Linkkivinkki: antiikin koiraroduista

Historiablogi Tempus omnia revelat on aiemminkin kirjoittanut roomalaisajan koirista. Uusimmassa kirjoituksessa luodaan katsaus roomalaisajan koirarotuihin, tai pikemminkin tuolloin yleisiin koiratyyppeihin. Samalla tulee todettua, että nihil novi sub sole, ei mitään uutta auringon alla:

Koirat ovat antiikin ajan taiteessa suosittu aihe. Nähtävästi niitä pidettiin lemmikkeinä kaikissa sosiaaliluokissa orjista senaattoreihin. Julius Caesarin sanotaan kerran valittaneen kansalaisten hoitavan koiriaan paremmin kuin lapsiaan. Jossain vaiheessa ylhäisönaisten oli muodikasta lähteä forumille koiranpentu pukunsa laskoksissa.

Parishiltonmainen pikkukoira asusteena -meininki oli siis muotia jo kaksituhatta vuotta sitten.

Jutun kuvituksesta paljastuu, että brindle väritys tunnettiin vinttikoiratyyppisissä koirissa jo antiikin aikana. Mosaiikeista näkyy myös, että ruusukorvat olivat yleiset niin vertraguksilla kuin muilla koiratyypeillä. Itse asiassa etenkin vertagusten yhdennäköisyys nykyisten greyhoundien kanssa on silmiinpistävää. Roomalaisilla oli selvästi hyvä maku koirien suhteen.

Lue koko juttu täältä.

 

 

Lisää aiheesta
Vinttikoirien historiaa
Koirakuvia sadan vuoden takaa
Jotkut asiat eivät koskaan muutu

Mainokset

Koiravideoita viime vuosisadan alkupuolelta

British Pathé kuuluu maailman vanhimpiin tv-tuotantoyhtiöihin. Pariisilainen Charles Pathé perusti sen 1890-luvulla ja tuotantoa on jatkettu näihin päiviin saakka. Koirarotujen historiasta kiinnostuneelle British Pathén pari vuotta takaperin avattu nettiarkisto on ehtymätön aarreaitta. Klippejä löytyy mykkäfilmien ajalta asti, ja vuosien varrella kameraan on tallentunut monien nykyrotujen historiaa.

BP:n videolinkityssysteemi on onneton, mutta tallenteista löytyy sellaisia historiallisia nappiosumia, että pakkohan ne on jakaa eteenpäin.

Kuinka moni saksanpaimenkoira nykyisin pystyisi samaan kuin Micky vuonna 1930?


Kolmannen hypyn aita on liki kolmimetrinen!

Tai kuinka moni kiinanpalatsikoira jaksaisi juosta esteradalla kuten rouva Phipps-Hornbyn pekingeesit vuonna 1964? (Klikkaa still-kuvaa, ja pääset katsomaan videon.)

Pekingeesi-racingiä, 1964

Vanhoina hurjina aikoina Mickyn tyylisiä hyppynäytöksiä järjestettiin melkein rodussa kuin rodussa. Alla greyhoundien hyppelyä vuodelta 1940. En osaa päättää, kumpi on hurjemman näköistä: laudalta ilmaan leiskauttava koira vai se, kun liki 30-kiloinen grey mötkähtää lennosta omistajansa syliin.

Greyhound-parkouria, 1940

Extreme-meiningistä on kyse myös greyhound racingin hiuksianostattavasta alkutaipaleesta kertovassa tallenteessa:

Ratakisat Euroopan ensimmäisellä greyhound-radalla, 1926

Vinttikoirien ja etenkin greyhoundien ratakisoja harrastavalta nykyihmiseltä tippuu leuka lattiaan kohdassa 00:30. Radalla on este. Kuva ensimmäisenä radalta ulos sinkoutuvasta koirasta lienee palanut verkkokalvoilleni koko loppuviikoksi.

Ratajuoksusta puheen ollen, venäjänvinttikoirien ensimmäiset ratakokeilut vaikuttavat aika lailla samalta kuin venäjänvinttikoirien juoksukisat vielä nykyäänkin: osa tajuaa homman, osaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Omaa silmääni viehättävät kovasti nämä vähäturkkisemmat borzoit vuodelta 1927:

Borzoit radalla, 1927

Vuonna 1958 vinttikoiraradoilta löytyi yhä esteitä. Repesin tälle videolle, jossa omistajat suorittavat radan yhdessä hämmentyneiden afgaanien kanssa – esteet tuottivat selkeästi ongelmia sekä koirille että ihmisille.

