Romanian kulkukoirista: avoin kirje huolestuneille poliitikoille ja yhdistyksille

Pack of stray dogs in Bucharest, Romania

Romanian presidentti Băsescun aikomus sallia kulkukoirien lopettaminen on saanut eräät suomalaiset poliitikot ja yhdistykset älähtämään koirien ”massatuhontaa” vastaan. Băsesculla itsellään on tiettävästi kolme adoptoitua entistä kulkukoiraa, joten kysymys ei ole koiria sokeasti vihaavan henkilön massatuhokampanjasta, jolla sallittaisiin koirien potkiminen ja mukiloiminen kuoliaaksi, vaikka moni suomalainen taho on asian halunnut tässä valossa esittää. Onkin monissa tapauksissa epäselvää, vastustavatko suomalaiset tahot itse lakialoitetta vai joidenkin romanialaisten toimesta tapahtunutta koirien omavaltaista tappamista kostona taannoiselle neljävuotiaan lapsen kuolemalle.

Koska asiaan liittyy mielestäni useita epäselviä kysymyksiä, olen lähettänyt alla olevan kirjeen poliitikoille ja yhdistyksille, joiden tiedän ottaneen kantaa nimenomaan lakialoitetta vastaan. Oma kantani on, että Romanian kaltaisessa tilanteessa viranomaisten suorittama koirien lopetus laillisin menetelmin on hyväksyttävää ja koirien makuuttaminen pienissä häkeissä tai narun päässä tarhalla jopa vuosikausia epäinhimillistä.

Hyvä Sirpa Pietikäinen, Rescueyhdistys Kulkurit ja Pelastetaan koirat ry,

Olette ilmoittaneet vastustavanne sitä, että Romania sallisi laissaan kulkukoirakannan harventamisen koiria tappamalla. Kuten tiedätte, kulkukoiraongelma juontaa Romaniassa juurensa Ceaușescun ajan politiikkaan, joka pakotti ihmiset hylkäämään lemmikkinsä, ja noiden vuosien jälkeen villiintyneiden koirien määrä on kasvanut kestämättömäksi. Kulkukoirat ovat vuosien varrella surmanneet suoraan ja välillisesti useita ihmisiä, ja päivittäin kymmeniä ihmisiä tarvitsee lääkärihoitoa ja rabies-rokotusten sarjan jouduttuaan kulkukoiran hyökkäyksen uhriksi. Pelkästään Bukarestissa 1100 ihmistä joutui kulkukoiran puremaksi neljän kuukauden tarkkailujakson aikana.

Romania kuuluu Maailmanpankin mukaan Euroopan köyhimpiin maihin, jolla on historiallisesti ollut suuria vaikeuksia taata perusterveydenhoitopalveluja ja koulutusta edes kaikille kansalaisilleen. Vastustan ehdottomasti koirien huonoa kohtelua missä tahansa ja olen ilahtunut siitä, että kannatte huolta eläinten hyvinvoinnin puolesta, mutta pidän nyt keskustelun alla olevaa lakialoitetta koskevaa kantaanne joiltakin osin kyseenalaisena.

Haluaisinkin esittää muutaman kysymyksen kannanottoihinne liittyen:

1. Mitkä ovat konkreettiset ratkaisuvaihtoehtonne Romanian pahalle kulkukoiraongelmalle, jos viranomaisten toimesta suoritettu lopetus ei ole mahdollinen, ja kuinka ehkäistään kulkukoirista johtuvat vaaratilanteet ja onnettomuudet? Ymmärsin, että kannatatte koirien laajamittaista sterilaatiota / kastraatiota. Mistä teidän näkemyksenne mukaan Romanian tulisi saada varat ja resurssit tällaiseen työhön, kun puolueettomien lähteiden mukaan kulkukoiria on pelkästään isommissa kaupungissa jopa satoja tuhansia? Mistä kuluista julkishallinnon olisi Romaniassa teidän mielestänne leikattava, jotta kulkukoirien sterilaatiokampanja pystyttäisiin toteuttamaan sellaisessa laajuudessa, että sillä olisi kestävä ja konkreettinen vaikutus kulkukoirakannan vähentämiseksi? Laskennassa täytyy tietysti ottaa huomioon, että yksi sterilaatiokierros ei vielä riitä, koska kulkukoiria tulee jatkuvasti lisää ihmisten hylätessä lemmikkejään.

