Koira ei ole delfiini – naksutinkoulutuksen haasteista

Muistan hyvin, kun naksutinkoulutus rantautui Suomeen joskus 1990-luvulla. Tai oikeastaan pitäisi ehkä sanoa, että naksutinkoulutus rantautui tuolloin maakuntiin ja ihmisten laajempaan tietoisuuteen. Suomessa oli varmasti koulutettu pelkästään positiivisin menetelmin jo vuosia aiemmin, mutta ainakaan itse en tällaisiin valistuneisiin kouluttajiin törmännyt ennen 1990-luvun loppupuoliskoa. Treenikentillä vallitsi edelleen varsin preussilainen meininki. Ylenmääräinen palkitseminen oli pannassa ja vaikka omien aivojen käytöstä ei treenaajia suorastaan rankaistukaan, ei siihen myöskään erityisesti kannustettu. Istumaan opetettiin painamalla koiran peffaa alas ja kotona koiria rangaistiin selättämällä, sanomalehdellä läpsimällä ja kiskomalla kuristuspannasta. Ei epäilystäkään, naksutinkoulutus oli merkittävä parannus.

Positiivisen vahvistamisen ja sheippauksen suuri ahaa-elämys oli, että hitto, voin huijata koiran tarjoamaan vapaaehtoisesti haluttua käytöstä ja koira vieläpä nauttii kouluttamisesta! Naksutin oli ensimmäinen kosketukseni ns. kukkahattumenetelmiin. Oli hienoa huomata, että kouluttamalla koiraani koulutin samalla myös itseäni ymmärtämään eläimen ajatusmaailmaa. Ensimmäistä kertaa tunsin puhuvani koirien kanssa enemmän tai vähemmän samaa kieltä. Olimme koiran kanssa samassa tiimissä, samalla puolella, teimme yhdessä hauskoja asioita ilman ehdotonta pakkoa onnistua täydellisesti heti ensimmäisellä yrittämällä. Jos koulutuksessa tuli vastaan turhauttavia esteitä tai hidasteita, ne johtuivat yleensä lähinnä ohjaajan huonosta ajoituksesta tai liian nopeasta etenemisestä, eivät siitä etten perinteisin menetelmin kerta kaikkiaan saanut kerrottua herkälle koiralle riittävän selkeästi, mitä siltä milläkin käskyllä halusin. En ole koskaan ollut tottelevaisuuskoulutuksessa kovin hyvä, ja naksutinkoulutus teki ikävästä pakkopullasta sekä koiralle että ohjaajalle mieluista leikkiä.

Nykyään naksutin on koiranomistajan perusväline ja naksutinkoulutusta tarjotaan nettikeskusteluissa poikkeuksetta avuksi lähes jokaiseen kuviteltavissa olevaan koiraongelmaan. Eikä siinä mitään, pidän naksuttelusta edelleen yhtä paljon kuin tutustuessani siihen ensimmäisen kerran, ja kukkahattumenetelmät koirankoulutuksessa ovat muutenkin sydäntäni lähellä. Itse asiassa koko koirankoulutusfilosofiani perustuu sille, että koiraa tulisi huijata toimimaan aina oikein, palkkaa pitäisi maksaa ruhtinaallisesti ja epäonnistumisista pitäisi potkaista lähinnä itseään, jos nyt jotakuta haluaa rangaista.

Mutta.

Naksutinkoulutus on kiistatta loistava tapa opettaa temppuja ja tottelevaisuussuorituksia hallitussa ympäristössä. Edellisen lauseen avainsanat: temppu ja hallittu ympäristö. Mielestäni koirankoulutus jakaantuu kahteen selkeästi erotettavaan kategoriaan: on tottelevaisuuskoulutusta eli näitä istuttamisia, maahanmenoja sekä noutoliikkeitä, ja sitten on jotain huomattavasti tärkeämpää: arkitottelevaisuus eli peruskoulutus. Tottelevaisuuskoulutus koostuu erilaisista tempuista, jotkaa koira tekee käskyn kuultuaan. Peruskoulutus sen sijaan määrittelee sen, millaista koiran kanssa on elää arjessa. Peruskoulutus ei perustu käskysanoihin vaan yhteiseen sanattomaan sopimukseen siitä, millaisia sääntöjä laumassa noudatetaan. Useimmiten peruskoulutus on myös tottelevaisuuskoulutuksen vastakohta sen suhteen, että arkietiketti määrittelee liudan asioita, joita koira ei tee. Tiedättehän, sisällä ollaan hiljaa, ihmisiä vastaan ei hypitä, remmissä kävellään vetämättä, kenkiä ei syödä ja niin edelleen.

Koiran ja omistajan arkietiketti muotoutuu hitaasti ja yleensä omistajan huomaamatta. Omistaja muokkaa koirastaan näköisensä tuhansilla huomaamattomilla tavoilla. Arkietikettiä on vaikea opettaa temppuina, koska ”ole kiltti ja älä syö kaukosäädintä” ei ole varsinaisesti käsky. Tästä johtuen arkitottelevaisuudessa toivotun käytöksen sheippaaminenkin pelkästään positiivisella vahvistamisella on monille haasteellista. Miten tavikset (eli me jotka emme ole synnynnäisiä tuirekaimioita) naksuttelevat pois esimerkiksi työpäivän aikana tapahtuvan kerrostalossa kiljumisen, postimiehen haukkumisen kello viideltä aamuyöllä tai kaupungissa elävien koirien yleisimmän käytösongelman eli remmirähjäämisen? Niin paljon kuin naksutinkoulutusta arvostankin, pidän huolestuttavana sen suosittelemista ainoana vakavasti otettavana vaihtoehtona tällaisten ongelmakoirien kouluttamiseen – ei siksi, etteikö klikkeri olisi pätevä koulutustapa vaan siksi, että useimmiten arjessa esiintulevien käyttäytymisongelmien kouluttaminen pois pelkästään naksuttelemalla on monille omistajille liian haasteellista.

Mitä oikeastaan opetetaan, kun toivotaan koiran lopettavan remmirähjäys? Toivotaan tietysti, että koira ei vetäisi hihnassa. Olisi myös mukavaa, että se ei kiihtyisi muita koiria nähdessään, ja ideaalitilanteessa sen pitäisi olla ohitustilanteissa myös hiljaa. Mistä siis palkataan? Naksutetaanko, kun koira on sekunnin hiljaa vaikka kiskookin kohti toista koiraa? Naksutanko, jos koira kävelee suht nätisti hihnassa mutta murisee vastaantulijalle? Sammuttaminen eli käytöksen jättäminen huomioimatta ei ole vaihtoehto, koska useimmiten koira palkkaa ja siten myös ehdollistaa itse itseään rähinällään. Kaikki tämä pitäisi ajatella läpi koulutustilanteessa, jossa omistajalla on toisessa kädessä naksutin, toisessa remmirähjän hihna (tai useimmiten hihnoja), makupalat kädessä tai taskussa ja toinen koira tulossa vauhdilla kohti. Siinä pitäisi sitten pystyä tarkkailemaan omaa koiraa ja naksuttaa oikea-aikaisesti halutusta käytöksestä muutaman sekunnin välein, palkata ja katsoa, että koira varmasti ymmärtää, mistä palkka tuli. Tätä aikanani kokeilleena voin sanoa, että homma on vaikeampaa kuin nettipalstojen ”kokeile vastaehdollistamista naksuttimella” -ohjeista voisi päätellä.

Yleinen vastaväite tämänsuuntaiseen argumentaatioon kuuluu seuraavasti: omistajan tulee aloittaa ei-toivotun käytöksen karsiminen naksuttimella neutraalissa ympäristössä, niin pitkän matkan päässä muista koirista ettei oma koira vielä ota niistä kierroksia. Ja kyllä vain, näin on näreet ja niin pitäisi tehdä. Moni koirakko käykin uskollisesti monta kertaa viikossa harjoittelemassa muiden koirien katselemista turvalliselta etäisyydeltä esimerkiksi koirapuiston lähellä tai treenikentän laidalla. Valitettavasti koiran kanssa eläminen ei ole vain säännöllisiä harjoituksia neutraalissa ympäristössä. Jotenkin se koira on sinne puiston viereen saatava, aamuisin ja iltaisin se on käytettävä pissillä, viikonloppuisen sen kanssa ollaan metsässä marjastamassa. Muutama hallitsematon kohtaaminen tällaisissa tilanteissa pilaa hetkessä monen päivän huolellisen harjoittelun tulokset. Tunnen muutaman koirakon, jotka tekevät kohtaamisharjoituksissa hirveästi töitä naksuttimen ja palkan kanssa korjatakseen remmirähinän, mutta jotka takuulla käyvät kohtaamisharjoituksissa vielä kolmen vuoden päästäkin koska koira pääsee haukkumaan vieraille koirille aina kotipihalla oleillessaan tai aina aamupissalenkillä kun naapuri ilmestyy yllättäen oman moppensa kanssa kulman takaa – lyhyesti sanottuna siksi, että harjoitteluvaiheessa omistajalla ei ole aina ja kaikkialla naksutinta valmiina toisessa kädessä.

Toinen yleisesti esitetty vasta-argumentti on se, että kyllähän delfinaarioiden treenaritkin pystyvät hallitsemaan nelitonnisia miekkavalaita naksutinkoulutuksen keinoin. Kuinka kädetön tumpelo pitää olla, ettei muka pysty samoin opein yhtä koiraa kouluttamaan? Tällaisen ajattelutavan ongelma on se, että toisin kuin koulutettavat miekkavalaat ja delfiinit, koira ei elä delfinaariossa. Kaupunkiolosuhteissa elävän koiran ympäristö vaikuttaa jatkuvasti sen käytökseen, ja omistajansa kanssa ulkoillessaan koira altistuu jatkuvasti ristiriitaisille houkutuksille ja signaaleille, joiden edessä keskiverto-omistaja on voimaton. Miten vahvoilla mahtaisi delfiinien kouluttaja silliämpäreineen olla, jos tarkoitus olisi kouluttaa veneestä käsin avomeriolosuhteissa eläviä delfiinejä? Todennäköisesti palkkioon ehdollistuneet delfiinit edelleen hyppisivät renkaan läpi… mutta vain silloin, kun temppuilu sattuisi niitä huvittamaan. Kuvitteleeko joku, että jos ranta-altaan portit avautuisivat, vapaana syntynyt miekkavalas ei lähtisi avomerelle lajitoveriensa joukkoon vaan jäisi luotettavasti päivästä toiseen hyppimään altaassa renkaiden lävitse?

Miekkavalaita hallitaan pelkästään positiivisella vahvistamisella, koska niiden ympäristö on virikeköyhä vankila. Jos koirat eläisivät omissa ulkomaailmalta eristetyissä tarhoissaan, näkemättä koskaan muita kuin omaan laumaansa kuuluvia koiria tai pääsemättä milloinkaan muurien ulkopuolelle, niin toden totta, koulutus millä tahansa metodilla olisi helppoa kuin heinänteko. Yksikään delfiinien kouluttaja ei joudu viemään laumaansa ulkoilemaan merelle ja huolehtimaan siitä, että vapaana uiskentelevat delfiinit eivät jahtaa silakoita, ui kalastajien verkkoihin tai karkaa horisonttiin vieraan delfiinin perään. Koiranomistajat kohtaavat tällaisen tilanteen keskimäärin kolme kertaa päivässä, 365 päivää vuodessa.

En sano, etteikö arkitottelevaisuuden kouluttaminen naksuttimen avulla olisi lainkaan mahdollista, kaukana siitä. Johdonmukainen kouluttaja naksuttelee ongelman kuin ongelman pois päiväjärjestyksestä. Useimmat meistä vain eivät valitettavasti pysty noudattamaan vastaavaa kurinalaisuutta ja johdonmukaisuutta joka ainoana ulkoilukertana. Useimpien ihmisten elämä on kaoottista, kiireistä ja vaativaa, ja mielestäni on kohtuutonta vaatia, että koiran peruskoulutukseen tulisi suhtautua kuin työhön. Lemmikki hankitaan, jotta siitä olisi iloa omistajalleen. On turhaa hirttäytyä kiinni yhteen koulutusmetodiin – vaikka kuinkakin hyvään – jos itsekin tietää, ettei pysty viemään koulutusta kunnialla läpi valitulla metodilla.

