävää ja kerrassaan odottamatonta. En todellakaan uskonut ensimmäisiä tekstejä kirjoittaessani, että jonakin päivänä Oudon rannan hiekka pomppaisi WordPressin suosituimpien suomenkielisten blogien päivittäistilaston ykköseksi ja onistuisi vieläpä vierailemaan listalla useaan otteeseen kymppitonnin päivän jälkeenkin.

Te blogini lukijat olette selvästi sekä kärsivällisiä että uskollisia: vaikka päivitysten välissä on pahimmillaan vierähtänyt kuukausia, viikottaiset kävijämäärät ovat silti aiheuttaneet epäuskoista hihitystä ja nolostunutta mielihyvää aina tilastoja katsellessani. Runsas kommentointi on ollut blogin suola ja miellyttävä yllätys, ja moni juttuidea on saanut alkunsa jonkun lukijan kommentista. Kiitos teille kaikille lukijoille, kommentoijille ja juttuja linkittäneille!

Klikkaa tästä nähdäksesi vuosiraportin.

Mainokset

Kun tykkää eläimistä

Jäärä

Jäärä, mon amour

Mitä tarkoitetaan, kun joku sanoo rakastavansa eläimiä? Lemmikkiaiheisissa keskusteluissa eläinrakkaus nousee usein puheenaiheeksi. En voisi koskaan luopua koiristani, sanoo yksi. Eläimet ovat minulle kaikki kaikessa, sanoo toinen syöttäessään tehotuotetun broilerin siipeä hengitystievaivaiselle lyttykuonokoiralleen.

Lukemattomien muiden pikkutyttöjen lailla olin lapsena varsin eläinrakas, ja luulin pitkään, että minusta tulisi joko eläinlääkäri tai koirankasvattaja, mahdollisesti molempia. Kasvoin alkkisten ja mielenterveyshäiriöisten kansoittamassa huonomaineisessa betonilähiössä, enkä muista, uskalsinko käydä pyytämässä naapureiden koiria kävelytettäväksi. Koulussa  oli pakko teeskennellä pitävänsä hevosista, koska luokallamme kukaan tyttö ei ollut mitään, jos ei omistanut chapseja ja piirrellyt poneja vihkoon. Omaa ponia ei sentään ollut kenelläkään, mutta muistan vieläkin sen halveksunnan, jota sain osakseni silloiselta parhaalta kaveriltani, kun en osannut keventää läskipersettäni kuvitteellista ravia pinkovan lumihevosen kuvitteellisessa satulassa. Totta puhuen pelkäsin hevosia kuollakseni, eikä asiaa auttanut sekään, että pitkälle aikuisikään asti olin niille toivottoman allerginen.

Hevosten sijaan rakastin hyönteisiä ja muita pikkuöttiäisiä, joita keräsin äitini harmiksi kesäisin kerrostaloasuntoomme. Elätin kotisirkkoja, sammakonpoikasia, sittisontiaisia. Pääsin seuraamaan perhosten parittelua ja toukkien kehitystä munista aikuisiksi. Kerran yritin tuoda sisälle nuoren kyyn lasipurkissa (en onneksi saanut lupaa) ja eräänä kesänä olin saada selkääni, kun parvekkeella elättämäni muurahaispesä mursi terraarionsa saumat ja kylvi kotimme täyteen puuhakkaita kusiaistyöläisiä. Yhden talven verran minulla oli pienoiskokoinen matokomposti huoneessani. Seuraavana vuonna pelastin etanoita isoäitini puutarhanhoitovimmalta ja käytin taskurahani siihen, että ostin niille espanjalaista salaattia lähikaupasta.

Sitten muutimme omakotitaloon ja vanhempani innostuivat koiraharrastuksesta. Koiria oli ensin yksi, seuraavana vuonna kaksi ja siitä eteenpäin yhä useampia, kiihtyvällä tahdilla. Jossain vaiheessa vanhempani hakivat kennelnimeä, itse hommasin kehätoimitsijan oikeudet. Kävin Kennelliiton nuorisoleireillä, keräsin sukutauluja ja koiratarroja, jaoin muovinauhoja, kävin tottelevaisuuskursseilla. Uskoin vilpittömästi, että kaikilla koirankasvattajilla oli kattava yleissivistys ja pettämätön moraali. Paras koira oli tietenkin sellainen, jolla oli pisin tittelirimpsu nimensä edessä.

