Virtuaalikasvatusta ja moraalisäteilyä

Moraalisäteily: Ylemmyydentuntoinen pahennus, jota hieman ”tiedostavammat” yksilöt levittävät suuren henkilökohtaisen tuskan saattelemana meidän tavallisten kurjimusten keskuuteen.

Muutama vuosi sitten pikkutyttösektorin keskuudessa oli kovasti muodikasta pitää virtuaalikenneliä, eli pölliä koirien kuvia muiden ihmisten kotisivuilta ja lätkäistä ne nettiin keksityillä nimillä kuvitteellisen kennelin virtuaalisina tuotoksina. Näitä virtuaalikoiria sitten jalostettiin keskenään. Erinomaiset jalostusyksilöt Mega CH Superstar Kiss Of The Night ja Master Winner 2011 Sateenkaaren Mystic Tähtisumu risteytettiin tarkkaan harkiten, ja saatiin liuta erinomaisia virtuaalisia jälkeläisiä, joissa – toisin kuin oikeissa koirissa – ei ikinä ollut mitään vikaa.

Idea ei ole uusi, muistan puuhailleeni jotain vastaavaa ala-asteella, joskin tuolloin hevoset ja koirat joutui itse piirtämään ruutuvihkoon eikä jalostusmateriaalia pystynyt hankkimaan naapuripulpettia kauempaa. Viime aikoina virtuaalijalostus on ilmeisesti kokenut jonkinasteisen renessanssin netin koirapalstoilla. Sinne on syntynyt lauma virtuaalikasvattajia. Kutsun heitä jalostuspoliiseiksi, ja heillä on Suuri Tehtävä: jalostusvalintojen tekeminen muiden ihmisten puolesta, tai oikeastaan pään aukominen poikkeavasti ajatteleville kasvattajille. Jalostuspoliisit toivovat vilpittömästi kolmea asiaa:

a) kunhan tarpeeksi saarnaa, niin vääräuskoiset kasvattajat näkevät valon, parantavat tapansa ja alkavat ajatella Oikein™

ja

b) potentiaaliset pennunostajat pelastetaan väärin jalostavien kasvattajien kynsistä, kunhan heille vain julkisesti kerrotaan, mikä kaikki yhdistelmässä on jalostuspoliisin mielestä pielessä

ja tietenkin

c) että kukaan ei pilaisi rotua kasvattamalla Väärin.

Netin jalostuspoliisit ovat bonganneet kyseenalaisen pentumainoksen

Koiraharrastajien keskuudessa tuntuu elävän sitkeänä ajatus siitä, että kunhan jalostusmateriaalia tarpeeksi testataan ja karsitaan, löydetään myyttiset terveet linjat, joilla nykyisenlaista koiranjalostusta on turvallista jatkaa. Testejä, kokeita, tuloksia ja terveystarkistuksia ei mielletä työkaluina järkevämpien yhdistelmien pohtimiseen vaan ehdottomina ohjenuorina jalostuskäytölle. Meillä kaikilla on tieysti selkeä idea siitä, millainen on hyvä jalostusyksilö. Valitettavasti jokaisen idea hyvästä jalostusyksilöstä on aivan erilainen, ja sekös virtuaalista jalostuspoliisia ihmetyttää. Miten ihmeessä joku voi päätyä astuttamaan koiran, jolla on näyttelystä pelkkä H? Eikö kasvattaja tajua, että luonnetestissä hylätty koira on huono jalostusyksilö? Ei voi ymmärtää!

Hämmennys on ymmärrettävää, sillä virtuaalikasvattajan arvostelema koira ei ole elävä, hengittävä olento vaan pelkkää dataa paperilla, kokoelma tuloksia ja testejä. Jalostus on mustavalkoista ja helppoa, kun katsotaan pelkkiä lukuja. Jalostuspoliisit uskovat tietävänsä koirasta kaiken olennaisen lukemalla pentueilmoitusta, sukutaulua ja Kennelliiton koiranettiä. Jos netissä lukee, että whippetillä on C-lonkat tai bordercolliella agilitystä ja tokosta pelkkiä hylsyjä, niin paskahan se koira varmasti on. Jos sukutaulussa ei ole kummemmin titteleitä tai uutta verta, niin mitä annettavaa moisella voisi olla rodulle? Sukusiitosprosenttikin taisi lipsahtaa jalostuspoliisin sietorajan yli, kamalaa, itsehän en koskaan tällaista yhdistelmää tekisi vaikka toki kukin taaplaa tyylillään, nääs nääs nääs. Jos jalostuspoliisin toiminnan kyseenalaistaa, saa vastineeksi vilpitöntä hämmästystä: mitä, eikö muka ole paha asia tehdä sairaita yhdistelmiä, kannatetaanko täällä mahdollisesti pentutehtailua?

Tarkoitus on hyvä, mutta koiraharrastajille tyypilliseen tapaan lapsi viskataan menemään pesuveden mukana. Jalostuspoliisit yrittävät niin kovasti tehdä oikein ja parantaa maailmaa, että kaikkein ankarimmin he hyökkäävät tavallisten rivikasvattajien kimppuun, eli siis ihmisten, jotka vievät keskiverron koiransa vain hyödyllisinä pitämiinsä tutkimuksiin ja kehtaavat vielä julkaista pentuemainoksen netissä. Kun tällainen pienkasvattaja laittaa pentuilmoituksen nettiin, paikalle kiiruhtavat usein virtuaalikasvattajat ja jalostuspoliisit kuin haaskalle koikkelehtivat korppikotkat, ellei kasvattaja sattumalta kuulu raakkuvan parven ystäväpiiriin. Kaikkihan me olemme näitä viattomiksi kysymyksiksi naamioituja vittuiluja lukeneet: Kas, narttuhan on jo kuusivuotias, miksei sillä ole tehty jo aiemmin pentuetta? Miksi uros on alle kaksivuotias, eihän sillä ole vielä meriittejä eikä jalostusnäyttöäkään? Miksi koiralla ei ole tuloksia lajista X, Y tai Z? Mitenkäs tuo luonnetestitulos on vähemmän kuin esimerkillinen? Missä ovat jalostusyksilöiden sukulaisten terveystulokset viidenteen polveen asti? Samaan aikaan todelliset pentutehtailijat tehtailevat edelleen kaukana nettipoliisien ulottumattomissa ja kaiken maailman Pectus-kennelit saavat jatkaa rauhassa toimintaansa, sillä virtuaalijalostajat keskittyvät helpoimpien ja lähimpien kohteiden lynkkaamiseen.

Kasvattajan työ ei varmasti ole helppoa, ei ainakaan jos tunnustaa sen tosiasian, että kaikissa koirissa on enemmän tai vähemmän vikaa. Harmillista kyllä, koirat ovat myös muutakin kuin Koiranet-sivunsa summa. Käyttötulosten valossa keskinkertaisella elukalla voi olla kasvattajan mielestä erityisen kaunis pää, luonnetestissä hylätyllä mukavan rauhallinen luonne ja C-lonkkaisella susirumalla piskillä taas mielenkiintoinen sukutaulu. Onhan niitä aidosti paskoja yhdistelmiä ja hölmöjä kasvattajia olemassa (ja lemmikkiaiheisilla palstoilla tunnutaan saavan jonkinlaista sadomasokistista nautintoa siitä, että kaivetaan esiin tuohduttavimmat pentuilmoitukset) mutta toisaalta taas jokainen meistä lienee jonkun muun mielestä paska koiraharrastaja. Mikään ei ole varmempaa kuin se, että joka ainoaa yhdistelmää voi halutessaan kritisoida jollakin kriteerillä.