Nettipalstoilla suhtaudutaan usein turhan ylenkatsovasti ihmisiin, jotka myöntävät epäonnistuneensa naksutinkoulutuksella, vaikka harvapa tuntee ihmisiä, jotka olisivat kouluttaneet esimerkiksi kerrostalohaukkumisen pois pelkästään positiivisin menetelmin ja nimenomaan klikkerillä. Tuntuu siltä, että naksutinkoulutuksesta on tullut niin vahva ideologinen meemi, että on kerettiläistä sanoa, ettei se välttämättä ole paras mahdollinen menetelmä kaikkiin tilanteisiin.

Lisää aiheesta:
Koirankoulutuksesta ja rankaisemisesta

Koirankoulutuksesta ja rankaisemisesta

Koirankoutus ei ala sujua kuin tanssi vain siksi, että hankit ammattimaisen koirankouluttajan avuksesi. Koulutus alkaa sujua, jos ja kun teet seuraavaa:

• koirasi saa tarpeeksi liikuntaa ja virikkeitä päivittäin

• alat kiinnittää huomiota koiraasi ja siihen, että kommunikoit koirasi kanssa johdonmukaisesti käyttäen oikein ajoitettuja palkkioita ja signaaleja.

(Patrick Burns)

Koirankoulutuksen suuri salaisuus on se, että melkein kaikki metodit toimivat. Olipa gurusi Cesar Millan, Tuire Kaimio, Victoria Stilwell, Pertti Vilander, Karen Pryor, Helmut Raiser, Roger Mugford – joka ainoa tapa toimii ja kaikilla tavoilla on mahdollista kouluttaa seurakseen miellyttävä koirakansalainen.

On kuitenkin ilmeistä, että teoria ei ole aivan niin helposti sovellettavissa käytäntöön. Suomi on täynnä koiranomistajia, joilla on ongelmia lemmikkiensä kanssa. Valitettavasti koulutuksen heikoin lenkki onkin yleensä omistaja, ja omistajan suurin synti on yleensä epäjohdonmukaisuus.

Toimiva koirankoulutus on skinneriläistä operanttia ehdollistamista, jonka kolme peruspilaria ovat :

1. Käytöksen vahvistaminen
2. Käytöksestä rankaiseminen
3. Sammuttaminen eli ei-toivotun käyttäytymisen häivyttäminen

Itse lisäisin myös neljännen kohdan, jossa mennään käsitykseni mukaan useimmin metsään:

4. Palautteen on oltava oikein ajoitettua ja koiralle merkityksellistä.

Vahvistamisessa ja rankaisemisessa koira saa omistajalta tai ympäristöltä oikein ajoitettua palautetta toiminnastaan. Sammuttaminen tarkoittaa, ettei käytöksestä seuraa mitään. Harva koira viitsii haukkua tai raapia jääkaapin ovea samalla innolla kuin ulko-ovea, koska ulko-ovi saattaa joskus avautua vaatimalla mutta jääkaapin ovi ei koskaan.

Olen ollut huomaavinani, että viime aikoina on yleistynyt ajattelutapa, joka jättäisi mielellään rankaisun kokonaan pois koulutuspaletista. Fanaattisimmat mieltävät rankaiseminen lähinnä natsimaiseksi pahoinpitelyksi, jolla saadaan aikaan pelokkaita, nöyrästi matelevia ja haluttomasti tottelevia koiria. Olisi mukava ajatella, että voitaisiin kouluttaa vain palkitsemalla ja sammuttamalla, ilman että koiralle täytyisi tuottaa ikäviä tuntemuksia tai pettymyksiä.

Oikeassa elämässä pelkkä sammuttaminen ei välttämättä toimi, koska käytöstä vahvistaa omistajan lisäksi myös ympäristö, jolle nykyaikainen koiranomistaja harvemmin voi mitään. Ajatellaanpa koiraa, joka haukkuu kerrostalossa rappukäytävän äänille. Omistaja tahtoisi sammuttaa käytöksen, mutta on voimaton, koska vahvistus koiran käytökselle ei tule ohjaajalta. Koira kuvittelee hallitsevansa haukunnallaan maailmaa: postilaatikkoa rapisteleva postimies katoaa jäljettömiin heti haukkumisen aloittamisen jälkeen, tiellä kohti kurvaava auto karkaa melkein saman tien karkuun, vastaantuleva uhkaavan oloinen koirakko pysyy loitolla haukkujasta. Koiran haukkumiseen perustuva toimintamalli saa yhä uudelleen vahvistusta ympäristöltä, vaikka omistaja tekisi mitä.

Voi myös miettiä, kuinka hyvin sammuttaminen toimisi, kun koetetaan vaikkapa saada koiranpentu jättämään kengät ja huonekalut rauhaan. Toki olen varma, että sitkeä, alati läsnä oleva omistaja voisi karsia käytöksen sammuttamalla ja tarjoamalla mielekkäämpää tekemistä, mutta suurin osa meistä ei ole aktiivisesti paikalla pennun elämässä 24 tuntia vuorokaudessa vahtimassa sen tekemisiä.

Usein ihmiset kuvittelevat kouluttavansa ilman rangaistuksia, mutta käytännössä ne ovat väistämättömiä. Yleinen tapa opettaa koiraa olemaan vetämättä hihnassa on pysähtyä aina, kun koira vetää ja hihna kiristyy. Ideana on, että matkan jatkuminen on koiralle palkinto, mutta mitä roolia se pysähtyminen näyttelee? Rangaistushan se. Voi olla, että noin pehmeitä keinoja ei mielletä rangaistuksiksi, koska koiran rankaisemisella on nykyisin kovin preussilainen kaiku, mutta rangaistuksia ne kuitenkin ovat.

Rangaistusten eli negatiivisen, korjaavan palautteen antaminen on toimivan koirankoulutuksen tärkeä osa. Ilmankin saattaa pärjätä, jos omistaja on kärsivällinen, hallitsee koulutuksen teorian ja alituisesti läsnä koiransa elämässä, mutta useimmat meistä ovat sen verran keskinkertaisia ja kiireisiä koiranomistajia, että ideologian nimissä on turha haaskata aikaa hinkkaamiseen.

Rangaistuksia on erilaisia, eikä rankaiseminen ole vain stereotyyppistä koulutuspannalla hapettamista tai selättämistä. Kun koiralta viedään jokin sille mieleinen asia, kyse on rangaistuksesta. Kun koiralle pidetään puhuttelu silmästä silmään, koiraa rangaistaan. Kun koira viedään toiseen huoneeseen tai häkkiin jäähylle, se saa rangaistuksen. Kun pennulle sanotaan EI sen kalutessa kenkiä, kyse on mistäpä muustakaan kuin rangaistuksesta, tai ainakin yrityksestä rangaista pentua.  Valitettavasti EI-käskyllä yksinään ei pitkälle pötkitä (vaikka moni omistaja näin tuntuu kuvittelevan ja jaksaa hokea sitä eitä maailman tappiin asti). Kun pennulle sanotaan tarpeeksi monta kertaa EI ilman, että siitä seuraa mitään sen kummempaa, seuraa siedättyminen – kielto on muuttunut taustahälyksi ja kenkien kaluaminen jatkuu. EI on oikeastaan rangaistukseksi naamioitu käsky, ja se pitää opettaa koiralle siinä missä muutkin käskyt: ISTU tarkoittaa, että koiraa saa palkan, jos tekee sille opetetun toiminnan, ja EI tarkoittaa, että koira saa noottia, jos senhetkinen toiminta jatkuu.

Siedättyminen sinänsä on tärkeä työkalu koulutuspaletissa esimerkiksi kaupungin hälyyn totuttamisessa. Koira voi kuitenkin siedättyä myös käskyihin ja kieltoihin, ellei omistaja pysty tai halua vahvistaa kieltoa mitenkään. Koulutustavasta riippumatta reiluun koulutukseen ja koirankäsittelyyn pätee kaksi pääsääntöä:

1. Ei kannata käskeä, ellei ole varma, että koira osaa ja ellei pysty tarvittaessa varmistamaan, että koira tottelee.

2. Ei kannata kieltää, ellei ole valmis tarvittaessa myös vaatimaan kiellon noudattamista.

Toimiminen muulla tavoin on tehotonta koulutusta ja epäreilua koiraa kohtaan.

Oppiiko koira pelkkään rankaisuun perustuvilla menetelmillä olemaan vetämättä hihnassa tai haukkumatta sisällä? Takuulla oppii, jos omistaja on johdonmukainen. Oppiiko koira samat asiat pelkällä positiivisella vahvistamisella? Oppii aivan varmasti, jos omistaja on johdonmukainen. Oppiiko koira kummallakaan metodilla asiaa pomminvarmasti ja mahdollisimman helposti? Tuskin.

Remmirähjäys: mikä siinä ojanpenkkataktiikassa oikein nyppii?

Aiempien remmirähjäystä käsitelleiden kirjoitusten kommenteissa on kyselty, miksi suhtaudun niin negatiivisesti ihmisten tapaan pistää ohitusvaikeuksista kärsivä koira ohitustilanteissa istumaan tai seisomaan paikalleen tien viereen sillä aikaa, kun toinen koirakko ohittaa. Kyselijöille esitän vastakysymyksen: jos teillä ja koirillanne sattuu olemaan ohitusvaikeuksia ja olette tuskalla ja vaivalla pyrkineet kouluttamaan remmirähjästänne yhteiskuntakelpoista koirakansalaista, haluaisitteko itse yhtenään ohittaa lenkillä ojanpenkkataktiikan kannattajia?

Ajatellaanpa, miltä siitä ohittavasta koirasta tuntuu, kun kohdalle osuu ojanpenkalle pysäytetty kyräilevä lajitoveri. Oletan, että suurin osa lukijakunnasta on naisia, joten havainnollistavana esimerkkinä voimme kuvitella tilanteen, jossa kotimatkalla öisessä rautatietunnelissa täytyy ohittaa tuntematon, oudosti käyttäytyvä mies. Jo matkan päästä näkee, kuinka äijä parkkeeraa tunnelin päähän odottamaan, että tulet kohdalle, mahdollisesti vielä irvistelee perverssisti ja hieroo haaroväliään, ehkä huutelee ehdotuksia lähteä pusikkoon peuhaamaan. Siitä on varmaan tosi helppo mennä coolisti ohi ilman, että sydän alkaa hakata kahtasataa, selkäkarvat nousevat pystyyn ja käsi puristuu nyrkkiin? Voisi siinä alkaa tehdä mieli joko juosta karkuun tai rähistä takaisin.

Paikalleen pysähtynyt vieras koira antaa lähestyville koirille tasan yhden viestin, ja se on tämä:

Paikallaan jököttävän koiran ohitus tyynesti ja hermostumatta vaatii ohittavalta koiralta (ja sen ohjaajalta!) rautaisia hermoja. Puhumattakaan siitä, että masentavan usein ohitettava koira ei suinkaan pysy tien vieressä, vaan koettaa singahtaa sopivalla hetkellä kunnon rähjäyksen säestämänä iholle. Ok, tokihan se on hihnassa ja selkäsauna jää yleensä yrityksen asteelle, mutta ohittava koira ei voi sitä tietää. Kuinka monta tällaista kohtaamista voidaan kohtuudella vaatia ohittavilta koirilta ilman, että niistä tulee hermoraunioita eli tulevia remmiräyhääjiä?

Arka ja epävarma koira tarvitsisi ohitustilanteessa useamman kymmenen metriä tuntemattoman koiran ja itsensä väliin, jotta se ei tuntisi itseään uhatuksi, mieluummin vielä enemmän. Jos joku voi vannoa toteuttavansa ojanpenkkafilosofiaa niin, että kaartaa joka kerta 50 metriä pöpelikköön ja istuttaa koiraansa siellä, niin hienoa, synninpäästö annettu.

On myös vaikea käsittää, mitä ojanpenkkataktiikalla on tarkoitus opettaa istuttajan omalle koiralle. Pysähtyminen on koirille vaaran merkki. Pysähtymällä ja raahaamalla koiran tien viereen varmistaa sen, että koiran adrenaliinitasot nousevat: RED ALERT! RED ALERT! Tuolta tulee toinen koira ja tilanteessa on jotain hämärää!

