Pennunostajista ja kuluttajan vastuusta

Nykyisin tuntuu olevan yleisesti tunnustettu tosiasia, että koirarotujen terveystilanteessa on parantamisen varaa ja geenipoolit ovat vaarallisen pienet. Jonkinasteinen konsensus vallitsee myös siitä, että kasvattajat ovat pilanneet koirarodut. Tai jos eivät kasvattajat, niin asialla ovat olleet ulkomuototuomarit ja rotuyhdistykset. Tai jos eivät he, niin joku muu kuin minä ne rodut kuitenkin on pistänyt tärviölle.

Tästä liikuttavasta yksimielisyydestä huolimatta uskaltaisin kuitenkin ehdottaa vaihtoehtoista syyllistä. Terva ja höyhenet nyt valmiiksi, sillä tosiasia on, että ajatus koiraroduista pilasi koirarodut.

Tai no, mitäpä sitä kursailemaan:

Ostajat ovat pilanneet koirarodut.

On helppoa paheksua kasvattajia, Kennelliittoa, koiranäyttelyitä – ketä tahansa muuta paitsi pennunostajia, meitä itseämme. Karu totuus kuitenkin on, etteivät kasvattajat viitsisi kymmeniä vuosia kasvattaa koiria, jotka eivät mene kaupaksi. Joku ne hermorauniot ja muotopuolet kuitenkin ostaa. Kukahan se mahtaa olla?

Bulldoggi-ihmisiä viehättää rodun menneisyys hurjana taistelukoirana, mutta kuitenkin he päätyvät ostamaan eläimen, jonka edessä härkä kuolisi korkeintaan nauruun tai myötähäpeään. Irlanninsusikoiran ostajien mielikuvissa väikkyy rodun kuvitteellinen uljas menneisyys susien kaatajana – ja sitten he ostavat hitaan ajamattoman jättiläisen, joka kuolee vanhuuteen kuusivuotiaana. Setterijengi puhuu kehän reunalla ylpeästi metsästyskoirista, mutta kumma kyllä kaupaksi menevät koirat muistuttavat äärimmäisen vähän niitä edelleen metsällä toimivia settereitä. Sileäkarvaiset noutajat, bullterrierit, tanskandogit, lunnikoirat, cavalierit, kiinanharjakoirat ja kymmenet muut menevät kaikki kaupaksi satojen tai tuhansien pentujen vuosivauhtia huolimatta rotuja vaivaavista vakavista terveysriskeistä.

Jostain syystä ihmiset eivät näköjään miellä ostopäätöstä poliittiseksi teoksi. Jos ostat pennun kasvattajalta X, olet käyttänyt demokraattista valintaoikeuttasi ja antanut hänelle sekä hänen ideologialleen äänesi täysivaltaisena. Pennun ostaminen on avoin valtakirja kasvattajalle jatkaa valitsemallaan tiellä. Pennun ostaminen on koiraharrastajan tärkein vaikutuskanava ja merkittävin tapa vaikuttaa siihen, millaisia koiria tulevaisuudessa tuotetaan. Unohtakaa Kennelliiton lautakunnat ja jalostuksen tavoiteohjelmat, ne ovat nappikauppaa sen vaikutus- ja ohjausvallan rinnalla, jota käytämme kun ladomme setelit kasvattajan kouraan. Joka ainoa ostamamme koira on julkinen JAA-ääni sen kasvattajan jalostustyön puolesta.

Ostin koiran säälistä pois huonosta paikasta.

Ostin tämän, koska lähiseuduilla ei ollut haluamani rodun muita kasvattajia.

Haluamassani rodussa ei ole terveempää kantaa.

Ostin tällaisen mulkosilmäisen lyttykuonon, koska en tajunnut rakenneongelmien laajuutta.

Niinpä niin. Oli syy mikä hyvänsä, pennun ostanut henkilö on ilmaissut tukensa koiran kasvattajalle, eikä sitä voi enää vetää pois vaikka myöhemmin hävettäisi ja kaduttaisi. Kasvattajat alkavat jalostaa terveempiä ja geneettisesti monimuotoisempia koiria välittömästi, kun me ostajat alamme vaatia ja ostaa vain sellaisia. Siihen asti kaikenlainen kasvattajien toiminnan moralisointi on enimmäkseen tyhjää sanahelinää.

Nykyään moni koiraharrastaja nyökyttelee innolla puheille hallituista roturisteytyksistä, rekisterin ulkopuolisten koirien käyttämisestä ja ostamisesta ja rotuunotoista. Nehän ovat juuri sitä, mitä rotumme tarvitsevat, ilman muuta kannatan – kunhan ne omituisen näköiset koirat ostaa joku muu. Koiraharrastajat paasaavat mielellään kasvattajille siitä, miten pitäisi kasvattaa parempia ja terveempiä koiria, mutta teot eivät vastaa sanoja. Kannatetaan teoriassa, mutta käytännössä ostetaan edelleen niitä samoja vanhan liiton rotukoiria samoista turvallisista linjoista samalla tutulla ulkonäöllä. Sopii siinä sitten surkutella, että voi nääs nääs kun paskat kasvattajat ovat ajaneet rotumme geneettiseen pullonkaulaan ja uutta verta ei enää saa mistään, sydämet pettävät, 12% sukusiitosprosentti kahdeksalta polvelta on rodussa matala ja 90 prosentilla kannasta aivot eivät mahdu pääkoppaan. Miten ihmeessä tähän nyt päädyttiinkään, oi ja voi!

***

Polemisointi sikseen, lupasin suureellisesti kirjoittaa joskus siitä, millainen on hyvä pennunostaja. Kuten alun palopuheesta voi päätellä, tehtävä osoittautui hankalaksi ja ajatukset suistuivat välittömästi sivuraiteille. Uskon useimpien kasvattajien kriteereiden olevan itsestäänselvyyksiä: hyvä pennunostaja ei laiminlyö tai piekse koiraa, maksaa sen ostohetkellä käteisellä, pitää yhteyttä kasvattajaan, harrastaa tai on harrastamatta sen mukaan mitä on ostohetkellä tullut luvattua ja on tunnettu tolkullisesta koiranpidostaan. Ja niin edelleen. Jos ei toteuta neljää viidestä peruskriteeristä (käteismaksusta voinemme tinkiä), saattaa olla ns. huono pennunostaja, ne muut ovat sitten niitä hyviä tyyppejä. Mutta millainen on kasvattajien mielestä ihan superhyvä, ihanteellinen pennunostaja?

Koska en tiedä asiasta kasvattajien näkökulmasta mitään, pyysin apua asiantuntijoilta. Avuliaat kasvattajat lähettivätkin lukuisia kriteereitä ja ohjeita ostajille, joiden asiakkuudesta kasvattajat käyvät suorastaan kilpailua. Aika moni tosin huomautti myös, että tällaiset ihmeostajat ovat vähän kuin tarujen yksisarviset: paljon niistä puhutaan, mutta harva on sellaisen päässyt omin silmin näkemään.

Älä kiinny alle luovutusikäiseen pentuun sen ulkonäön perusteella
Kasvattajien mukaan hämmentävän suuri osa pennunostajista haluaa jonkun tietyn värisen pennun. Pitää olla laikkua, brindleä, erivärisiä silmiä, jopa jotain tiettyä värivirhettä kysytään. Annapa olla, jos yleensä ruskeita pentuja tekevään rotuun tupsahtaa valkoinen pentu: kaikki huomaavat yllättäen, että juuri sen pennun kuva puhuttelee juuri heitä, että juuri tämä erikoisen värinen pentu tuntuu omalta.