Asiaa ei pidä ymmärtää niin, että vähättelisin terveystarkistusten tekemistä tai kannattaisin kyseenalaista kasvatustyötä. Nythän on niin, että koirapiireissä häärii jos jonkinlaista säheltäjää, rahanahnetta paskiaista, hullua ja taivaanrannanmaalaria. On paskoja kasvattajia ja hyviä kasvattajia, on pihalla olevia kasvattajia ja sellaisia, jotka yrittävät parhaansa vallitsevissa olosuhteissa. Tokihan pistää vihaksi katsella ala-arvoisia yhdistelmiä mainostettavan erinomaisina. Väsähtänyt slogan ”näyttöön ja käyttöön” nostattaa kuplan otsaan. On vaikea olla ihmettelemättä joidenkin harrastamia tiukkoja linjauksia ja näyttelyihmisten ihmeellisiä ulkomuotokriteerejä, ja yhtä lailla ihmetyttää eräiden tahojen liberaali suhtautuminen luonteeseen ja hermorakenteeseen (”se on vain hieman varautunut”). Joidenkin koirat ovat rumia, toisten koirilla on minun mielestäni karsea luonne, jotkut mainostavat käyttökoirina piskejä jotka kelpaisivat lähinnä saunan taakse. Harmittaa, toden totta.

Ja kuitenkin, minunkin koirieni kasvattajat ovat takuulla jonkun mielestä vastuuttomia ja oma koiranpitoni lähestulkoon ala-arvoista. Kyse on perspektiivistä. Niin kauan kuin pysytään lain puitteissa, miksi juuri minun mielipiteeni pitäisi olla muiden ihmisten jalostusvalintojen ohjenuorana? Koiranjalostuksen suurimmat vaaranpaikat lienevät kuitenkin aivan muualla kuin muutamassa harrastelijan teettämässä mielestäni keskinkertaisessa pentueessa.

Onko tuloksilla väliä? Totta hitossa, jos sattuu olemaan harrastuksesta kiinnostunut pennunostaja. Jos aikoo itse harrastaa tavoitteellisesti jotakin koiraurheilulajia, on turvallisinta ottaa koira kasvattajalta, joka kisaa samassa lajissa ja jonka jalostusyksilöillä on siitä meriittejä. Jos etsii lähinnä lenkkikaveria, tuloksilla ei tee mitään. Jalostuksellisesti tulosten merkityksen voi arvioida vain kukin kasvattaja itse, ja lopullisesti asian punnitsevat pennunostajat.

Entä onko terveystarkastuksilla väliä? Totta kai niillä on, mutta harvassapa ovat jalostusyksilöt, joilla ei ole mitään rasitteita tai vikoja vaivoinaan. Testien ja mahdollisten terveystutkimusten määrä kasvaa kasvamistaan. Koirat voidaan DLA-testata, silmäpeilata, sydänkuunnella ja -ultrata, luustokuvata, niistä voidaan ottaa allergianäytteet, munuaisarvot ja trombosyytit, mutta toistaiseksi monien rotujen pahimmat terveysongelmat ovat sellaisia, joita ei voida testein varmistaa. Terveystutkimukset sinänsä ovat oikein kannatettavia ja on olemassa tutkimuksia, jotka joillekin roduille ovat liki välttämättömiä. Toisaalta on myös tutkimuksia, joilla ei kaikille roduille ole muuta arvoa kuin lisätä rivejä pentumainokseen. Aktiivisesti maastojuoksua harrastavan vinttikoiran lonkkakuvaaminen on tietysti ihan kiva juttu sinänsä, mutta onko juuri se hyvän kasvattajan mittari? Toki on hienoa myydä pentuja perusteellisesti terveystarkistetuista vanhemmista, mutta jos teetetään liuta tutkimuksia vain siksi, että niin kuuluu tehdä, ei se välttämättä tee kasvattajasta tai yhdistelmästä sen parempaa. Keneltä tahansa kasvattajalta voidaan kysyä, että miksi jalostusyksilöt eivät ole kyynär-, polvi- ja lonkkakuvattuja, jalostustarkastettuja, polveutumistutkittuja, TGAA-testattuja, sydänultrattuja, DLA-testattuja ja niin edelleen. Takuulla aina on joku testi jäänyt tekemättä, tai kaikkien tulokset eivät ole priimaa.

On hienoa, että erilaisia koirien vikoja ja sairauksia pystytään nykyisin seulomaan tutkimuksin. Tulevaisuudessa testausmahdollisuuksia kehitetään vielä lisää. Ennemmin tai myöhemmin saavutaan tilanteeseen, jossa jokaisesta perin pohjin tutkitusta koirasta on löytynyt jonkinlaista häikkää. Kaikki me tiedämme teoriassa, että täydellistä koiraa ei ole olemassa (paitsi oma koirani, tietysti!), mutta mitä enemmän tutkittua tietoa koiristamme saadaan, sitä konkreettisemmaksi asia muuttuu. Nettipoliisien vaino kohdistuukin usein nurinkurisesti juuri sellaisiin pienkasvattajiin, jotka ovat avoimesti kertoneet koiriensa ongelmista ja julkaisseet tutkimus-, koe- ja tarkastustulokset. Tivataan, miksi ei ole tehty enempää tutkimuksia tai kilpailtu useammassa lajissa. Moraalisessa tuohtumuksessa unohtuu se tosiasia, että kasvattaja on itse vastuussa valinnoistaan eikä hän oikeastaan ole tilivelvollinen muille kuin kasvatinomistajilleen.

Taho, jota virtuaalikasvattajien pitäisi oikeasti ripittää, ovat tietysti ostajat jotka sortuvat heidän mielestään vääränlaisiin yhdistelmiin. Harvalla tosin riittää kanttia mennä sanomaan vastaleivotulle pennunomistajalle, että miksi ihmeessä menit ostamaan tuollaisen sontaläjän, sen isällähän oli näyttelystä pelkkä H ja emä hylättiin luonnetestissä. Sehän olisi sikälikin noloa, että kaikesta huolimatta pennusta voisikin kasvaa ihan kelpo koira, ja miten jalostuspoliisimme sitten kävisi? Turvallisempaa on etsiä netistä vaarattomalta vaikuttava kohde ja tykittää oikein täyslaidalta omia eettisiä periaatteitaan, kunhan muistaa laittaa alkuun hassun hymiön ja jonkinlaisen disclaimerin tyyliin ”ihan ilman sarvia ja hampaita, mutta haluaisin kysyä, miksi ihmeessä”…

Esimerkillä johdetaan, ei saarnaamalla. Toivoisin, että jalostuskeskustelu keskittyisi siihen, mitä me harrastajat, kasvattajat ja pennnunostajat voisimme itse tehdä paremmin sen sijaan, että kiillotetaan sädekehiä ruotimalla kasvattajien jalostusvalintoja netissä. Pitäisi pystyä hyväksymään se, että kasvatusfilosofioita on erilaisia ja kaikilla ostajilla on omat kriteerinsä pennun ja kasvattajan valinnalle. Jos ihmiset keskittyisivät parantamaan maailmaa kohtelemalla omia koiriaan järkevästi ja tukemalla arvomaailmaltaan hyvinä pitämiään kasvattajia sen sijaan että yrittävät netissä suu vaahdossa kertoa kuinka muiden on syytä toimia, oltaisiin huomattavasti nykyistä hedelmällisemmällä maaperällä. Ennen pitkää niiltä todellisilta säätäjiltä ja pentutehtailijoilta loppuisivat ostajat ja maailma olisi taas piirun verran fiksumpi paikka.