Olen usein pohtinut, mitä tapahtuu kun kaksi ojanpenkkakouluttajaa kohtaa toisensa. Pysäyttämätön voima kohtaa ylittämättömän esteen? Ovatko Suomen sivutiet täynnä toisiaan tuijottavia ja paikallaan jäkittäviä koirakkoja, jotka odottavat, kenen hermo pettää ensin ja kuka joutuu hoitamaan paskaduunin eli jäkittävän koiran ohittamisen?

Suurin osa ojanpenkalla istuttajista – tai pahimmassa tapauksessa ojanpenkalla tuijotuttajista, jotka antavat koiransa karvat pystyssä kyyläillä ohittavaa koirakkoa – edustaa näkemykseni mukaan koulukuntaa, jonka mukaan muista ei tarvitse välittää hittojakaan, kunhan oma homma sujuu halutulla tavalla. Maailma olisi kuitenkin hitusen verran parempi paikka, jos joskus miettisi, millaiseen asemaan ne omat koulutusmetodit asettavat kaikki muut kadulla liikkujat – vastahakoiset kohtaamistreenikaverinne.

Lisää aiheesta:
Näin tehdään remmirähjiä
Miksi koirastani ei tullut remmirähjää?
Remmirähjäämisestä hyvä kirjoitus Sulon ja Liinan blogissa

Guinnessin maailmanennätys: 13 koiraa hyppää narua

Miksi koirastani ei tullut remmirähjää – koirista ja koirankoulutuksesta yleensä

Kuva: Emmett @ Flickr

Remmirähjäysartikkelin kommenttiosastossa pyydettiin, että kun selvästi esitän koulutusgurua, niin miksen saman tien kerro salaista taikareseptiäni, jolla estetään koiraa kasvamasta remmirähjäksi. Melkoinen haaste, ottaen huomioon, etten ole koirankoulutuksen ammattilainen enkä mielelläni anna koulutusneuvoja, koska

a) ihmiset jättävät neuvot kuitenkin noudattamatta
b) ihmiset noudattavat niitä kirjaimellisesti lukematta koiraansa
c) joku vetää niistä herneen nenään.

En osaa neuvoa pomminvarmasti, kuinka koirasta kuin koirasta saisi kasvatettua kunnon koirakansalaisen. Vielä vähemmän osaisin kertoa, miten piintyneestä remmirähjästä kitketään ei-toivottu käytös pois. Sitä varten on liuta ongelmakoirakouluttajia, joista osa on varmasti parempia kuin toiset, mutta itseltäni ei riitä kompetenssia sille saralle. Ainoa asia, josta olen mielestäni pätevä kertomaan, on omien koirieni kehitys järkeviksi koirakansalaisiksi. Jokainen omistaja muokkaa tieten tai tietämättään koirastaan itsensä ja koulutusfilosofiansa näköisen, mutta monilta (itseni mukaan luettuna) menee usean koiran koko elinikä oppia, että sitä saa mitä vahvistaa, ja että useimmat koirien tavat ovat meidän muovaamiamme, hyvässä ja pahassa.

Ennen vanhaan riitti, että koira vartioi pihaansa, kuolasi isäntänsä saappaille ja ajoittain kävi töissä metsällä tai lammashaassa. Kaikenlaiset tunkeilijat piti karkoittaa ja parhaana pidettiin koiraa, jonka haukku raikui mahdollisimman kauas. Talutushihnasta ei kukaan ollut kuullutkaan. Nykyisin sen sijaan vaadimme koiriltamme aivan mahdottomia. Murtovarkaita ja epämääräisiä hiippareita saa ja pitää haukkua, postimiestä ei. Hurtta-merkkisen pehmulelun saa repiä, mutta sängylle asetettu design-tyyny pitää osata jättää rauhaan. Tassun antaminen on söpöä, jos tassut ovat siistit, mutta paheksuttavaa, jos koira on juuri rypenyt mutalätäkössä. Ulkona saa syödä ruohoa, mutta sisällä pitää jättää huonekasvit rauhaan. Koirapuistossa muille koirille saa haukkua, mutta lenkillä siitä saa huutia.

Lähipiirissä elää ajatusleikki Zeta Reticuli -planeetalla elävistä lonkerohirviöistä, jotka pitävät ihmisiä lemmikkeinään. Zetareticulilaiset puhuvat toisilleen kemikaalisignaalein ja elävät neliulotteisessa äänettömässä maailmassa. Yhteisen kielen löytäminen isäntiemme kanssa voisi siis olla varsin vaikeaa! Miltä sinusta tuntuisi, jos käsittämätöntä kemikaalikieltä erittävä lonkeroisäntä pakottaisi sinut aggressiivisen oloisen  Reiskan kanssa leikkikehään painimaan, koska ”ne tahtovat vain leikkiä ja selvittävät kyllä itse välinsä”? Tai jos zetareticulilainen välttämättä tahtoisi kylvettää sinut lannassa joka kerta, kun olet juuri käynyt suihkussa? Tai jos jokainen yrityksesi kommunikoida muiden ihmisten kanssa tukahtuisi siihen, että sinua ulkoilutetaan bring out the gimp -tyylisessä asussa, jossa puhuminen ja luonteva ruumiinkieli kävisivät täysin mahdottomaksi? Miten hyvin me suoriutuisimme siivon lemmikin virasta?

On hämmästyttävää, että koirat sopeutuvat kaupunkiolosuhteisiimme niinkin hyvin kuin useimmat niistä tekevät.

Hyvä hihnakäytös on temppu, ja sellaisena se pitää opettaa

Väittäisin, että suurin osa koirista reagoi vieraisiin lajitovereihin koettamalla pitää ne loitolla omasta laumastaan, ellei niille ole muuta opetettu. Hihnassa siivosti käveleminen on koulutuskysymys siinä missä tassun antaminen tai tunnistusnoutokin. Jos osaa opettaa pennun olemaan purematta ihmistä, osaa todennäköisesti opettaa pennun myös kävelemään hiljaa hihnassa. Useimmat ihmiset eivät vain kiinnitä hihnassa ääntelyyn läheskään niin paljon huomiota kuin hampaiden käyttöön tai edes vetämiseen.

Omille koirilleni on opetettu, että haukkuminen on sallittua lähinnä silloin, kun ne ovat vapaana. Sisällä tai hihnassa ei haukuta eikä riehuta. Jos tiellä tulee vastaan muita koirakkoja, koirani saavat katsoa niitä, mutta pysähtyä tai mölistä ei saa. Aivan sama, mitä muuta koira tekee, mutta matka jatkuu ripeästi pois ohitustilanteesta

Koulutus alkaa ensimmäisen kerran, kun viet uuden pentusi ulos, ja jatkuu sen koko elämän ajan

Pikkupentua on helppo komentaa, ja pikkupennun maailma romahtaa rangaistuksesta, jolle aikuiset koirat korkeintaan tuhahtaisivat säälivästi. Pentua on siis helpompi lahjoa, uhkailla ja huijata oppimaan hihnakäyttäytymisen salat kuin teini-ikäistä tai varttunutta koiraa. Valitettavasti ihmiset vain usein heräävät ajattelemaan remmirähjäystä vasta, kun ongelma on jo akuutti ja koira liki vuosikas tai vanhempikin. Väärin! Kuten useimmat asiat koirankoulutuksessa, remmirähjäyskin on helpointa kitkeä silloin, kun mitään remmirähjäystä ei vielä ole päässyt syntymäänkään.

Omat koirani eivät ole ikinä saaneet haukkua hihnassa, eivät edes pentuina. Ensimmäisestä kimeästä haukahduksesta kaikki kiva niiden elämässä loppui kuin seinään ja seurasi viisi minuuttia absoluuttista tylsyyttä tai jäätävää paheksuntaa (riippuen siitä, mitä koirankoulutusopasta olin sattunut juuri silloin lukemaan). Nameja pentuni saivat silloin, kun ne käyttäytyivät normaalitilanteessa normaalisti, eivät silloin kun poikkeustilanne on päällä. Normilenkillä palkkaan koiriani satunnaisin väliajoin vaikkapa hyvästä seuraamisesta tai kontaktin pitämisestä, mutta en ole ikinä käyttänyt nameja häiriötekijänä siirtämään koiran huomiota pois ohitettavasta koirakosta.

Koirani eivät ikinä tervehdi muita koiria hihnassa. En päästä yhtäkään vierasta koiraa niiden luokse, vaikka minun pitäisi olla töykeä mummoille, lapsille ja naapureille. Tuttuja koiria saa tervehtiä hillitysti, mutta kaikkinainen riekkuminen ja möykkääminen on kielletty niin kauan kuin hihna on kiinni pannassa. Aina tähän tietysti ei päästä, mutta ajatus on tärkein.

Jos kaikesta huolimatta vieras koira pääsee tulemaan iholle, minä kohtaan sen ja mahdollisuuksien mukaan karkoitan sen pois, oli kyseessä sitten puudelinpentu tai aikuinen rottweiler. Kovin lämpimiä naapurisuhteita en ole päässyt lähiseudun koiraihmisiin solmimaan, koska joudun säännöllisin väliajoin tiuskimaan naapurustolle pitämään kapiset rakkinsa pois omien hellanduudeleideni luota, mutta väliäkö hällä: koirieni tavoin minäkään en seurustele kuin harvojen ja valittujen ihmisten kanssa.

Opeta koira puhumaan koiraa – turvallisessa ympäristössä

Kaikki lienevät kuulleet juttuja siitä, kuinka koirista tulee vihaisia, jos ne eivät pääse moikkaamaan muita koiria lenkillä. Siitä en tiedä, koska omat koirani elävät natsikurissa kulmakunnan koirien tervehtimisen suhteen, mutta minunkin mielestäni koirat tarvitsevat kaltaistensa seuraa. Tässä vaiheessa ihmiset yleensä ajattelevat koirapuistoa, jota taas itse pidän light-juustoihin verrattavissa olevana perkeleellisenä keksintönä. Minun koirani leikkivät tuttujen koirien kanssa pelloilla tai metsissä – totta kai ilman hihnaa.

Ole reilu ja koirasi luottamuksen arvoinen

Käsi sydämelle: kuinka moni meistä on joskus pettänyt koiransa luottamuksen? Me hallitsemme niiden elämää kuin jumalat, ja valitettavan usein osoittaudumme arvaamattomiksi, äkkipikaisiksi jumaliksi. Säännöt muuttuvat kesken leikin: ensin koira ei saa tulla sänkyyn. Sitten se saakin, koska se on niin söpö ja omistajan jalkoja paleltaa. Sitten ostetaan uusi päiväpeitto, ja koira saa huutia, jos se hyppää kuraisilla tassuillaan sänkyyn. Tai vielä pahempaa: koira viedään koirapuistoon ottamaan turpaan vierailta sillä varjolla, että ”kyllä koirat selvittävät itse välinsä, leikkiähän tuo vain on”. Koirapuistosta ei pääse karkuun, ja omistaja seisoskelee hoomoilasena portilla ja katselee sakinhivutusta vierestä. Tekisi mieli komentaa muita koiria pois oman kimpusta, mutta kun ei kehtaa. Mitä ne muut minusta sitten ajattelisivat?

Johtajuudesta puhutaan paljon, mutta sen merkitys tuntuu olevan hukassa monelta. Johtajuus ei ole sitä, kuka menee ovesta ensin, vaan sitä, että olette koirasi kanssa saumaton tiimi, pelaatte samassa joukkueessa tilanteessa kuin tilanteessa. Hyvä johtaja kertoo selkeästi, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä, eikä muuta sääntöjä kesken kaiken. Koirat ovat laumaeläimiä, ja niillä on yleensä sisäsyntyinen tarve miellyttää omistajaansa. Ei ole niiden vika, että me olemme niin vaikeasti miellytettävissä.

Koiran tulisi voida luottaa siihen, ettei omistaja saata sitä epämukavaan tilanteeseen, jossa se joutuu tulemaan toimeen omillaan ilman ennakkovaroitusta. Hyvä pomo ei vaadi liikoja eikä oleta koiran olevan ajatustenlukija.  Omaa kiukkuaan ei pitäisi koskaan purkaa koiraan. Jos koira käyttäytyy väärin, ei pidä ajatella, että ”miksi oi miksi koirani on paska” vaan mennä itseensä ja pohtia, miksi on epäonnistunut kouluttajana kyseisen käytöksen suhteen. Toki on olemassa eläimiä, joita oikeasti vaivaa luonnehäiriö, mutta useimmat koirat eivät ole mitään saatanan sikiöitä, jotka testaavat tahallaan omistajansa hermoja tai jättävät huvikseen tottelematta käskyjä. Koiran käytökseen on aina joku syy.