Suurin osa kasvattajista ei erityisesti innostu pennunostajista, jotka tahtovat varata parin päivän ikäisistä marsunkaltaisista otuksista itselleen jonkun tietyn pennun. Koirissa on eroja. Ommistajissa on eroja. Ihanteellinen pennunostaja tajuaa, että kasvattaja yleensä tuntee pentujensa luonteen parhaiten ja että on kasvattajan omienkin intressien mukaista valita kullekin ostajalle sopivin pentu luonteen perusteella eikä sen, miten hyvin koiran väri sointuu olohuoneen sohvaryhmään.

All you need is love? No ei säännöllisistä kuukausituloista haittaakaan ole.
Tätä kirjoittaessa Facebookissa kiertää sydämeenkäypä vetoomus, jolla ulkomailla matkailevat ihmiset keräävät ystäviltä ja kylänmiehiltä rahaa tuodakseen matkoilla adoptoimansa kulkukoiran Suomeen. Koiran rokotukset ja muut tuontikulut ovat 450 euroa. Vaikka kannatankin kulkukoirien pelastamista, vetoomus sai aikaan lähinnä epäuskoisen tyrskähdyksen: 450 euroa, ja tyypit joutuvat keräämään sen Facebook-kolehdilla?! 450 euroa ei ole mitään sen rinnalla, mitä koira maksaa elinaikanaan. Sen eläinlääkärikulut, ruoat, hoitopalkkiot, kuljetuskustannukset, tuhot ja vakuutukset maksavat takuulla moninkertaisesti tuon summan jo vuodessa. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon enemmän joudut ehkä maksamaan vuokraa, koska monikaan vuokraisäntä ei pidä koirista.

Koiranomistaminen ei ole kallista, mutta ei se kyllä mitään halpaa lystiäkään aina ole. Kasvattajat yleensä toivovat, että pennunostajilla olisi sen verran rahaa, ettei tarvitse pistää pystyyn FB-kolehtia jos koiralta katkeaa jalka ja leikkauksen omavastuu on 500 e. Tonnin pennunostohinta on ns. pieru Saharassa: todelliset kulut alkavat siitä, kun tuot koiran kynnyksen yli kotiisi. Jos koiran ottajalla on suuria vaikeuksia saada kasaan edes ostohintaa, kasvattajalle saattaa juolahtaa mieleen ihmetellä, millä se koira on tulevaisuudessa tarkoitus huoltaa ja elättää.

Siitä puheen ollen, älä edes yritä tinkiä koiran ostohinnasta. Osamaksuunkin jotkut myyjät suhtautuvat varauksella. Siperia lienee opettanut tarpeeksi monta kertaa, että viimeisiä maksueriä on yllättävän työlästä saada tilille, kun koira on jo uudella omistajallaan ja etenkin, kun se ei enää viimeisen erän maksupäivnä olekaan söpö pentu vaan kaiken tuhoava ja sisälle paskova terminaattori.

Älä valehtele itsellesi, saati kasvattajalle
Osa kasvattajista myy lupaavia pentuja vain harrastaviin koteihin, ja osa pennunostajista taas pitää harrastuksenaan kaunistella harrastusaikeitaan tällaisille kasvattajille. Jos lupaat kasvattajalle käydä koiran kanssa rodunomaisissa kokeissa tai näyttelyssä, olisi tietysti mukava, että olisit myös valmis niin tekemään, vaikka joutuisitkin käyttämään siihen kesälomaviikonloput, jotka oikeastaan haluaisit viettää mökillä. On myös jonkinlaista itsepetosta ostaa lupaava pentu lajiin, jota voi harrastaa vain sellaisina vuodenaikoina, kun itse on kausityössä lähes kellon ympäri. Autottoman ei kannata esittää harrastavansa aktiivisesti lajia, joka vaatii välttämättä auton, jotta pääsisi edes harjoituksiin.

Kasvattajien mukaan on paljon pennunostajia, jotka haluavat pennun, jolla on mahdollisuuksia ja potentiaalia lajiin kuin lajiin. Tällaisia pentuja ei ole liiaksi, ja sellaisen myyminen ihmiselle, joka jättää koiran makaamaan sohvalle, on kasvattajalle suuri menetys. Vielä pahempaa on, jos ostaja ilmoittaa kasvattajalle haluavansa nimenomaan sen pentueen aktiivisimman ja vahvaluonteisimman pennun, ja paria kuukautta myöhemmin koko perhe on helisemässä, kun sellaiselle ei sitten keksittykään mitään järkevää tekemistä ja elikko on syönyt itsensä läpi gyproc-levystä naapurin puolelle.

Ymmärrä, että kasvattajalla on omaakin elämää
Ei liene kasvattajaa, joka ei toivottaisi potentiaalisia pennunostajia tervetulleeksi tutustumaan koiriinsa. Jos pentueessa on kymmenen pentua, tämä tarkoittaa käytännössä useita kymmeniä visiittejä parin kuukauden aikana. Osa katsojista ottaa mummit ja serkunkaimatkin mukaan, toiset tuovat koko suurperheensä ja ystävänsäkin. Kahvin ja pullan kulutus nousee tappiin ja kasvattajan kotia joutuu vieraiden vuoksi pitämään paraatikunnossa viikkokausia. Hyvät pennunostajat käyvät katsomassa pentuja, loistavat pennunkatsojat kysyvät etukäteen lupaa tulla kylään ja tuovat omat pullapitkot mukanaan. Jos he ottavat kuvia vierailunsa aikana ja haluavat julkaista ne internetissä, olisi tietysti mukavaa, jos niissä ei näkyisi kasvattajan pyykkivuoria tai synnytyksestä jääneitä verisiä pyyhkeitä keittiön pöydällä.

Hyvä kasvattaja on aina valmis neuvomaan kasvatinomistajiaan ja vastailemaan kysymyksiin, mutta järjen käyttö on tässäkin sallittua. Kasvattajien täytyy käydä töissä, kasvattaa omat lapsensa ja hoitaa omat koiransa. Jos Moppe karkaa toistuvasti tarhasta tai Peppi teki ripulit karvalankamattoon, ei välttämättä ole kovin kohteliasta soittaa kello kolmelta aamuyöllä. Samoin monta kertaa päivässä toistuvat ”arvaa mitä se nyt tekee” -tyyppiset päivitykset voinee säästää netin keskustelupalstalle.

Hyvä pennunostaja haluaa hyvän koiran, loistava pennunostaja omistaa jo täydellisen sellaisen

Minkä ikäisenä tämä narttupentu kannattaisi astuttaa, ettei tule kohtutulehdusta?

…tai on ainakin lukenut jonkun koirakirjan ja tietää, mitä on ottamassa. Jos pennunostaja kysyy, olisiko pentua parempi kurittaa Aamulehdellä vai Hesarilla ja tiedustelee, montako päivää menee sisäsiistiksi oppimiseen, aika moni kasvattaja tekee henkiset facepalmit. Neuvoja voi aina kysyä, mutta jonkinnäköiset koiran kanssa elämisen perustiedot olisi toivottavaa hallita ennen ostopäätöstä. Ei myöskään kerro kauhean hyvää potentiaalisesta ostajasta, jos tämä intoutuu kertomaan, miten huonokäytöksinen tämän edellinen koira olikaan.

Paraskin pentu on vasta aihio, lopputuloksesta vastaa paljolti omistaja

Fiksut pennunostajat tajuavat, että paraskin kasvattaja ja loisteliainkin yhdistelmä antavat pennulle vasta lähtökohdat, joista omistaja lähtee mmuokkaamaan haluamansa kaltaista koiraa. Paskasta ei saa timanttia eikä sököstä tervettä, mutta parhaankin pennun voi takuulla sössiä pilalle, jos omistaja tosissaan omistautuu asialle.

Inspiraation puutteessa lopetan listan tähän, mutta otan edelleen kasvattajilta mielelläni vastaan lisäkriteereitä loistaville pennunostajille. Huomaattehan, että ”toivon, että koiraa rakastetaan omana itsenään” ja sen sellaiset ovat mielestäni itsestäänselvyyksiä. Tuskinpa kovin moni ns. hyvä kasvattaja haluaa ehdoin tahdoin myydä koiraa paikkaan, jossa sitä pidetään huonosti.