Alun lainaus: Urbaani sanakirja. Moraalisäteily, tuo Homma-foorumin termilahja maailmalle!

Lue myös Juha Kareksen neuvot aloitteleville kasvattajille.

Mainokset

Linkkivinkki: koiria ja koirakämppiä

Asunto- ja sisustuspornosivusto Design*Sponge esittelee koteja, joissa ei uskoisi olevan lemmikkejä – ellei todistusaineisto poseeraisi kuvissa yhtä kuvauksellisena kuin omistajiensa kadehdittavan tyylikkäät interiöörit. Missä ovat kaikki koirankarvat, muumioituneet putkiluut, kastikkeen tahrimat kongit ja epämääräiset läiskät valkoisissa seinissä?

(c) Caitlin Williams

(c) Abigail Ahern

(c) Karen Hill

(c) Katie Kirk

Kaikki asunnot koirineen Design*Spongen artikkelissa.

Koiravideoita viime vuosisadan alkupuolelta

British Pathé kuuluu maailman vanhimpiin tv-tuotantoyhtiöihin. Pariisilainen Charles Pathé perusti sen 1890-luvulla ja tuotantoa on jatkettu näihin päiviin saakka. Koirarotujen historiasta kiinnostuneelle British Pathén pari vuotta takaperin avattu nettiarkisto on ehtymätön aarreaitta. Klippejä löytyy mykkäfilmien ajalta asti, ja vuosien varrella kameraan on tallentunut monien nykyrotujen historiaa.

BP:n videolinkityssysteemi on onneton, mutta tallenteista löytyy sellaisia historiallisia nappiosumia, että pakkohan ne on jakaa eteenpäin.

Kuinka moni saksanpaimenkoira nykyisin pystyisi samaan kuin Micky vuonna 1930?


Kolmannen hypyn aita on liki kolmimetrinen!

Tai kuinka moni kiinanpalatsikoira jaksaisi juosta esteradalla kuten rouva Phipps-Hornbyn pekingeesit vuonna 1964? (Klikkaa still-kuvaa, ja pääset katsomaan videon.)

Pekingeesi-racingiä, 1964

Vanhoina hurjina aikoina Mickyn tyylisiä hyppynäytöksiä järjestettiin melkein rodussa kuin rodussa. Alla greyhoundien hyppelyä vuodelta 1940. En osaa päättää, kumpi on hurjemman näköistä: laudalta ilmaan leiskauttava koira vai se, kun liki 30-kiloinen grey mötkähtää lennosta omistajansa syliin.

Greyhound-parkouria, 1940

Extreme-meiningistä on kyse myös greyhound racingin hiuksianostattavasta alkutaipaleesta kertovassa tallenteessa:

Ratakisat Euroopan ensimmäisellä greyhound-radalla, 1926

Vinttikoirien ja etenkin greyhoundien ratakisoja harrastavalta nykyihmiseltä tippuu leuka lattiaan kohdassa 00:30. Radalla on este. Kuva ensimmäisenä radalta ulos sinkoutuvasta koirasta lienee palanut verkkokalvoilleni koko loppuviikoksi.

Ratajuoksusta puheen ollen, venäjänvinttikoirien ensimmäiset ratakokeilut vaikuttavat aika lailla samalta kuin venäjänvinttikoirien juoksukisat vielä nykyäänkin: osa tajuaa homman, osaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Omaa silmääni viehättävät kovasti nämä vähäturkkisemmat borzoit vuodelta 1927:

Borzoit radalla, 1927

Vuonna 1958 vinttikoiraradoilta löytyi yhä esteitä. Repesin tälle videolle, jossa omistajat suorittavat radan yhdessä hämmentyneiden afgaanien kanssa – esteet tuottivat selkeästi ongelmia sekä koirille että ihmisille.

Afgaanien ratajuoksua, 1958

Koiranäyttelyistä löytyy paljon videoita lähes sadan vuoden takaa. Näyttelyvideoissa vilahtelee monia rotuja, joita ei meinaa tunnistaa nykyisten versioiden rinnalla. Vuoden 1923 näyttelyvideon alussa esiintyvä irlanninsetterikin eroaa melkoisesti siitä, millaiseksi rodun geeliversio nykyisin on kehitetty.

Koiranäyttely, 1923

Nämä ja 90 000 muuta videota löytyy British Pathén arkistosta.

Lisää koirarotujen historiaa aiemmassa kirjoituksessa Koirakuvia sadan vuoden takaa.

Crufts-voittajan koiranelämää

Maailman kuuluisin koiranäyttely oli ja meni. Vuoden 2012 Crufts jää varmasti historiaan diskattuine bulldoggeineen ja napolinmastiffeineen, mutta kuten tiedetään, ei sota yhtä (tai viittä) lyttynaamaa kaipaa. Show must go on. Tämän vuoden voittajaksi valikoitui lhasa apso Zentarr Elizabeth, jonka omistaja Margaret Anderson kertoo voittajan elämänlaadusta seuraavaa:

”Elizabeth on liian arvokas lenkkeilytettäväksi kotimme ulkopuolella”, selittää Margaret, 59-vuotias eläkkeellä oleva sosiaalityöntekijä. ”Mutta tietenkään emme pidä koiraamme koko ajan sisällä. Huolehdimme Elizabethin kunnosta ja terveydestä antamalla sen juoksennella takapihallamme.”

Takapiha ei kuitenkaan ole mikä tahansa piha. Andersonit ovat muokanneet puutarhaansa Elizabethin tarpeita varten poistamalla kasvimaan ja kukkaistutukset. Niiden sijaan pihaa peittävät betonilaatat, jotka pidetään hygieniasyistä tahrattomina ja valkaistuina.

”Kesällä Elizabeth voisi kävellä kuivalla ja lyhyeksi ajetulla nurmikolla, mutta emme halua ottaa sitä riskiä, että sen turkkiin joutuisi roskia ja mutaa. Sisällä Elizabeth nukkuu omassa häkissään keittiössä. Laitamme Elizabethin sinne aina, kun poistumme kotoa tai olemme liian kiireisiä valvomaan sitä. Ei Elizabethin voi antaa kuljeskella vapaasti ympäriinsä. Sehän voisi loukata itsensä. Jos Elizabeth vaikkapa tippuisi pöydältä ja katkaisisi jalkansa tai nielaisisi jotain myrkyllistä, sen näyttelyura olisi ohi.”

