Koira ei ole delfiini – naksutinkoulutuksen haasteista

Muistan hyvin, kun naksutinkoulutus rantautui Suomeen joskus 1990-luvulla. Tai oikeastaan pitäisi ehkä sanoa, että naksutinkoulutus rantautui tuolloin maakuntiin ja ihmisten laajempaan tietoisuuteen. Suomessa oli varmasti koulutettu pelkästään positiivisin menetelmin jo vuosia aiemmin, mutta ainakaan itse en tällaisiin valistuneisiin kouluttajiin törmännyt ennen 1990-luvun loppupuoliskoa. Treenikentillä vallitsi edelleen varsin preussilainen meininki. Ylenmääräinen palkitseminen oli pannassa ja vaikka omien aivojen käytöstä ei treenaajia suorastaan rankaistukaan, ei siihen myöskään erityisesti kannustettu. Istumaan opetettiin painamalla koiran peffaa alas ja kotona koiria rangaistiin selättämällä, sanomalehdellä läpsimällä ja kiskomalla kuristuspannasta. Ei epäilystäkään, naksutinkoulutus oli merkittävä parannus.

Positiivisen vahvistamisen ja sheippauksen suuri ahaa-elämys oli, että hitto, voin huijata koiran tarjoamaan vapaaehtoisesti haluttua käytöstä ja koira vieläpä nauttii kouluttamisesta! Naksutin oli ensimmäinen kosketukseni ns. kukkahattumenetelmiin. Oli hienoa huomata, että kouluttamalla koiraani koulutin samalla myös itseäni ymmärtämään eläimen ajatusmaailmaa. Ensimmäistä kertaa tunsin puhuvani koirien kanssa enemmän tai vähemmän samaa kieltä. Olimme koiran kanssa samassa tiimissä, samalla puolella, teimme yhdessä hauskoja asioita ilman ehdotonta pakkoa onnistua täydellisesti heti ensimmäisellä yrittämällä. Jos koulutuksessa tuli vastaan turhauttavia esteitä tai hidasteita, ne johtuivat yleensä lähinnä ohjaajan huonosta ajoituksesta tai liian nopeasta etenemisestä, eivät siitä etten perinteisin menetelmin kerta kaikkiaan saanut kerrottua herkälle koiralle riittävän selkeästi, mitä siltä milläkin käskyllä halusin. En ole koskaan ollut tottelevaisuuskoulutuksessa kovin hyvä, ja naksutinkoulutus teki ikävästä pakkopullasta sekä koiralle että ohjaajalle mieluista leikkiä.

Nykyään naksutin on koiranomistajan perusväline ja naksutinkoulutusta tarjotaan nettikeskusteluissa poikkeuksetta avuksi lähes jokaiseen kuviteltavissa olevaan koiraongelmaan. Eikä siinä mitään, pidän naksuttelusta edelleen yhtä paljon kuin tutustuessani siihen ensimmäisen kerran, ja kukkahattumenetelmät koirankoulutuksessa ovat muutenkin sydäntäni lähellä. Itse asiassa koko koirankoulutusfilosofiani perustuu sille, että koiraa tulisi huijata toimimaan aina oikein, palkkaa pitäisi maksaa ruhtinaallisesti ja epäonnistumisista pitäisi potkaista lähinnä itseään, jos nyt jotakuta haluaa rangaista.

Mutta.

Naksutinkoulutus on kiistatta loistava tapa opettaa temppuja ja tottelevaisuussuorituksia hallitussa ympäristössä. Edellisen lauseen avainsanat: temppu ja hallittu ympäristö. Mielestäni koirankoulutus jakaantuu kahteen selkeästi erotettavaan kategoriaan: on tottelevaisuuskoulutusta eli näitä istuttamisia, maahanmenoja sekä noutoliikkeitä, ja sitten on jotain huomattavasti tärkeämpää: arkitottelevaisuus eli peruskoulutus. Tottelevaisuuskoulutus koostuu erilaisista tempuista, jotkaa koira tekee käskyn kuultuaan. Peruskoulutus sen sijaan määrittelee sen, millaista koiran kanssa on elää arjessa. Peruskoulutus ei perustu käskysanoihin vaan yhteiseen sanattomaan sopimukseen siitä, millaisia sääntöjä laumassa noudatetaan. Useimmiten peruskoulutus on myös tottelevaisuuskoulutuksen vastakohta sen suhteen, että arkietiketti määrittelee liudan asioita, joita koira ei tee. Tiedättehän, sisällä ollaan hiljaa, ihmisiä vastaan ei hypitä, remmissä kävellään vetämättä, kenkiä ei syödä ja niin edelleen.

