Linkki

Blogin pitäminen on vaikeaa, koska netistä löytyy kymmenittäin hauskempia ja osuvampia kirjoituksia kuin omat tekeleeni. Toisaalta, blogin pitäminen on helppoa, koska netistä löytyy kymmenittäin kirjoituksia, joihin voi linkata ja välttyä täten kirjoittamisen vaivalta.

Ajatusten Moisionjoki esittelee pennunostajatyyppejä:

Uhoilija

Tämä tyyppi tulee eikä meinaa: itsevarmuutta uhkuen ja rintaansa takoen kuin showpainija tai King Kong. Yhtään koiraa ei ole vielä koulutettu kisatasolle asti, mutta tästä seuraavasta tulee neloisvalio. Rodussa ei toki ole vielä yhtään neloisvaliota, mutta myymällä uhoilijalle pennun kasvattaja saa kunniaa ensimmäisen sellaisen kasvattajana – edellyttäen, että pentu on riittävän hyvä.

Jos kasvattaja innostuu ja myy uhoilijalle pennun, melko vahvoja tulevaisuusskenaarioita on yleensä kaksi: 1) koirasta tulee ihan kiva kotikoira, mutta edes terveystarkastuksiin sitä ei saada tai 2) koira tulee postimerkki hanurissa kasvattajalle takaisin viimeistään vuosikkaana.

Parhautta.

Ajatusten Moisiojoki – Älä tee näin: ohjeita pennunkyselijöille

Mainokset

Linkkivinkki: antiikin koiraroduista

Historiablogi Tempus omnia revelat on aiemminkin kirjoittanut roomalaisajan koirista. Uusimmassa kirjoituksessa luodaan katsaus roomalaisajan koirarotuihin, tai pikemminkin tuolloin yleisiin koiratyyppeihin. Samalla tulee todettua, että nihil novi sub sole, ei mitään uutta auringon alla:

Koirat ovat antiikin ajan taiteessa suosittu aihe. Nähtävästi niitä pidettiin lemmikkeinä kaikissa sosiaaliluokissa orjista senaattoreihin. Julius Caesarin sanotaan kerran valittaneen kansalaisten hoitavan koiriaan paremmin kuin lapsiaan. Jossain vaiheessa ylhäisönaisten oli muodikasta lähteä forumille koiranpentu pukunsa laskoksissa.

Parishiltonmainen pikkukoira asusteena -meininki oli siis muotia jo kaksituhatta vuotta sitten.

Jutun kuvituksesta paljastuu, että brindle väritys tunnettiin vinttikoiratyyppisissä koirissa jo antiikin aikana. Mosaiikeista näkyy myös, että ruusukorvat olivat yleiset niin vertraguksilla kuin muilla koiratyypeillä. Itse asiassa etenkin vertagusten yhdennäköisyys nykyisten greyhoundien kanssa on silmiinpistävää. Roomalaisilla oli selvästi hyvä maku koirien suhteen.

Lue koko juttu täältä.

 

 

Lisää aiheesta
Vinttikoirien historiaa
Koirakuvia sadan vuoden takaa
Jotkut asiat eivät koskaan muutu

Rahalla saa ja farmariautolla pääsee

Images_of_Money @ Flickr

Treenilinjaiset-blogissa osui silmiin mainio artikkeli koiraihmisen konkurssista eli koiran omistamisen aiheuttamista materiaalisista ja sosiaalisista kustannuksista.

Vaikka moni kasvattaja antaa pennun mukana jonkinlaisen pentualoituspaketin, pakettiin harvoin kuuluu auto. Niinpä koiraihminen joutuu hankkimaan sen(kin) ihan itse. Autoa tarvitaan myös kaupungin ytimessä, jonne koiraihmiset ovat voineet muuttaa halutakseen elää arkea ilman autoa. Mutta ilman autoa ei pääse koiran kanssa metsään, jonne koira haluaa mennä, mutta jota ei keskustassa ole.