Elizabeth on koira, joka ei ole koskaan jahdannut myyriä, rypenyt mutaisessa ojassa, jäystänyt putkiluuta tai napsinut jäniksenpapanoita kostealta nurmikolta. Elizabeth ei ole koskaan edes nähnyt metsää. Lyön vaikka vetoa, ettei se aikuisiällään ole saanut leikkiä toisten koirien kanssa, siinähän voisi vaikka turkki kärsiä, puhumattakaan ilmeisestä onnettomuusriskistä. Onnettoman manikyroidun lattiamopin elämä koostuu neljän tunnin turkinhoitosessioista kaksi kertaa viikossa, koiranäyttelymatkoista ja laiskasta lyllerryksestä betonoidun takapihan ympäri aina, kun joku ehtii sitä pihalle valvomaan. Eipä ihme, että Elizabeth on omistajansa mukaan niin ”laiska” ja ”ylväs”, ettei sitä kuulemma edes huvita lähteä lenkille tai leikkiä pallolla. Tuskinpa häkkikanaakaan huvittaisi kylmiltään, saati että kunto riittäisi.

Margaret Anderson tekee kaiken koiransa parhaaksi, eikä Elizabethilta puutu mitään – paitsi mahdollisuus olla oikea koira.

Daily Mailin artikkelin voi lukea kokonaan täältä.

Aiheesta kirjoitti myös Pedigree Dogs Exposed.

Oletko vaarallinen koiranomistaja?

Korkeasaaren entinen intendentti Turunen onnistui viime viikolla trollailemaan sen verran tehokkaasti, että ajatus koiranomistajille pakollisesta testistä (tyyliin aselupa) nousi jälleen otsikoihin. En tiedä muiden mielipiteistä, mutta mielestäni ajatus luvanvaraisesta koiranomistajuudesta kuulostaa huonoimmalta ajatukselta sitten maasotaan ryhtymisen Keski-Aasiassa.

Kaikenlaiset hömppätestit ovat kuitenkin kivoja, joten kaivoin esiin muinoin suomentamani DO-TAG -testin (Dog Owner Threat Assessment Guide), jonka alkuperäinen lähde on Smartdogs-blogi. Testi on amerikkalainen, mutta yhdeksättä kysymystä lukuun ottamatta varsin kuranttia tavaraa myös suomalaisille koiranomistajille.

OLETKO VAARALLINEN KOIRANOMISTAJA?

Valitse kustakin kysymyksestä parhaiten itseesi ja koiraasi soveltuva vastaus, ja lopuksi laske pisteet yhteen.

1. Mitä tapahtuu, kun kutsut vapaana olevaa koiraasi?
– En ikinä antaisi koirani kulkea ilman hihnaa! (7 pistettä)
– Koira tulee, jos kädessäni on makkaraa tai muuta hyvää. (5)
– Koira tulee, jos sillä ei ole muuta tekemistä. (3)
– Koira tulee, ellei paikalla ole muita eläimiä tai ihmisiä. (2)
– Koira tulee, vaikka olisi parhaillaan jahtaamassa pikkueläimiä. (-5)

2. Poissaollessasi koirasi on…
– Vapaana luonnossa – koirani tarvitsee vapauttaan!* (10)
– Kytkettynä etupihalla karkoittamassa ei-toivottuja vieraita. (12)
– Kytkettynä tai juoksulangassa alueella, jonka ohi kulkee usein ihmisiä. (8)
– Vapaana alueella, jota ympäröi ns. näkymätön aita. (8)
– Vapaana aidatulla alueella, jonka ympärillä on usein ihmisiä ja muita koiria. (6)
– Turvallisessa kenneltilassa tai tarhassa rauhallisella paikalla. (1)
– Vapaana asunnossani, koska koirani ei aiheuta vaaraa itselleen. (0)
– Häkissä tai rajatussa tilassa sisällä, koska koira voi aiheuttaa vaaran itselleen ja sillä on koulutus meneillään. (0)
– Häkissä sisällä, koska koira tuhoaa paikkoja eikä sitä voi kouluttaa. (6)

3.Kuinka koirasi käyttäytyy hihnassa:
– Minulla ei ole aikaa viedä koiraani remmilenkeille. Koirani saa paljon liikuntaa temmeltäessään vapaana pihalla. (10)
– Minun täytyy lenkittää koiraani iltaisin tai hiljaisina aikoina, koska koirani suhtautuu aggressiivisesti muihin. (10)
– Koirani vetää kovasti hihnassa ja raahaa minua perässään, vaikka olen yrittänyt kaikkia konsteja lopettaakseni vetämisen. (8)
– Annan koirani juosta naapurustossa vapaana katselemassa paikkoja. (9)
– Koirani hihnakäyttäytyminen on moitteetonta, paitsi silloin, kun vieraita ihmisiä tai koiria tulee vastaan. (3)
– Koirani kävelee kauniisti vierelläni, vaikka ympärillä olisi häiriötekijöitä. (0)
– En tarvitse hihnaa, koska koirani kulkee käskystä vierelläni häiriötekijöiden ohi. (-2)

4.Miten koirasi suhtautuu hoitotoimenpiteisiin (harjaus, kynnenleikkuu, lääkkeiden antaminen…):
– Koiralle pitää laittaa kuonokoppa ennen kuin voin koskea siihen. (8)
– Koirani ei tarvitse mitään hoitotoimenpiteitä. (10)
– Vien koirani eläinlääkärille tai trimmaajalle, koska en uskalla tehdä toimenpiteitä itse. (9)
– Koirani ei ole järin innoissaan, mutta sietää hoitotoimenpiteet. (2)
– Koirani rakastaa hoitotoimenpiteitä! (0)

5. Entä, kun koirasi käyttäytyy huonosti?
– Menetän malttini. Mokoma paskiainen tekee sen vain ärsyttääkseen minua. (10)
– Turhaudun, koska sellaista tapahtuu niin usein. (6)
– Jätän asian joskus huomioimatta, koska olen niin kiireinen. (8)
– Yleensä huomaan koirani pahanteon liian myöhään puuttuakseni siihen.*** (8)
– Jätän huonon käytöksen huomioimatta ja toivon, että ongelma ratkeaa itsestään. (8)
– Torun tai rankaisen koiraa ja jatkan omia hommiani. (5)
– Korjaan koiran käytöstä ja kehun tai palkitsen, kun koira lopettaa pahanteon tai muuttaa käytöstään. (1)
– Suorastaan odotan näitä loistavia koulutusmahdollisuuksia! (0)
– Mamman oma pikku kultamussukka ei ikinä käyttäytyisi huonosti! (15)

6. Koirasi on:
– Kokenut menneisyydessä hirvittävän kovia ja sitä täytyy ymmärtää sekä kohdella silkkihansikkain. (10)
– Oma täydellinen vauvelini. (10)
– Ihan vaan koira, ei enempää eikä vähempää. (5)
– Koira, jolla on koiran halut ja tarpeet. (0)

7. Miten sujuu pienten lasten ja koiran yhteiselo?
– Jätän koirani turvallisin mielin keskenään lasten kanssa. Voin luottaa koiraani. (10)
– Suljen koirani toiseen huoneeseen, koska se vihaa lapsia. (7)
– Pidän koiraa silmällä koko ajan. (4)
– Pidän aina silmällä sekä koiraa että lapsia. (0)
– Koirani ei ole koskaan ollut tekemisissä lasten kanssa. (8)

