Koiravideoita viime vuosisadan alkupuolelta

British Pathé kuuluu maailman vanhimpiin tv-tuotantoyhtiöihin. Pariisilainen Charles Pathé perusti sen 1890-luvulla ja tuotantoa on jatkettu näihin päiviin saakka. Koirarotujen historiasta kiinnostuneelle British Pathén pari vuotta takaperin avattu nettiarkisto on ehtymätön aarreaitta. Klippejä löytyy mykkäfilmien ajalta asti, ja vuosien varrella kameraan on tallentunut monien nykyrotujen historiaa.

BP:n videolinkityssysteemi on onneton, mutta tallenteista löytyy sellaisia historiallisia nappiosumia, että pakkohan ne on jakaa eteenpäin.

Kuinka moni saksanpaimenkoira nykyisin pystyisi samaan kuin Micky vuonna 1930?


Kolmannen hypyn aita on liki kolmimetrinen!

Tai kuinka moni kiinanpalatsikoira jaksaisi juosta esteradalla kuten rouva Phipps-Hornbyn pekingeesit vuonna 1964? (Klikkaa still-kuvaa, ja pääset katsomaan videon.)

Pekingeesi-racingiä, 1964

Vanhoina hurjina aikoina Mickyn tyylisiä hyppynäytöksiä järjestettiin melkein rodussa kuin rodussa. Alla greyhoundien hyppelyä vuodelta 1940. En osaa päättää, kumpi on hurjemman näköistä: laudalta ilmaan leiskauttava koira vai se, kun liki 30-kiloinen grey mötkähtää lennosta omistajansa syliin.

Greyhound-parkouria, 1940

Extreme-meiningistä on kyse myös greyhound racingin hiuksianostattavasta alkutaipaleesta kertovassa tallenteessa:

Ratakisat Euroopan ensimmäisellä greyhound-radalla, 1926

Vinttikoirien ja etenkin greyhoundien ratakisoja harrastavalta nykyihmiseltä tippuu leuka lattiaan kohdassa 00:30. Radalla on este. Kuva ensimmäisenä radalta ulos sinkoutuvasta koirasta lienee palanut verkkokalvoilleni koko loppuviikoksi.

Ratajuoksusta puheen ollen, venäjänvinttikoirien ensimmäiset ratakokeilut vaikuttavat aika lailla samalta kuin venäjänvinttikoirien juoksukisat vielä nykyäänkin: osa tajuaa homman, osaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Omaa silmääni viehättävät kovasti nämä vähäturkkisemmat borzoit vuodelta 1927:

Borzoit radalla, 1927

Vuonna 1958 vinttikoiraradoilta löytyi yhä esteitä. Repesin tälle videolle, jossa omistajat suorittavat radan yhdessä hämmentyneiden afgaanien kanssa – esteet tuottivat selkeästi ongelmia sekä koirille että ihmisille.

Afgaanien ratajuoksua, 1958

Koiranäyttelyistä löytyy paljon videoita lähes sadan vuoden takaa. Näyttelyvideoissa vilahtelee monia rotuja, joita ei meinaa tunnistaa nykyisten versioiden rinnalla. Vuoden 1923 näyttelyvideon alussa esiintyvä irlanninsetterikin eroaa melkoisesti siitä, millaiseksi rodun geeliversio nykyisin on kehitetty.

Koiranäyttely, 1923

Nämä ja 90 000 muuta videota löytyy British Pathén arkistosta.

Lisää koirarotujen historiaa aiemmassa kirjoituksessa Koirakuvia sadan vuoden takaa.

Mainokset

Perjantairuno: To a Black Greyhound

Ensimmäisessä maailmansodassa kaatunut kapteeni Julian Grenfell (1988-1915) rakasti kahta asiaa: sotimista ja greyhoundeja. Sota vaikutti nuoresta miehestä jännittävältä piknikiltä, mutta vielä mieltyneempi hän oli englanninvinttikoiriinsa: ”Uskon todella, että greyhoundit ovat maailman kauneimpia olentoja. Niillä on kaikki mahdolliset hyvät ominaisuudet: ne ovat ystävällismielisiä, sanomattoman rohkeita, verrattoman nopeita, herkkiä ja ketteriä. Lempeitäkin ne ovat, ja hyvin innokkaita.”

Grenfell kuljetti greyhoundejaan mukanaan ympäri maailmaa, kunnes kuoli 27-vuotiaana Ranskassa kranaatinsirpaleeseen. Hänen viimeinen kirjeensä käsitteli ranskalaisten vinttikoirien ominaisuuksia. Muutamaa vuotta aiemmin Grenfell oli kirjoittanut runon Mustalle greyhoundille.