Afgaanien ratajuoksua, 1958

Koiranäyttelyistä löytyy paljon videoita lähes sadan vuoden takaa. Näyttelyvideoissa vilahtelee monia rotuja, joita ei meinaa tunnistaa nykyisten versioiden rinnalla. Vuoden 1923 näyttelyvideon alussa esiintyvä irlanninsetterikin eroaa melkoisesti siitä, millaiseksi rodun geeliversio nykyisin on kehitetty.

Koiranäyttely, 1923

Nämä ja 90 000 muuta videota löytyy British Pathén arkistosta.

Lisää koirarotujen historiaa aiemmassa kirjoituksessa Koirakuvia sadan vuoden takaa.

Jotkut asiat eivät koskaan muutu

On tullut mollattua rotukoirajalostusta ja kauhisteltua sitä, kuinka kauas joidenkin rotujen tyyppi on etääntynyt sadan vuoden takaisesta. Jotkut asiat eivät kuitenkaan koskaan muutu – miksi korjata sellaista, mikä ei ole rikki?

Canis vertragus, kelttien metsästyskoira parintuhannen vuoden takaa, näytti tältä:
Canis vertragus

Vinttikoiria ja muita metsästyskoiria 1300-luvulta.
Gaston Phébus, Livre de la Chasse.

Greyhound, 1879

Alla tahaton röökimainos ja greyhound, 1930-luku. Kuuluisasta Mick the Milleristä löytyy myös lyhyt pönötysvideo ja googlettamalla valokuviakin.
Mick the Miller

Greyhound, 2007 (kuva: wikimedia commons)
Greyhound, wikimedia commons

En ymmärrä mitään kulmauksista enkä oikeasta vatsalinjan kuroutumisesta, mutta kovasti nuo minusta muistuttavat sohvalla lojuvaa greyhoundia vuosimallia 2009 (paitsi että omasta puikkonokasta on mahdotonta saada edustavaa kuvaa). Mikähän lienee säilyttänyt rotutyypin samanlaisena vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen? Rotumääritelmä se nyt ei ainakaan ole.

Linkkivinkki: koirakuvia sadan vuoden takaa

Netistä löytyi kokoelma koirarotujen kuvia 1700-luvun lopulta 1980-luvulle asti. Kuvien koirat ovat oman aikansa parhaimmistoa, näyttelyissä palkittuja, kansallisia kuuluisuuksia ja arvokkaita jalostusyksilöitä. Äkkiseltään voisi kuvitella, että rotumääritelmin vaalitut rodut näyttäisivät nykyisinkin samalta kuin vajaa sata vuotta sitten. Joidenkin rotujen kohdalla tavoite alkuperäisen ulkomuodon vaalimisesta on kuitenkin toteutunut paremmin kuin toisten.

Kukapa olisi uskonut, että mäyräkoiralla on joskus ollut jalat?

1897 mäyräkoira

Vuonna 1929 jalat löytyivät vielä myös welsh corgi pembrokelta. Kuvan koira oli omana aikanaan näyttelyissä palkittu valio. Jostakin syystä se näyttää varsin erilaiselta kuin yksi vuoden 2010 korkeimmin palkituista corgeista ja saisi nykyään epäilemättä lähdöt kehästä keltaisen nauhan kera. Lukevatkohan nykyiset kasvattajat ja tuomarit aivan eri rotumääritelmää kuin vuonna 1929?

1929_PembrokeCorgi_ch_golden_girl

Bullterrierikin on joskus näyttänyt siltä, että siitä olisi tositilanteessa vastusta härälle. Rodun historiaa tuntemattomien  lienee vaikea tunnistaa kuvan koiraa bullterrieriksi, niin erilaiselta ne nykyään näyttävät.

1879 bullterrieri

Vuonna 1913 shetlanninlammaskoiraa ei vielä oltu keksitty tuunata minilassieksi, eikä korvien liimaamistakaan näköjään tuolloin harrastettu.

1913 shetlanninlammaskoira

Näyttelylinjaisten saksanpaimenkoirien nykymallista voi olla montaa mieltä, mutta käsi pystyyn: kenen mielestä kuvan koira Wolf II of Teaneck on rakenteellisesti puutteellinen tai rumempi kuin 2000-luvun saksanpaimenkoirat?

saksanpaimenkoira 1920

Rotujärjestöiltä tekisi kieltämättä mieli kysyä, että mitä hittoa tässä välissä oikein on tapahtunut? Mikä meni pieleen? Kaduttaako yhtään? Jos rotumääritelmän tarkoitus kerran on säilyttää rodun ulkomuoto ikuisesti naftaliinissa ja näyttelyissä rangaistaan kaikenlaisista poikkeamista, miten ihmeessä rodut ovat kuitenkin sadassa vuodessa muuttuneet näin paljon?