8.Minulla on kaksi tai useampia koiria, koska:
– En ehdi viettää tarpeeksi aikaa koirani kanssa. Kun niitä on kaksi, ne pitävät toisilleen seuraa. (10)
– Omistan vain yhden koiran, koska minulla ei ole aikaa, rahaa tai tilaa useammalle. (0)
– Omistan vain yhden koiran, koska se vihaa muita koiria. (8)
– Minulla on tarpeeksi aikaa, energiaa, tilaa, rahaa ja muita tarvittavia resursseja nauttiakseni kaikista koiristani. (0)
– Tiedän, että osaan huolehtia koiristani paremmin kuin kukaan muu.** (20)

9. Onko koirasi leikattu eli kastroitu tai steriloitu?
– Leikattu omasta pyynnöstäsi alle puolivuotiaana. (2)
– Leikattu omasta pyynnöstäsi yli puolivuotiaana. (0)
– Leikattu jo ennen kuin sait sen. (0)
– Leikkaamaton, koska se on rekisteröity rotukoira. (8)
– Leikkaamaton, koska koira ikävöisi kiveksiään tai kohtuaan. (7)
– Leikkaamaton, koska terveys- ja luonnetestien mukaan se on erinomainen rotunsa edustaja. (0)
– Leikkaamaton, koska kasvattaja haluaa koirastani pennun. (8)
– Leikkaamaton, koska olen liian kiireinen, epäjärjestelmällinen tai rahaton huolehtiakseni asiasta. (10)
– Leikattu terveyssyistä, mukaan lukien se, jos se ei terveytensä tai luonteensa puolesta ole rotunsa hyvä edustaja (0)

10. Totteleeko koirasi komentoja kuten istu, maahan ja paikka:
– Koirani ei tarvitse kouluttamista. (10)
– Vain jos käsillä on herkkupalkkaa. (8)
– Vain jos sen huomio ei ole kiinnittynyt johonkin muuhun. (8)
– Tottelee, jos ympärillä ei ole liian paljon häiriötä. (5)
– Tottelee, jos ympärillä ei ole isoja häiriötekijöitä (esim toisia koiria). (3)
– Tottelee häiriötekijöistä (esim. toiset koirat ja ihmiset) huolimatta . (0)

* Jos asut maalla ja koirasi vartioi karjaa tai lampaita, saat vain yhden pisteen.
** Jos todella ajattelet näin, hanki apua. Saatat olla eläintenkeräilijä.
*** Tätä ei ole alkuperäisessä testissä, mutta minusta saman pistemäärän voisi saada myös, jos toruu koiraa vahingon jo tapahduttua, esim. kun tulee töistä ja löytää huonekasvit lattialta.

PISTEET:

75 tai enemmän – Saatat olla kuolettavan vaarallinen koiranomistaja. Ellet muuta tapojasi, on erittäin todennäköistä, että koirasi aiheuttaa pysyviä vammoja muille ihmisille tai päättää päivänsä ennenaikaisesti ala-arvoisen käytöksesi vuoksi. Sinun ei pitäisi omistaa minkäänlaista koiraa.

50-75 pistettä
– Olet vaarallinen koiranomistaja. Naapurisi vihaavat todennäköisesti sekä sinua että koiraasi. Ihmiset välttelevät sinua ja kiertävät kadun toiselle puolelle pysyäkseen poissa tieltäsi. Koirasi saattaa vahingoittaa tulevaisuudessa joko ihmisiä tai toisia koiria. Hanki apua pikimmiten!

40-50 pistettä – Olet ongelmakoiranomistaja. Kaikki tuntevat koirasi – vääristä syistä. Naapurisi ovat valittaneet sinusta niin usein, että poliisi muistaa jo, missä asut. Eläinlääkärit teeskentelevät ilahtunutta saapuessanne vastaanotolle. Jotkut ystävistäsi eivät halua tulla kylään, koska eivät halua joutua tekemisiin koirasi kanssa. Vaikka koirasi ei ikinä purisikaan ketään, on mahdollista, että se lopetetaan tai annetaan uuteen kotiin huonon käytöksensä vuoksi – vaikka todellisuudessa syy on sinun.

30-40 pistettä – Olet ärsyttävä koiranomistaja. Naapurisi pitävät sinusta, mutta toivovat silti joskus salaa, että muuttaisit pois. Lastesi ystävät eivät halua leikkiä koirasi kanssa. Sinulla ei varmaankaan ole kovin paljon aikaa koirallesi, tai sitten hemmottelet sitä ylenpalttisesti – tai mikä pahinta, sekoitat koiraparan pään lopullisesti vuorottelemalla lellittelyn ja huomioimattomuuden kanssa. Eläinlääkärisi pitää sinusta, mutta tuskin suosittelisi sinua hyvänä koiranomistajana, jos joku kysyisi.

20-30 pistettä – Olet kelvollinen koiranomistaja. Koirasi käy harvoin ihmisten hermoille ja sen käytös parantuu kaiken aikaa. Ihmiset ovat yleensä iloisia tavatessaan koirasi, ja vaikka eivät olisikaan, koirasi ei häiritse heitä. Eläinlääkärisi kehuisi sinua mielellään, jos kasvattaja tai eläinsuojeluyhdistys pyytäisi suosituksia.

Vähemmän kuin 20 pistettä – Olet erinomainen koiranomistaja. Vaikka lemmikkisi olisi ollut alussa ongelmakoira, omistat nykyisin kelpo koiran. Ystävät ja naapurit kysyvät sinulta mielellään neuvoa koirankoulutusasioissa.

Koirankoulutuksesta ja rankaisemisesta

Koirankoutus ei ala sujua kuin tanssi vain siksi, että hankit ammattimaisen koirankouluttajan avuksesi. Koulutus alkaa sujua, jos ja kun teet seuraavaa:

  • koirasi saa tarpeeksi liikuntaa ja virikkeitä päivittäin
  • alat kiinnittää huomiota koiraasi ja siihen, että kommunikoit koirasi kanssa johdonmukaisesti käyttäen oikein ajoitettuja palkkioita ja signaaleja.

(Patrick Burns)

Koirankoulutuksen suuri salaisuus on se, että melkein kaikki metodit toimivat. Olipa gurusi Cesar Millan, Tuire Kaimio, Victoria Stilwell, Pertti Vilander, Karen Pryor, Helmut Raiser, Roger Mugford – joka ainoa tapa toimii ja kaikilla tavoilla on mahdollista kouluttaa seurakseen miellyttävä koirakansalainen.

On kuitenkin ilmeistä, että teoria ei ole aivan niin helposti sovellettavissa käytäntöön. Suomi on täynnä koiranomistajia, joilla on ongelmia lemmikkiensä kanssa. Valitettavasti koulutuksen heikoin lenkki onkin yleensä omistaja, ja omistajan suurin synti on yleensä epäjohdonmukaisuus.

Toimiva koirankoulutus on skinneriläistä operanttia ehdollistamista, jonka kolme peruspilaria ovat :

1. Käytöksen vahvistaminen
2. Käytöksestä rankaiseminen
3. Sammuttaminen eli ei-toivotun käyttäytymisen häivyttäminen

Itse lisäisin myös neljännen kohdan, jossa mennään käsitykseni mukaan useimmin metsään:

4. Palautteen on oltava oikein ajoitettua ja koiralle merkityksellistä.

Vahvistamisessa ja rankaisemisessa koira saa omistajalta tai ympäristöltä oikein ajoitettua palautetta toiminnastaan. Sammuttaminen tarkoittaa, ettei käytöksestä seuraa mitään. Harva koira viitsii haukkua tai raapia jääkaapin ovea samalla innolla kuin ulko-ovea, koska ulko-ovi saattaa joskus avautua vaatimalla mutta jääkaapin ovi ei koskaan.