”Raha ei tee onnelliseksi, mutta itken mieluummin Porschessa kuin paikallisbussissa”, kuuluu tunnettu sutkaus. Itsekin roudaan mieluummin akuutin kouristuskohtauksen saanutta koiraa eläinlääkärille omalla autollani kuin taksilla, jonka kuskia huolettaa eniten se, kuka maksaa takapenkille valuneesta oksennuksesta koituvan siivouslaskun. Kaikkein kustannustehokkaimmat sissit hoitavat eläinlääkärikeikat julkisilla kulkuvälineillä, josta kaikki kunnina heille, mutta ei nyt helvetissä.

Kaikki on helpompaa kun on rahaa, eikä koiraharrastus ole poikkeus. Ripulipaskan voi luonnollisesti jynssätä itsekin irti karvalankamatosta kahden neliön kylpyhuoneessa (sappisaippua on muuten tähän ihan ehdoton). Varakkaampi soittaa paikalle pesulan noutopalvelun (60 euroa), joka palauttaa puhtaan maton kukille tuoksuvana olohuoneeseen siinä vaiheessa kun tee-se-itse -jynssääjän matto vielä tiputtelee vettä kerrostalon kuivaushuoneen lattialla ja kerää äkäisiltä naapureilta valituslappuja.

Opiskelijabudjetilla elävä joutuu anelemaan kyytiä treenikentälle, näyttelyyn, ja yhteislenkille, onnelliset autonomistajat pakkaavat piskinsä farmariautoon ja ajelevat hetken mielijohteesta mökille iltapäiväksi uittamaan koiria. Auto toimii myös erinomaisena näyttelyhäkin korvikkeena kaiken maailman kissanristiäisissä, sen ansiosta koirat voi ottaa mukaan kauppareissullekin ja sopivia ulkoilumaastoja voi etsiä Google Mapsin avulla vaikka sadan kilometrin päästä. Puhumattakaan siitä, että eläinlääkärin voi valita hinnan mukaan, ei sijainnin.

Lemmikkipalstoilla oli taannoin erään nuoren koiranomistajan kirjoitus vaikeasta tilanteesta, johon hän oli koirineen joutumassa. Työharjoittelu ulkomailla oli vähällä tyssätä siihen, ettei harjoittelupaikkaan saanut ottaa koiria sisälle, ja piha oli jo ennestään täynnä koiria, joiden kanssa kirjoittajan oma terrieri tuskin tulisi toimeen. Muutamalla satasella tästäkin olisi selvitty joko maksamalla koiralle hoitaja harjoittelun ajaksi tai ostamalla kohdemaassa aitaelementtejä ja pykäämällä niistä kirjoittajan koiralle oma tarha. Ne sataset vain ovat yllättävät tiukassa, jos joutuu elämään opinto- tai toimeentulotuella.

Tämä kirjoitus on omistettu uudelle autolleni, jossa on invalidiystävälliset automaattivaihteet ja koiraystävällinen ilmastointi. ❤

Lue lisää:
Koiraihmisen konkurssi, osa 1
Koiraihmisen konkurssi, osa 2

Linkkivinkki: koiria ja koirakämppiä

Asunto- ja sisustuspornosivusto Design*Sponge esittelee koteja, joissa ei uskoisi olevan lemmikkejä – ellei todistusaineisto poseeraisi kuvissa yhtä kuvauksellisena kuin omistajiensa kadehdittavan tyylikkäät interiöörit. Missä ovat kaikki koirankarvat, muumioituneet putkiluut, kastikkeen tahrimat kongit ja epämääräiset läiskät valkoisissa seinissä?

(c) Caitlin Williams

(c) Abigail Ahern

(c) Karen Hill

(c) Katie Kirk

Kaikki asunnot koirineen Design*Spongen artikkelissa.