Mieti ennen kuin ostat

Jos minulla olisi koirankoulutusideologia, se olisi varmaankin miksi tehdä asioita vaikeasti, jos ne voi tehdä helpolla. Siksi otin nartun. Nartut sopivat paremmin omaan käteeni ja niillä on vähemmän taipumuksia remmissä pullisteluun kuin uroksilla. Jos halajaa rotukoiraa, kannattaa valita rotu huolella ja kasvattaja vieläkin huolellisemmin. Jos pennun vanhempien luonnetestitulos on aivan onneton tai ylimaallisen korkea, mieti tarkkaan, kuinka paljon vaivaa haluat tulevaisuudessa nähdä mahdollisten käytösongelmien purkamiseen.

Jos haluat sekarotuisen, varaudu siihen, että karjalankarhukoiran ja saksanpaimenkoiran risteytyksellä voi olla suurempia taipumuksia remmissä rähjäämiseen kuin esimerkiksi greyhoundin ja irlanninsusikoiran kupeiden hedelmällä. Rescue-koiran kanssa ei ole mitään takeita mistään, ja kannattaa pohtia sitä tosiseikkaa, että kotimaiset koirat päätyvät yleensä kodittomiksi, koska niiden omistajat eivät ole syystä tai toisesta pärjänneet niiden kanssa.

Älä anna koiran tehdä päätöksiä

Sinähän se johtaja olet, joten koiran ei tulisi päättää juuri ikinä mistään. Pentu ei päätä, jäädäänkö lenkillä tuijottelemaan vieraita ihmisiä tai muita koiria. Sinä sen päätät. Jos annat pennun tehdä niin, vahvistat tietynlaista käyttäytymismallia. Koira ei myöskään saisi päättää, mihin suuntaan lenkillä mennään tai keiden kanssa seurustellaan. Jos aiot olla johtaja, käyttäydy kuten johtajan kuuluu ja huolehdi laumastasi kaikissa tilanteissa.

Ajatus koiran rankaisemisesta tuntuu useimmista epämukavalta. Itsekin kannatan positiivisia koulutusmenetelmiä, mutta jos tilanne vaatii, olen valmis vaatimaan koiralta opitun asian noudattamista. Avainsana on opittu. On typerää odottaa koiran tekevän sellaista, jota sille ei ole kunnolla ja kärsivällisesti ikinä opetettukaan, ja vielä typerämpää on rangaista koiraa, joka osaamattomuuttaan tai epävarmuuttaan jättää toteuttamatta omistajan tahtoa. Omat koirani olivat jo pentuina sen verran nössöjä, ettei niihin tarvinut kajota fyysisesti, ja rangaistus tarkoittaa tietysti eri koirille eri asioita. Rangaistus on sellaista, mikä on koirasta ikävää, tylsää tai ääritapauksissa kamalaa. Todella kiihtyneen koiran rankaiseminen on kuitenkin yleensä turhaa, koska kierrokset ovat liian korkealla, ja jo tämän vuoksi remmirähjäyksen korjaaminen vanhemmalla iällä vaatii kymmenkertaisesti aikaa ja vaivaa verrattuna pikkupennun koulutukseen.

Ota opiksesi

Olen aikanani omistanut remmirähjän, enkä tuolloin taittamattomuuttani saanut siitä kitkettyä huonoa käytöstä pois niin sitten millään. Opin kuitenkin koiraltani paljon, ja saan paljolti kiittää sitä nykyisistä hyvin (ainakin useimmiten!) käyttäytyvistä koiristani. Remmirähjääjältäni opin, että ongelmiin pitää varautua jo silloin, kun ajatus pennuista vasta kytee kasvattajan mielessä. Opin, että harva koira syntyy ongelmatapauksena – ongelmakoiraksi yleensä ajaudutaan omistajan suosiollisella avustuksella. Opin senkin, että koiranomistaminen ei ole helppoa. Ollakseen hyvä koiranomistaja ihmisen täytyy harrastaa ankaraa itsetutkiskelua, suunnitella, ennakoida, koettaa ajatella asioita kanssamme elävien avaruusolioiden eli koirien näkökulmasta. Minulle selvisi, että yksi teoria ei selitä kaikkea eikä yksi koulutustapa sovi kaikkiin tilanteisiin. Ennen kaikkea opin, että koirankouluttajaksi kasvetaan kantapään kautta. Täytyy tehdä virheitä, ennen kuin ne tunnistaa.

Luoksetulon opettaminen vinttikoirille ja muille hankalille tapauksille

Nuorempana jaksoin opettaa koirille kaikenlaista. Repertuaarista löytyi jos jonkinlaista temppua ja tottelevaisuuskokeessakin käytiin. Useimpien koiranomistajien tapaan jaoin käsityksen, jonka mukaan koiran tulisi hallita ainakin istuminen, maahanmeno, paikka ja tassun antaminen.

Sittemmin olen tullut siihen johtopäätökseen, että tottelevaisuuskokeen käskyillä ei oikeasti tee arkielämässä mitään. Pertti peruskoiran tarvitsee oikeastaan osata vain muutama arkikäsky: autoon, väistä, anna olla, hiljaa (kolme viimeistä tuppaavat yhdistymään käskyksi ”Mees ny helvettiin siitä”). Useimmat näistä koirat oppivat itsekseen, ja jos eivät opi, niin vahinko ei ole suuren suuri. Yksi käsky kaikkien koirien kuitenkin tulisi hallita: koiran tulisi tulla aina kutsuttaessa omistajansa luokse ja suostua vapaaehtoisesti kytkettäväksi. Vaikka koira olisi tyhmä kuin saapas ja itsenäinen kuin vastaleivottu Etelä-Sudanin valtio, niiden pitäisi oppia edes tämä yksi ainoa temppu.

Luoksetulo saattaa olla vinttikoirille haasteellinen opetettava. Vikkelät kintut + itsenäinen luonne = ongelmia. Nuorikin vinttikoira voi halutessaan taittaa satojen metrien matkan muutamassa sekunnissa, ja kaikki vinttikoiranomistajat ovat kuulleet kauhutarinoita piskeistä, jotka katoavat horisonttiin ja löytyvät kolme päivää myöhemmin löytöeläintarhalta… tai raatona moottoritien varrelta. Vaikka useimmiten kauhukuvat eivät toteudukaan, elämä on huomattavasti mukavampaa sellaisen koiran kanssa, joka huomioi jatkuvasti omistajaansa ja tulee luokse kutsuttaessa. Jos koira tottelee tänne-käskyä, omistaja voi lenkillä keskittyä marjastamiseen tai kaverin kanssa seurusteluun sen sijaan, että täytyisi olla jatkuvasti valppaana ja bongata vastaantulijat ennen koiraa. Joskus luoksetulo on myös halvin mahdollinen henkivakuutus, kun koira pitäisi saada äkkiä vaihtamaan suuntaa.

Temppu ja kuinka se tehdään

En ymmärrä koirankoulutuksen teoriasta mitään enkä ole ns. guru, mutta jostain syystä kaikki koirani ovat pentu- ja nuoruusvaiheen sekoiluja lukuun ottamatta hallinneet luoksetulon. (Muuta ne eivät juuri hallitsekaan.) Vinttikoiria ei toistaiseksi ole montaa siunaantunut, mutta nekin osaavat tulla luokse, eivätkä päästä minua lenkillä silmistään. Harvinaisissa riistanajotapauksissa koirat tulevat itsenäisesti takaisin heti, kun kadottavat saaliinsa. Ihmisten puheista olen ollut käsittävinäni, että asiaintila ei ole järin tavallinen, ja joskus minulta on kysytty koulutusvinkkejä. Jos nyt unohdetaan täydellinen kädettömyyteni esineruutujen, agility-esteiden ja muun oikeasti vaativan koulutussälän suhteen, niin muutamalla perusohjeella ja pitkäjänteisellä työllä melkein koiran kuin koiran saa sisäistämään luoksetulon, vaikka ohjaaja olisi millainen pölkkypää.

Aloita ajoissa

Harjoittelu alkaa heti, kun pentu saapuu uuteen kotiinsa. Koiranpennut ovat siitä mukavia, että ne tuppaavat seuraamaan ihmisiä ja hätääntyvät, jos lauma katoaa niiden näköpiiristä. Ominaisuutta kannattaa käyttää häikäilemättömästi hyväkseen niin kauan kuin sitä iloa kestää, ja kulkea irti juoksevan pennun kanssa mahdollisimman monenlaisissa paikoissa. Jo tässä vaiheessa voi totuttaa pennun seuraamaan metsässä omistajaansa eikä toisinpäin: jos pentu juoksee oikealle, sinä käännyt vasemmalle. Jos koira kirmaa pitkälle eteenpäin, sinä käännyt kannoillasi ja lähdet juoksemaan toiseen suuntaan. Aina välillä voi kokeilla kasvatusoppaiden vanhaa kikkaa eli piiloutumista, jos koira etääntyy näkökentän ulkopuolelle. Missään nimessä ei kannata tehdä koiran juoksenteluista numeroa, eikä kutsua koiraa aina kun se etääntyy tai vaihdat itse suuntaa.

Ihanneolosuhteissa pientä pentua ei juuri tarvitsisi pitää hihnassa, mutta käytännössä remmi on pakollinen kapistus esikaupunkialueilla (paitsi öisin, kts. alla). Pennun kanssa on turha tehdä remmilenkkejä sen enempää kuin sosiaalistaminen ja siirtyminen turvallisempaan ympäristöön edellyttävät. Hihna irti pannasta heti, kun vain mahdollista.

Mitä tulee turvallisen harjoittelualueen valintaan, pennun toimintasäde on yleensä reilusti pienempi kuin aikuisen koiran. ’Turvallisen alueen’ koko kasvaa koiran mukana. Pennulle voi riittää esikaupunkialueen puisto. Aikuinen vinttikoira tarvitsee isomman alueen. Harjoittelitpa missä hyvänsä, pennun pitäisi seurata sinua, ei toisinpäin. Jos pentu pysähtyy puuhailemaan omiaan, älä odota sitä, vaan jatka ripeästi matkaa eteenpäin. Tee yllättäviä käännöksiä, tiputtele silloin tällöin nameja, tee itsestäsi kiinnostava ja yllätyksellinen laumanjohtaja. Älä vahingoissakaan kutsu pentua, ellet ole satavarma siitä, että se tulee iloisesti luoksesi.

Maksa kunnon palkkaa

Moniko ihminen tekisi palkatta töitä tai viitsisi nostaa perseensä penkistä euron tuntipalkalla? Jostain syystä oletamme kuitenkin koirien työskentelevän silkasta rakkaudesta meitä kohtaan, ilman sen kummempia motivaattoreita. Jotkut palveluskoirat ovat vapaaehtoistyöstä innoissaan, mutta useimpien seura- ja vinttikoirien mielestä luoksetulo on ns. paskaduunia. Ne suostuvat moiseen samasta syystä kuin ihmiset menevät töihin siivousfirmoihin, saadakseen voita leivän päälle.

”Miksi koirani ei tottele minua?” miettii turhautunut koirankouluttaja. Hedelmällisempää olisi kuitenkin kysyä, miksi koira sitten tottelisi? Mitä konkreettista hyötyä koiralle koituu tottelemisesta? (Selkäsaunan välttäminen ei ole varsinainen hyöty.) Kun vastakkain joutuvat pellon keskellä huuteleva omistaja talutushihnoineen ja kaukana siintävä horisontti, kaverien kanssa kirmailu ja jäniksenpapanat, omistaja häviää joka kerta – ellei ole asianmukaisesti varustautunut.

Ennen harjoittelua koiralla tulisi olla nälkä. Vastaavasti omistajalla pitäisi olla taskussaan jotain koiran mielenkiinnon arvoista, eli vinttikoirien tapauksessa yleensä nameja. Mikä tahansa nami ei kuitenkaan kelpaa. Tylsääkin tylsempi kuivamuonanappula ei motivoi kuin ahneimpia ja epätoivoisimpia nälkäkurkia. Koirille markkinoitavat jauhoisen kuivat tassukeksit sun muut ovat koiranruokamarkkinoiden vastine Marie-keksille: murheellinen, paremman puutteessa järsittävä kulinaristinen rangaistus. Hittoon moiset muka-palkkiot! Söisitkö muka itse niitä?