Lisää kuvia: Dog Breed Historical Pictures

Jotkut koirarodut muuttuvat, jotkut eivät – eikä rotumääritelmällä ole asian kanssa juuri tekoa.

Linkkivinkki: vinttikoirien historiaa

Coursing-mosaiikki

Muinaisilla roomalaisilla oli hyvä maku koirien suhteen. Antiikin historiaan keskittyvässä Tempus omnia revelat -blogissa esitellään canis vertragus eli vertragi, nykyisten greyhoundien esiäiti parintuhannen vuoden takaa.

Mielenkiintoinen on myös samasta blogista löytynyt linkki senaattori Arrianuksen coursing-oppaan englanninkieliseen käännökseen, jota on 1800-luvun tyyliin höystetty Shakespeare-lainauksilla ja kilometrien mittaisilla alaviitteillä. Kääntäjän huomautuksista ja runolainoista huolimatta opas on huikeaa luettavaa. Arrianuksen opus oli aikansa A Care of the Racing Greyhound: täydellinen opas vinttikoiran valintaan, koulutukseen, jalostukseen ja metsästyskäyttöön.

Monet Arrianuksen neuvoista ovat täysin päteviä vinttikoirien omistajille vielä tänäkin päivänä. Arvon senaattori muistuttaa, ettei laumaa täysikasvuisia vertrageja pidä päästää vapaasti temmeltämään keskenään (kennelkoppia ei vielä tuolloin ilmeisesti tunnettu) eikä aikuisten saa antaa riehua pennun kanssa. Talvisin tulee välttää vapaana juoksuttamista jäätyneellä maaperällä varvas- ja tassuvaurioiden välttämiseksi, eikä alle kaksivuotiasta koiraa tule käyttää metsästykseen ennen kuin se on kehittynyt aikuismittoihinsa.

Arrianusta lukiessa havaitsee, että liki 2000 vuotta sitten ihmiset pähkäilivät samojen ongelmien kanssa kuin me nykyiset koiranomistajatkin ja lukivat vieläpä melkein samanlaisia koirankoulutusoppaita. Kaksituhatta vuotta sitten joku joutui jynssäämään ripulin yllättämän vertraginsa ulosteita mosaiikeistaan, joku toinen taas haki Arrianukselta neuvoa helteessä ylirasittuneen metsästyskoiran virvoittamiseksi (Arrianus suosittelee raakoja kananmunia ja rajoitettua juottamista). Arrianuksen omat koirat saivat nukkua sängyssä ja kerjätä pöydän ääressä – ne osasivat jopa antaa tassua. Opaskirja vaikuttaa niin järkevältä ja modernilta, että kaksituhatta vuotta katoaa ja tekisi mieli lähteä Arrianuksen kanssa vinttikoirakisoihin turisemaan vaikkapa siitä, kuinka paljon me molemmat inhoammekaan koirapuistoja.

Pakkaspäivänä pölypunkeista eroon? Olet myöhässä.

Pakkaslukemien laskiessa alle kymmenen alkaa monessa kodissa sota pölypunkkeja vastaan. Patjat, tyynyt ja peitteet raahataan vaivoja säästelemättä ulos pakkaseen, ja leutoina talvina voivotellaan, kuinka pölypunkit pääsevät estoitta mellastamaan ja lisääntymään vuodevaatteissa. Lapsikin tietää, että pölypunkki on pelottava vitsaus: juuri ja juuri paljain silmin erottuvat hämähäkkieläimet tunkeutuvat niin sanotusti suoraan iholle, majailevat kanssamme yhteisessä vuoteessa allergioita aiheuttamassa ja elävät syömällä ihostamme hilseillyttä kuollutta solukkoa. Lisäksi pölypunkki on pienestä koostaan huolimatta aivan törkeän ruma, suorastaan painajaismainen.

Dermatophagoides pteronyssinus

Yök.

Pölynimurikauppiaiden ja äitini kaltaisten siivousintoilijoiden suosikkitarinan mukaan patjojen ja tyynyjen paino kaksinkertaistuu kymmenessä vuodessa, kiitos vuodevaatteisiin kertyvien pölypunkkien ruumiiden ja eritteiden. Lapsena ajatus sai viskaamaan tyynyn kutsumattomine vieraineen lattialle ja nukkumaan ilman – aivan suotta. Juttu on täysin tuulesta temmattu. Suomessa tyynyihin kertyvistä punkkikalmoista ei tarvitse olla senkään vertaa huolissaan kuin ulkomailla, koska keskuslämmitys ja synteettiset materiaalit ovat hävittäneet pölypunkin asunnoistamme lähes sukupuuttoon jo vuosia sitten.