Lisää aiheesta:

Miten löytyy hyvä kasvattaja?

Mainokset

Hyvä kasvattaja

Escherin kenneltilat?

Kaikki tietävät, että koiranpentu tulisi ottaa vain hyvältä kasvattajalta. Tämä on samanlainen kiistaton totuus kuin sekin, että pentu myydään vain hyvään kotiin. Kriteerit hyvälle ovat kuitenkin yllättävän vaikeasti määriteltävissä.


Itsestäänselvyydet

Hyvä kasvattaja ei ole typerys. Hän tietää, mikä on koiranpennun luovutusikä ja että pentua ei myydä auton takakontista Perä-Pihtiputaan Siwan parkkipaikalla.

Hyvä kasvattaja toivottaa pennunostajat tervetulleeksi kotiinsa tapaamaan koiriaan. Koirien elintilojen olisi syytä olla asianmukaiset, mutta etenkin ensikertalaisten pennunostajien on syytä tiedostaa, ettei monen koiran taloudessa välttämättä ikinä tuoksu ruusulle ja kärpäspaperit olohuoneen katossa eivät välttämättä kerro huonosta kennelinpidosta. Kenneleissä myös haukutaan usein ja paljon, mikä on aivan normaalia.

Kuka tahansa osaa kehua koiriaan, mutta hyvä kasvattaja pystyy kertomaan niiden huonoistakin puolista muutenkin kuin ulkonäön osalta. Tätä tehdessään hyvä kasvattaja muistaa, että suurin osa pennunostajista ei asu maaseudulla jumalan selän takana eikä omista erillisiä kenneltiloja. Jos hänen koiransa kusevat sisään, arastelevat vieraita tai kärsivät eroahdistuksesta päivisin, hyvä kasvattaja kertoo asian niin kuin se on ja selittää, mitä tällainen taipumus voi tarkoittaa kerrostalossa asuvalle.

Hyvä kasvattaja kasvattaa tervepäisiä elukoita eli koiria, jollaisten kanssa voisit itsekin kuvitella jakavasi arkesi.

Hyvä kasvattaja on itsekin tervepäinen. Koiraihmiset tuppaavat olemaan ns. suuria persoonallisuuksia, mutta joukkoon mahtuu keskimääräistä suurempi otos psyykkisesti häiriintyneitä ihmisiä sekä kaikenlaisia häslääjiä, jotka pidemmän päälle vetävät lokaan paitsi oman nimensä niin pahimmillaan myös kasvatinomistajiensa nimet. Jos valitsemastasi kasvattajasta liikkuu epämääräisen oloisia juoruja tai jos kasvattaja tuntuu sekaantuneen kaikenlaisiin outoihin kuvioihin, kannattaa mennä paikan päälle jututtamaan kasvattajaa kasvokkain. Jos tyypistä silloinkin välittyy hieman erikoinen tai epämääräinen kuva, etsisin koiran suosiolla muualta.

Toki on muistettava, että koiramaailman kantava energianlähde on kateus, ja menestyneistä kasvattajista juorutaan aina. Vaatii psykologista pelisilmää erottaa kateudesta johtuvat paskamyrskyt aidoista huolenaiheista.

Hyvä kasvattaja tekee selkeät sopimukset sijoituksista ja pentujen kaupoista paperilla. Hän täyttää omat velvoitteensa ajallaan eikä odota pennunostajilta ymmärtämystä sille, että rekisteröinti tai kasvatin jalostuskäytöstä maksettavat korvaukset ovat kuusi kuukautta myöhässä kasvattajan vaikean elämäntilanteen vuoksi.

Hyvä kasvattaja tuntee koiraharrastusta säätelevät lait, sopimukset ja pykälät muutenkin kuin kysymällä kaverilta tai nettipalstalta. Tämä on erityisen tärkeää, jos olette tekemässä jalostusoikeus- tai sijoitussopimusta.

Hyvä kasvattaja kertoo pennun hinnan oma-aloitteisesti ja säästää ostajan vaivalloiselta kiemurtelulta, joka syntyy suomalaisesta kulttuurista jossa hinnasta kysymistä pidetään moukkamaisena huonon pennunostajan merkkinä. Sillä kuitenkin on väliä, maksaako pentu 300 vai 3000 euroa.

Tittelirivit ja tulokset

Hyvä kasvattaja on ihminen, joka harrastaa menestyksekkäästi samaa lajia, jota itsekin aiot koirasi kanssa harrastaa. On hyvä, jos tuloslistoilla näkyy säännöllisesti hänen ksvattejaan, mutta olennaista olisi nähdä kasvattaja itse kisoissa säännöllisesti, tekemässä tulosta omilla koirillaan. Näyttelyihmiset hyötyvät, jos kasvattaja trimmaa ja valmistelee itse omien koiriensa turkit näyttelykuntoon, koska hän opettaa varmasti aloittelijoille homman kerralla oikein. Jos ei itse aio harrastaa, kasvattajan harrastamisilla ei ole niin väliä.

Hyvä kasvattaja arvostaa jalostustyössään tuloksia, mutta muistaa, että koiran kanssa pitää elää 24 tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa. Jalostustyön päämääränä ei saa olla se yksittäinen multivalio, jonka sisarukset ovat hermoheikkoja, sairauksien raiskaamia jalostuskukkasia.

Kennelliiton tai jonkin muun vastaavan järjestön jäsenkirja ja hienolta kalskahtava kennelnimi ei ole hyvän kasvattajan tae. Jos haluaa harrastaa monipuolisesti koiransa kanssa, sellainen olisi kuitenkin kasvattajalta syytä löytyä.

Bonukset

Kuka tahansa osaa sanoa, että ”No nyt meni kyllä perkele metsään, idiootti” kun olet taitamattomuuttasi tunaroinut koirasi koulutuksen kanssa. Hyvä kasvattaja osaa paitsi sanoa sen niin myös kertoo, kuinka itse aikoinaan mokasi lähes samalla tavalla ja kuinka tilanne silloin korjattiin.

Hyvä kasvattaja ymmärtää, että myydessään koiran hänen määräysvaltansa siihen päättyy. Hän tietää kuitenkin, että kaikesta huolimatta hän on todennäköisesti ensimmäinen ihminen, jolle soitetaan, kun koiran kanssa menee jokin vikaan.

Hyvä kasvattaja ei oleta, että kasvatit tulevat välttämättä aina toimeen keskenään vain siksi, että ovat sukua.

Asiansa osaava kasvattaja ei myöskään oleta, että kasvattien omistajat tulevat aina toimeen keskenään vain siksi, että heillä on koira samalta kasvattajalta. Kunnon kasvattaja tietää, että paras mahdollinen kiitos onnistuneesta kasvatustyöstä on se, kun pennun kerran ostanut perhe palaa saman kasvattajan luokse ostamaan seuraavaa koiraansa, mutta ymmärtää, ettei ole henkilökohtainen loukkaus, jos perhe päätyy ostamaan pennun toiselta kasvattajalta.

Hyvä kasvattaja ei oleta, että kasvatinomistajat jakavat samat mielenkiinnon kohteet, harrastukset ja elämänarvot kuin hän itse. Hän ymmärtää, että vaikka koiraharrastuksen ulkopuolella ei olisi jonkun ihmisen kanssa välttämättä ikinä tekemisissä, hän voi kuitenkin olla ihan ok pennunomistaja. Hyvä kasvattaja ei anna erilaisten ideologioiden sekoittua koiraharrastustukseensa.

Aloittelevat kasvattajat voivat olla hyviä kasvattajia, mutta etenkin ensikertalaiselle pennunostajalle olisi eduksi, mikäli kasvattajalla olisi laaja kokemus koirista yleensä.