Palkkanamin pitäisi olla harvinaista herkkua, sellaista jota koira ei muuten saa. Parasta olisi, jos makupala lemuaisi voimakkaasti. Koirien mielestä ihanteellisin treeninami olisi varmaan raksamiehen tai spurgun paskasta puristettu pelletti, mutta sen puutteessa voi käyttää grillikanaa, kypsytettyjä juustoja, jahtimakkaraa, broilerpyöryköitä… mitä haisevampaa tavaraa, sen parempi. Heti lenkin alussa koiralle kannattaa jakaa muutama nami ikään kuin muistutukseksi, ja vapaana kirmailun lomassa koiraa voi kerran tai pari kutsua rennosti luokse hakemaan palkkaa. Ovelimmat treenarit ajoittavat kutsut niihin hetkiin, kun koira on muutenkin tulossa tai sillä näyttää olevan tylsää. Typerimmät taas vastaavasti koettavat huutaa koiraa kesken juoksuhepuleiden.

Luo otolliset olosuhteet

Ihminen on ainakin teoriassa koiraa älykkäämpi, joten miksi tehdä asioita hartiavoimin ja mahdollisimman vaikeasti, jos oveluutta käyttämällä voi selvitä helpommalla?

Jos tarkoitus on palkita ruoalla, koiralla on oltava nälkä. Sitkeimmillä karkailijoilla pitäisi olla sudennälkä. Jätä ruokailu tai pari väliin ennen harjoittelua. Anna kupista pienempiä ja tylsempiä annoksia. Syötä parhaat palat ruoasta palkkana. Älä ikinä päästä kylläistä koiraa irti alueella, joka ei ole ehdottoman turvallinen, äläkä yritä kouluttaa hyvin syönyttä eläintä.

Vinttikoiria on yleensä turha koettaa palkita lelulla, mutta jos se toimii, kannattaa pitää lelu poissa koiran ulottuvilta silloin, kun ei harjoitella luoksetuloa. Itse olen saanut hyviä tuloksia esimerkiksi tennissukkaan tungetulla rusakonkoivella, jos kantti kestää sellaisen kanniskelemisen mukana.

Älä päästä koiraa irti, kun sinulla on kiire ja tiedät, että koira pitää saada äkkiä pois metsästä, maksoi mitä maksoi. Viikkojen luoksetulokoulutuksen voi pilata muutamassa minuutissa, jos joutuu kiireen takia jahtaamaan koiraa, toistamaan käskyjä, ottamaan koiran hihnaan onnistuneen luoksetulon jälkeen tai toimimaan muuten epäjohdonmukaisesti.

Koiralaumaa on huomattavasti vaikeampi hallita kuin yhtä tai kahta koiraa. Tee joskus lenkkejä vain yhden koiran kanssa, tai heittäydy kieroksi ja palkitse herkkupaloin vain se koira, joka ehtii luoksesi ensimmäisenä. Yleensä luoksetuloihin ilmestyy kummasti vauhtia, kun löntystelijöille selviää, että nopeimmat syövät ja hitaat eivät.

Location, location, location

Luoksetuloa on turha alkaa harjoitella paikassa, jossa joutuu sydän syrjällään pelkäämään koiran turvallisuuden puolesta. Harjoittele aluksi erämaassa tai aidatulla alueella. Jos ympäristö on täynnä häiriötekijöitä tai turvallisuusriskejä, älä päästä koiraa irti. Koirapuistoissa on turha edes yrittää treenata. Lisäksi niissä on lähes poikkeuksetta liian vähän tilaa.

Sisällä harjoittelu sopii korkeintaan pikkupennuille, jotka eivät vielä tunne nimeään. Harjoittelusta liian helpossa ja virikkeettömässä paikassa ei tositilanteessa ole mitään hyötyä. Harjoittele mahdollisuuksien mukaan paikoissa, joissa koira voi olla aina irti.

Kun koira tottelee luotettavasti häiriöttömässä ympäristössä, on aika korottaa panoksia. Siirrytään puistoon, yleisesti käytettyyn koiranulkoilutusmetsikköön, mieluusti myös ihan kaduille. Itse olen käyttänyt hyväkseni öisiä markettien parkkipaikkoja, aidattuja koulujen pihoja, tyhjiä rakennustyömaita ja aamuöisiä kerrostalolähiöitä. Treenihetkien ei tarvitse tällaisessa ympäristössä olla pitkiä, vaan tarkoituksena on opettaa koiralle, että irti pääseminen vaikkapa kerrostalon parkkipaikalla on maailman luonnollisin ja tylsin asia, josta ei kannata turhia intoilla. Hyviä ajankohtia ovat arkiyöt, juhannuspäivän aamu, myrskyiset syysillat – kaikki sellaiset ajat, jolloin muu liikenne on mahdollisimman vähäistä. Joskus kannattaa mahdollisuuksien mukaan seurauttaa koiraa vapaana vaikka kotiovelle asti, jos tilanne sallii. Mutta varo rusakoita!

Vaihtele rutiineja

Palkanmaksu on positiivista vahvistamista, ja sen negatiivinen vastakohta on kytkeminen. Useimmat koirat eivät ole remmin päähän joutumisesta järin innoissaan, ja joskus vinttikoirat kehittävät harvinaisen ärsyttävän tavan seisoskella omistajansa lähellä antamatta koskaan kiinni. Kouluttajat, jotka käyttävät usein samoja lenkkipolkuja ja kutsuvat lenkin lopuksi nuoren koiran luokseen kytkettäväksi aina samassa kohdassa, saavat pian huomata, ettei koira välttämättä enää siinä kohdassa annakaan kiinni. Olisi eduksi, jos nuori, luoksetuloa vasta harjoitteleva koira ei osaisi ennakoida, koska lenkki päättyy. Koiraa kannattaa kutsua lenkin aikana, tarttua sen kaulapantaan ennen namin luovutusta ja päästää taas irti. Välillä koiran voi ottaa hetkeksi hihnaan ennen kuin se taas vapautetaan.

Vastaavasti palkkarutiineja voi sekoittaa ja jättää joskus namin antamatta. Silloin tällöin namina voi olla tavallista nappulaa, kunhan seuraava nami on taas huippuherkkua. Pidemmän päälle koulutus on tehokkaampaa, jos koira ei saa palkkiota jokaisesta onnistuneesta suorituksesta, mutta suosittelisin, että vähintään 2/3 luoksetuloista tulisi palkita ruoalla. Jos koiralle on opetettu makupalaa tarkoittava sana (”nami” tai ”nakki” tms.) on turha hokea sitä, ellei sinulla todellakin ole aikomusta lyödä palkkaa tiskiin. Pettyneillä tai huijatuilla koirilla on pitkä muisti, ja seuraavan kerran ne eivät välttämättä mene samaan halpaan.

Älä hinkkaa

Joskus koira ei tulekaan. Ideaalitilanteessa sitä ei olisi edes yritetty kutsua tilanteessa, jossa totteleminen on epävarmaa, mutta elämme epätäydellisessä maailmassa ja jokainen kämmää joskus. Jos koira ei tottele käskyä, typerintä mitä omistaja voi tehdä on lähteä sen perään. Toiseksi typerintä on toistaa käskyä yhä kiihtyneemmin tyyliin ”Musti, tänne! Ei, Musti EI, tänne! Tännetännetänne! JUMALAUTA, Musti, TÄNNE!!!”. Idiotismin multihuipentuma on tietenkin rangaista tottelematomta koiraa, kun se vihdoin päättää tulla, mutta haluan uskoa, ettei kukaan enää nykyisin lankea moiseen.

Käskyt kuluvat käytössä, eikä niitä siis pitäisi hokea turhaan. Tositilanteessa käskyn voi toistaa korkeintaan kerran, ja jos koira ei tottele, voi potkaista itseään hölmöydestä – mitäs yritit kutsua sitä tilanteessa, jossa totteleminen on epävarmaa – ja lähteä täyttä vauhtia laukkaamaan toiseen suuntaan. Suurin osa koirista seuraa laumaansa, joten ainakin koira liikkuu nyt sinun perääsi eikä kohti vastaantulevaa koirakkoa tai autotietä.

Vastaavasti on turha toistaa onnistunutta suoritusta yhä uudelleen ja uudelleen. Jos koira tulee luokse kutsuttaessa, niin hienoa! Anna palkka ja päästä se taas vapaaksi, ja anna olla. Vinttikoiraa ei pitäisi kutsua yli kolmea kertaa per ulkoilu ellei siihen ole aivan pakottavaa syytä, koska useimpien puikkonokkien toistonsietokyky on olematon. Lisäksi namit poistavat pidemmän päälle näläntunteen, eikä koiralla enää ole mitään syytä tulla yhä uudelleen ja uudelleen kutsuvan omistajansa luokse, ellei niitä huvita.

Älä odota liikoja

Mikään tässä kerrottu ei pidä paikkaansa, jos vinttikoira lähtee riistan perään. Koira menee 99% todennäköisyydellä menojaan huutelit sen perään tai et, joten älä turhaan haaskaa luoksetulokäskyä. Jos olet toiminut järkevästi, koira on alueella, jolla vahingoittumisen riski on pieni, ja vinttikoirat hukkaavat suomalaisessa maastossa saaliin yleensä kohtuullisen nopeasti. Omistajan kannattaa jäädä haahuilemaan alueelle, jolta koira lähti, istua alas ja koettaa ottaa rennosti. Todennäköisesti koira palaa puolen tunnin sisällä takaisin väsyneenä mutta onnellisena. Kun näin tapahtuu, sitä tietenkin kehutaan ylenpalttisesti eikä missään nimessä laiteta saman tien hihnaan, jos ei ole aivan pakko.

Jos koira tulee kutsuttaessa lähettyville mutta ei anna kiinni, asiasta ei kannata tehdä numeroa. Jatka matkaa. Anna koiran seurata. Istuskele, ihaile maisemia, sienestä. Silitä koiraa jos pystyt, mutta älä yritä napata sitä kiinni. Jossain vaiheessa sitkeimmätkin sissit yleensä tulevat kytkettäväksi vapaaehtoisesti, viimeristään siinä vaiheessa kun makupalat alkavat muistua vapaudesta huumaantuneen mutta nälkäisen koiran mieleen.

Ole reilu: jos nuori vinttikoira pääsee vahingossa tai tarkoituksella irti hihnasta, se todennäköisesti hepuloi ja juoksee ympäriinsä silkasta pinkomisen riemusta. On epäreilua (ja turhaa!) kutsua koiraa ennen kuin se on saanut pahimmat energiansa purettua. Samoin on epäreilua vaatia luoksetuloa ylivoimaisen houkutuksen edessä: uros ei takuulla tule, jos lähistöllä on kiimainen narttu. Ajokoira ei tule, jos se on päässyt saaliin jäljille. Nuori koira ei tule, jos se on juuri päässyt leikkimään kaverinsa kanssa. Turha hinkata. Valitse seuraava koulutustilanne paremmin.

DON’T PANIC

Vinttikoiran omistajan kannattaa kehittää hyvät hermot. Joka ainoa vinttikoira katoaa joskus omille teilleen, tai siltä omistajasta ainakin tuntuu. Näköpiiristä kadonnut lemmikki ei kuitenkaan välttämättä ole oikeasti kadoksissa. Vintti- ja ajokoirilla on muihin rotuihin verrattuna huomattavan suuri toimintasäde, ja usein ne tietävät täsmälleen, missä omistaja on, vaikka ihminen ei koiraa näkisikään. Jos koira on opetettu pitämään silmällä omistajansa liikkeitä ja käymään aina välillä ilmoittautumassa, ei haittaa vaikka avoimessa maastossa koira juoksisi kymmenien metrien etäisyydellä omistajastaan ja törmäisi toisiin koiriin tai ulkoilijoihin häntä aiemmin. Omistajalla tulisi olla raudanluja luottamus koiraansa: yksi kutsu ja päättäväinen suunnanvaihto sen kummemmin empimättä, ja koira seuraa. Kuka kaipaa palveluskoiramaista vieressä seuraamista ja katsekontaktia, jos vähemmälläkin selviää?

Näin tehdään remmirähjiä – opas aloitteleville koiranomistajille

Onneksi olkoon, sinulla on pentu! Olet varmaan jo huomannut, että remmirähjäys on netin koira-aiheisilla palstoilla yksi yleisimmistä puheenaiheista. Näillä yksinkertaisilla ohjeilla saat takuuvarmasti omasta koirastasikin remmirähjän, ja voit liittyä asiaa nettipalstoilla voivottelevien sankkaan joukkoon!

