Linkki

Blogin pitäminen on vaikeaa, koska netistä löytyy kymmenittäin hauskempia ja osuvampia kirjoituksia kuin omat tekeleeni. Toisaalta, blogin pitäminen on helppoa, koska netistä löytyy kymmenittäin kirjoituksia, joihin voi linkata ja välttyä täten kirjoittamisen vaivalta.

Ajatusten Moisionjoki esittelee pennunostajatyyppejä:

Uhoilija

Tämä tyyppi tulee eikä meinaa: itsevarmuutta uhkuen ja rintaansa takoen kuin showpainija tai King Kong. Yhtään koiraa ei ole vielä koulutettu kisatasolle asti, mutta tästä seuraavasta tulee neloisvalio. Rodussa ei toki ole vielä yhtään neloisvaliota, mutta myymällä uhoilijalle pennun kasvattaja saa kunniaa ensimmäisen sellaisen kasvattajana – edellyttäen, että pentu on riittävän hyvä.

Jos kasvattaja innostuu ja myy uhoilijalle pennun, melko vahvoja tulevaisuusskenaarioita on yleensä kaksi: 1) koirasta tulee ihan kiva kotikoira, mutta edes terveystarkastuksiin sitä ei saada tai 2) koira tulee postimerkki hanurissa kasvattajalle takaisin viimeistään vuosikkaana.

Parhautta.

Ajatusten Moisiojoki – Älä tee näin: ohjeita pennunkyselijöille

Hyvä kasvattaja

Kaikki tietävät, että koiranpentu tulisi ottaa vain hyvältä kasvattajalta. Tämä on samanlainen kiistaton totuus kuin sekin, että pentu myydään vain hyvään kotiin. Kriteerit hyvälle ovat kuitenkin yllättävän vaikeasti määriteltävissä.

Itsestäänselvyydet

Hyvä kasvattaja ei ole typerys. Hän tietää, mikä on koiranpennun luovutusikä ja että pentua ei myydä auton takakontista Perä-Pihtiputaan Siwan parkkipaikalla.

Hyvä kasvattaja toivottaa pennunostajat tervetulleeksi kotiinsa tapaamaan koiriaan. Koirien elintilojen olisi syytä olla asianmukaiset, mutta etenkin ensikertalaisten pennunostajien on syytä tiedostaa, ettei monen koiran taloudessa välttämättä ikinä tuoksu ruusulle ja kärpäspaperit olohuoneen katossa eivät välttämättä kerro huonosta kennelinpidosta. Kenneleissä myös haukutaan usein ja paljon, mikä on aivan normaalia.

Kuka tahansa osaa kehua koiriaan, mutta hyvä kasvattaja pystyy kertomaan niiden huonoistakin puolista muutenkin kuin ulkonäön osalta. Tätä tehdessään hyvä kasvattaja muistaa, että suurin osa pennunostajista ei asu maaseudulla jumalan selän takana eikä omista erillisiä kenneltiloja. Jos hänen koiransa kusevat sisään, arastelevat vieraita tai kärsivät eroahdistuksesta päivisin, hyvä kasvattaja kertoo asian niin kuin se on ja selittää, mitä tällainen taipumus voi tarkoittaa kerrostalossa asuvalle.

Hyvä kasvattaja kasvattaa tervepäisiä elukoita eli koiria, jollaisten kanssa voisit itsekin kuvitella jakavasi arkesi.

Hyvä kasvattaja on itsekin tervepäinen. Koiraihmiset tuppaavat olemaan ns. suuria persoonallisuuksia, mutta joukkoon mahtuu keskimääräistä suurempi otos psyykkisesti häiriintyneitä ihmisiä sekä kaikenlaisia häslääjiä, jotka pidemmän päälle vetävät lokaan paitsi oman nimensä niin pahimmillaan myös kasvatinomistajiensa nimet. Jos valitsemastasi kasvattajasta liikkuu epämääräisen oloisia juoruja tai jos kasvattaja tuntuu sekaantuneen kaikenlaisiin outoihin kuvioihin, kannattaa mennä paikan päälle jututtamaan kasvattajaa kasvokkain. Jos tyypistä silloinkin välittyy hieman erikoinen tai epämääräinen kuva, etsisin koiran suosiolla muualta.

Toki on muistettava, että koiramaailman kantava energianlähde on kateus, ja menestyneistä kasvattajista juorutaan aina. Vaatii psykologista pelisilmää erottaa kateudesta johtuvat paskamyrskyt aidoista huolenaiheista.