Hyvä kasvattaja selvittää mahdolliset ristiriidat kasvattiensa omistajien kanssa muualla kuin nettipalstalla tai Facebookissa.

Asialleen omistautunut kasvattaja saattaa tehdä kaikenlaisia muitakin sankaritekoja, kuten peruuttaa tarvittaessa lumihankeen juuttuneen kädettömän kasvatinomistajan auton takaisin tielle (terveisiä vaan sinne Jokikuntaan).

Mistä hyvän kasvattajan löytää?

Jostain syystä monilla ihmisillä tuntuu olevan koiran hankinnan kanssa julmettu kiire. Perhe päättää, että koira olisi kiva, ja sitten se koira onkin saatava heti seuraavalla viikolla. Innokkaat ensikertalaiset soittelevat yhdistysten pentuvälitykseen, lukevat paikallislehden ”Myydään lemmikkejä” -palstaa, selailevat eläinsuojeluyhdistysten sivuja kodittomien rekkujen toivossa. (Jos tunnistat tästä itsesi, niin käy lukemassa kodinvaihtajista ainakin tämä.) Näillä keinoin voi löytyä hyvä kasvattaja ja mukava lemmikki, mutta yhtä todennäköistä on, ettei löydy.

Jos haluaa tehdä koiran hankinnan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja varman päälle, kannattaa kehittää pakkomielteenomainen innostus nettipalstojen ja -sivujen lukemiseen. Ei uskoisikaan, mitä kaikkea voi oppia kasvattajista vakoilemalla vaikkapa vanhoja viestiketjuja rotupalstoilla (esimerkiksi nyt vaikka tämä). Harrastusorientoituneet pennunostajat voivat lisäksi alkaa seurata tuloslistoja. Kennelliiton tietokanta KoiraNet paljastaa sekin osaltaan yhtä sun toista. Ystävien suositukset voivat olla kullanarvoisia.

Kun menee tapaamaan kasvattajaa, olisi hyvä tiedostaa, että lähes kaikki koiraihmiset ovat omalla tavallaan hulluja. Ostajan pitääkin päätellä, onko valittu kasvattaja hyvällä tavalla höpsähtänyt vai epäilyttävä sekopää. Monet koiraihmiset puhuvat paljon ja mielellään, ja järkevä ostaja miettii jo etukäteen kysymykset, joihin hän haluaisi vastaukset vierailunsa aikana. Jos vastauksia ei meinaa saada tai kasvattaja välttelee kysymystä, olisin varuillani. Samoin, jos kasvattaja puhuu yhtenään itsestään ja omista edesottamuksistaan koiriensa sijaan. Et kuitenkaan ole etsimässä uutta parasta ystävää vaan ihmistä, joka pystyy myymään sinulle halutunlaisen lemmikin. Hyvä kasvattaja uskoo omaan tietotaitoonsa ja kertoo koiraharrastuksestaan mielellään, mutta teidän ei tarvitse olla sielunkumppaneita minkään muun asian suhteen.

Uskon, että kelvollisia kasvattajia on reilusti enemmän kuin huonoja ja hyviäkin vaikka millä mitalla. Mitä kokeneempi pennnunostaja, sen pienemmäksi kasvattajan rooli hänen ja pennun elämässä muodostuu. Ensikertalaiselle hyvä kasvattaja on kuitenkin painonsa arvoinen kultaa, ja hänen kannattaisi käyttää huomattavasti suurempi osa koiran hankintaan kuluvasta energiasta kasvattajien vertailuun kuin söpöillä kuvilla koristeltujen pentumainosten tiirailuun.

Lue myös nämä

Juha Kareksen ohjeet rotukoiran hankintaan. Kirjoitettu vannoutuneen näyttelyihmisen ja -kasvattajan näkökulmasta, mutta sisältävät paljon asiaa uusille rotukoiran ottajille.

Kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen tuki ry:n pennunosto-opas sekä hyvä lista kasvattajalta kysyttävistä kysymyksistä (pdf).

Koska tangoon tarvitaan kaksi, seuraava kirjoitus käsittelee sitä, millainen on hyvä pennunostaja ja miten sellaiseksi tullaan. Koska en itse kasvata, otan oikein mielelläni vastaan kasvattajien toiveita pennunostajille vaikkapa sivupalkissa näkyvään sähköpostiosoitteeseen tai kommenttiosioon.

Mitä koirakirjoissa ei kerrota, osa 4: roturuletti

Koirat ovat rasittavia ja tulevat kalliiksi. Niillä on ällöttäviä tapoja. Koirat herättävät sinut kello kolmelta yöllä kertoakseen, että nyt tuli ripulipaska karvalankamatolle, ne aiheuttavat noloja tilanteita ottamalla itseltään suihin mummolassa, ne murisevat naapurin lapsille, möykkäävät pahviseinäisessä kerrostalossa työpäivät eivätkä ikinä käyttäydy kuten koulutusoppaissa tai omistajan ruusunpunaisissa unelmissa oletetaan. Ne täyttävät siististi stailatun kotisi karvoilla ja kuralla. Koirat haisevat ja piereskelevät, huohottavat ärsyttävästi, raiskaavat sohvatyynyjä. Koiranpentujen aivot toimitetaan jälkitoimituksena, jos toimitetaan.

Pahinta on, että kun vuosien hinkkauksen ja ristiriitojen jälkeen sovitte vihdoin yhteen kuin vanha aviopari ja ymmärrätte toisianne niin hyvin, ettei sanoja tai talutushihnoja enää tarvita, koira menee ja kuolee vanhuuteen. Sydämesi särkyy ja lisäksi joudut aloittamaan kaiken alusta seuraavan naskalihampaisen mielipuolen kanssa.

Kaikesta huolimatta ihmiset kuitenkin päätyvät hommaamaan koiria, mikä on hienoa ja kannatettavaa. Jostain syystä aiheesta kirjoitetut oppaat eli ne otsikossakin dissatut koirakirjat lähestyvät yleensä aihetta lähinnä kuluneimmasta mahdollisesta näkökulmasta: haluat siis koiran. Siistiä! Seuraavaksi esittelemme n. 200 koirarotua sanoin ja kuvin, valitse niistä sopivin. Onnea matkaan!

Perse edellä puuhun eli kuinka roturulettia pelataan

Useimmat koiraa harkitsevat ihmiset aloittavat siis projektinsa lukemalla rotuoppaita tai tekemällä koirarotutestin netissä. Jos hankittava koira on ensimmäinen, valintaperusteena on yleensä ulkonäkö, höystettynä rotuoppaan avuliailla symboleilla ja luonnehdinnoilla: ”sopii lapsiperheeseen”, ”tarvitsee paljon liikuntaa”, ”vaatii peruskoulutuksen”.

Rodunvalintaruletit uskottelevat, että meille kaikille on olemassa täydellinen rotu. Kuinkapa ei olisi, rotujahan on yli 300, ja jokaisella on – rotukirjojen ja rotujärjestöjen mukaan – omat ainutlaatuiset luonteenpiirteensä ja ominaisuutensa.

Ainutkertaisista ominaisuuksista puheen ollen, koiraihmiset kertovat usein löytäneensä oman rotunsa, jolla on niin ainutlaatuisia luonteenpiirteitä, että mikään muu rotu ei pääse lähellekään. Epäilen vahvasti, että kyseessä on joko sitkeä meemi tai itsepetos. Mistä ihmiset tietävät, millaisia muut rodut ovat, jos heillä on ollut vain tietyn rotuisia koiria? Entä jos omistaa kaksi samanrotuista koiraa, joiden luonteet poikkeavat toisistaan, kuten usein tapahtuu – kumpi niistä on se alkuperäinen, oikea rodun edustaja? Olisiko vaikka korthalsingriffonin luonne niin erityisen ainutlaatuinen korthalsingriffonin omistajien mielestä, jos ne yllättäen muuttuisivat mopsin näköisiksi? Miten korthalsingriffonin ainutlaatuinen luonne poikkeaa saksanseisojan ainutlaatuisesta luonteesta?