Yläasteella huomasin kauhukseni profiloituneeni luokan ”eläintytöksi”. Sanon ’kauhukseni’, koska Englannin aatelistoa ja mahdollisesti haukkametsästäjiä lukuun ottamatta eläinihmiset eivät ole olleet eivätkä koskaan tule olemaan cool. Tämä oli murrosikäiselle tytölle varsin kiperä dilemma. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin tajusin, että koiranomistajat ja jyrsijänäyttelyiden vakiovieraat elävät eri universumissa kuin muut, eivätkä he aina oikein osaa kommunikoida ns. tavisten kanssa. Huomasin, miten vaikeaa on olla eläimen omistaja olematta ’eläinihminen’, enkä kai vielä osannut päättää, kenen joukoissa olisin oikeastaan halunnut seistä. Tuhatjalkaisista tai tupajumeista en uskaltanut luokkatovereilleni hiiskahtaakaan.

Juoksujalkainen (Hibahaba, Flickr)

Kiven alta löytyy uusia lemmikkejä

Samoihin aikoihin aloin huomata, että koiraihmisten maailman lait ja käytännöt eivät aina vastanneetkaan kauniita ihanteita, joita kirjoissa ja puheissa palvottiin. Lapsena sitä kuulee sivukorvalla kaikenlaista, kun aikuiset eivät osaa varoa kehän laidalla tai illanvietoissa puheitaan. Eivätkö jalostusurokseksi aiotun pennun kivekset laskeutuneetkaan? Eipä hätää, naapurikaupungissa toimii hyvin tunnettu puoskari, joka kaivaa ne esiin vaikka väkisin. Menestyikö kilpailevan kasvattajan koira näyttelyissä omia kasvatteja paremmin? Homma hoituu sutaisemalla karvanpoistoainetta sen turkkiin, kun omistajan silmä välttää. Tuliko kuritta kasvaneesta näyttelykoirasta sietämätön remmirähjä, jota omistajan voimat eivät riitä pitelemään? Tutulta kasvattajalta voi vuokrata sähköpannan, jolla piski pannaan hiljaisuudessa kuriin ja järjestykseen. Kariutuiko näyttelymenestys liian pitkään kieleen? Eipä hätää, amputoidaan osa pois. Mikä hämmentävintä, aika harvalla tuntui olevan syvällistä käsitystä genetiikasta tai varsinaista punaista linjaa harrastuksessaan/kasvatuksessaan: harrastettiin, koska rakastettiin eläimiä. Eläimet olivat elämäntapa.

Vuodet vierivät. Äitini kuoltua tulin eräänä keväänä ulkomaalaisesta yliopistosta lomalle kotiin, jossa lattioita peitti päiväkausien kusi ja paska, kun yhden aikuisen voimat eivät olleet riittäneetkään lauman ylläpitoon ja jatkuvaan siivoukseen. Koiria oli mukava omistaa, mutta niiden – etenkin kasvavien pentujen – hoito otti koville. Kulissit toki pidettiin huolella pystyssä ulospäin. Kuinkas muuten, kun ainoa sosiaalinen piiri koostui muista koiraihmisistä? En tiedä, kumpaa olisi pitänyt sääliä enemmän: virikkeettömässä ympäristössä saastan keskellä viruneita koiria vai niiden omistajaa, joka ei voinut luopua lemmikeistään menettämättä kasvojaan ystäviensä silmissä. Eläimethän olivat hänen elämäntapansa.

Koiraharrastukseni loppui siihen, moneksi vuodeksi. Mutta tässä sitä taas ollaan. Ihmisen voi viedä pois eläintarhasta mutta eläinrakkautta ei näemmä saa pois ihmisestä. Minulla on kaksi merivesiakvaariota, kaksi terraariollista hämähäkkejä ja kaksi koiraa, joten lienen niin syvällä eläinihmisyyden syövereissä kuin ns. tavis voi olla. Jostakin syystä en silti koe itseäni ’eläinihmiseksi’. Koirani – saati akvaarioni – eivät ole minulle kaikki kaikessa.