• Ihan ensimmäiseksi kannattaa ajatella, että on hirmuisen söpöä, kun pieni pentu koettaa haukahdella lenkillä vieraille koirille ja ihmisille. Onpa se innokas! Kyllä haukahtelu varmasti loppuu sitten isompana itsekseen, eikös juu?
• Ota pentu varmuuden vuoksi syliin, jos lenkillä tulee toinen koira vastaan.
• Anna pennun vetää ja kulkea lenkillä aina ensin. Näin koira törmää sinua ennen esimerkiksi kulman takaa yllättäen ilmestyviin toisiin koiriin, ja saa itse päättää, miten niihin kannattaa reagoida.
• Käy säännöllisesti koirapuistossa nuoren koiran kanssa, koska pentuja täytyy sosiaalistaa. Koirapuistot ovat pennuille eräänlaisia vapaapainikehiä, joissa voi opetella ottamaan turpiinsa ventovierailta ja joista ei pääse karkuun. Narttukoirat oppivat, että jokainen lähestyvä uros on potentiaalinen seksuaalirikollinen.
• Usko niitä, jotka sanovat, että koirista tulee vihaisia tai arkoja, jos ne eivät pääse hihnassa tutustumaan vieraisiin koiriin. Anna kaikkien vastaantulevien koirien tervehtiä omaasi, koska pentujahan täytyy sosiaalistaa!
• Käytä fleksiä, että koirasi varmasti pääsee moikkaamaan sellaisiakin koiria, joiden omistajat jostakin syystä haluavat välttää remmirähjäyksen ja koettavat kiertää teidät mahdollisimman kaukaa. Sosiaalistetaan toki heidänkin koiransa!
• Anna koirasi jäädä tuijottamaan lähestyviä ja ohi kulkevia koiria.
• Edellisen tehokkaampi muunnelma on teeskennellä, että koirasi painaa ainakin tonnin etkä jaksa kiskoa sitä hihnasta eteenpäin. Anna koirasi käydä maahan makaamaan keskelle tietä, josta se voi kätevästi syöksähtää ohi kulkevan koirakon jalkoihin. Näin saat kätevästi tehtyä naapurinkin koirasta remmirähjän!
• Tee jokaisesta ohitustilanteesta iso show. Koiralle pitää koko ajan puhua rauhoittavalla äänellä: ”Noh Musti, ei mitään hätää Musti, mennäänpäs nyt ohi Musti.” Näin koira oppii, että ohitustilanteissa on jotakin erityisen huolestuttavaa, kun omistajakin ne noteeraa. Kannattaa samaten pidätellä hengitystä, kiristää hihnaa, naksutella klikkerillä, heilutella lelua ja sylkeä hampaista koiralle nameja.
• Voit myös pyytää koiran ojanpenkalle istumaan ja koettaa seisoa sen edessä, ettei se näe ohi kulkevaa koiraa. Ideana on tehdä toisten koirien ohittamisesta mahdollisimman iso ohjelmanumero.
• Hommaa remmirähjälle koiralle kaveriksi toinen koira, ja pian sinulla on tuplamäärä remmirähjiä!
• Älä koskaan anna koiran leikkiä muiden koirien kanssa ilman hihnaa, paitsi tietysti koirapuistossa.
• Hankkiudu tilanteisiin, joissa pentusi joutuu tekemisiin teille molemmille ennestään tuntemattomien koirien kanssa, kunnes pentu saa pari kertaa niiltä turpiinsa. Sitten saat oikeuden käyttää remmirähjien omistajien yleisintä tekosyytä koiran käytökselle: ”sen kimppuun kävi pentuna isompi koira, ja nyt se pelkää”.
• Ja luonnollisesti: anna koiran rähistä hihnassa, koske sen kimppuun kävi pentuna isompi koira ja nyt sitä pelottaa, eikä tilanteelle luonnollisestikaan voi enää koskaan tehdä mitään.

Helppoa kuin heinänteko, remmirähjien tekeminen. Ellei sinulla vielä ole koiraa, voit myös huvitella pelaamalla remmirähjäbingoa, jossa saat raksin ruutuun jokaisesta listan kohdasta, jota vastaantulevat koirakot toteuttavat. Suora bingorivi on lähes taattu. Suomen remmirähjäpopulaatio on siis tulevaisuudessakin turvattu.

Lisää aiheesta:

Team Kenzongos-blogissa innostuttiin pohtimaan remmirähjäystä tämän pakinan tiimoilta vakavamminkin – kannattaa käydä lukemassa.

Miksi koirastani ei tullut remmirähjää

Mitä koirakirjoissa ei kerrota, osa 2 – harmien ja hajuhaittojen ABC

A niinkuin anaalirauhaset. Koirilla on peräaukon molemmin puolin rauhaset, jotka saattavat tukkeutua ja alkaa haista. Ne pitää tyhjentää käsin. Toimenpiteeseen on syytä varustautua kumihanskoilla. Erite löyhkää mädälle sillille. Tarvitseeko enempää sanoakaan?

B niinkuin BARF, jota ei kannata kokeilla kerrostalossa, ellei halua löytää rasvaisia broilerinroippeita matosta ja luita sohvasta. Haisee. Toinen vahva kandidaatti B-kirjaimelle ovat biohajoavat kakkapussit, joilla on ikävä taipumus biohajota turhan aikaisin.

C niinkuin Canikur ja muut oikeasti tehottomat ripulilääkkeet. Jotkut koirat ovat melkein aina ripulilla, mutta nekin jotka eivät ole, kehittävät varmasti ripulin viimeistään pitkillä automatkoilla tai silloin, kun olet töissä. Ripulipaskan poistaminen karvalankamatosta maksaa mattopesulassa kuudestakympistä ylöspäin.

D niinkuin debaakkeli. Enemmän tai vähemmän kiihtynyt mielipiteenvaihto, joka yleensä seuraa muita listalla mainittuja asioita. Debaakkeliin voivat osallistua perheenjäsenet, vastaantulijat, mielipidepalstojen kirjoittajat, toiset koiranomistajat ja tuntemattomat mummot.

E niinkuin esinahan tulehdus. Uroskoirien omistajille saattaa napsahtaa tällainen nakki (no pun intended), koska koirien esinahan alle kehittyy helposti tulehduksia. Esinahan tulehduksen tunnistaa siitä, että siittimen päästä valuu vihertävää, etovan hajuista eritettä. Tulehdusta hoidetaan tavalla, joka muistuttaa asiaan vihkiytymättömien ihmisten mielestä kovasti koiran runk… masturboimista. Toimenpiteestä ei ikinä ole kuvia koirakirjoissa.

F niinkuin furunkuloosi. Sitkeä tassutulehdus, joka aiheuttaa koirien tassuihin (tai pahimmassa mahdollisessa skenaariossa vaikkapa peräaukkoon) rakkuloita ja haavaumia. Ihme kyllä tämä vaiva ei aiheuta hajuhaittoja, mutta lääkkeenä käytettävät rasvat leviävät tassuista ympäri kämppää.

G niinkuin gyproc-levy, josta energisimmät koirayksilöt syövät työpäivän aikana itsensä läpi naapurin puolelle ja aiheuttavat debaakkelin.

H niinkuin helminauhapaska. Ruohoa, narua tai extreme-tapauksissa sukkahousuja syötyään koira paskantaa katkeamatonta ketjua, jossa pökäleet ovat helminauhan lailla kiinni toisissaan. Luonnollisesti ketju jää roikkumaan koiran perseestä, koira saa hepulin ja paska kulkeutuu kaikkialle. Tämä tapahtuu usein julkisella paikalla, ja ketju pitää tietenkin poistaa käsin. Fiksu omistaja pitää mukanaan ylimääräistä kakkapussia poisto-operaatiota varten. H tarkoittaa myös halitoosia eli kalmalle löyhkäävää hengitystä, jolla moni koira sulostuttaa huoneilmaa. Katso myös kohta I.

I niinkuin ilmavaivat. Geneven sopimus kieltää kaasuaseet, ja vireillä onkin useita oikeusjuttuja siitä, koskeeko kielto myös koirien pitämistä ihmisasunnoissa.

J niinkuin juoksuaika. Kaksi kertaa vuodessa narttukoiran omistajat joutuvat katselemaan koiransa takapäähän kiinnittynyttä turvonnutta donitsia. Verta on joka paikassa. Kuten niin moniin muihinkin listan kohtiin, tähänkin liittyy hajuhaittojen uhka.

K niinkuin kuola. Muita kandidaatteja ovat karvat, joita on joka paikassa, sekä kusi (katso V – virtsa).

L niinkuin latu. Joka saamarin niemi, notko ja saarelma vedetään Suomessa laduiksi heti tilaisuuden tullen, eikä sinne enää sen jälkeen ole koirakoilla asiaa. Vapaana olevilla koirilla on ikävä tapa löytää tiensä ladulle vaikka umpimetsästä ja käydä siellä paskalla, josta usein seuraa debaakkeli. Hiihtäjät ja koiranomistajat eivät yleensä tule toimeen keskenään, paitsi että molemmat ryhmät halveksivat koirahiihtäjiä.

M niinkuin mattopesulan alennukset. Kuvassa Lempi poseeraa useaan kertaan pesulassa vierailleella karvalankamatollamme. Vinkki kaikille uusille koira ja karvalankamatto -yhdistelmän omistajille: kannattaa kysyä pesulasta könttäalennusta heti, kun pentu tulee kotiin. Muita vaihtoehtoja: molo, jonka vuoksi uroskoirista on usein hankala löytää soveliaita kuvia joulukortteihin, tai madot, joiden potentiaalista enemmän kohdassa sisäloiset.

N niinkuin nylkytys. Uroskoirat nyt vain ovat ällöttävämpiä kuin nartut. Tuttavaperheen kääpipinseriltä piti takavarikoida sille vartavasten annettu panotyyny, kun koira nylkytti hullunkiilto silmissä vehkeensä vereslihalle. Tähän liittyy myös vaihtoehtoinen S-kirjain eli siemenneste väärissä paikoissa kuten sohvissa ja matoissa, mutta asiasta harvoin keskustellaan sivistyneessä seurassa.

O niinkuin oksennus. Sitä riittää, ja kuten useimmat listan asiat, se haisee. Tutustu myös oksennuksen ja matojen yhdistelmään kohdassa S – sisäloiset.

P niinkuin paska. Ehtymätön luonnonvara. Haisee. Kahden koiranomistajan keskustelu kääntyy vääjäämättä ennemmin tai myöhemmin paskaan: minkä väristä, kuinka kiinteää, koska sitä viimeksi tuli ja minkä verran. Paska herättää kuitenkin kiihtymystä paitsi yleisönosastoilla keväisin niin myös koiranomistajissa silloin, kun metsästä löytyy paskaa, joka ei olekaan omaa tuotantoa. Esimerkiksi raksamiehen paska on monien koirien mielestä kerrassaan voittamaton gourmet-herkku. Talvisin raksamiehen paskan korvaa hiihtäjän paska. Jos koira syö kumpaakaan, seuraa yleensä debaakkeli. P voi myös tarkoittaa punkkia, joiden takia ei kannata nukkua kesäisin koiran kanssa samassa sängyssä, tai paskatanssia, joka on eräänlainen koiran nopeatempoinen rituaalitanssi, joka edeltää ulostamista.

Q niinkuin quart. Tilavuusyksikkö=1,136 litraa, joka on minimimäärä oksennusta tai löysää, limaista ulostetta matolla silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa. Matosta ohi menneen eritteen määrä on aina enintään neljännesquart. (Q-kirjainta ehdotti terhi.)

R niinkuin ruskaa pakkasella. Ns. ruskaa pakkasella -tilanne syntyy, kun koirankakkapussissa on reikä, jota omistaja ei ole huomannut ajoissa, tai omistaja on erehtynyt käyttämään biohajoavaa pussia. Bubbling under: rapa, jota pitkäkarvaiset koirat kantavat sisään kilokaupalla, sekä ruvet, joita etenkin vinttikoirilla on jatkuvasti.

S niinkuin sisäloiset. Mikään ei kohota iloisen perhejuhlan tunnelmaa enempää kuin yllättäen matolle oksennettu vyyhti eläviä, vääntelehtiviä heisimatoja.