To A Black Greyhound

Shining black in the shining light,
Inky black in the golden sun,
Graceful as the swallow’s flight,
Light as swallow, winged one,
Swift as driven hurricane –
Double-sinewed stretch and spring,
Muffled thud of flying feet,
See the black dog galloping,
Hear his wild foot-beat.

See him lie when the day is dead,
Black curves curled on the boarded floor.
Sleepy eyes, my sleepy-head –
Eyes that were aflame before.
Gentle now, they burn no more;
Gentle now and softly warm,
With the fire that made them bright
Hidden – as when after storm
Softly falls the night.

God of speed, who makes the fire –
God of Peace, who lulls the same –
God who gives the fierce desire,
Lust for blood as fierce as flame –
God who stands in Pity’s name –
Many may ye be or less,
Ye who rule the earth and sun:
Gods of strength and gentleness,
Ye are ever one.

(Julian Grenfell, 1911)

Jotkut asiat eivät koskaan muutu

On tullut mollattua rotukoirajalostusta ja kauhisteltua sitä, kuinka kauas joidenkin rotujen tyyppi on etääntynyt sadan vuoden takaisesta. Jotkut asiat eivät kuitenkaan koskaan muutu – miksi korjata sellaista, mikä ei ole rikki?

Canis vertragus, kelttien metsästyskoira parintuhannen vuoden takaa, näytti tältä:
Canis vertragus

Vinttikoiria ja muita metsästyskoiria 1300-luvulta.
Gaston Phébus, Livre de la Chasse.

Greyhound, 1879

Alla tahaton röökimainos ja greyhound, 1930-luku. Kuuluisasta Mick the Milleristä löytyy myös lyhyt pönötysvideo ja googlettamalla valokuviakin.
Mick the Miller

Greyhound, 2007 (kuva: wikimedia commons)
Greyhound, wikimedia commons

En ymmärrä mitään kulmauksista enkä oikeasta vatsalinjan kuroutumisesta, mutta kovasti nuo minusta muistuttavat sohvalla lojuvaa greyhoundia vuosimallia 2009 (paitsi että omasta puikkonokasta on mahdotonta saada edustavaa kuvaa). Mikähän lienee säilyttänyt rotutyypin samanlaisena vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen? Rotumääritelmä se nyt ei ainakaan ole.

Linkkivinkki: vinttikoirien historiaa

Coursing-mosaiikki

Muinaisilla roomalaisilla oli hyvä maku koirien suhteen. Antiikin historiaan keskittyvässä Tempus omnia revelat -blogissa esitellään canis vertragus eli vertragi, nykyisten greyhoundien esiäiti parintuhannen vuoden takaa.

Mielenkiintoinen on myös samasta blogista löytynyt linkki senaattori Arrianuksen coursing-oppaan englanninkieliseen käännökseen, jota on 1800-luvun tyyliin höystetty Shakespeare-lainauksilla ja kilometrien mittaisilla alaviitteillä. Kääntäjän huomautuksista ja runolainoista huolimatta opas on huikeaa luettavaa. Arrianuksen opus oli aikansa A Care of the Racing Greyhound: täydellinen opas vinttikoiran valintaan, koulutukseen, jalostukseen ja metsästyskäyttöön.

Monet Arrianuksen neuvoista ovat täysin päteviä vinttikoirien omistajille vielä tänäkin päivänä. Arvon senaattori muistuttaa, ettei laumaa täysikasvuisia vertrageja pidä päästää vapaasti temmeltämään keskenään (kennelkoppia ei vielä tuolloin ilmeisesti tunnettu) eikä aikuisten saa antaa riehua pennun kanssa. Talvisin tulee välttää vapaana juoksuttamista jäätyneellä maaperällä varvas- ja tassuvaurioiden välttämiseksi, eikä alle kaksivuotiasta koiraa tule käyttää metsästykseen ennen kuin se on kehittynyt aikuismittoihinsa.

Arrianusta lukiessa havaitsee, että liki 2000 vuotta sitten ihmiset pähkäilivät samojen ongelmien kanssa kuin me nykyiset koiranomistajatkin ja lukivat vieläpä melkein samanlaisia koirankoulutusoppaita. Kaksituhatta vuotta sitten joku joutui jynssäämään ripulin yllättämän vertraginsa ulosteita mosaiikeistaan, joku toinen taas haki Arrianukselta neuvoa helteessä ylirasittuneen metsästyskoiran virvoittamiseksi (Arrianus suosittelee raakoja kananmunia ja rajoitettua juottamista). Arrianuksen omat koirat saivat nukkua sängyssä ja kerjätä pöydän ääressä – ne osasivat jopa antaa tassua. Opaskirja vaikuttaa niin järkevältä ja modernilta, että kaksituhatta vuotta katoaa ja tekisi mieli lähteä Arrianuksen kanssa vinttikoirakisoihin turisemaan vaikkapa siitä, kuinka paljon me molemmat inhoammekaan koirapuistoja.