Huskies - II

Töissä

Rakastanko eläimiä? Varmasti. Rakastanko niitä enemmän kuin ihmisiä? En usko. Olen varma, että nälänhädän tullen söisin koirani pois (vaikka vinttikoirasta saakin aika laihat eväät), enkä peruisi muuttosuunnitelmiani, jos akvaarioni eivät mahtuisi uuteen asuntoon. Olen kiintynyt koiriini, ainoisiin todellisiin lemmikkieläimiini, ja niiden ollessa parhaillaan poissa kotoa tunnen piinallista ikävää, mutta maailmani ei ole rakentunut niiden olemassaolon varaan. Minulla on muitakin kiinnostuksen kohteita, eikä ystäväpiirissäni ole montaa todellista koiraihmistä, joille lemmikit ovat elämänmuoto ja harrastus.

Tunnen läheisemmäksi sellaisen eläinrakkauden, jota tapaa eränkävijöiden, metsästäjien tai biologian kenttätutkijoiden keskuudessa ja jolle ei oikein ole suomenkielistä sanaa. Naturalismi? Luontorakkaus? Mitä se on, kun rakastaa koiriaan ja erakkorapujaan, mutta myös lehdellä kiiltävää hämähäkinseittiä, ikkunaan lentävää jäärää, haisevaa mutalätäkköä malluaisineen, alkueläimen uintisiimoja mikroskoopin alla, haulikon painoa käsissä ja kylmiössä riippuvaa jänistä? Miten määritellään ornitologien, eläinoikeusaktivistien tai limnologien eläinrakkaus verrattuna ’eläinihmisen’ eläinrakkauteen?

(Kaikki artikkelin kuvat ovat peräisin Hibahaban Flickr-galleriasta.)

Miksi koirastani ei tullut remmirähjää – koirista ja koirankoulutuksesta yleensä

Kuva: Emmett @ Flickr

Remmirähjäysartikkelin kommenttiosastossa pyydettiin, että kun selvästi esitän koulutusgurua, niin miksen saman tien kerro salaista taikareseptiäni, jolla estetään koiraa kasvamasta remmirähjäksi. Melkoinen haaste, ottaen huomioon, etten ole koirankoulutuksen ammattilainen enkä mielelläni anna koulutusneuvoja, koska

a) ihmiset jättävät neuvot kuitenkin noudattamatta
b) ihmiset noudattavat niitä kirjaimellisesti lukematta koiraansa
c) joku vetää niistä herneen nenään.

En osaa neuvoa pomminvarmasti, kuinka koirasta kuin koirasta saisi kasvatettua kunnon koirakansalaisen. Vielä vähemmän osaisin kertoa, miten piintyneestä remmirähjästä kitketään ei-toivottu käytös pois. Sitä varten on liuta ongelmakoirakouluttajia, joista osa on varmasti parempia kuin toiset, mutta itseltäni ei riitä kompetenssia sille saralle. Ainoa asia, josta olen mielestäni pätevä kertomaan, on omien koirieni kehitys järkeviksi koirakansalaisiksi. Jokainen omistaja muokkaa tieten tai tietämättään koirastaan itsensä ja koulutusfilosofiansa näköisen, mutta monilta (itseni mukaan luettuna) menee usean koiran koko elinikä oppia, että sitä saa mitä vahvistaa, ja että useimmat koirien tavat ovat meidän muovaamiamme, hyvässä ja pahassa.

Ennen vanhaan riitti, että koira vartioi pihaansa, kuolasi isäntänsä saappaille ja ajoittain kävi töissä metsällä tai lammashaassa. Kaikenlaiset tunkeilijat piti karkoittaa ja parhaana pidettiin koiraa, jonka haukku raikui mahdollisimman kauas. Talutushihnasta ei kukaan ollut kuullutkaan. Nykyisin sen sijaan vaadimme koiriltamme aivan mahdottomia. Murtovarkaita ja epämääräisiä hiippareita saa ja pitää haukkua, postimiestä ei. Hurtta-merkkisen pehmulelun saa repiä, mutta sängylle asetettu design-tyyny pitää osata jättää rauhaan. Tassun antaminen on söpöä, jos tassut ovat siistit, mutta paheksuttavaa, jos koira on juuri rypenyt mutalätäkössä. Ulkona saa syödä ruohoa, mutta sisällä pitää jättää huonekasvit rauhaan. Koirapuistossa muille koirille saa haukkua, mutta lenkillä siitä saa huutia.