Koiran ja omistajan arkietiketti muotoutuu hitaasti ja yleensä omistajan huomaamatta. Omistaja muokkaa koirastaan näköisensä tuhansilla huomaamattomilla tavoilla. Arkietikettiä on vaikea opettaa temppuina, koska ”ole kiltti ja älä syö kaukosäädintä” ei ole varsinaisesti käsky. Tästä johtuen arkitottelevaisuudessa toivotun käytöksen sheippaaminenkin pelkästään positiivisella vahvistamisella on monille haasteellista. Miten tavikset (eli me jotka emme ole synnynnäisiä tuirekaimioita) naksuttelevat pois esimerkiksi työpäivän aikana tapahtuvan kerrostalossa kiljumisen, postimiehen haukkumisen kello viideltä aamuyöllä tai kaupungissa elävien koirien yleisimmän käytösongelman eli remmirähjäämisen? Niin paljon kuin naksutinkoulutusta arvostankin, pidän huolestuttavana sen suosittelemista ainoana vakavasti otettavana vaihtoehtona tällaisten ongelmakoirien kouluttamiseen – ei siksi, etteikö klikkeri olisi pätevä koulutustapa vaan siksi, että useimmiten arjessa esiintulevien käyttäytymisongelmien kouluttaminen pois pelkästään naksuttelemalla on monille omistajille liian haasteellista.

Mitä oikeastaan opetetaan, kun toivotaan koiran lopettavan remmirähjäys? Toivotaan tietysti, että koira ei vetäisi hihnassa. Olisi myös mukavaa, että se ei kiihtyisi muita koiria nähdessään, ja ideaalitilanteessa sen pitäisi olla ohitustilanteissa myös hiljaa. Mistä siis palkataan? Naksutetaanko, kun koira on sekunnin hiljaa vaikka kiskookin kohti toista koiraa? Naksutanko, jos koira kävelee suht nätisti hihnassa mutta murisee vastaantulijalle? Sammuttaminen eli käytöksen jättäminen huomioimatta ei ole vaihtoehto, koska useimmiten koira palkkaa ja siten myös ehdollistaa itse itseään rähinällään. Kaikki tämä pitäisi ajatella läpi koulutustilanteessa, jossa omistajalla on toisessa kädessä naksutin, toisessa remmirähjän hihna (tai useimmiten hihnoja), makupalat kädessä tai taskussa ja toinen koira tulossa vauhdilla kohti. Siinä pitäisi sitten pystyä tarkkailemaan omaa koiraa ja naksuttaa oikea-aikaisesti halutusta käytöksestä muutaman sekunnin välein, palkata ja katsoa, että koira varmasti ymmärtää, mistä palkka tuli. Tätä aikanani kokeilleena voin sanoa, että homma on vaikeampaa kuin nettipalstojen ”kokeile vastaehdollistamista naksuttimella” -ohjeista voisi päätellä.

Yleinen vastaväite tämänsuuntaiseen argumentaatioon kuuluu seuraavasti: omistajan tulee aloittaa ei-toivotun käytöksen karsiminen naksuttimella neutraalissa ympäristössä, niin pitkän matkan päässä muista koirista ettei oma koira vielä ota niistä kierroksia. Ja kyllä vain, näin on näreet ja niin pitäisi tehdä. Moni koirakko käykin uskollisesti monta kertaa viikossa harjoittelemassa muiden koirien katselemista turvalliselta etäisyydeltä esimerkiksi koirapuiston lähellä tai treenikentän laidalla. Valitettavasti koiran kanssa eläminen ei ole vain säännöllisiä harjoituksia neutraalissa ympäristössä. Jotenkin se koira on sinne puiston viereen saatava, aamuisin ja iltaisin se on käytettävä pissillä, viikonloppuisen sen kanssa ollaan metsässä marjastamassa. Muutama hallitsematon kohtaaminen tällaisissa tilanteissa pilaa hetkessä monen päivän huolellisen harjoittelun tulokset. Tunnen muutaman koirakon, jotka tekevät kohtaamisharjoituksissa hirveästi töitä naksuttimen ja palkan kanssa korjatakseen remmirähinän, mutta jotka takuulla käyvät kohtaamisharjoituksissa vielä kolmen vuoden päästäkin koska koira pääsee haukkumaan vieraille koirille aina kotipihalla oleillessaan tai aina aamupissalenkillä kun naapuri ilmestyy yllättäen oman moppensa kanssa kulman takaa – lyhyesti sanottuna siksi, että harjoitteluvaiheessa omistajalla ei ole aina ja kaikkialla naksutinta valmiina toisessa kädessä.