Hyvä kasvattaja tekee selkeät sopimukset sijoituksista ja pentujen kaupoista paperilla. Hän täyttää omat velvoitteensa ajallaan eikä odota pennunostajilta ymmärtämystä sille, että rekisteröinti tai kasvatin jalostuskäytöstä maksettavat korvaukset ovat kuusi kuukautta myöhässä kasvattajan vaikean elämäntilanteen vuoksi.

Hyvä kasvattaja tuntee koiraharrastusta säätelevät lait, sopimukset ja pykälät muutenkin kuin kysymällä kaverilta tai nettipalstalta. Tämä on erityisen tärkeää, jos olette tekemässä jalostusoikeus- tai sijoitussopimusta.

Hyvä kasvattaja kertoo pennun hinnan oma-aloitteisesti ja säästää ostajan vaivalloiselta kiemurtelulta, joka syntyy suomalaisesta kulttuurista jossa hinnasta kysymistä pidetään moukkamaisena huonon pennunostajan merkkinä. Sillä kuitenkin on väliä, maksaako pentu 300 vai 3000 euroa.

Tittelirivit ja tulokset

Hyvä kasvattaja on ihminen, joka harrastaa menestyksekkäästi samaa lajia, jota itsekin aiot koirasi kanssa harrastaa. On hyvä, jos tuloslistoilla näkyy säännöllisesti hänen ksvattejaan, mutta olennaista olisi nähdä kasvattaja itse kisoissa säännöllisesti, tekemässä tulosta omilla koirillaan. Näyttelyihmiset hyötyvät, jos kasvattaja trimmaa ja valmistelee itse omien koiriensa turkit näyttelykuntoon, koska hän opettaa varmasti aloittelijoille homman kerralla oikein. Jos ei itse aio harrastaa, kasvattajan harrastamisilla ei ole niin väliä.

Hyvä kasvattaja arvostaa jalostustyössään tuloksia, mutta muistaa, että koiran kanssa pitää elää 24 tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa. Jalostustyön päämääränä ei saa olla se yksittäinen multivalio, jonka sisarukset ovat hermoheikkoja, sairauksien raiskaamia jalostuskukkasia.

Kennelliiton tai jonkin muun vastaavan järjestön jäsenkirja ja hienolta kalskahtava kennelnimi ei ole hyvän kasvattajan tae. Jos haluaa harrastaa monipuolisesti koiransa kanssa, sellainen olisi kuitenkin kasvattajalta syytä löytyä.

Bonukset

Kuka tahansa osaa sanoa, että ”No nyt meni kyllä perkele metsään, idiootti” kun olet taitamattomuuttasi tunaroinut koirasi koulutuksen kanssa. Hyvä kasvattaja osaa paitsi sanoa sen niin myös kertoo, kuinka itse aikoinaan mokasi lähes samalla tavalla ja kuinka tilanne silloin korjattiin.

Hyvä kasvattaja ymmärtää, että myydessään koiran hänen määräysvaltansa siihen päättyy. Hän tietää kuitenkin, että kaikesta huolimatta hän on todennäköisesti ensimmäinen ihminen, jolle soitetaan, kun koiran kanssa menee jokin vikaan.

Hyvä kasvattaja ei oleta, että kasvatit tulevat välttämättä aina toimeen keskenään vain siksi, että ovat sukua.

Asiansa osaava kasvattaja ei myöskään oleta, että kasvattien omistajat tulevat aina toimeen keskenään vain siksi, että heillä on koira samalta kasvattajalta. Kunnon kasvattaja tietää, että paras mahdollinen kiitos onnistuneesta kasvatustyöstä on se, kun pennun kerran ostanut perhe palaa saman kasvattajan luokse ostamaan seuraavaa koiraansa, mutta ymmärtää, ettei ole henkilökohtainen loukkaus, jos perhe päätyy ostamaan pennun toiselta kasvattajalta.

Hyvä kasvattaja ei oleta, että kasvatinomistajat jakavat samat mielenkiinnon kohteet, harrastukset ja elämänarvot kuin hän itse. Hän ymmärtää, että vaikka koiraharrastuksen ulkopuolella ei olisi jonkun ihmisen kanssa välttämättä ikinä tekemisissä, hän voi kuitenkin olla ihan ok pennunomistaja. Hyvä kasvattaja ei anna erilaisten ideologioiden sekoittua koiraharrastustukseensa.

Aloittelevat kasvattajat voivat olla hyviä kasvattajia, mutta etenkin ensikertalaiselle pennunostajalle olisi eduksi, mikäli kasvattajalla olisi laaja kokemus koirista yleensä.