Olen ollut huomaavinani, että viime aikoina on yleistynyt ajattelutapa, joka jättäisi mielellään rankaisun kokonaan pois koulutuspaletista. Fanaattisimmat mieltävät rankaiseminen lähinnä natsimaiseksi pahoinpitelyksi, jolla saadaan aikaan pelokkaita, nöyrästi matelevia ja haluttomasti tottelevia koiria. Olisi mukava ajatella, että voitaisiin kouluttaa vain palkitsemalla ja sammuttamalla, ilman että koiralle täytyisi tuottaa ikäviä tuntemuksia tai pettymyksiä.

Oikeassa elämässä pelkkä sammuttaminen ei välttämättä toimi, koska käytöstä vahvistaa omistajan lisäksi myös ympäristö, jolle nykyaikainen koiranomistaja harvemmin voi mitään. Ajatellaanpa koiraa, joka haukkuu kerrostalossa rappukäytävän äänille. Omistaja tahtoisi sammuttaa käytöksen, mutta on voimaton, koska vahvistus koiran käytökselle ei tule ohjaajalta. Koira kuvittelee hallitsevansa haukunnallaan maailmaa: postilaatikkoa rapisteleva postimies katoaa jäljettömiin heti haukkumisen aloittamisen jälkeen, tiellä kohti kurvaava auto karkaa melkein saman tien karkuun, vastaantuleva uhkaavan oloinen koirakko pysyy loitolla haukkujasta. Koiran haukkumiseen perustuva toimintamalli saa yhä uudelleen vahvistusta ympäristöltä, vaikka omistaja tekisi mitä.

Voi myös miettiä, kuinka hyvin sammuttaminen toimisi, kun koetetaan vaikkapa saada koiranpentu jättämään kengät ja huonekalut rauhaan. Toki olen varma, että sitkeä, alati läsnä oleva omistaja voisi karsia käytöksen sammuttamalla ja tarjoamalla mielekkäämpää tekemistä, mutta suurin osa meistä ei ole aktiivisesti paikalla pennun elämässä 24 tuntia vuorokaudessa vahtimassa sen tekemisiä.

Usein ihmiset kuvittelevat kouluttavansa ilman rangaistuksia, mutta käytännössä ne ovat väistämättömiä. Yleinen tapa opettaa koiraa olemaan vetämättä hihnassa on pysähtyä aina, kun koira vetää ja hihna kiristyy. Ideana on, että matkan jatkuminen on koiralle palkinto, mutta mitä roolia se pysähtyminen näyttelee? Rangaistushan se. Voi olla, että noin pehmeitä keinoja ei mielletä rangaistuksiksi, koska koiran rankaisemisella on nykyisin kovin preussilainen kaiku, mutta rangaistuksia ne kuitenkin ovat.

Rangaistusten eli negatiivisen, korjaavan palautteen antaminen on toimivan koirankoulutuksen tärkeä osa. Ilmankin saattaa pärjätä, jos omistaja on kärsivällinen, hallitsee koulutuksen teorian ja alituisesti läsnä koiransa elämässä, mutta useimmat meistä ovat sen verran keskinkertaisia ja kiireisiä koiranomistajia, että ideologian nimissä on turha haaskata aikaa hinkkaamiseen.

Rangaistuksia on erilaisia, eikä rankaiseminen ole vain stereotyyppistä koulutuspannalla hapettamista tai selättämistä. Kun koiralta viedään jokin sille mieleinen asia, kyse on rangaistuksesta. Kun koiralle pidetään puhuttelu silmästä silmään, koiraa rangaistaan. Kun koira viedään toiseen huoneeseen tai häkkiin jäähylle, se saa rangaistuksen. Kun pennulle sanotaan EI sen kalutessa kenkiä, kyse on mistäpä muustakaan kuin rangaistuksesta, tai ainakin yrityksestä rangaista pentua.  Valitettavasti EI-käskyllä yksinään ei pitkälle pötkitä (vaikka moni omistaja näin tuntuu kuvittelevan ja jaksaa hokea sitä eitä maailman tappiin asti). Kun pennulle sanotaan tarpeeksi monta kertaa EI ilman, että siitä seuraa mitään sen kummempaa, seuraa siedättyminen – kielto on muuttunut taustahälyksi ja kenkien kaluaminen jatkuu. EI on oikeastaan rangaistukseksi naamioitu käsky, ja se pitää opettaa koiralle siinä missä muutkin käskyt: ISTU tarkoittaa, että koiraa saa palkan, jos tekee sille opetetun toiminnan, ja EI tarkoittaa, että koira saa noottia, jos senhetkinen toiminta jatkuu.

Siedättyminen sinänsä on tärkeä työkalu koulutuspaletissa esimerkiksi kaupungin hälyyn totuttamisessa. Koira voi kuitenkin siedättyä myös käskyihin ja kieltoihin, ellei omistaja pysty tai halua vahvistaa kieltoa mitenkään. Koulutustavasta riippumatta reiluun koulutukseen ja koirankäsittelyyn pätee kaksi pääsääntöä:

1. Ei kannata käskeä, ellei ole varma, että koira osaa ja ellei pysty tarvittaessa varmistamaan, että koira tottelee.

2. Ei kannata kieltää, ellei ole valmis tarvittaessa myös vaatimaan kiellon noudattamista.

Toimiminen muulla tavoin on tehotonta koulutusta ja epäreilua koiraa kohtaan.

Oppiiko koira pelkkään rankaisuun perustuvilla menetelmillä olemaan vetämättä hihnassa tai haukkumatta sisällä? Takuulla oppii, jos omistaja on johdonmukainen. Oppiiko koira samat asiat pelkällä positiivisella vahvistamisella? Oppii aivan varmasti, jos omistaja on johdonmukainen. Oppiiko koira kummallakaan metodilla asiaa pomminvarmasti ja mahdollisimman helposti? Tuskin.

Remmirähjäys: mikä siinä ojanpenkkataktiikassa oikein nyppii?

Aiempien remmirähjäystä käsitelleiden kirjoitusten kommenteissa on kyselty, miksi suhtaudun niin negatiivisesti ihmisten tapaan pistää ohitusvaikeuksista kärsivä koira ohitustilanteissa istumaan tai seisomaan paikalleen tien viereen sillä aikaa, kun toinen koirakko ohittaa. Kyselijöille esitän vastakysymyksen: jos teillä ja koirillanne sattuu olemaan ohitusvaikeuksia ja olette tuskalla ja vaivalla pyrkineet kouluttamaan remmirähjästänne yhteiskuntakelpoista koirakansalaista, haluaisitteko itse yhtenään ohittaa lenkillä ojanpenkkataktiikan kannattajia?