Toinen yleisesti esitetty vasta-argumentti on se, että kyllähän delfinaarioiden treenaritkin pystyvät hallitsemaan nelitonnisia miekkavalaita naksutinkoulutuksen keinoin. Kuinka kädetön tumpelo pitää olla, ettei muka pysty samoin opein yhtä koiraa kouluttamaan? Tällaisen ajattelutavan ongelma on se, että toisin kuin koulutettavat miekkavalaat ja delfiinit, koira ei elä delfinaariossa. Kaupunkiolosuhteissa elävän koiran ympäristö vaikuttaa jatkuvasti sen käytökseen, ja omistajansa kanssa ulkoillessaan koira altistuu jatkuvasti ristiriitaisille houkutuksille ja signaaleille, joiden edessä keskiverto-omistaja on voimaton. Miten vahvoilla mahtaisi delfiinien kouluttaja silliämpäreineen olla, jos tarkoitus olisi kouluttaa veneestä käsin avomeriolosuhteissa eläviä delfiinejä? Todennäköisesti palkkioon ehdollistuneet delfiinit edelleen hyppisivät renkaan läpi… mutta vain silloin, kun temppuilu sattuisi niitä huvittamaan. Kuvitteleeko joku, että jos ranta-altaan portit avautuisivat, vapaana syntynyt miekkavalas ei lähtisi avomerelle lajitoveriensa joukkoon vaan jäisi luotettavasti päivästä toiseen hyppimään altaassa renkaiden lävitse?

Miekkavalaita hallitaan pelkästään positiivisella vahvistamisella, koska niiden ympäristö on virikeköyhä vankila. Jos koirat eläisivät omissa ulkomaailmalta eristetyissä tarhoissaan, näkemättä koskaan muita kuin omaan laumaansa kuuluvia koiria tai pääsemättä milloinkaan muurien ulkopuolelle, niin toden totta, koulutus millä tahansa metodilla olisi helppoa kuin heinänteko. Yksikään delfiinien kouluttaja ei joudu viemään laumaansa ulkoilemaan merelle ja huolehtimaan siitä, että vapaana uiskentelevat delfiinit eivät jahtaa silakoita, ui kalastajien verkkoihin tai karkaa horisonttiin vieraan delfiinin perään. Koiranomistajat kohtaavat tällaisen tilanteen keskimäärin kolme kertaa päivässä, 365 päivää vuodessa.

En sano, etteikö arkitottelevaisuuden kouluttaminen naksuttimen avulla olisi lainkaan mahdollista, kaukana siitä. Johdonmukainen kouluttaja naksuttelee ongelman kuin ongelman pois päiväjärjestyksestä. Useimmat meistä vain eivät valitettavasti pysty noudattamaan vastaavaa kurinalaisuutta ja johdonmukaisuutta joka ainoana ulkoilukertana. Useimpien ihmisten elämä on kaoottista, kiireistä ja vaativaa, ja mielestäni on kohtuutonta vaatia, että koiran peruskoulutukseen tulisi suhtautua kuin työhön. Lemmikki hankitaan, jotta siitä olisi iloa omistajalleen. On turhaa hirttäytyä kiinni yhteen koulutusmetodiin – vaikka kuinkakin hyvään – jos itsekin tietää, ettei pysty viemään koulutusta kunnialla läpi valitulla metodilla.

Nettipalstoilla suhtaudutaan usein turhan ylenkatsovasti ihmisiin, jotka myöntävät epäonnistuneensa naksutinkoulutuksella, vaikka harvapa tuntee ihmisiä, jotka olisivat kouluttaneet esimerkiksi kerrostalohaukkumisen pois pelkästään positiivisin menetelmin ja nimenomaan klikkerillä. Tuntuu siltä, että naksutinkoulutuksesta on tullut niin vahva ideologinen meemi, että on kerettiläistä sanoa, ettei se välttämättä ole paras mahdollinen menetelmä kaikkiin tilanteisiin.

Lisää aiheesta:
Koirankoulutuksesta ja rankaisemisesta

Mainokset