Kymmeniä vuosia jatkunut propaganda onkin siis täyttä tuubaa. Pölypunkkeja ei vilistäkään patjoissamme miljoonittain, ei ole vilistänyt enää vuosikausiin. Jo muutama vuosi sitten tutkija Juhani Itämies kertoi Kalevassa, ettei Oulun yliopiston eläintieteen laitokselle saapuneissa näytteissä ole näkynyt pölypunkkeja vuosikymmeniin. Terveystarkastajan kanssa suoritetussa päiväkotiratsiassa ei löytynyt punkin punkkia. Duodecimin lääkärikirjakin vakuuttaa pölypunkkien käyneen Suomessa niin harvinaisiksi, ettei niitä tahdo enää saada mistään edes tutkimuskäyttöön.

Vanha pölypunkkipelko istuu kuitenkin tiukassa. Martat eivät suostu asiaa uskomaan, Maikkarin Koti-sivustolla todetaan lähdettä mainitsematta vihollisen lymyilevän edelleen keskuudessamme, ja kodinkonekauppiaat tarjoavat uuden imurin ostajalle edelleen tuikitarpeellista pölypunkkisuodatinta. Erityiset allergiapotilaille tarkoitetut pölypunkkilakanat tekevät kauppansa paremmin kuin koskaan, vaikka pölypunkki on todennäköisesti syytön myös sen niskoille usein sälytettäviin selittämättömiin allergiaoireisiin. Moni on saanut allergiatestissä positiivisen tuloksen pölypunkille, mutta tosiasiassa allergiaoireet eivät vähene pölypunkkien määrän vähentyessä – siis edes siellä, missä ahtaalle ajettua pölypunkkia vielä tavataan. Positiivisen tuloksen aiheuttaakin usein pölypunkin sukulainen varastopunkki, jonka aiheuttamat allergiaoireet vaivaavat erityisesti varastoissa, viljamakasiineissa ja eläinsuojissa työskenteleviä. Usein allergiset oireet myös aiheutuvat pelkästä pölystä, vaikkei punkkeja olisi mailla halmeilla.

Suomessa pölypunkkejä löytyy nykyisin lähinnä eläinsuojista, vanhoista navetoista ja puulämmitteisistä mummonmökeistä. Keskuslämmitetyissä kodeissa niiden on talvisin lähes mahdoton elää, ja kesälläkin nykyaikaisen asunnon ilmankosteus jää yleensä punkkien kannalta aivan liian alhaiseksi. Pölypunkkien asemesta ihmisten kannattaisikin olla huolissaan toisesta, huomattavasti elinvoimaisemmaksi osoittautuneesta vihollisestamme: suomalaiset seinäludehavainnot ovat parinkymmenen vuoden tauon jälkeen moninkertaistuneet muutamassa vuodessa, ja maailmalla jo päihitetyksi luultu lude on parhaillaan tekemässä vahvaa comebackia.

Jo muinaiset roomalaiset… entomofagiaa aloittelijoille

Hesariinkin päätynyt hollantilainen tutkimus suosittelee hyönteisten syömistä keinona hidastaa ilmastonmuutosta.

Tutkimuksen yhteenvedossa mainitaan mm. Blaptica dubia, Acheta domesticus sekä terraarioharrastajille tuttu Tenebrio molior. Suomeksi sanottuna tutkimusryhmä siis kokkasi ruokaa mm. torakoista, kotisirkoista sekä jauhopukeista.

Hänen mukaansa jauhopukin toukat sopivat hyvin piirakoihin, mutta kotisirkat ovat parhaita niin makunsa kuin suuntuntuman puolesta.

Harmillisesti sekä Helsingin Sanomien jutusta että tutkimusyhteenvedosta puuttuivat reseptit, mutta Lena Huldenin tiedeblogista bongasin mm. tämän köyhän miehen proteiinijauheen ohjeen:

Hyönteisjauhojen valmistus

Laita puhdistetut hyönteiset leivinpaperille uunipellille. Paista 200° ja kuivata 1-3 tuntia. Valmiit hyönteiset ovat aika hauraat ja menevät helposti rikki. Jauha hyönteiset esim. kahvimyllyssä. Monitoimikone käy myös hyvin. Voit lisätä jauhetta melkein mihin tahansa ruokaan; laatikoihin, keittoihin leipään tai lihapulliin.