Yritän tässä varovaisesti vihjata, ettei välttämättä ole järkevää aloittaa koiranhankintaa pohtimalla, onko vaikka schapendoes juuri minulle sopivampi kuin lagotto romagnolo. Huolimatta kasvattajien ja kenneljärjestöjen sitkeistä pyrkimyksistä viimeisten sadan vuoden aikana, koirayksilöt rodun sisällä eivät ole toistensa klooneja – paitsi ehkä ulkonäöllisesti. On totta, että rotutyyppien välillä on eroja: kovaluonteisinkin vinttikoira on yleensä pehmeä verrattuna terrieriin, ajokoiria on keskimäärin vaikeampi kouluttaa pysymään pihalla kuin paimenkoiria, seisovat lintukoirat häsläävät enemmän kuin isot molossit. Luonteen kannalta koiratyypillä on merkitystä, rodulla ei niinkään. Luonnetestitilastoja selaamalla näkee, millaisia eroja koirien luonteissa on, vaikka olisivat kuinka samaa rotua.

Asunnossani on tilaa 55m2, bruttopalkkani 3200 euroa kuussa, sisustukseni on sinisävyistä ja seurustelen pääasiassa pk-seudulla asuvien pyöräilijä-hipstereiden kanssa. Mikä koirarotu minulle sopisi?

Toinen ongelma rotusuosituksissa ja -oppaissa ovat täysin hatusta vedetyt valintakriteerit. Samoilla testivastauksilla roturuletit arpovat varsin toisistaan poikkeavia rotuja. Haluatko lyhytkarvaisen ja lapsiperheeseen sopivan koiran, asut kaupungissa kerrostalossa eikä sinulla ole harrastustavoitteita? Rotutestit auttavat, kuten kuvista näkyy.

Samantyyppisiä tuloksia saa, jos aloittaa netissä ”Suositelkaa minulle rotua” -ketjun. Viisi ensimmäistä ehdottaa omaa rotuaan, seuraava sanoo hommanneensa juuri stabyhounin pennun ja olevansa aivan täydellisen rakastunut rotuun (siis oikeasti, kuka muka ei ole ihastunut vasta hankittuun koiranpentuunsa?), pari kommentoijaa innostuu vertailemaan venäjänajokoiran ja suomenajokoiran olennaisia luonne-eroja ja sopivuutta lapsiperheeseen, kun huomattavasti tärkeämpää olisi pohtia ensin halutun koiran tyyppiä ja tehdä lopullinen rotuvalinta vasta viimeisenä. Rotuesittelyjen lukemisen sijaan kannattaisi pohtia, mihin tarkoitukseen koira tulee ja miten vaivaisen (vaivalloisen?) otuksen kanssa on valmis jakamaan elämänsä seuraavien vuosien ajan. Ensikertalaisen kannattaisi myös ehkä mieluummin kysyä, minkä tyyppisen koiran kanssa hän aiheuttaa vähiten vahinkoa, jos kaikki ei menekään kuin Strömsössä.

Jos tarvitsee auton, jolla voi kuskata perhettä mökille ja citymarkettiin, ei kannata ostaa kaksipaikkaista urheiluautoa. Jos tykkää eniten maailmassa nukkua, pelata tietokoneella ja syödä, bordercollien ostaminen ei ole järkevää, vaikka miten uskottelisi itselleen skarppaavansa siinä vaiheessa, kun koira on kotona. Joo, kyllä uusi koira aina aktivoi harrastamaan… noin parin viikon ajan. Enintään. Ihmiset, joille sopii aktiivinen palveluskoira tuppaavat yleensä olemaan perustyypiltään eräänlaisia henkisiä partiolaisia, joilta löytyy itseltään viettejä ja draivia harrastamiseen vähintään yhtä paljon kuin koiriltaan. Tiedätte, keitä olette. Meille muille saattaa riittää vähempikin kuin käyttölinjainen belgianpaimenkoira.

Valhe, emävalhe ja ”perusterve rotu”

Luonnollisesti kaikki haluavat mahdollisimman terveen koiran. Tässä vaiheessa rotuoppaat ja aina yhtä avulias internet yleensä neuvovat perehtymään valitsemasi rodun terveystilanteeseen. Tämä onkin varsin kannatettavaa, mutta entä, jos valittu rotu on terveydeltään jo valmiiksi susi? On tietysti olemassa sileäkarvaisia noutajia, cavalierkingcharlesinspanieleja tai taskandoggeja, jotka ovat terveempiä kuin rotunsa keskimäärin ja epäilemättä löytyy kasvattajia, jotka liputtavat linjojensa terveyden puolesta, mutta joidenkin rotujen terveystilanne on katastrofaalinen ja ”terveen” määritelmä niiden piirissä lähinnä suhteellinen.

Sekä rotukirjoilla että netissä jaettavilla suosituksilla on ikävä taipumus esitellä rodut parhaassa mahdollisessa valossa, oli kyse miten sököstä muotopuolesta tahansa. Mistä lähtien shar pei on ollut palveluskoira? Elävätkö ne todella keskimäärin 12-14 vuotta ja mihin tieto odotettavissa olevasta eliniästä perustuu? Turkinhoito voi olla ”vähänen”, mutta mihin unohtui tulehtuneiden ihopoimujen putsaamiseen käytettävä aika, puhumattakaan muista rotua riivaavista vakavista terveysongelmista?

Basset hound pyörähti esimerkkieni roturuleteissa esiin useammankin kerran, mikä johtunee käyttämistäni parametreista rauhallinen, asun kerrostalossa ja lyhytkarvainen. Vahinko, ettei yhdessäkään testissä kysytty, haluanko jakaa elämäni epämuodostuneen, sairauksien raiskaaman ulkonäköjalostuksen kukkasen kanssa. Päinvastoin, joidenkin ehdotusten perusteella voisi melkeinpä kuvitella, että olen tarkoituksella raksinut kuvitteelliset kohdat hengitysvaikeuksia, kyllä kiitos ja lonkkavika ei niin haittaa, mahdollisesti myös sisäsiittoisuus on haaste, ei ongelma ja kartutan mielelläni eläinlääkärin tilipussia.

Kuinka sitten ensikertalainen voi tietää, millaisia rotuja kannattaisi suosia, jotta mahdollisuudet saada terve ja helppohoitoinen koira olisivat mahdollisimman suuret? Helppoa: älä ota jättirotuista äläkä pienintä mahdollista tissinvälikoiraa. Älä ota lyttykuonoa, länkisäärtä tai tukkajumalaa, jonka turkki laahaa maata. Ja turkista puheen ollen, ei kannata ottaa myöskään kaljua koiraa. Vältä koiria, joiden mittasuhteet ovat pielessä – liian lyhyet jalat, liian pitkä selkä, jättiläiskokoinen pää. Vältä harvinaisia rotuja, joiden geenipooli on usein säälittävän pieni. Googleta rotusi nimi suomeksi ja englanniksi, ja jos rodun mukaan on nimetty syndrooma, syöpä tai perinnöllinen sairaus, jätä väliin. Suurin osa edellämainistuista kriteereistä sopii tietysti myös sekarotuisiin.

Yksi Rin Tin Tin pakettiin, kiitos. Lassiekin kelpaa, jos ei muuta ole.