Ajatellaanpa, miltä siitä ohittavasta koirasta tuntuu, kun kohdalle osuu ojanpenkalle pysäytetty kyräilevä lajitoveri. Oletan, että suurin osa lukijakunnasta on naisia, joten havainnollistavana esimerkkinä voimme kuvitella tilanteen, jossa kotimatkalla öisessä rautatietunnelissa täytyy ohittaa tuntematon, oudosti käyttäytyvä mies. Jo matkan päästä näkee, kuinka äijä parkkeeraa tunnelin päähän odottamaan, että tulet kohdalle, mahdollisesti vielä irvistelee perverssisti ja hieroo haaroväliään, ehkä huutelee ehdotuksia lähteä pusikkoon peuhaamaan. Siitä on varmaan tosi helppo mennä coolisti ohi ilman, että sydän alkaa hakata kahtasataa, selkäkarvat nousevat pystyyn ja käsi puristuu nyrkkiin? Voisi siinä alkaa tehdä mieli joko juosta karkuun tai rähistä takaisin.

Paikalleen pysähtynyt vieras koira antaa lähestyville koirille tasan yhden viestin, ja se on tämä:

Paikallaan jököttävän koiran ohitus tyynesti ja hermostumatta vaatii ohittavalta koiralta (ja sen ohjaajalta!) rautaisia hermoja. Puhumattakaan siitä, että masentavan usein ohitettava koira ei suinkaan pysy tien vieressä, vaan koettaa singahtaa sopivalla hetkellä kunnon rähjäyksen säestämänä iholle. Ok, tokihan se on hihnassa ja selkäsauna jää yleensä yrityksen asteelle, mutta ohittava koira ei voi sitä tietää. Kuinka monta tällaista kohtaamista voidaan kohtuudella vaatia ohittavilta koirilta ilman, että niistä tulee hermoraunioita eli tulevia remmiräyhääjiä?

Arka ja epävarma koira tarvitsisi ohitustilanteessa useamman kymmenen metriä tuntemattoman koiran ja itsensä väliin, jotta se ei tuntisi itseään uhatuksi, mieluummin vielä enemmän. Jos joku voi vannoa toteuttavansa ojanpenkkafilosofiaa niin, että kaartaa joka kerta 50 metriä pöpelikköön ja istuttaa koiraansa siellä, niin hienoa, synninpäästö annettu.

On myös vaikea käsittää, mitä ojanpenkkataktiikalla on tarkoitus opettaa istuttajan omalle koiralle. Pysähtyminen on koirille vaaran merkki. Pysähtymällä ja raahaamalla koiran tien viereen varmistaa sen, että koiran adrenaliinitasot nousevat: RED ALERT! RED ALERT! Tuolta tulee toinen koira ja tilanteessa on jotain hämärää!

Olen usein pohtinut, mitä tapahtuu kun kaksi ojanpenkkakouluttajaa kohtaa toisensa. Pysäyttämätön voima kohtaa ylittämättömän esteen? Ovatko Suomen sivutiet täynnä toisiaan tuijottavia ja paikallaan jäkittäviä koirakkoja, jotka odottavat, kenen hermo pettää ensin ja kuka joutuu hoitamaan paskaduunin eli jäkittävän koiran ohittamisen?

Suurin osa ojanpenkalla istuttajista – tai pahimmassa tapauksessa ojanpenkalla tuijotuttajista, jotka antavat koiransa karvat pystyssä kyyläillä ohittavaa koirakkoa – edustaa näkemykseni mukaan koulukuntaa, jonka mukaan muista ei tarvitse välittää hittojakaan, kunhan oma homma sujuu halutulla tavalla. Maailma olisi kuitenkin hitusen verran parempi paikka, jos joskus miettisi, millaiseen asemaan ne omat koulutusmetodit asettavat kaikki muut kadulla liikkujat – vastahakoiset kohtaamistreenikaverinne.

Lisää aiheesta:
Näin tehdään remmirähjiä
Miksi koirastani ei tullut remmirähjää?
Remmirähjäämisestä hyvä kirjoitus Sulon ja Liinan blogissa

Linkkivinkki: valitusta koiranomistajista

Valivali-blogin Pessimisti avautuu koiranomistajista, pennunostajista ja kasvattajista:

Se on kyllä jännä, että siitä omasta kultapuppelimussukasta pitää valittaa, mutta voi jumalauta jos joku erehtyy antamaan neuvoja niihin ongelmiin. Silloinhan se tarkoittaa sitä, että neuvoja ei arvosta sinua ihmisenä, hän ei tiedä mitään koirista ja on muutenkin v-mäisin tyyppi jonka tiedät. Eihän kukaan tuntematon voi neuvoa, sillä kukaan ei ”tunne koirasi persoonaa” kuten sinä. Right.

Miten miusta tuntuu, että nykyään arvostetaan enemmän koiran ulkonäköä ja näyttelytitteleitä kuin käytöstä? Joo ei tietenkään haittaa, että koirasi rikkoo asuntosi, ei tottele yhtään, vetää hihnassa ja kusee jaloillesi. Se ei haittaa, koska se saa näyttelyistä sertejä. Sitten ne näyttelytulokset kirjaillaan hymyssä suin nettiin ja perään laitetaan kommentti ”tämä upea koira on muuten saatavilla jalostukseen”. Yleensä syyllinen koiran käytösongelmiin on omistajassa, mutta joskus koiralla saattaa ihan oikeasti olla sellainen luonne ja hermorakenne, ettei sitä kannata käyttää jalostukseen. Ja typerät ihmiset vielä ostavat näitä hermoheikon koiran pentuja, koska ne näyttää niin kivoilta. Jos koira saa hylätyn näyttelystä, koska se on purrut tuomaria, niin sitä ei tarvitse mainostaa missään. Eihän sellaisella tiedolla kukaan tee mitään.

Että vuh vuh vaan!

Kun tykkää eläimistä

Jäärä

Jäärä, mon amour

Mitä tarkoitetaan, kun joku sanoo rakastavansa eläimiä? Lemmikkiaiheisissa keskusteluissa eläinrakkaus nousee usein puheenaiheeksi. En voisi koskaan luopua koiristani, sanoo yksi. Eläimet ovat minulle kaikki kaikessa, sanoo toinen syöttäessään tehotuotetun broilerin siipeä hengitystievaivaiselle lyttykuonokoiralleen.

Lukemattomien muiden pikkutyttöjen lailla olin lapsena varsin eläinrakas, ja luulin pitkään, että minusta tulisi joko eläinlääkäri tai koirankasvattaja, mahdollisesti molempia. Kasvoin alkkisten ja mielenterveyshäiriöisten kansoittamassa huonomaineisessa betonilähiössä, enkä muista, uskalsinko käydä pyytämässä naapureiden koiria kävelytettäväksi. Koulussa  oli pakko teeskennellä pitävänsä hevosista, koska luokallamme kukaan tyttö ei ollut mitään, jos ei omistanut chapseja ja piirrellyt poneja vihkoon. Omaa ponia ei sentään ollut kenelläkään, mutta muistan vieläkin sen halveksunnan, jota sain osakseni silloiselta parhaalta kaveriltani, kun en osannut keventää läskipersettäni kuvitteellista ravia pinkovan lumihevosen kuvitteellisessa satulassa. Totta puhuen pelkäsin hevosia kuollakseni, eikä asiaa auttanut sekään, että pitkälle aikuisikään asti olin niille toivottoman allerginen.