Lähipiirissä elää ajatusleikki Zeta Reticuli -planeetalla elävistä lonkerohirviöistä, jotka pitävät ihmisiä lemmikkeinään. Zetareticulilaiset puhuvat toisilleen kemikaalisignaalein ja elävät neliulotteisessa äänettömässä maailmassa. Yhteisen kielen löytäminen isäntiemme kanssa voisi siis olla varsin vaikeaa! Miltä sinusta tuntuisi, jos käsittämätöntä kemikaalikieltä erittävä lonkeroisäntä pakottaisi sinut aggressiivisen oloisen  Reiskan kanssa leikkikehään painimaan, koska ”ne tahtovat vain leikkiä ja selvittävät kyllä itse välinsä”? Tai jos zetareticulilainen välttämättä tahtoisi kylvettää sinut lannassa joka kerta, kun olet juuri käynyt suihkussa? Tai jos jokainen yrityksesi kommunikoida muiden ihmisten kanssa tukahtuisi siihen, että sinua ulkoilutetaan bring out the gimp -tyylisessä asussa, jossa puhuminen ja luonteva ruumiinkieli kävisivät täysin mahdottomaksi? Miten hyvin me suoriutuisimme siivon lemmikin virasta?

On hämmästyttävää, että koirat sopeutuvat kaupunkiolosuhteisiimme niinkin hyvin kuin useimmat niistä tekevät.

Hyvä hihnakäytös on temppu, ja sellaisena se pitää opettaa

Väittäisin, että suurin osa koirista reagoi vieraisiin lajitovereihin koettamalla pitää ne loitolla omasta laumastaan, ellei niille ole muuta opetettu. Hihnassa siivosti käveleminen on koulutuskysymys siinä missä tassun antaminen tai tunnistusnoutokin. Jos osaa opettaa pennun olemaan purematta ihmistä, osaa todennäköisesti opettaa pennun myös kävelemään hiljaa hihnassa. Useimmat ihmiset eivät vain kiinnitä hihnassa ääntelyyn läheskään niin paljon huomiota kuin hampaiden käyttöön tai edes vetämiseen.

Omille koirilleni on opetettu, että haukkuminen on sallittua lähinnä silloin, kun ne ovat vapaana. Sisällä tai hihnassa ei haukuta eikä riehuta. Jos tiellä tulee vastaan muita koirakkoja, koirani saavat katsoa niitä, mutta pysähtyä tai mölistä ei saa. Aivan sama, mitä muuta koira tekee, mutta matka jatkuu ripeästi pois ohitustilanteesta

Koulutus alkaa ensimmäisen kerran, kun viet uuden pentusi ulos, ja jatkuu sen koko elämän ajan

Pikkupentua on helppo komentaa, ja pikkupennun maailma romahtaa rangaistuksesta, jolle aikuiset koirat korkeintaan tuhahtaisivat säälivästi. Pentua on siis helpompi lahjoa, uhkailla ja huijata oppimaan hihnakäyttäytymisen salat kuin teini-ikäistä tai varttunutta koiraa. Valitettavasti ihmiset vain usein heräävät ajattelemaan remmirähjäystä vasta, kun ongelma on jo akuutti ja koira liki vuosikas tai vanhempikin. Väärin! Kuten useimmat asiat koirankoulutuksessa, remmirähjäyskin on helpointa kitkeä silloin, kun mitään remmirähjäystä ei vielä ole päässyt syntymäänkään.

Omat koirani eivät ole ikinä saaneet haukkua hihnassa, eivät edes pentuina. Ensimmäisestä kimeästä haukahduksesta kaikki kiva niiden elämässä loppui kuin seinään ja seurasi viisi minuuttia absoluuttista tylsyyttä tai jäätävää paheksuntaa (riippuen siitä, mitä koirankoulutusopasta olin sattunut juuri silloin lukemaan). Nameja pentuni saivat silloin, kun ne käyttäytyivät normaalitilanteessa normaalisti, eivät silloin kun poikkeustilanne on päällä. Normilenkillä palkkaan koiriani satunnaisin väliajoin vaikkapa hyvästä seuraamisesta tai kontaktin pitämisestä, mutta en ole ikinä käyttänyt nameja häiriötekijänä siirtämään koiran huomiota pois ohitettavasta koirakosta.

Koirani eivät ikinä tervehdi muita koiria hihnassa. En päästä yhtäkään vierasta koiraa niiden luokse, vaikka minun pitäisi olla töykeä mummoille, lapsille ja naapureille. Tuttuja koiria saa tervehtiä hillitysti, mutta kaikkinainen riekkuminen ja möykkääminen on kielletty niin kauan kuin hihna on kiinni pannassa. Aina tähän tietysti ei päästä, mutta ajatus on tärkein.