Hyvä kasvattaja selvittää mahdolliset ristiriidat kasvattiensa omistajien kanssa muualla kuin nettipalstalla tai Facebookissa.

Asialleen omistautunut kasvattaja saattaa tehdä kaikenlaisia muitakin sankaritekoja, kuten peruuttaa tarvittaessa lumihankeen juuttuneen kädettömän kasvatinomistajan auton takaisin tielle (terveisiä vaan sinne Jokikuntaan).

Mistä hyvän kasvattajan löytää?

Jostain syystä monilla ihmisillä tuntuu olevan koiran hankinnan kanssa julmettu kiire. Perhe päättää, että koira olisi kiva, ja sitten se koira onkin saatava heti seuraavalla viikolla. Innokkaat ensikertalaiset soittelevat yhdistysten pentuvälitykseen, lukevat paikallislehden ”Myydään lemmikkejä” -palstaa, selailevat eläinsuojeluyhdistysten sivuja kodittomien rekkujen toivossa. (Jos tunnistat tästä itsesi, niin käy lukemassa kodinvaihtajista ainakin tämä.) Näillä keinoin voi löytyä hyvä kasvattaja ja mukava lemmikki, mutta yhtä todennäköistä on, ettei löydy.

Jos haluaa tehdä koiran hankinnan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja varman päälle, kannattaa kehittää pakkomielteenomainen innostus nettipalstojen ja -sivujen lukemiseen. Ei uskoisikaan, mitä kaikkea voi oppia kasvattajista vakoilemalla vaikkapa vanhoja viestiketjuja rotupalstoilla (esimerkiksi nyt vaikka tämä). Harrastusorientoituneet pennunostajat voivat lisäksi alkaa seurata tuloslistoja. Kennelliiton tietokanta KoiraNet paljastaa sekin osaltaan yhtä sun toista. Ystävien suositukset voivat olla kullanarvoisia.

Kun menee tapaamaan kasvattajaa, olisi hyvä tiedostaa, että lähes kaikki koiraihmiset ovat omalla tavallaan hulluja. Ostajan pitääkin päätellä, onko valittu kasvattaja hyvällä tavalla höpsähtänyt vai epäilyttävä sekopää. Monet koiraihmiset puhuvat paljon ja mielellään, ja järkevä ostaja miettii jo etukäteen kysymykset, joihin hän haluaisi vastaukset vierailunsa aikana. Jos vastauksia ei meinaa saada tai kasvattaja välttelee kysymystä, olisin varuillani. Samoin, jos kasvattaja puhuu yhtenään itsestään ja omista edesottamuksistaan koiriensa sijaan. Et kuitenkaan ole etsimässä uutta parasta ystävää vaan ihmistä, joka pystyy myymään sinulle halutunlaisen lemmikin. Hyvä kasvattaja uskoo omaan tietotaitoonsa ja kertoo koiraharrastuksestaan mielellään, mutta teidän ei tarvitse olla sielunkumppaneita minkään muun asian suhteen.

Uskon, että kelvollisia kasvattajia on reilusti enemmän kuin huonoja ja hyviäkin vaikka millä mitalla. Mitä kokeneempi pennnunostaja, sen pienemmäksi kasvattajan rooli hänen ja pennun elämässä muodostuu. Ensikertalaiselle hyvä kasvattaja on kuitenkin painonsa arvoinen kultaa, ja hänen kannattaisi käyttää huomattavasti suurempi osa koiran hankintaan kuluvasta energiasta kasvattajien vertailuun kuin söpöillä kuvilla koristeltujen pentumainosten tiirailuun.

Lue myös nämä

Juha Kareksen ohjeet rotukoiran hankintaan. Kirjoitettu vannoutuneen näyttelyihmisen ja -kasvattajan näkökulmasta, mutta sisältävät paljon asiaa uusille rotukoiran ottajille.

Kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen tuki ry:n pennunosto-opas sekä hyvä lista kasvattajalta kysyttävistä kysymyksistä (pdf).

—

Koska tangoon tarvitaan kaksi, seuraava kirjoitus käsittelee sitä, millainen on hyvä pennunostaja ja miten sellaiseksi tullaan. Koska en itse kasvata, otan oikein mielelläni vastaan kasvattajien toiveita pennunostajille vaikkapa sivupalkissa näkyvään sähköpostiosoitteeseen tai kommenttiosioon.