Linkkivinkki: valitusta koiranomistajista

Valivali-blogin Pessimisti avautuu koiranomistajista, pennunostajista ja kasvattajista:

Se on kyllä jännä, että siitä omasta kultapuppelimussukasta pitää valittaa, mutta voi jumalauta jos joku erehtyy antamaan neuvoja niihin ongelmiin. Silloinhan se tarkoittaa sitä, että neuvoja ei arvosta sinua ihmisenä, hän ei tiedä mitään koirista ja on muutenkin v-mäisin tyyppi jonka tiedät. Eihän kukaan tuntematon voi neuvoa, sillä kukaan ei ”tunne koirasi persoonaa” kuten sinä. Right.

Miten miusta tuntuu, että nykyään arvostetaan enemmän koiran ulkonäköä ja näyttelytitteleitä kuin käytöstä? Joo ei tietenkään haittaa, että koirasi rikkoo asuntosi, ei tottele yhtään, vetää hihnassa ja kusee jaloillesi. Se ei haittaa, koska se saa näyttelyistä sertejä. Sitten ne näyttelytulokset kirjaillaan hymyssä suin nettiin ja perään laitetaan kommentti ”tämä upea koira on muuten saatavilla jalostukseen”. Yleensä syyllinen koiran käytösongelmiin on omistajassa, mutta joskus koiralla saattaa ihan oikeasti olla sellainen luonne ja hermorakenne, ettei sitä kannata käyttää jalostukseen. Ja typerät ihmiset vielä ostavat näitä hermoheikon koiran pentuja, koska ne näyttää niin kivoilta. Jos koira saa hylätyn näyttelystä, koska se on purrut tuomaria, niin sitä ei tarvitse mainostaa missään. Eihän sellaisella tiedolla kukaan tee mitään.

Että vuh vuh vaan!

Linkkivinkki: koiraleimasimet

Etsyssä kauppaa pitävä Kozue tekee tilaustyönä koira-aiheisia leimasimia. Hienoja, eikö vain? Varmasti hauskempi lahjaidea koiraharrastajalle kuin ne iänikuiset rotunaulakot, ikkunatarrat ja posliinipatsaat.

Kozue stamp

Tilaaja lähettää Kozuelle kuvan koirastaan, ja muutaman viikon kuluttua paluupostissa saapuu halutun kokoinen leimasin.

Kozue stamp 2

Kozue on heinäkuuhun asti kesälomalla, mutta siihen asti leimasimia voi ihailla Dog Milk -sivustolla.

[Via Lassie Get Help]

Linkkivinkki: koirakuvia sadan vuoden takaa

Netistä löytyi kokoelma koirarotujen kuvia 1700-luvun lopulta 1980-luvulle asti. Kuvien koirat ovat oman aikansa parhaimmistoa, näyttelyissä palkittuja, kansallisia kuuluisuuksia ja arvokkaita jalostusyksilöitä. Äkkiseltään voisi kuvitella, että rotumääritelmin vaalitut rodut näyttäisivät nykyisinkin samalta kuin vajaa sata vuotta sitten. Joidenkin rotujen kohdalla tavoite alkuperäisen ulkomuodon vaalimisesta on kuitenkin toteutunut paremmin kuin toisten.

Kukapa olisi uskonut, että mäyräkoiralla on joskus ollut jalat?

1897 mäyräkoira

Vuonna 1929 jalat löytyivät vielä myös welsh corgi pembrokelta. Kuvan koira oli omana aikanaan näyttelyissä palkittu valio. Jostakin syystä se näyttää varsin erilaiselta kuin yksi vuoden 2010 korkeimmin palkituista corgeista ja saisi nykyään epäilemättä lähdöt kehästä keltaisen nauhan kera. Lukevatkohan nykyiset kasvattajat ja tuomarit aivan eri rotumääritelmää kuin vuonna 1929?

1929_PembrokeCorgi_ch_golden_girl

Bullterrierikin on joskus näyttänyt siltä, että siitä olisi tositilanteessa vastusta härälle. Rodun historiaa tuntemattomien  lienee vaikea tunnistaa kuvan koiraa bullterrieriksi, niin erilaiselta ne nykyään näyttävät.