T niinkuin turpakäräjät. Debaakkelin äärimmäinen muoto. Vaihtoehtoisia valintoja: T niinkuin tiputtelu (ei kannata edes kysyä), T niinkuin tulehdus, T niinkuin täystuho.

U niinkuin uloste. Koska ulostetta on jo käsitelty, U voi tarkoittaa myös ummetusta, jonka kotihoitoon tarvitaan joskus kumihanskat ja rohkeata mielenlaatua.

V niinkuin virtsa. Riittoisaa ja haisevaa. Tästä on ihan oma blogikirjoituskin. V tarkoittaa teemaan sopivasti myös virtsankarkailua (steriloitujen narttujen ja vanhojen koirien vaiva).

Y niinkuin yskös. Moni koiraton ei uskokaan, mitä kaikkea koirat voivat yskäistä pihalle. Mikään ei herätä koiranomistajaa nopeammin kuin olohuoneesta kuuluva vaimea kakomisen ääni. Ylenanto eli oksennus alkaa tietysti myös Y-kirjaimella.

Zzzzzz niinkuin kovaääninen kuorsaus joka herättää koko huushollin. (Z-kirjaimen keksi Berry.)

Ä niinkuin ÄÄÄÄP!!! Kätevä yleiskielto tilanteisiin, jossa EI! tuntuu liian laimealta. Yleensä käytetään yskösten, väärässä paikassa suoritetun paskatanssin tai övereiden vetämisen keskeyttämiseen.

Ö niinkuin överit. Nimitys tilanteelle, jossa koira on päässyt käsiksi 25 kilon kuivamuonasäkkiin omistajan huomaamatta. Övereistä voi seurata yksi tai useampia tällä listalla mainituista asioista.

Kuten näkyy, vaikeat kirjaimet törkeästi ohitettu. Jos keksit hyvän puuttuvalla kirjaimella alkavan ällötyksen, ehdota sitä kommentissa ja lupaan lisätä sen krediittien kera. Lisää vaihtoehtoisia aakkosia löytyy kommenteista – kiitokset kaikille kuvottavia ehdotuksia keksineille, ja lisää saa toki ehdottaa.

Mitä muuta koirakirjoissa ei kerrota?

Osa 1: Sisäsiisteysongelmat
Osa 3: Ovatko sekarotuiset terveempiä kuin rotukoirat?
Osa 4: Kuinka roturulettia pelataan

Mitä koirakirjoissa ei kerrota, osa 1 – sisäsiisteysongelmat

Ensimmäistä koiraansa hankkiville tulee usein yllätyksenä, että koirarotujen väliset erot eivät rajoitu pelkkään ulkonäköön, kokoon ja siihen, onko rotu hyvä lasten kanssa. Valitettavasti suurin osa koiraa harkitseville suunnatuista materiaaleista keskittyy eri rotujen positiivisiin ominaisuuksiin, ja rotujen vähemmän miellyttävät erikoispiirteet saattavat tulla pennunostajille jonkinasteisena yllätyksenä.

Kuva: DBarefoot @ Flickr

Sisäsiisteysongelmat ovat yksi yleisimmistä koiranomistajien harminaiheista. Jostain toistaiseksi tuntemattomasta syystä osa koirista ei opi koskaan sisäsiisteiksi, ja vaikuttaisi vahvasti siltä, että ongelma on keskittynyt tiettyihin rotuihin. Huonolla tuurilla sisäsiisteysongelmaisen koiran voi saada rodusta kuin rodusta – ja sekarotuistenkin tiedetään tähän syntiin syyllistyneen – mutta todennäköisyydet vetää se lyhyt tikku ovat tavanomaista korkeammat ainakin kiinanharjakoirissa, kääpiöpinsereissä, italianvinttikoirissa, mäyräkoirissa, lunnikoirissa ja chihuahuoissa. Netissä suoritetun pikaisen kyselyn perusteella muitakin epäiltyjä löytyy.

Ongelma on yleinen, mutta kovin vaiettu. Harvassapa ovat ne koirakirjat tai rotuoppaat, joissa asiasta mainittaisiin muuten kuin sivulauseessa, vaikka vaivan kanssa painivia koiranomistajia löytyy läjäpäin. Kasvattajatkaan eivät kokemukseni mukaan ole kovin halukkaita puimaan asiaa, ja varsinaisia vaikenemisen mestareita ovat rotujärjestöt.

Suomen kiinanharjakoirat ry ei mainitse rotuesittelyssään sisäsiisteysongelmista sanallakaan, vaikka kyseessä on rodun enemmän tai vähemmän julkisesti tunnustettu taipumus. Potentiaalista harjakoiran omistajaa muistutetaan ihonhoidon erityisvaatimuksista, mahdollisista hammaspuutoksista sekä rotua vaivaavista lukuisista perinnöllisistä sairauksista, mutta ei sanaakaan siitä, että harjakoiran omistajaksi mielivän on syytä varautua luuttuamaan pissiä omien ja vieraiden huonekalujen kulmista seuraavat 15 vuotta. Ei ole sattumaa, että ns. poikapöksyjen eli peepadien suurin käyttäjäkunta tuntuu koostuvan harjakoirista.

Suomen mäyräkoirayhdistyksen rotuopas on maksullinen, joten en päässyt tutkimaan sen antia sisäsiisteyden suhteen, mutta perin kainosti asiaan suhtautuu myös kääpiöpinserien rotuesittely, lunnikoirien vastaavasta sentään löytyy maininta siitä, että sisäsiisteyden opettelussa tarvitaan kärsivällisyyttä. Italianvinttikoirista taas todetaan rotuyhdistyksen sivuilla seuraavaa:

Italianvinttikoirapennun sisäsiisteyskasvatuksessa on oltava huolellinen kuten muidenkin pienikokoisten rotujen kanssa. Pikkukoirat voivat olla hitaampia oppimaan sisäsiisteyden kuin isompikokoiset rodut.

Eli kyseessä ei yhdistyksen mukaan suinkaan ole rotuun pesiytynyt ei-toivottu piirre, vaan koosta johtuva ominaisuus, joka vaivaa kaikkia ”pikkukoiria” ja on helposti poistettavissa koulutuksella. Hämmentävästi vain moni saman kokoinen pikkukoirarotu tuntuu oppivan italiaanoa helpommin sisäsiistiksi, ja jotkut italiaanot eivät opi kouluttamallakaan. Henkilökohtaisesti minun on vaikea uskoa, että asia olisi koulutuskysymys: Usein tilanne on se, että kokeneen koiraihmisen muunrotuiset koirat ovat sisäsiistejä, mutta se yksi ongelmarodun edustaja lorottelee iloisesti nurkkiin siinä missä ensikertalaisenkin samanrotuinen yksilö.

On yhdistyksellä väitteessään kyllä sen verran perää, että suurin osa ongelmaroduista kuuluu kääpiökoiriin. Lyön vaikka vetoa, että esimerkiksi Paris Hiltonilla on sisäkkö, jonka tehtävänä on pyyhkiä pikkukoiran jätökset marmorilattialta. On myös myönnettävä, että moni pissaliisan tai -lassen tavisomistajakin vaikuttaa tyytyväiseltä lemmikkiinsä ajoittaisista hajuhaitoista huolimatta. Ei tiedetä, onko joidenkin kääpiökoirien rakenteessa piirteitä, jotka altistavat ne sisäsiisteysongelmille, mutta ehkä koiran (ja läjän/lätäkön) pieni koko saa omistajat suhtautumaan tyynemmin asiaan? Jos muuten menestyneiden ja mukavien koirien merkkailua ja sisälle tekemistä on katsottu sormien välistä muutaman sukupolven ajan, ehkä ominaisuus on kaikessa hiljaisuudessa päässyt yleistymään kannassa?

Uusilta koiranomistajilta vaaditaankin valveutuneisuutta.  Ota asioista selvää, kysele ja vaadi kasvattajia karsimaan sisäsiisteysongelmaiset yksilöt jalostuksesta. Ennen kaikkea, älä ota ongelmarotuun kuuluvaa koiraa ajatellen, että minun pentunipa on varmasti se poikkeus, joka oppii helpolla sisäsiistiksi. Parhaat mahdollisuudet onnistumiseen on niillä, jotka tiedostavat ongelman, tenttaavat kasvattajaa asian suhteen ja aloittavat harjoitukset heti pennun tultua kotiin… ja jotka ovat jo ennalta varautuneet siihen, ettei kovakaan työ välttämättä kanna hedelmää. Parempi hommata ne peepadit jo valmiiksi kaappiin ja tuoksulamppu takankulmalle.

Mitä muuta koirakirjoissa ei kerrota?

Osa 2: Harmien ja hajuhaittojen ABC
Osa 3: Ovatko sekarotuiset terveempiä kuin rotukoirat?
Osa 4: Kuinka roturulettia pelataan

Ottaisinko kodinvaihtajakoiran?

Kuva: mliu92

Alakerran nuorelle pariskunnalle on ilmestynyt uusi koira. Iloinen perhetapahtuma ei ole jäänyt naapureilta huomaamatta, sillä reipas, hieman hysteerinen haukku kaikuu tauotta tänne kolmanteen kerrokseen asti aamuseitsemästä pitkälle iltapäivään. Rappukäytävän ilmoitustaululle on ilmestynyt tuohtunut nimetön kirjelmä, ja seinänaapuri harkitsee lihapullaan kätketyn Diapamin sujauttamista pariskunnan postilaatikosta. Kuulemma päiväkausia jatkuneen louskuttamisen luomaa mielipahaa ei juuri vähennä asunnon oveen ilmestynyt lappu, jossa anellaan ymmärrystä nuorelle, kerrostaloelämään tottumattomalle koiralle ja sen sopeutumisvaikeuksille.

Koiria, jotka vaihtavat aikuisina kotia, on monenlaisia. Alakerran uusi äänekäs asukki on ns. rescue-tapaus, eli huonoista oloista pelastettu tai löytökoiratarhalta haettu koira. Toki on paljon koiria, jotka vaihtavat kotia aikuisina ilman ongelmia ja sopeutuvat välittömästi uuteen kotiinsa, mutta tässä artikkelissa keskitytään kuitenkin nimenomaan rescue-tapauksiin sekä koiriin, joiden taustaa ei syystä tai toisesta tunneta tai jotka annetaan uuteen kotiin pitovaikeuksien vuoksi.

Suomessa toimii useita järjestöjä ja hyväntekeväisyysyhdistyksiä, jotka välittävät kodittomia koiria koti- ja ulkomailta uusiin koteihin Suomessa. Jotkut tuovat koiria Espanjasta, toiset Virosta. Yhdistyksiä on monenlaisia, ja ainakin nämä mainitut järjestöt hoitanevat koirien maahantuonnin kaikkien sääntöjen mukaan. Valitettavasti yhdistyksillä ei aina ole resursseja kattavaan kotitarjokkaiden arviointiin, ja usein uusille omistajille tarjottava tuki mahdollisissa ongelmatilanteissa on melko sattumanvaraista.

Melko tyypillinen rescue-koiran ottaja on nuori opiskelijatyttö tai pariskunta, joka on äskettäin muuttanut vanhempiensa luota omilleen ja asuu vuokralla kerrostalossa. Varsin usein hankittava koira on se ensimmäinen ikioma lemmikki. Onkin varsin onnetonta, että tämä ihmisryhmä on juuri se, jonka ei pitäisi ensimmäisenä harkita sen paremmin koti- kuin ulkomaisiakaan rescue-koiria. Toki yhdistykset koettavat välittää koiria vain kokeneille koiraihmisille ja omakotitaloon maalle, mutta harvalle päättäväiselle koiranottajalle osataan sanoa ei.

Maalla omakotitalossa asuvat ja kotosalla viihtyvät kokeneet koiraihmiset ovat ihanteellisia kotitarjokkaita kodittomille aikuisille koirille, ja miksipä eivät myös paljon kotona viihtyvät työttömät tai eläkeläiset, joille koirien koulutus on intohimo. Niiden, jotka käyvät töissä tai koulussa ja asuvat vuokralla, tulisi kuitenkin harkita tarkkaan. Kaikille kodinvaihtajan ei pitäisi olla ensisijainen vaihtoehto.