Mitä koirakirjoissa ei kerrota, osa 4: roturuletti

Koirat ovat rasittavia ja tulevat kalliiksi. Niillä on ällöttäviä tapoja. Koirat herättävät sinut kello kolmelta yöllä kertoakseen, että nyt tuli ripulipaska karvalankamatolle, ne aiheuttavat noloja tilanteita ottamalla itseltään suihin mummolassa, ne murisevat naapurin lapsille, möykkäävät pahviseinäisessä kerrostalossa työpäivät eivätkä ikinä käyttäydy kuten koulutusoppaissa tai omistajan ruusunpunaisissa unelmissa oletetaan. Ne täyttävät siististi stailatun kotisi karvoilla ja kuralla. Koirat haisevat ja piereskelevät, huohottavat ärsyttävästi, raiskaavat sohvatyynyjä. Koiranpentujen aivot toimitetaan jälkitoimituksena, jos toimitetaan.

Pahinta on, että kun vuosien hinkkauksen ja ristiriitojen jälkeen sovitte vihdoin yhteen kuin vanha aviopari ja ymmärrätte toisianne niin hyvin, ettei sanoja tai talutushihnoja enää tarvita, koira menee ja kuolee vanhuuteen. Sydämesi särkyy ja lisäksi joudut aloittamaan kaiken alusta seuraavan naskalihampaisen mielipuolen kanssa.

Kaikesta huolimatta ihmiset kuitenkin päätyvät hommaamaan koiria, mikä on hienoa ja kannatettavaa. Jostain syystä aiheesta kirjoitetut oppaat eli ne otsikossakin dissatut koirakirjat lähestyvät yleensä aihetta lähinnä kuluneimmasta mahdollisesta näkökulmasta: haluat siis koiran. Siistiä! Seuraavaksi esittelemme n. 200 koirarotua sanoin ja kuvin, valitse niistä sopivin. Onnea matkaan!

Perse edellä puuhun eli kuinka roturulettia pelataan

Useimmat koiraa harkitsevat ihmiset aloittavat siis projektinsa lukemalla rotuoppaita tai tekemällä koirarotutestin netissä. Jos hankittava koira on ensimmäinen, valintaperusteena on yleensä ulkonäkö, höystettynä rotuoppaan avuliailla symboleilla ja luonnehdinnoilla: ”sopii lapsiperheeseen”, ”tarvitsee paljon liikuntaa”, ”vaatii peruskoulutuksen”.

Rodunvalintaruletit uskottelevat, että meille kaikille on olemassa täydellinen rotu. Kuinkapa ei olisi, rotujahan on yli 300, ja jokaisella on – rotukirjojen ja rotujärjestöjen mukaan – omat ainutlaatuiset luonteenpiirteensä ja ominaisuutensa.

Ainutkertaisista ominaisuuksista puheen ollen, koiraihmiset kertovat usein löytäneensä oman rotunsa, jolla on niin ainutlaatuisia luonteenpiirteitä, että mikään muu rotu ei pääse lähellekään. Epäilen vahvasti, että kyseessä on joko sitkeä meemi tai itsepetos. Mistä ihmiset tietävät, millaisia muut rodut ovat, jos heillä on ollut vain tietyn rotuisia koiria? Entä jos omistaa kaksi samanrotuista koiraa, joiden luonteet poikkeavat toisistaan, kuten usein tapahtuu – kumpi niistä on se alkuperäinen, oikea rodun edustaja? Olisiko vaikka korthalsingriffonin luonne niin erityisen ainutlaatuinen korthalsingriffonin omistajien mielestä, jos ne yllättäen muuttuisivat mopsin näköisiksi? Miten korthalsingriffonin ainutlaatuinen luonne poikkeaa saksanseisojan ainutlaatuisesta luonteesta?

Yritän tässä varovaisesti vihjata, ettei välttämättä ole järkevää aloittaa koiranhankintaa pohtimalla, onko vaikka schapendoes juuri minulle sopivampi kuin lagotto romagnolo. Huolimatta kasvattajien ja kenneljärjestöjen sitkeistä pyrkimyksistä viimeisten sadan vuoden aikana, koirayksilöt rodun sisällä eivät ole toistensa klooneja – paitsi ehkä ulkonäöllisesti. On totta, että rotutyyppien välillä on eroja: kovaluonteisinkin vinttikoira on yleensä pehmeä verrattuna terrieriin, ajokoiria on keskimäärin vaikeampi kouluttaa pysymään pihalla kuin paimenkoiria, seisovat lintukoirat häsläävät enemmän kuin isot molossit. Luonteen kannalta koiratyypillä on merkitystä, rodulla ei niinkään. Luonnetestitilastoja selaamalla näkee, millaisia eroja koirien luonteissa on, vaikka olisivat kuinka samaa rotua.