Jos kaikesta huolimatta vieras koira pääsee tulemaan iholle, minä kohtaan sen ja mahdollisuuksien mukaan karkoitan sen pois, oli kyseessä sitten puudelinpentu tai aikuinen rottweiler. Kovin lämpimiä naapurisuhteita en ole päässyt lähiseudun koiraihmisiin solmimaan, koska joudun säännöllisin väliajoin tiuskimaan naapurustolle pitämään kapiset rakkinsa pois omien hellanduudeleideni luota, mutta väliäkö hällä: koirieni tavoin minäkään en seurustele kuin harvojen ja valittujen ihmisten kanssa.

Opeta koira puhumaan koiraa – turvallisessa ympäristössä

Kaikki lienevät kuulleet juttuja siitä, kuinka koirista tulee vihaisia, jos ne eivät pääse moikkaamaan muita koiria lenkillä. Siitä en tiedä, koska omat koirani elävät natsikurissa kulmakunnan koirien tervehtimisen suhteen, mutta minunkin mielestäni koirat tarvitsevat kaltaistensa seuraa. Tässä vaiheessa ihmiset yleensä ajattelevat koirapuistoa, jota taas itse pidän light-juustoihin verrattavissa olevana perkeleellisenä keksintönä. Minun koirani leikkivät tuttujen koirien kanssa pelloilla tai metsissä – totta kai ilman hihnaa.

Ole reilu ja koirasi luottamuksen arvoinen

Käsi sydämelle: kuinka moni meistä on joskus pettänyt koiransa luottamuksen? Me hallitsemme niiden elämää kuin jumalat, ja valitettavan usein osoittaudumme arvaamattomiksi, äkkipikaisiksi jumaliksi. Säännöt muuttuvat kesken leikin: ensin koira ei saa tulla sänkyyn. Sitten se saakin, koska se on niin söpö ja omistajan jalkoja paleltaa. Sitten ostetaan uusi päiväpeitto, ja koira saa huutia, jos se hyppää kuraisilla tassuillaan sänkyyn. Tai vielä pahempaa: koira viedään koirapuistoon ottamaan turpaan vierailta sillä varjolla, että ”kyllä koirat selvittävät itse välinsä, leikkiähän tuo vain on”. Koirapuistosta ei pääse karkuun, ja omistaja seisoskelee hoomoilasena portilla ja katselee sakinhivutusta vierestä. Tekisi mieli komentaa muita koiria pois oman kimpusta, mutta kun ei kehtaa. Mitä ne muut minusta sitten ajattelisivat?

Johtajuudesta puhutaan paljon, mutta sen merkitys tuntuu olevan hukassa monelta. Johtajuus ei ole sitä, kuka menee ovesta ensin, vaan sitä, että olette koirasi kanssa saumaton tiimi, pelaatte samassa joukkueessa tilanteessa kuin tilanteessa. Hyvä johtaja kertoo selkeästi, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä, eikä muuta sääntöjä kesken kaiken. Koirat ovat laumaeläimiä, ja niillä on yleensä sisäsyntyinen tarve miellyttää omistajaansa. Ei ole niiden vika, että me olemme niin vaikeasti miellytettävissä.

Koiran tulisi voida luottaa siihen, ettei omistaja saata sitä epämukavaan tilanteeseen, jossa se joutuu tulemaan toimeen omillaan ilman ennakkovaroitusta. Hyvä pomo ei vaadi liikoja eikä oleta koiran olevan ajatustenlukija.  Omaa kiukkuaan ei pitäisi koskaan purkaa koiraan. Jos koira käyttäytyy väärin, ei pidä ajatella, että ”miksi oi miksi koirani on paska” vaan mennä itseensä ja pohtia, miksi on epäonnistunut kouluttajana kyseisen käytöksen suhteen. Toki on olemassa eläimiä, joita oikeasti vaivaa luonnehäiriö, mutta useimmat koirat eivät ole mitään saatanan sikiöitä, jotka testaavat tahallaan omistajansa hermoja tai jättävät huvikseen tottelematta käskyjä. Koiran käytökseen on aina joku syy.