1879 bullterrieri

Vuonna 1913 shetlanninlammaskoiraa ei vielä oltu keksitty tuunata minilassieksi, eikä korvien liimaamistakaan näköjään tuolloin harrastettu.

1913 shetlanninlammaskoira

Näyttelylinjaisten saksanpaimenkoirien nykymallista voi olla montaa mieltä, mutta käsi pystyyn: kenen mielestä kuvan koira Wolf II of Teaneck on rakenteellisesti puutteellinen tai rumempi kuin 2000-luvun saksanpaimenkoirat?

saksanpaimenkoira 1920

Rotujärjestöiltä tekisi kieltämättä mieli kysyä, että mitä hittoa tässä välissä oikein on tapahtunut? Mikä meni pieleen? Kaduttaako yhtään? Jos rotumääritelmän tarkoitus kerran on säilyttää rodun ulkomuoto ikuisesti naftaliinissa ja näyttelyissä rangaistaan kaikenlaisista poikkeamista, miten ihmeessä rodut ovat kuitenkin sadassa vuodessa muuttuneet näin paljon?

Lisää kuvia: Dog Breed Historical Pictures

Jotkut koirarodut muuttuvat, jotkut eivät – eikä rotumääritelmällä ole asian kanssa juuri tekoa.

Linkkivinkki: vinttikoirien historiaa

Coursing-mosaiikki

Muinaisilla roomalaisilla oli hyvä maku koirien suhteen. Antiikin historiaan keskittyvässä Tempus omnia revelat -blogissa esitellään canis vertragus eli vertragi, nykyisten greyhoundien esiäiti parintuhannen vuoden takaa.

Mielenkiintoinen on myös samasta blogista löytynyt linkki senaattori Arrianuksen coursing-oppaan englanninkieliseen käännökseen, jota on 1800-luvun tyyliin höystetty Shakespeare-lainauksilla ja kilometrien mittaisilla alaviitteillä. Kääntäjän huomautuksista ja runolainoista huolimatta opas on huikeaa luettavaa. Arrianuksen opus oli aikansa A Care of the Racing Greyhound: täydellinen opas vinttikoiran valintaan, koulutukseen, jalostukseen ja metsästyskäyttöön.

Monet Arrianuksen neuvoista ovat täysin päteviä vinttikoirien omistajille vielä tänäkin päivänä. Arvon senaattori muistuttaa, ettei laumaa täysikasvuisia vertrageja pidä päästää vapaasti temmeltämään keskenään (kennelkoppia ei vielä tuolloin ilmeisesti tunnettu) eikä aikuisten saa antaa riehua pennun kanssa. Talvisin tulee välttää vapaana juoksuttamista jäätyneellä maaperällä varvas- ja tassuvaurioiden välttämiseksi, eikä alle kaksivuotiasta koiraa tule käyttää metsästykseen ennen kuin se on kehittynyt aikuismittoihinsa.

Arrianusta lukiessa havaitsee, että liki 2000 vuotta sitten ihmiset pähkäilivät samojen ongelmien kanssa kuin me nykyiset koiranomistajatkin ja lukivat vieläpä melkein samanlaisia koirankoulutusoppaita. Kaksituhatta vuotta sitten joku joutui jynssäämään ripulin yllättämän vertraginsa ulosteita mosaiikeistaan, joku toinen taas haki Arrianukselta neuvoa helteessä ylirasittuneen metsästyskoiran virvoittamiseksi (Arrianus suosittelee raakoja kananmunia ja rajoitettua juottamista). Arrianuksen omat koirat saivat nukkua sängyssä ja kerjätä pöydän ääressä – ne osasivat jopa antaa tassua. Opaskirja vaikuttaa niin järkevältä ja modernilta, että kaksituhatta vuotta katoaa ja tekisi mieli lähteä Arrianuksen kanssa vinttikoirakisoihin turisemaan vaikkapa siitä, kuinka paljon me molemmat inhoammekaan koirapuistoja.