Asunnossani on tilaa 55m2, bruttopalkkani 3200 euroa kuussa, sisustukseni on sinisävyistä ja seurustelen pääasiassa pk-seudulla asuvien pyöräilijä-hipstereiden kanssa. Mikä koirarotu minulle sopisi?

Toinen ongelma rotusuosituksissa ja -oppaissa ovat täysin hatusta vedetyt valintakriteerit. Samoilla testivastauksilla roturuletit arpovat varsin toisistaan poikkeavia rotuja. Haluatko lyhytkarvaisen ja lapsiperheeseen sopivan koiran, asut kaupungissa kerrostalossa eikä sinulla ole harrastustavoitteita? Rotutestit auttavat, kuten kuvista näkyy.

Samantyyppisiä tuloksia saa, jos aloittaa netissä ”Suositelkaa minulle rotua” -ketjun. Viisi ensimmäistä ehdottaa omaa rotuaan, seuraava sanoo hommanneensa juuri stabyhounin pennun ja olevansa aivan täydellisen rakastunut rotuun (siis oikeasti, kuka muka ei ole ihastunut vasta hankittuun koiranpentuunsa?), pari kommentoijaa innostuu vertailemaan venäjänajokoiran ja suomenajokoiran olennaisia luonne-eroja ja sopivuutta lapsiperheeseen, kun huomattavasti tärkeämpää olisi pohtia ensin halutun koiran tyyppiä ja tehdä lopullinen rotuvalinta vasta viimeisenä. Rotuesittelyjen lukemisen sijaan kannattaisi pohtia, mihin tarkoitukseen koira tulee ja miten vaivaisen (vaivalloisen?) otuksen kanssa on valmis jakamaan elämänsä seuraavien vuosien ajan. Ensikertalaisen kannattaisi myös ehkä mieluummin kysyä, minkä tyyppisen koiran kanssa hän aiheuttaa vähiten vahinkoa, jos kaikki ei menekään kuin Strömsössä.

Jos tarvitsee auton, jolla voi kuskata perhettä mökille ja citymarkettiin, ei kannata ostaa kaksipaikkaista urheiluautoa. Jos tykkää eniten maailmassa nukkua, pelata tietokoneella ja syödä, bordercollien ostaminen ei ole järkevää, vaikka miten uskottelisi itselleen skarppaavansa siinä vaiheessa, kun koira on kotona. Joo, kyllä uusi koira aina aktivoi harrastamaan… noin parin viikon ajan. Enintään. Ihmiset, joille sopii aktiivinen palveluskoira tuppaavat yleensä olemaan perustyypiltään eräänlaisia henkisiä partiolaisia, joilta löytyy itseltään viettejä ja draivia harrastamiseen vähintään yhtä paljon kuin koiriltaan. Tiedätte, keitä olette. Meille muille saattaa riittää vähempikin kuin käyttölinjainen belgianpaimenkoira.

Valhe, emävalhe ja ”perusterve rotu”

Luonnollisesti kaikki haluavat mahdollisimman terveen koiran. Tässä vaiheessa rotuoppaat ja aina yhtä avulias internet yleensä neuvovat perehtymään valitsemasi rodun terveystilanteeseen. Tämä onkin varsin kannatettavaa, mutta entä, jos valittu rotu on terveydeltään jo valmiiksi susi? On tietysti olemassa sileäkarvaisia noutajia, cavalierkingcharlesinspanieleja tai taskandoggeja, jotka ovat terveempiä kuin rotunsa keskimäärin ja epäilemättä löytyy kasvattajia, jotka liputtavat linjojensa terveyden puolesta, mutta joidenkin rotujen terveystilanne on katastrofaalinen ja ”terveen” määritelmä niiden piirissä lähinnä suhteellinen.

Sekä rotukirjoilla että netissä jaettavilla suosituksilla on ikävä taipumus esitellä rodut parhaassa mahdollisessa valossa, oli kyse miten sököstä muotopuolesta tahansa. Mistä lähtien shar pei on ollut palveluskoira? Elävätkö ne todella keskimäärin 12-14 vuotta ja mihin tieto odotettavissa olevasta eliniästä perustuu? Turkinhoito voi olla ”vähänen”, mutta mihin unohtui tulehtuneiden ihopoimujen putsaamiseen käytettävä aika, puhumattakaan muista rotua riivaavista vakavista terveysongelmista?