Useimmat ensikertalaisten koiranostajien toivelistat näyttävät seuraavanlaisilta:

1. Helposti koulutettava – toiveena vapaana vierellä kulkeva ja käskystä totteleva.
2. Eläinystävällinen – meillä on kaksi kissaa ja haluamme rauhassa kulkea ulkona ilman ”tappeluja”
3. Leikkisä ja suht. energinen – tykkäämme kävellä
4. Ei saa olla ”vihainen”, eikä haukkua kaikille – asumme kerrostalossa ja rapussa kulkee ihmisiä, vieraitakin meillä aina silloin tällöin käy
5. Mutta suojeleva omistajia kohtaan sen täytyy olla!
6. Ja tietenkin todella rakastettava ja seurallinen 🙂

Vai että vapaana pidettävä, sosiaalinen, omistajiaan suojeleva ja eläinystävällinen. Siitäpä vain arpomaan sopivaa rotua! Listan esittäjälle suositeltiinkin innokkaasti lukuisia rotuvaihtoehtoja. Ehkä joku noutaja? Colliethan ovat kilttejä? Lancashire heeler voisi sopia kriteereihin. Lapinporokoira? Kyselijä itse oli ajatellut saksanpaimenkoiraa. Eikä siinä mitään, joka ainoa näistä roduista varmasti sopisi kriteereihin… oikein koulutettuna. Joka ainoasta rodusta saa myös varsin helposti näiden kriteerien täydellisen vastakohdan, jos olettaa, että on olemassa jokin mystinen rotu, joka tulee tällaisena valmiina ihannepakettina ilman, että omistajan tarvitsee tehdä muuta kuin latoa seteleitä tiskiin.

Asiansa osaava omistaja loihtii rodusta kuin rodusta mukavan koiraseuralaisen. Kädettömämpi tapaus saa greyhoundistakin kulmakunnan kauhun. Useimmiten ihmisten rodulle esittämät toiveet eivät oikeastaan ole kiinni rodusta laisinkaan, vaan siitä, kuinka hyvä omistaja on koulimaan koirasta haluamansa kaltaisen. Yksikään koirarotu ei täytä noita vaatimuksia automaattisesti, ja aika moni täyttäisi ne, jos omistaja tietää, mitä tekee.

Mitä muuta koirakirjoissa ei kerrota?

Osa 1: Sisäsiisteysongelmat
Osa 2: Harmien ja hajuhaittojen ABC
Osa 3: Ovatko sekarotuiset terveempiä kuin rotukoirat?

Suomi-pentumainos-suomi -sanakirja

Pedigree Puppy

Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää, eli kuinka netin pentumainoksia luetaan.

Erinomainen luonne = oma koira paras koira!

Erinomainen sukutaulu = ja muuta maininnan arvoista koirassa ei olekaan. Liekö maailmassa kasvattajaa, joka sanoisi yhdistelmänsä sukutaulua huonoksi?

Erittäin lupaava pentu vapaana = luovutusikäinen pentu on aina lupaava, jos sillä ei ole kahta päätä tai persereikää otsassa.

Erittäin lupaavat nuoret vanhemmat = jostain syystä kasvattaja haluaa teettää pentuja pennuilla.

Huippusukuinen tuonti = kaikki mikä tulee ulkomailta on automaattisesti hienoa, eikö vain?

Huono suomi = 5kk chihu musta lyhyt karvainen poika .Eläilääkärin tarkastama ja lemmikipassi,madotetty,sirutetty.Oiken kiltti ja rejpas.Helsingissa 700 euro. Ostajille, jotka ovat joko raadollisia (ihan sama mistä koira on peräisin, kunhan sen saa halvalla) tai typeryksiä (kuulostaa luotettavalta ja kokeneelta kasvattajalta!).

Hyvin pidättyväinen = pakenee vieraita sohvan taakse. Esiintyy yleensä muodossa ”Bella ei suinkaan ole arka, se on vain rodulle tyypillisesti hyvin pidättyväinen.”

Jälkeläisnäyttö = yleensä muodossa ”Maxilla on jo lupaavaa jälkeläisnäyttöä” eli koiralla on ennestään pentuja, joista yksi on voittanut näyttelyssä rodun paras pentu -palkinnon.

Kasvateilla ei toistaiseksi ainuttakaan hylättyä koesuoritusta = …koska vain harvaa on ikinä viety kokeisiin.

Käyttölinjainen = tavallistakin sisäsiittoisempi.

Käyttöön ja näyttöön = Kasvattaja harrastaa pääasiassa näyttelyitä.

Käyttöön, näyttöön tai kainaloon = kasvattaja ei harrasta mitään koiriensa kanssa.

Maskuliininen uros = merkkaa sisään ja/tai rähisee.

Menestystä tullut myös maastokisoissa/agilityssä/jossain muussa kokeessa = maastokisoista SA / kilpailee kolmatta vuotta agilityn ykkösluokassa / käynyt kokeessa mutta pokaalia ei tullut.

Osamaksukin mahdollinen = kasvattaja on epätoivoinen.

Paperiton rotukoira = kasvattaja on 85% todennäköisyydellä ihme hiippari.

Pennut myydään eläinlääkärin tarkastamina, madotettuina ja sirutettuina = mutta ilman papereita.

Perusterve rotu = mikä tahansa sisäsiisteysongelmista autoimmuunitauteihin on mahdollista.

Pidättyväinen = arka.

Primitiivinen luonne = huonot hermot.

Menestyneet sisarukset = Sisaruksilla on menestystä, mutta jalostusyksilöllä syystä tai toisesta ei.

Menestyneet isovanhemmat/serkut/kummin kaiman kälyt = Jalostusyksilöksi on valittu meriitittömät eläimet ja toivotaan, että sukulaisten tittelit sokaisevat ostajan.

Vahva metsästysvietti = vinttikoira on ajanut metsässä jänistä, mutta ei aja viehettä.

Suoraselkäisiä wanhan hyvän ajan saksanpaimenkoiria = kasvattaja on myyntihenkinen ja tietää mistä tuuli puhaltaa.

Sukusiitosprosentti neljältä polvelta 0 = ja kymmeneltä polvelta 46,8%.

Sukusiitosprosentti on matala tämän rotuiseksi = koko rotu on järkyttävän sisäsiittoinen.

Täysin terve suku = koirille ei ole tehty terveystarkistuksia.

Tavoitteena tälle vuodelle BH pentueen jälkeen = kasvattajan lainan korot ovat erääntymässä ja pitää tehdä pentue nopeasti keskeneräisellä koiralla.

Tittelirivi = INT & FI & LT & EE & LV CH, FI & EE & LV KVA-m, CVM-09, JWW-10, PMJV-09, PMV-10 JV-09, HeW-10, HeW-11, MV-10 = rotua edustaa useimmissa kisoissa max. kolme yksilöä.

Typistetty = ostajille, jotka eivät näe koiraa korvilta ja hännältä.

Treenaa lajia X = ei tulla ikinä näkemään kokeissa.

Ulkosiitos = KoiraNetin sukutaulussa ei näy kahta kertaa samaa nimeä.

Viehevarma = vinttikoira jahdannut käsiviehettä maastotreeneissä.

Osa pennuista sijoitetaan = ja seuraavan kerran tapaatte käräjillä.

Virtuaalikasvatusta ja moraalisäteilyä

Moraalisäteily: Ylemmyydentuntoinen pahennus, jota hieman ”tiedostavammat” yksilöt levittävät suuren henkilökohtaisen tuskan saattelemana meidän tavallisten kurjimusten keskuuteen.

Muutama vuosi sitten pikkutyttösektorin keskuudessa oli kovasti muodikasta pitää virtuaalikenneliä, eli pölliä koirien kuvia muiden ihmisten kotisivuilta ja lätkäistä ne nettiin keksityillä nimillä kuvitteellisen kennelin virtuaalisina tuotoksina. Näitä virtuaalikoiria sitten jalostettiin keskenään. Erinomaiset jalostusyksilöt Mega CH Superstar Kiss Of The Night ja Master Winner 2011 Sateenkaaren Mystic Tähtisumu risteytettiin tarkkaan harkiten, ja saatiin liuta erinomaisia virtuaalisia jälkeläisiä, joissa – toisin kuin oikeissa koirissa – ei ikinä ollut mitään vikaa.