Hevosten sijaan rakastin hyönteisiä ja muita pikkuöttiäisiä, joita keräsin äitini harmiksi kesäisin kerrostaloasuntoomme. Elätin kotisirkkoja, sammakonpoikasia, sittisontiaisia. Pääsin seuraamaan perhosten parittelua ja toukkien kehitystä munista aikuisiksi. Kerran yritin tuoda sisälle nuoren kyyn lasipurkissa (en onneksi saanut lupaa) ja eräänä kesänä olin saada selkääni, kun parvekkeella elättämäni muurahaispesä mursi terraarionsa saumat ja kylvi kotimme täyteen puuhakkaita kusiaistyöläisiä. Yhden talven verran minulla oli pienoiskokoinen matokomposti huoneessani. Seuraavana vuonna pelastin etanoita isoäitini puutarhanhoitovimmalta ja käytin taskurahani siihen, että ostin niille espanjalaista salaattia lähikaupasta.

Sitten muutimme omakotitaloon ja vanhempani innostuivat koiraharrastuksesta. Koiria oli ensin yksi, seuraavana vuonna kaksi ja siitä eteenpäin yhä useampia, kiihtyvällä tahdilla. Jossain vaiheessa vanhempani hakivat kennelnimeä, itse hommasin kehätoimitsijan oikeudet. Kävin Kennelliiton nuorisoleireillä, keräsin sukutauluja ja koiratarroja, jaoin muovinauhoja, kävin tottelevaisuuskursseilla. Uskoin vilpittömästi, että kaikilla koirankasvattajilla oli kattava yleissivistys ja pettämätön moraali. Paras koira oli tietenkin sellainen, jolla oli pisin tittelirimpsu nimensä edessä.

Yläasteella huomasin kauhukseni profiloituneeni luokan ”eläintytöksi”. Sanon ’kauhukseni’, koska Englannin aatelistoa ja mahdollisesti haukkametsästäjiä lukuun ottamatta eläinihmiset eivät ole olleet eivätkä koskaan tule olemaan cool. Tämä oli murrosikäiselle tytölle varsin kiperä dilemma. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin tajusin, että koiranomistajat ja jyrsijänäyttelyiden vakiovieraat elävät eri universumissa kuin muut, eivätkä he aina oikein osaa kommunikoida ns. tavisten kanssa. Huomasin, miten vaikeaa on olla eläimen omistaja olematta ’eläinihminen’, enkä kai vielä osannut päättää, kenen joukoissa olisin oikeastaan halunnut seistä. Tuhatjalkaisista tai tupajumeista en uskaltanut luokkatovereilleni hiiskahtaakaan.

Juoksujalkainen (Hibahaba, Flickr)

Kiven alta löytyy uusia lemmikkejä

Samoihin aikoihin aloin huomata, että koiraihmisten maailman lait ja käytännöt eivät aina vastanneetkaan kauniita ihanteita, joita kirjoissa ja puheissa palvottiin. Lapsena sitä kuulee sivukorvalla kaikenlaista, kun aikuiset eivät osaa varoa kehän laidalla tai illanvietoissa puheitaan. Eivätkö jalostusurokseksi aiotun pennun kivekset laskeutuneetkaan? Eipä hätää, naapurikaupungissa toimii hyvin tunnettu puoskari, joka kaivaa ne esiin vaikka väkisin. Menestyikö kilpailevan kasvattajan koira näyttelyissä omia kasvatteja paremmin? Homma hoituu sutaisemalla karvanpoistoainetta sen turkkiin, kun omistajan silmä välttää. Tuliko kuritta kasvaneesta näyttelykoirasta sietämätön remmirähjä, jota omistajan voimat eivät riitä pitelemään? Tutulta kasvattajalta voi vuokrata sähköpannan, jolla piski pannaan hiljaisuudessa kuriin ja järjestykseen. Kariutuiko näyttelymenestys liian pitkään kieleen? Eipä hätää, amputoidaan osa pois. Mikä hämmentävintä, aika harvalla tuntui olevan syvällistä käsitystä genetiikasta tai varsinaista punaista linjaa harrastuksessaan/kasvatuksessaan: harrastettiin, koska rakastettiin eläimiä. Eläimet olivat elämäntapa.

Vuodet vierivät. Äitini kuoltua tulin eräänä keväänä ulkomaalaisesta yliopistosta lomalle kotiin, jossa lattioita peitti päiväkausien kusi ja paska, kun yhden aikuisen voimat eivät olleet riittäneetkään lauman ylläpitoon ja jatkuvaan siivoukseen. Koiria oli mukava omistaa, mutta niiden – etenkin kasvavien pentujen – hoito otti koville. Kulissit toki pidettiin huolella pystyssä ulospäin. Kuinkas muuten, kun ainoa sosiaalinen piiri koostui muista koiraihmisistä? En tiedä, kumpaa olisi pitänyt sääliä enemmän: virikkeettömässä ympäristössä saastan keskellä viruneita koiria vai niiden omistajaa, joka ei voinut luopua lemmikeistään menettämättä kasvojaan ystäviensä silmissä. Eläimethän olivat hänen elämäntapansa.

Koiraharrastukseni loppui siihen, moneksi vuodeksi. Mutta tässä sitä taas ollaan. Ihmisen voi viedä pois eläintarhasta mutta eläinrakkautta ei näemmä saa pois ihmisestä. Minulla on kaksi merivesiakvaariota, kaksi terraariollista hämähäkkejä ja kaksi koiraa, joten lienen niin syvällä eläinihmisyyden syövereissä kuin ns. tavis voi olla. Jostakin syystä en silti koe itseäni ’eläinihmiseksi’. Koirani – saati akvaarioni – eivät ole minulle kaikki kaikessa.

Huskies - II

Töissä

Rakastanko eläimiä? Varmasti. Rakastanko niitä enemmän kuin ihmisiä? En usko. Olen varma, että nälänhädän tullen söisin koirani pois (vaikka vinttikoirasta saakin aika laihat eväät), enkä peruisi muuttosuunnitelmiani, jos akvaarioni eivät mahtuisi uuteen asuntoon. Olen kiintynyt koiriini, ainoisiin todellisiin lemmikkieläimiini, ja niiden ollessa parhaillaan poissa kotoa tunnen piinallista ikävää, mutta maailmani ei ole rakentunut niiden olemassaolon varaan. Minulla on muitakin kiinnostuksen kohteita, eikä ystäväpiirissäni ole montaa todellista koiraihmistä, joille lemmikit ovat elämänmuoto ja harrastus.

Tunnen läheisemmäksi sellaisen eläinrakkauden, jota tapaa eränkävijöiden, metsästäjien tai biologian kenttätutkijoiden keskuudessa ja jolle ei oikein ole suomenkielistä sanaa. Naturalismi? Luontorakkaus? Mitä se on, kun rakastaa koiriaan ja erakkorapujaan, mutta myös lehdellä kiiltävää hämähäkinseittiä, ikkunaan lentävää jäärää, haisevaa mutalätäkköä malluaisineen, alkueläimen uintisiimoja mikroskoopin alla, haulikon painoa käsissä ja kylmiössä riippuvaa jänistä? Miten määritellään ornitologien, eläinoikeusaktivistien tai limnologien eläinrakkaus verrattuna ’eläinihmisen’ eläinrakkauteen?

(Kaikki artikkelin kuvat ovat peräisin Hibahaban Flickr-galleriasta.)