Basset hound pyörähti esimerkkieni roturuleteissa esiin useammankin kerran, mikä johtunee käyttämistäni parametreista rauhallinen, asun kerrostalossa ja lyhytkarvainen. Vahinko, ettei yhdessäkään testissä kysytty, haluanko jakaa elämäni epämuodostuneen, sairauksien raiskaaman ulkonäköjalostuksen kukkasen kanssa. Päinvastoin, joidenkin ehdotusten perusteella voisi melkeinpä kuvitella, että olen tarkoituksella raksinut kuvitteelliset kohdat hengitysvaikeuksia, kyllä kiitos ja lonkkavika ei niin haittaa, mahdollisesti myös sisäsiittoisuus on haaste, ei ongelma ja kartutan mielelläni eläinlääkärin tilipussia.

Kuinka sitten ensikertalainen voi tietää, millaisia rotuja kannattaisi suosia, jotta mahdollisuudet saada terve ja helppohoitoinen koira olisivat mahdollisimman suuret? Helppoa: älä ota jättirotuista äläkä pienintä mahdollista tissinvälikoiraa. Älä ota lyttykuonoa, länkisäärtä tai tukkajumalaa, jonka turkki laahaa maata. Ja turkista puheen ollen, ei kannata ottaa myöskään kaljua koiraa. Vältä koiria, joiden mittasuhteet ovat pielessä – liian lyhyet jalat, liian pitkä selkä, jättiläiskokoinen pää. Vältä harvinaisia rotuja, joiden geenipooli on usein säälittävän pieni. Googleta rotusi nimi suomeksi ja englanniksi, ja jos rodun mukaan on nimetty syndrooma, syöpä tai perinnöllinen sairaus, jätä väliin. Suurin osa edellämainistuista kriteereistä sopii tietysti myös sekarotuisiin.

Yksi Rin Tin Tin pakettiin, kiitos. Lassiekin kelpaa, jos ei muuta ole.

Useimmat ensikertalaisten koiranostajien toivelistat näyttävät seuraavanlaisilta:

1. Helposti koulutettava – toiveena vapaana vierellä kulkeva ja käskystä totteleva.
2. Eläinystävällinen – meillä on kaksi kissaa ja haluamme rauhassa kulkea ulkona ilman ”tappeluja”
3. Leikkisä ja suht. energinen – tykkäämme kävellä
4. Ei saa olla ”vihainen”, eikä haukkua kaikille – asumme kerrostalossa ja rapussa kulkee ihmisiä, vieraitakin meillä aina silloin tällöin käy
5. Mutta suojeleva omistajia kohtaan sen täytyy olla!
6. Ja tietenkin todella rakastettava ja seurallinen 🙂

Vai että vapaana pidettävä, sosiaalinen, omistajiaan suojeleva ja eläinystävällinen. Siitäpä vain arpomaan sopivaa rotua! Listan esittäjälle suositeltiinkin innokkaasti lukuisia rotuvaihtoehtoja. Ehkä joku noutaja? Colliethan ovat kilttejä? Lancashire heeler voisi sopia kriteereihin. Lapinporokoira? Kyselijä itse oli ajatellut saksanpaimenkoiraa. Eikä siinä mitään, joka ainoa näistä roduista varmasti sopisi kriteereihin… oikein koulutettuna. Joka ainoasta rodusta saa myös varsin helposti näiden kriteerien täydellisen vastakohdan, jos olettaa, että on olemassa jokin mystinen rotu, joka tulee tällaisena valmiina ihannepakettina ilman, että omistajan tarvitsee tehdä muuta kuin latoa seteleitä tiskiin.

Asiansa osaava omistaja loihtii rodusta kuin rodusta mukavan koiraseuralaisen. Kädettömämpi tapaus saa greyhoundistakin kulmakunnan kauhun. Useimmiten ihmisten rodulle esittämät toiveet eivät oikeastaan ole kiinni rodusta laisinkaan, vaan siitä, kuinka hyvä omistaja on koulimaan koirasta haluamansa kaltaisen. Yksikään koirarotu ei täytä noita vaatimuksia automaattisesti, ja aika moni täyttäisi ne, jos omistaja tietää, mitä tekee.

Mitä muuta koirakirjoissa ei kerrota?

Osa 1: Sisäsiisteysongelmat
Osa 2: Harmien ja hajuhaittojen ABC
Osa 3: Ovatko sekarotuiset terveempiä kuin rotukoirat?