Idea ei ole uusi, muistan puuhailleeni jotain vastaavaa ala-asteella, joskin tuolloin hevoset ja koirat joutui itse piirtämään ruutuvihkoon eikä jalostusmateriaalia pystynyt hankkimaan naapuripulpettia kauempaa. Viime aikoina virtuaalijalostus on ilmeisesti kokenut jonkinasteisen renessanssin netin koirapalstoilla. Sinne on syntynyt lauma virtuaalikasvattajia. Kutsun heitä jalostuspoliiseiksi, ja heillä on Suuri Tehtävä: jalostusvalintojen tekeminen muiden ihmisten puolesta, tai oikeastaan pään aukominen poikkeavasti ajatteleville kasvattajille. Jalostuspoliisit toivovat vilpittömästi kolmea asiaa:

a) kunhan tarpeeksi saarnaa, niin vääräuskoiset kasvattajat näkevät valon, parantavat tapansa ja alkavat ajatella Oikein™

ja

b) potentiaaliset pennunostajat pelastetaan väärin jalostavien kasvattajien kynsistä, kunhan heille vain julkisesti kerrotaan, mikä kaikki yhdistelmässä on jalostuspoliisin mielestä pielessä

ja tietenkin

c) että kukaan ei pilaisi rotua kasvattamalla Väärin.

Netin jalostuspoliisit ovat bonganneet kyseenalaisen pentumainoksen

Koiraharrastajien keskuudessa tuntuu elävän sitkeänä ajatus siitä, että kunhan jalostusmateriaalia tarpeeksi testataan ja karsitaan, löydetään myyttiset terveet linjat, joilla nykyisenlaista koiranjalostusta on turvallista jatkaa. Testejä, kokeita, tuloksia ja terveystarkistuksia ei mielletä työkaluina järkevämpien yhdistelmien pohtimiseen vaan ehdottomina ohjenuorina jalostuskäytölle. Meillä kaikilla on tieysti selkeä idea siitä, millainen on hyvä jalostusyksilö. Valitettavasti jokaisen idea hyvästä jalostusyksilöstä on aivan erilainen, ja sekös virtuaalista jalostuspoliisia ihmetyttää. Miten ihmeessä joku voi päätyä astuttamaan koiran, jolla on näyttelystä pelkkä H? Eikö kasvattaja tajua, että luonnetestissä hylätty koira on huono jalostusyksilö? Ei voi ymmärtää!

Hämmennys on ymmärrettävää, sillä virtuaalikasvattajan arvostelema koira ei ole elävä, hengittävä olento vaan pelkkää dataa paperilla, kokoelma tuloksia ja testejä. Jalostus on mustavalkoista ja helppoa, kun katsotaan pelkkiä lukuja. Jalostuspoliisit uskovat tietävänsä koirasta kaiken olennaisen lukemalla pentueilmoitusta, sukutaulua ja Kennelliiton koiranettiä. Jos netissä lukee, että whippetillä on C-lonkat tai bordercolliella agilitystä ja tokosta pelkkiä hylsyjä, niin paskahan se koira varmasti on. Jos sukutaulussa ei ole kummemmin titteleitä tai uutta verta, niin mitä annettavaa moisella voisi olla rodulle? Sukusiitosprosenttikin taisi lipsahtaa jalostuspoliisin sietorajan yli, kamalaa, itsehän en koskaan tällaista yhdistelmää tekisi vaikka toki kukin taaplaa tyylillään, nääs nääs nääs. Jos jalostuspoliisin toiminnan kyseenalaistaa, saa vastineeksi vilpitöntä hämmästystä: mitä, eikö muka ole paha asia tehdä sairaita yhdistelmiä, kannatetaanko täällä mahdollisesti pentutehtailua?

Tarkoitus on hyvä, mutta koiraharrastajille tyypilliseen tapaan lapsi viskataan menemään pesuveden mukana. Jalostuspoliisit yrittävät niin kovasti tehdä oikein ja parantaa maailmaa, että kaikkein ankarimmin he hyökkäävät tavallisten rivikasvattajien kimppuun, eli siis ihmisten, jotka vievät keskiverron koiransa vain hyödyllisinä pitämiinsä tutkimuksiin ja kehtaavat vielä julkaista pentuemainoksen netissä. Kun tällainen pienkasvattaja laittaa pentuilmoituksen nettiin, paikalle kiiruhtavat usein virtuaalikasvattajat ja jalostuspoliisit kuin haaskalle koikkelehtivat korppikotkat, ellei kasvattaja sattumalta kuulu raakkuvan parven ystäväpiiriin. Kaikkihan me olemme näitä viattomiksi kysymyksiksi naamioituja vittuiluja lukeneet: Kas, narttuhan on jo kuusivuotias, miksei sillä ole tehty jo aiemmin pentuetta? Miksi uros on alle kaksivuotias, eihän sillä ole vielä meriittejä eikä jalostusnäyttöäkään? Miksi koiralla ei ole tuloksia lajista X, Y tai Z? Mitenkäs tuo luonnetestitulos on vähemmän kuin esimerkillinen? Missä ovat jalostusyksilöiden sukulaisten terveystulokset viidenteen polveen asti? Samaan aikaan todelliset pentutehtailijat tehtailevat edelleen kaukana nettipoliisien ulottumattomissa ja kaiken maailman Pectus-kennelit saavat jatkaa rauhassa toimintaansa, sillä virtuaalijalostajat keskittyvät helpoimpien ja lähimpien kohteiden lynkkaamiseen.

Kasvattajan työ ei varmasti ole helppoa, ei ainakaan jos tunnustaa sen tosiasian, että kaikissa koirissa on enemmän tai vähemmän vikaa. Harmillista kyllä, koirat ovat myös muutakin kuin Koiranet-sivunsa summa. Käyttötulosten valossa keskinkertaisella elukalla voi olla kasvattajan mielestä erityisen kaunis pää, luonnetestissä hylätyllä mukavan rauhallinen luonne ja C-lonkkaisella susirumalla piskillä taas mielenkiintoinen sukutaulu. Onhan niitä aidosti paskoja yhdistelmiä ja hölmöjä kasvattajia olemassa (ja lemmikkiaiheisilla palstoilla tunnutaan saavan jonkinlaista sadomasokistista nautintoa siitä, että kaivetaan esiin tuohduttavimmat pentuilmoitukset) mutta toisaalta taas jokainen meistä lienee jonkun muun mielestä paska koiraharrastaja. Mikään ei ole varmempaa kuin se, että joka ainoaa yhdistelmää voi halutessaan kritisoida jollakin kriteerillä.

Asiaa ei pidä ymmärtää niin, että vähättelisin terveystarkistusten tekemistä tai kannattaisin kyseenalaista kasvatustyötä. Nythän on niin, että koirapiireissä häärii jos jonkinlaista säheltäjää, rahanahnetta paskiaista, hullua ja taivaanrannanmaalaria. On paskoja kasvattajia ja hyviä kasvattajia, on pihalla olevia kasvattajia ja sellaisia, jotka yrittävät parhaansa vallitsevissa olosuhteissa. Tokihan pistää vihaksi katsella ala-arvoisia yhdistelmiä mainostettavan erinomaisina. Väsähtänyt slogan ”näyttöön ja käyttöön” nostattaa kuplan otsaan. On vaikea olla ihmettelemättä joidenkin harrastamia tiukkoja linjauksia ja näyttelyihmisten ihmeellisiä ulkomuotokriteerejä, ja yhtä lailla ihmetyttää eräiden tahojen liberaali suhtautuminen luonteeseen ja hermorakenteeseen (”se on vain hieman varautunut”). Joidenkin koirat ovat rumia, toisten koirilla on minun mielestäni karsea luonne, jotkut mainostavat käyttökoirina piskejä jotka kelpaisivat lähinnä saunan taakse. Harmittaa, toden totta.