Älä ota kodinvaihtajaa, jos asut kerrostalossa

Osa kodinvaihtajista sopeutuu kerrostaloon välittömästi. Kaikki aikuisina otetut koirani ovat olleet hiljaisia ja suhteellisen hyvätapaisia alusta alkaen, mutta todennäköisyydet eivät ole kerrostaloasujan puolella. Huomattavan suuri osa koti- ja ulkomaisista kodinvaihtajista kärsii yksinolovaikeuksista tai ne eivät ole tottuneet elämään kerrostalossa.  Luettuna asia kuulostaa vähäpätöiseltä: tokihan koira pian oppii olemaan reagoimatta yksinoloon tai rappukäytävästä kuuluviin ääniin? No ei, ei välttämättä, ja harva oppii itsekseen. Vailla pitkäjänteistä työtä moni ei opi koskaan.

Elämä metelöintiin tai eroahdistukseen taipuvaisen unelmien lemmikin kanssa voi olla kerrassaan helvetillistä: miten vastata naapurien moitteisiin ja vihaisiin lappusiin, kun koira sitkeästi louskuttaa päivät pääksytysten, kun olet poissa? Kestääkö parisuhteesi sen, ettette puoleen vuoteen voi poistua kotoa iltaisin? Korvaako kotivakuutuksesi eroahdistuneen tai ikävystyneen koiran askartelemat reiät seinissä ja huonekaluissa?

Jos asut vuokralla ja koirasi metelöi viikkotolkulla, naapurisi onnistuvat ennen pitkää hommaamaan sinulle häädön. Uuden asunnon löytäminen voi olla hankalaa, jos olet vähävarainen opiskelija, koska moni vuokranantaja karsastaa koiria.

Jos kuitenkin päädyt kodinvaihtajaan, varaudu heti kättelyssä ostamaan sitruunapanta ja käyttämään sitä varmuuden vuoksi ensimmäisistä päivistä alkaen. On helpompi ehkäistä ongelmia ennalta kuin korjata jo tavaksi muodostunutta metelöimistä. Sitruunapannat eivät kuitenkaan ole edullisia, eivätkä auta kaikkein paatuneimpiin tapauksiin, ja eroahdistuneisiin koiriin niitä ei kannata edes kokeilla.

Jos muuten koirasi sattuu olemaan eroahdistunut, siis oikeasti eroahdistunut eikä vain ikävystynyt, niin onnea matkaan. Eroahdistus on psyykkinen sairaus, joka aiheuttaa yksin jäävälle koiralle neuroottisia pakko-oireita: läähätystä, levottomuutta, tuhoamista, sisäsiisteysongelmia, ulvomista ja niin edelleen. Ota yhteyttä ongelmakoirakouluttajaan, valmistaudu pitkään urakkaan ja toivo parasta. Eroahdistus ei yleensä ”parane” koskaan, vaikka oireet voikin kärsivällisellä koulutuksella ja rutiinien luomisella saada hallintaan.

Älä ota kodinvaihtajaa, jos olet hankkimassa ensimmäistä koiraasi

Pienellä koira-aiheisten palstojen selailulla maallikollekin selviää, että koirankoulutus on vaikeaa. Victoria Stilwell ja lukemattomat aiheesta kirjoitetut kirjat saavat sen näyttämään niin helpolta: Musti tahtoo makupalan ja oppii nopeasti istumaan paikallaan palkkion toivossa. Lassie ymmärtää pikku Timmyä puolesta sanastakin, ja susikoira Roilla on sataprosenttisen varma luoksetulo.

Oikeassa elämässä kaikki on hankalampaa. Mustin mielestä koirankeksit kiinnostavat kiviäkin. Edellinen omistaja on ehkä piessyt sitä karkureissun päätteeksi, ja kerran irti päässyt koira ei suurin surminkaan aio palata ulottuvillesi, vaikka vieressä kulkee moottoritie. Rekku taas ei usko selätys- ja auktoriteettioppeihin, vaan päättää antaa takaisin ja puree. Penniä ei voi torua, koska se paineistuu, alkaa täristä ja laskee alleen. Mörkö taas räyhää hihnassa ja vetää niin, että on turha haaveillakaan minkään motivointilelun näyttämisestä, koska tarvitset molemmat kädet pidelläksesi sitä aloillaan.

Lyhyesti: pennun kanssa kaikki on helpompaa. Pentu on muovattavissa, ja useimmissa tapauksissa se omaksuu suhteellisen vaivatta sinun elämäntyylisi ja tapasi. Aikuinen kodinvaihtaja taas saattaa olla tapoihinsa kangistunut jäärä tai huonojen kokemustensa traumatisoima hermoraunio, ja kummassakin tapauksessa uudelleenkoulutus vie aikaa ja saattaa osoittautua ylivoimaiseksi. Entä, jos ystäväsi eivät enää voi vierailla luonasi, koska koirasi on miehiä tai lapsia kohtaan pelkoaggressiivinen? Kestääkö kanttisi sen, että koira reagoi terävästi hyökkäämällä äkillisiin liikkeisiin ja rähisee muille ulkona?

Suosittelen siis, että ensimmäistä koiraansa etsivät ihmiset ottavat harjoituskappaleekseen pennun. On totta, että koiranpentujen aivot toimitetaan yleensä vasta jälkitoimituksena ja että ensimmäisen vuoden ajan saa varautua hinkkaamaan kusiläiskiä matoista, mutta toisaalta, moni tarhaolosuhteista saapuva aikuinen koirakaan ei ole käytökseltään moitteeton tai sisäsiisti. Ajattele asiaa näin: jos olisi pakko valita, ottaisitko mieluummin kotiisi ventovieraan pienen lapsen vai sillan alta poimitun 50-vuotiaan syrjäytyneen äijän?

Aikuiset kodinvaihtajat eivät maailmasta lopu, ja niitä ehtii pelastaa sitten myöhemminkin, kokemuksen myötä.

Älä ota kodinvaihtajaa, jos olet köyhä

…Tai jos sinulla ei ole sukulaisista ja ystävistä koostuvaa turvaverkkoa, joka voi lainata sinulle rahaa ja/tai aikaa. Yleisestä luulosta poiketen koira ei tarvitse paljon tarvikkeita (omani ovat selvinneet vuosia muutamilla hyvälaatuisilla perustarvikkeilla), mutta eläinten terveydenhuolto on kalliimpaa kuin ihmisten – koirille ei ole KELA-korvauksia! – ja normaalielämäkään ei koiran myötä muutu ainakaan halvemmaksi. Matkustaminen julkisilla koiran kanssa on kalliimpaa kuin ilman. Isot koirat syövät kokonsa mukaisesti, eli paljon. Sitruunapannat, vedonestovaljaat, koulutuskurssit, talvitakit, uudet parketit vuokra-asuntoon… kaikki maksaa.

Parketeista puheen ollen, jokaisen kodinvaihtajakoiran tulisi olla vakuutettu. Joskus koirien vakuutuksista luopuminen on perusteltua, mutta koira, jonka taustoja et tunne, tarvitsee vakuutuksen ehdottomasti, ellei sinulla satu olemaan määrättömästi rahaa. Koiralla voi olla krooninen, kallista hoitoa vaativa sairaus, tai karannut koira voi loukata itsensä ja vaatia välitöntä leikkaushoitoa. Koiraa ei välttämättä kannata vakuuttaa kuolemantapauksen varalle, mutta hoitokuluvakuutus lienee hyvä investointi. Koiran vastuuvakuutus taas auttaa niiden pilalle jyrsittyjen/raavittujen/kustujen parkettien korvaamisen kanssa. Omien koirieni vakuutukset ovat talouden toiseksi kalleimmat autovakuutuksen jälkeen, joten kannattaa varautua pulittamaan ainakin 200 euroa vuodessa kattavasta vakuutussetistä.

Jos rescue-koirallasi on käytösongelmia, sille on vaikea löytää hoitopaikkaa lyhyidenkin poissaolojen ajaksi, saati sitten ulkomaanmatkojen. Koirahoitolat maksavat hunajaa: pääkaupunkiseudulla yhden yön hinta yhdeltä koiralta voi olla 30 euroa/yö, eli 210 euroa viikossa. Ajattelitko lähteä yllätyslomalle, kun Ryanairilta sai liput niin halvalla? Ajattele uudestaan, koska koirasi hoitolamaksut voivat tuplata matkan hinnan, puhumattakaan siitä, että ilman autoa koiran kuljetus syrjäseudulla sijaitsevaan hoitopaikkaan voi olla hankalaa.

Rescue-koira ei sovi kaikille eikä kaikkiin elämäntilanteisiin

Jokaista nyt esiteltyä kauhuskenaariota kohti löytyy varmasti lukuisia aikuisen kodinvaihtajan omistajia, joilla ei ole koskaan ollut ongelmia lemmikkinsä kanssa. Tästä huolimatta väitän, että tuntemattomista oloista tulevan aikuisen koiran kanssa erilaiset ongelmakäyttäytymisen muodot eivät ole vain mahdollisia, vaan todennäköisiä. On omistajasta kiinni, kuinka haasteellisiksi ne kokee, mutta oman jaksamisen ja elämäntilanteen arviointi tulisi suorittaa ennen päätöstä koiran hankinnasta, eikä vasta siinä vaiheessa, kun naapurit jo kiikuttavat tulikivenkatkuisia nimettömiä kirjeitä postiluukkuun. Sekä koira että sen uusi omistaja pääsisivät helpommalla, jos helppoa sopeutumista ja siedettävää käytöstä pidettäisiin iloisena yllätyksenä eikä oletusarvona.

Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen sivuilta lainattua:

Rescue-koiran hankinnassa ei ole kyse vain siitä, suostuuko yhdistys luovuttamaan koiran siitä kiinnostuneelle. Vähintään yhtä suuri vastuu on myös tulevalla perheellä. Jokaisen rescue-koiraa harkitsevan tulee olla valmistautunut siihen, että saapuva koira ei täysin vastaa sitä kuvausta, jonka yhdistys on koirasta antanut. Koiran käytös voi muuttua, kun se pääsee pois tarhaoloista. Edelleen sen käytös voi muuttua, kun se on Suomessa sopeutunut uuteen ympäristöön ja uusiin ihmisiin. Koirasta voi myös paljastua sen mahdollisesta julmastakin taustasta johtuvia ongelmia, esim. miehille rähjäämistä tai lasten pelkäämistä. Rescuen kanssa pitää olla varautunut siihen, että joutuu opettamaan kaikki asiat samalla tavalla kuin pikkupennulle ja lisäksi kouluttamaan pois mahdollista ongelmakäyttäytymistä. Yleisimpiä rescue-koirien ongelmia ovat eriasteiset häiriökäyttäytymiset yksin jäämisessä (haukkuminen, ulvominen, kodin ja irtaimiston tuhoaminen) sekä rähjääminen muille koirille ja/tai ihmisille. Rescue-koiraa ei kannata ottaa, ellei ole aikaa ja ennen kaikkea osaamista vaativankin koiran kouluttamiseen.

Adoptoitavasta koirasta tulee ottaa huomioon sekin, että koiran terveys voi olla heikko. Katukoirat ovat usein sisäsiittoisia ja niillä on paljon perinnöllisiä sairauksia, kuten lonkkavikaa ja muita luuston kasvuhäiriöitä, sokeutta tai huononäköisyyttä, luonnevikoja ja arkuutta. Lisäksi koirat ovat joutuneet selviytymään ankarissa olosuhteissa huonolla ravinnolla, niillä on tappeluhaavoja, hammasmurtumia ja liikenteessä saatuja huonosti parantuneita vammoja. Sairauksien ja vammojen tutkiminen vaatii erityistä asiantuntemusta niiltä eläinlääkäreiltä, jotka tutkivat koiria. Tutkiminen lisää kustannuksia, mutta se on välttämätöntä, koska kyseessä ovat usein ne kaikkein huono-osaisimmat koirat. Mikäli tutkimuksia ei tehdä kohdemaassa, kaatuvat kustannukset koiran ottajalle, kun koiraa joudutaan Suomessa käyttämään eläinlääkärissä. Adoptoijan on syytä arvioida omat voimavaransa ja taloudellinen tilanne; riittävätkö resurssit pahimmillaan koko koiran eliniän kestävään lääkitsemiseen ja hoitamiseen.

Ei ole alakerrassa räksyttävän koiran vika, että se haukkuu. Valitettavasti vastuun omistajien huonosta päätöksestä kantaa kuitenkin koira.