Kun tykkää eläimistä

Jäärä, mon amour

Mitä tarkoitetaan, kun joku sanoo rakastavansa eläimiä? Lemmikkiaiheisissa keskusteluissa eläinrakkaus nousee usein puheenaiheeksi. En voisi koskaan luopua koiristani, sanoo yksi. Eläimet ovat minulle kaikki kaikessa, sanoo toinen syöttäessään tehotuotetun broilerin siipeä hengitystievaivaiselle lyttykuonokoiralleen.

Lukemattomien muiden pikkutyttöjen lailla olin lapsena varsin eläinrakas, ja luulin pitkään, että minusta tulisi joko eläinlääkäri tai koirankasvattaja, mahdollisesti molempia. Kasvoin alkkisten ja mielenterveyshäiriöisten kansoittamassa huonomaineisessa betonilähiössä, enkä muista, uskalsinko käydä pyytämässä naapureiden koiria kävelytettäväksi. Koulussa  oli pakko teeskennellä pitävänsä hevosista, koska luokallamme kukaan tyttö ei ollut mitään, jos ei omistanut chapseja ja piirrellyt poneja vihkoon. Omaa ponia ei sentään ollut kenelläkään, mutta muistan vieläkin sen halveksunnan, jota sain osakseni silloiselta parhaalta kaveriltani, kun en osannut keventää läskipersettäni kuvitteellista ravia pinkovan lumihevosen kuvitteellisessa satulassa. Totta puhuen pelkäsin hevosia kuollakseni, eikä asiaa auttanut sekään, että pitkälle aikuisikään asti olin niille toivottoman allerginen.

Hevosten sijaan rakastin hyönteisiä ja muita pikkuöttiäisiä, joita keräsin äitini harmiksi kesäisin kerrostaloasuntoomme. Elätin kotisirkkoja, sammakonpoikasia, sittisontiaisia. Pääsin seuraamaan perhosten parittelua ja toukkien kehitystä munista aikuisiksi. Kerran yritin tuoda sisälle nuoren kyyn lasipurkissa (en onneksi saanut lupaa) ja eräänä kesänä olin saada selkääni, kun parvekkeella elättämäni muurahaispesä mursi terraarionsa saumat ja kylvi kotimme täyteen puuhakkaita kusiaistyöläisiä. Yhden talven verran minulla oli pienoiskokoinen matokomposti huoneessani. Seuraavana vuonna pelastin etanoita isoäitini puutarhanhoitovimmalta ja käytin taskurahani siihen, että ostin niille espanjalaista salaattia lähikaupasta.

Sitten muutimme omakotitaloon ja vanhempani innostuivat koiraharrastuksesta. Koiria oli ensin yksi, seuraavana vuonna kaksi ja siitä eteenpäin yhä useampia, kiihtyvällä tahdilla. Jossain vaiheessa vanhempani hakivat kennelnimeä, itse hommasin kehätoimitsijan oikeudet. Kävin Kennelliiton nuorisoleireillä, keräsin sukutauluja ja koiratarroja, jaoin muovinauhoja, kävin tottelevaisuuskursseilla. Uskoin vilpittömästi, että kaikilla koirankasvattajilla oli kattava yleissivistys ja pettämätön moraali. Paras koira oli tietenkin sellainen, jolla oli pisin tittelirimpsu nimensä edessä.

Yläasteella huomasin kauhukseni profiloituneeni luokan ”eläintytöksi”. Sanon ’kauhukseni’, koska Englannin aatelistoa ja mahdollisesti haukkametsästäjiä lukuun ottamatta eläinihmiset eivät ole olleet eivätkä koskaan tule olemaan cool. Tämä oli murrosikäiselle tytölle varsin kiperä dilemma. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin tajusin, että koiranomistajat ja jyrsijänäyttelyiden vakiovieraat elävät eri universumissa kuin muut, eivätkä he aina oikein osaa kommunikoida ns. tavisten kanssa. Huomasin, miten vaikeaa on olla eläimen omistaja olematta ’eläinihminen’, enkä kai vielä osannut päättää, kenen joukoissa olisin oikeastaan halunnut seistä. Tuhatjalkaisista tai tupajumeista en uskaltanut luokkatovereilleni hiiskahtaakaan.