Ja kuitenkin, minunkin koirieni kasvattajat ovat takuulla jonkun mielestä vastuuttomia ja oma koiranpitoni lähestulkoon ala-arvoista. Kyse on perspektiivistä. Niin kauan kuin pysytään lain puitteissa, miksi juuri minun mielipiteeni pitäisi olla muiden ihmisten jalostusvalintojen ohjenuorana? Koiranjalostuksen suurimmat vaaranpaikat lienevät kuitenkin aivan muualla kuin muutamassa harrastelijan teettämässä mielestäni keskinkertaisessa pentueessa.

Onko tuloksilla väliä? Totta hitossa, jos sattuu olemaan harrastuksesta kiinnostunut pennunostaja. Jos aikoo itse harrastaa tavoitteellisesti jotakin koiraurheilulajia, on turvallisinta ottaa koira kasvattajalta, joka kisaa samassa lajissa ja jonka jalostusyksilöillä on siitä meriittejä. Jos etsii lähinnä lenkkikaveria, tuloksilla ei tee mitään. Jalostuksellisesti tulosten merkityksen voi arvioida vain kukin kasvattaja itse, ja lopullisesti asian punnitsevat pennunostajat.

Entä onko terveystarkastuksilla väliä? Totta kai niillä on, mutta harvassapa ovat jalostusyksilöt, joilla ei ole mitään rasitteita tai vikoja vaivoinaan. Testien ja mahdollisten terveystutkimusten määrä kasvaa kasvamistaan. Koirat voidaan DLA-testata, silmäpeilata, sydänkuunnella ja -ultrata, luustokuvata, niistä voidaan ottaa allergianäytteet, munuaisarvot ja trombosyytit, mutta toistaiseksi monien rotujen pahimmat terveysongelmat ovat sellaisia, joita ei voida testein varmistaa. Terveystutkimukset sinänsä ovat oikein kannatettavia ja on olemassa tutkimuksia, jotka joillekin roduille ovat liki välttämättömiä. Toisaalta on myös tutkimuksia, joilla ei kaikille roduille ole muuta arvoa kuin lisätä rivejä pentumainokseen. Aktiivisesti maastojuoksua harrastavan vinttikoiran lonkkakuvaaminen on tietysti ihan kiva juttu sinänsä, mutta onko juuri se hyvän kasvattajan mittari? Toki on hienoa myydä pentuja perusteellisesti terveystarkistetuista vanhemmista, mutta jos teetetään liuta tutkimuksia vain siksi, että niin kuuluu tehdä, ei se välttämättä tee kasvattajasta tai yhdistelmästä sen parempaa. Keneltä tahansa kasvattajalta voidaan kysyä, että miksi jalostusyksilöt eivät ole kyynär-, polvi- ja lonkkakuvattuja, jalostustarkastettuja, polveutumistutkittuja, TGAA-testattuja, sydänultrattuja, DLA-testattuja ja niin edelleen. Takuulla aina on joku testi jäänyt tekemättä, tai kaikkien tulokset eivät ole priimaa.

On hienoa, että erilaisia koirien vikoja ja sairauksia pystytään nykyisin seulomaan tutkimuksin. Tulevaisuudessa testausmahdollisuuksia kehitetään vielä lisää. Ennemmin tai myöhemmin saavutaan tilanteeseen, jossa jokaisesta perin pohjin tutkitusta koirasta on löytynyt jonkinlaista häikkää. Kaikki me tiedämme teoriassa, että täydellistä koiraa ei ole olemassa (paitsi oma koirani, tietysti!), mutta mitä enemmän tutkittua tietoa koiristamme saadaan, sitä konkreettisemmaksi asia muuttuu. Nettipoliisien vaino kohdistuukin usein nurinkurisesti juuri sellaisiin pienkasvattajiin, jotka ovat avoimesti kertoneet koiriensa ongelmista ja julkaisseet tutkimus-, koe- ja tarkastustulokset. Tivataan, miksi ei ole tehty enempää tutkimuksia tai kilpailtu useammassa lajissa. Moraalisessa tuohtumuksessa unohtuu se tosiasia, että kasvattaja on itse vastuussa valinnoistaan eikä hän oikeastaan ole tilivelvollinen muille kuin kasvatinomistajilleen.

Taho, jota virtuaalikasvattajien pitäisi oikeasti ripittää, ovat tietysti ostajat jotka sortuvat heidän mielestään vääränlaisiin yhdistelmiin. Harvalla tosin riittää kanttia mennä sanomaan vastaleivotulle pennunomistajalle, että miksi ihmeessä menit ostamaan tuollaisen sontaläjän, sen isällähän oli näyttelystä pelkkä H ja emä hylättiin luonnetestissä. Sehän olisi sikälikin noloa, että kaikesta huolimatta pennusta voisikin kasvaa ihan kelpo koira, ja miten jalostuspoliisimme sitten kävisi? Turvallisempaa on etsiä netistä vaarattomalta vaikuttava kohde ja tykittää oikein täyslaidalta omia eettisiä periaatteitaan, kunhan muistaa laittaa alkuun hassun hymiön ja jonkinlaisen disclaimerin tyyliin ”ihan ilman sarvia ja hampaita, mutta haluaisin kysyä, miksi ihmeessä”…

Esimerkillä johdetaan, ei saarnaamalla. Toivoisin, että jalostuskeskustelu keskittyisi siihen, mitä me harrastajat, kasvattajat ja pennnunostajat voisimme itse tehdä paremmin sen sijaan, että kiillotetaan sädekehiä ruotimalla kasvattajien jalostusvalintoja netissä. Pitäisi pystyä hyväksymään se, että kasvatusfilosofioita on erilaisia ja kaikilla ostajilla on omat kriteerinsä pennun ja kasvattajan valinnalle. Jos ihmiset keskittyisivät parantamaan maailmaa kohtelemalla omia koiriaan järkevästi ja tukemalla arvomaailmaltaan hyvinä pitämiään kasvattajia sen sijaan että yrittävät netissä suu vaahdossa kertoa kuinka muiden on syytä toimia, oltaisiin huomattavasti nykyistä hedelmällisemmällä maaperällä. Ennen pitkää niiltä todellisilta säätäjiltä ja pentutehtailijoilta loppuisivat ostajat ja maailma olisi taas piirun verran fiksumpi paikka.


Alun lainaus: Urbaani sanakirja. Moraalisäteily, tuo Homma-foorumin termilahja maailmalle!

Lue myös Juha Kareksen neuvot aloitteleville kasvattajille.

Jotkut asiat eivät koskaan muutu

On tullut mollattua rotukoirajalostusta ja kauhisteltua sitä, kuinka kauas joidenkin rotujen tyyppi on etääntynyt sadan vuoden takaisesta. Jotkut asiat eivät kuitenkaan koskaan muutu – miksi korjata sellaista, mikä ei ole rikki?

Canis vertragus, kelttien metsästyskoira parintuhannen vuoden takaa, näytti tältä:
Canis vertragus

Vinttikoiria ja muita metsästyskoiria 1300-luvulta.
Gaston Phébus, Livre de la Chasse.

Greyhound, 1879

Alla tahaton röökimainos ja greyhound, 1930-luku. Kuuluisasta Mick the Milleristä löytyy myös lyhyt pönötysvideo ja googlettamalla valokuviakin.
Mick the Miller

Greyhound, 2007 (kuva: wikimedia commons)
Greyhound, wikimedia commons

En ymmärrä mitään kulmauksista enkä oikeasta vatsalinjan kuroutumisesta, mutta kovasti nuo minusta muistuttavat sohvalla lojuvaa greyhoundia vuosimallia 2009 (paitsi että omasta puikkonokasta on mahdotonta saada edustavaa kuvaa). Mikähän lienee säilyttänyt rotutyypin samanlaisena vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen? Rotumääritelmä se nyt ei ainakaan ole.