T. molior

Jauhopukki, toukka ja kotelo... lautasella.

100 grammaa kotisirkkaa sisältää 121 kilokaloria, 12,9 grammaa proteiinia, 5,5 grammaa rasvaa, 5,1 g hiilihydraatteja, 75,8 mg kalkkia, 185,3 mg fosforia, 9,5 mg rautaa, 0,36 mg tiamiinia, 1,09 mg riboflaviinia ja 3,10 mg niasiinia.  Kotisirkan hyötysuhde ravintoaineena on huimasti parempi kuin esimerkiksi naudanlihan ja ne hyödyntävät laiduntamansa rehun tehokkaammin kuin perinteinen lihakarja.

Torakoiden tai heinäsirkkojen syöminen vaatii ehkä sisua ja ennakkoluulotonta asennetta, mutta jauhopukki on kuin luotu ihmisravinnoksi. Pliniuksen mukaan roomalaiset olivat hulluina jauhoilla ja viinillä lihotettuihin kovakuoriaistoukkiin, ja Amerikan alkuperäiskansat syövät jauhopukkeja vieläkin. Toukat ovat kuulemma meheviä ja aikuiset mukavan rapsakoita, joskin eläinkauppiaani mukaan täysikasvuinen jauhopukki on toukkaa köyhempi proteiinin ja hivenaineiden lähde.

Manataka-intiaanit suosittelevat:

Paistettua riisiä ja jauhomatoja

1 muna
1 tlk öljyä
2dl vettä
1 sipuli
4 tlk soijakastiketta
valkosipulijauhetta
2,5 dl pikariisiä
2,5dl jauhomatoja

Paista muna pannulla samalla sekoittaen niin, että munan rakenne rikkoutuu. Lisää vesi, soijakastike, jauhomadot, valkosipulijauhe ja silputtu sipuli. Anna kiehahtaa. Lisää riisi ja poista kattila liedeltä. Peitä kannella ja anna hautua.

Kuka tahansa jauhomatoja kasvatellut voi vahvistaa, että ne ovat poikkeuksellisen helppohoitoisia ruokaeläimiä. Meiltä unohtui kerran jauhomatoämpäri toukokuussa terassille, ja syyskuussa ämpärin kannen alta paljastui elinvoimainen ja monisatapäinen jauhopukkikanta. Kuoriaiset menestyvät jopa ilman ruokintaa, koska aikuiset syövät toisiaan ja toukat syövät aikuisten ulosteet. Kätevää!

Hyönteisistä voi tehdä muutakin kuin ruokaa. Vanhoina hyvinä aikoina Suomessa on poltettu viinaa muurahaisen munista (mistäpä yritteliäät suomalaiset eivät olisi viinaa poltelleet) enkä näe mitään syytä, miksei jauhopukin toukkia tai koteloita voisi käyttää samaan tarkoitukseen, jos touhu olisi laillista. 

Kuva: Frank Vincentz, Wikimedia Commons

Dactylopius coccus costa alias E120.

Entomofagia saattaa tuntua ajatuksena vastenmieliselle, mutta useimmat ihmiset syövät hyönteisiä jatkuvasti tietämättään. Valmisruokien ja makeisten lisä- ja väriaineet E904 ja E120 valmistetaan hyönteisistä tai niiden eritteistä. Välimeren viikunat mukavasti rouskuvine sisuksineen sisältävät siementen ohella lukemattomia viikunapistiäisten ruumiita. Sata grammaa pakastevihanneksia sisältää keskimäärin 30-60 kirvan tai vihannespunkin osaa ja suklaalevystä löytyy mitä todennäköisimmin jauhettua torakkaa.

Mitä kalliimmaksi ruoan hinta kohoaa, sitä houkuttelevammaksi hyönteisten käyttö ravintoaineena muuttuu – ellei kuluttajalle, niin taatusti ainakin valmisruokafirmoille. Ihmisille on todistetusti helppoa myydä mitä tahansa epämiellyttävää, kunhan pahennusta aiheuttavat ainesosat on huolella teksturoitu piiloon. Jos nykyisin HK:n ”lihapullissa” on puolet kanankauloja, ehkä tulevaisuudessa niissä on kärpäsentoukkia tai kulkisirkkaa. Kuka patentoi ensimmäisenä kätevän, lapsillekin maistuvan paneroidun bugetin?