Kiven alta löytyy uusia lemmikkejä

Samoihin aikoihin aloin huomata, että koiraihmisten maailman lait ja käytännöt eivät aina vastanneetkaan kauniita ihanteita, joita kirjoissa ja puheissa palvottiin. Lapsena sitä kuulee sivukorvalla kaikenlaista, kun aikuiset eivät osaa varoa kehän laidalla tai illanvietoissa puheitaan. Eivätkö jalostusurokseksi aiotun pennun kivekset laskeutuneetkaan? Eipä hätää, naapurikaupungissa toimii hyvin tunnettu puoskari, joka kaivaa ne esiin vaikka väkisin. Menestyikö kilpailevan kasvattajan koira näyttelyissä omia kasvatteja paremmin? Homma hoituu sutaisemalla karvanpoistoainetta sen turkkiin, kun omistajan silmä välttää. Tuliko kuritta kasvaneesta näyttelykoirasta sietämätön remmirähjä, jota omistajan voimat eivät riitä pitelemään? Tutulta kasvattajalta voi vuokrata sähköpannan, jolla piski pannaan hiljaisuudessa kuriin ja järjestykseen. Kariutuiko näyttelymenestys liian pitkään kieleen? Eipä hätää, amputoidaan osa pois. Mikä hämmentävintä, aika harvalla tuntui olevan syvällistä käsitystä genetiikasta tai varsinaista punaista linjaa harrastuksessaan/kasvatuksessaan: harrastettiin, koska rakastettiin eläimiä. Eläimet olivat elämäntapa.

Vuodet vierivät. Äitini kuoltua tulin eräänä keväänä ulkomaalaisesta yliopistosta lomalle kotiin, jossa lattioita peitti päiväkausien kusi ja paska, kun yhden aikuisen voimat eivät olleet riittäneetkään lauman ylläpitoon ja jatkuvaan siivoukseen. Koiria oli mukava omistaa, mutta niiden – etenkin kasvavien pentujen – hoito otti koville. Kulissit toki pidettiin huolella pystyssä ulospäin. Kuinkas muuten, kun ainoa sosiaalinen piiri koostui muista koiraihmisistä? En tiedä, kumpaa olisi pitänyt sääliä enemmän: virikkeettömässä ympäristössä saastan keskellä viruneita koiria vai niiden omistajaa, joka ei voinut luopua lemmikeistään menettämättä kasvojaan ystäviensä silmissä. Eläimethän olivat hänen elämäntapansa.

Koiraharrastukseni loppui siihen, moneksi vuodeksi. Mutta tässä sitä taas ollaan. Ihmisen voi viedä pois eläintarhasta mutta eläinrakkautta ei näemmä saa pois ihmisestä. Minulla on kaksi merivesiakvaariota, kaksi terraariollista hämähäkkejä ja kaksi koiraa, joten lienen niin syvällä eläinihmisyyden syövereissä kuin ns. tavis voi olla. Jostakin syystä en silti koe itseäni ’eläinihmiseksi’. Koirani – saati akvaarioni – eivät ole minulle kaikki kaikessa.

Töissä

Rakastanko eläimiä? Varmasti. Rakastanko niitä enemmän kuin ihmisiä? En usko. Olen varma, että nälänhädän tullen söisin koirani pois (vaikka vinttikoirasta saakin aika laihat eväät), enkä peruisi muuttosuunnitelmiani, jos akvaarioni eivät mahtuisi uuteen asuntoon. Olen kiintynyt koiriini, ainoisiin todellisiin lemmikkieläimiini, ja niiden ollessa parhaillaan poissa kotoa tunnen piinallista ikävää, mutta maailmani ei ole rakentunut niiden olemassaolon varaan. Minulla on muitakin kiinnostuksen kohteita, eikä ystäväpiirissäni ole montaa todellista koiraihmistä, joille lemmikit ovat elämänmuoto ja harrastus.

Tunnen läheisemmäksi sellaisen eläinrakkauden, jota tapaa eränkävijöiden, metsästäjien tai biologian kenttätutkijoiden keskuudessa ja jolle ei oikein ole suomenkielistä sanaa. Naturalismi? Luontorakkaus? Mitä se on, kun rakastaa koiriaan ja erakkorapujaan, mutta myös lehdellä kiiltävää hämähäkinseittiä, ikkunaan lentävää jäärää, haisevaa mutalätäkköä malluaisineen, alkueläimen uintisiimoja mikroskoopin alla, haulikon painoa käsissä ja kylmiössä riippuvaa jänistä? Miten määritellään ornitologien, eläinoikeusaktivistien tai limnologien eläinrakkaus verrattuna ’eläinihmisen’ eläinrakkauteen?

(Kaikki artikkelin kuvat ovat peräisin Hibahaban Flickr-galleriasta.)