Mieti ennen kuin ostat

Jos minulla olisi koirankoulutusideologia, se olisi varmaankin miksi tehdä asioita vaikeasti, jos ne voi tehdä helpolla. Siksi otin nartun. Nartut sopivat paremmin omaan käteeni ja niillä on vähemmän taipumuksia remmissä pullisteluun kuin uroksilla. Jos halajaa rotukoiraa, kannattaa valita rotu huolella ja kasvattaja vieläkin huolellisemmin. Jos pennun vanhempien luonnetestitulos on aivan onneton tai ylimaallisen korkea, mieti tarkkaan, kuinka paljon vaivaa haluat tulevaisuudessa nähdä mahdollisten käytösongelmien purkamiseen.

Jos haluat sekarotuisen, varaudu siihen, että karjalankarhukoiran ja saksanpaimenkoiran risteytyksellä voi olla suurempia taipumuksia remmissä rähjäämiseen kuin esimerkiksi greyhoundin ja irlanninsusikoiran kupeiden hedelmällä. Rescue-koiran kanssa ei ole mitään takeita mistään, ja kannattaa pohtia sitä tosiseikkaa, että kotimaiset koirat päätyvät yleensä kodittomiksi, koska niiden omistajat eivät ole syystä tai toisesta pärjänneet niiden kanssa.

Älä anna koiran tehdä päätöksiä

Sinähän se johtaja olet, joten koiran ei tulisi päättää juuri ikinä mistään. Pentu ei päätä, jäädäänkö lenkillä tuijottelemaan vieraita ihmisiä tai muita koiria. Sinä sen päätät. Jos annat pennun tehdä niin, vahvistat tietynlaista käyttäytymismallia. Koira ei myöskään saisi päättää, mihin suuntaan lenkillä mennään tai keiden kanssa seurustellaan. Jos aiot olla johtaja, käyttäydy kuten johtajan kuuluu ja huolehdi laumastasi kaikissa tilanteissa.

Ajatus koiran rankaisemisesta tuntuu useimmista epämukavalta. Itsekin kannatan positiivisia koulutusmenetelmiä, mutta jos tilanne vaatii, olen valmis vaatimaan koiralta opitun asian noudattamista. Avainsana on opittu. On typerää odottaa koiran tekevän sellaista, jota sille ei ole kunnolla ja kärsivällisesti ikinä opetettukaan, ja vielä typerämpää on rangaista koiraa, joka osaamattomuuttaan tai epävarmuuttaan jättää toteuttamatta omistajan tahtoa. Omat koirani olivat jo pentuina sen verran nössöjä, ettei niihin tarvinut kajota fyysisesti, ja rangaistus tarkoittaa tietysti eri koirille eri asioita. Rangaistus on sellaista, mikä on koirasta ikävää, tylsää tai ääritapauksissa kamalaa. Todella kiihtyneen koiran rankaiseminen on kuitenkin yleensä turhaa, koska kierrokset ovat liian korkealla, ja jo tämän vuoksi remmirähjäyksen korjaaminen vanhemmalla iällä vaatii kymmenkertaisesti aikaa ja vaivaa verrattuna pikkupennun koulutukseen.

Ota opiksesi

Olen aikanani omistanut remmirähjän, enkä tuolloin taittamattomuuttani saanut siitä kitkettyä huonoa käytöstä pois niin sitten millään. Opin kuitenkin koiraltani paljon, ja saan paljolti kiittää sitä nykyisistä hyvin (ainakin useimmiten!) käyttäytyvistä koiristani. Remmirähjääjältäni opin, että ongelmiin pitää varautua jo silloin, kun ajatus pennuista vasta kytee kasvattajan mielessä. Opin, että harva koira syntyy ongelmatapauksena – ongelmakoiraksi yleensä ajaudutaan omistajan suosiollisella avustuksella. Opin senkin, että koiranomistaminen ei ole helppoa. Ollakseen hyvä koiranomistaja ihmisen täytyy harrastaa ankaraa itsetutkiskelua, suunnitella, ennakoida, koettaa ajatella asioita kanssamme elävien avaruusolioiden eli koirien näkökulmasta. Minulle selvisi, että yksi teoria ei selitä kaikkea eikä yksi koulutustapa sovi kaikkiin tilanteisiin. Ennen kaikkea opin, että koirankouluttajaksi kasvetaan kantapään kautta. Täytyy tehdä virheitä, ennen kuin ne tunnistaa.