2. Kannatatteko kulkukoirien keräämistä tarhoille loppuelämäkseen? Kulkukoiria on satoja tuhansia, ja yksi koira voi elää 10-14 vuotta. Mistä tähän tulisi saada varoja, ja kuinka taataan koirien riittävä elämänlaatu tarhalla? Millainen on romanialaisten kulkukoirien elämänlaatu nyt? Millä estetään tarhalta adoptoitujen koirien päätyminen takaisin kaduille?

3. Vaihtoehtoisesti kaipaisin selvitystä siitä, millaisella rahallisella panostuksella haluaisitte itse suomalaisten osallistuvan kulkukoirien sterilaatioprojektiin Romaniassa ja mistä tarvittava rahoitus ja asiantuntevat eläinlääkärit järjestetään?

4. Ilmoitatte vastustavanne kulkukoirien systemaattista tuhoamista siitä huolimatta, että ne ovat Romaniassa tuhoeläimiä. Koskeeko kantanne myös muiden tuhoeläimiksi ajateltujen nisäkkäiden systemaattista tuhoamista? Rottia pidetään lemmikkeinä kuten koiria, ja ne ovat tutkimusten perusteella älykkyydeltään, seurallisuudeltaan ja koulutettavuudeltaan koirien vertaisia. Monissa maissa – myös Suomessa – on havaittu rotanmyrkky tehokkaimmaksi tavaksi harventaa rottakantaa. Vastustatteko rottien myrkyttämistä Suomessa? Pitäisikö rottakantaa viljantuotantolaitoksissa, kaupungeissa ja kodeissa harventaa ensisijaisesti sterilaatioin? Ymmärrän, että rotan ja koiran vertaaminen toisiinsa saattaa tuntua liioitellulta, mutta kaipaisin johdonmukaisuutta kannanottoihinne ja argumentaatioonne, sillä Romanian kulkukoirat eivät useimmissa tapauksissa ole kesyjä lemmikkejä vaan luokiteltavissa haittaeläimiksi.

5. Koirien kohtelu on Romaniassa toki monin paikoin huonolla tasolla, kuten monissa muissakin kehitysmaissa, ja valistus eläinten inhimillisestä kohtelusta on varmasti paikallaan. Olisiko kuitenkin mahdollista, että osasyy romanialaisten asenteisiin koiria kohtaan on kulkukoirien valtava määrä maassa? Kulkukoiralaumat levittävät tauteja ja jätteitä ja muodostavat tuotantoeläimille, lemmikeille ja ihmisille vaaran, joka mahdollisesti huonontaa ihmisten suhtautumista koiriin ylipäätään. Mitä aiotte tehdä, jotta ihmisten asenteet koiria kohtaan paranisivat?

Olen iloinen, että otatte kantaa eläinten hyvinvoinnin puolesta ja valistustyö Romaniassa eläinten paremman kohtelun puolesta on toki paikallaan. Tällaiselle työlle annan vilpittömän tukeni, kunhan itse kulkukoiraongelman ratkaisuun löytyy konkreettinen, välittömästi toteutettava ratkaisu. Toivoisin myös, että kiinnittäisitte huomiota myös esimerkiksi kotimaisten tuotantoeläinten elämänlaatuun ja teuraskuljetuksiin, ja jään odottamaan kannanottoanne aiheesta.

Tämä kirje on julkaistu myös blogissani, ja julkaisen siellä mielelläni myös mahdolliset vastineenne.

Ystävällisin terveisin,

Annukka Pasi

———-

Sirpa Pietikäisen kirje Romanian presidentti Basesculle (englanniksi)
Rescueyhdistys Kulkurien kannanotto Romanian kulkukoirien puolesta
Pelastetaan Koirat ry:n vetoomus

Kuva: cod_gabriel @ Flickr

Mainokset

Pennunostajista ja kuluttajan vastuusta

Nykyisin tuntuu olevan yleisesti tunnustettu tosiasia, että koirarotujen terveystilanteessa on parantamisen varaa ja geenipoolit ovat vaarallisen pienet. Jonkinasteinen konsensus vallitsee myös siitä, että kasvattajat ovat pilanneet koirarodut. Tai jos eivät kasvattajat, niin asialla ovat olleet ulkomuototuomarit ja rotuyhdistykset. Tai jos eivät he, niin joku muu kuin minä ne rodut kuitenkin on pistänyt tärviölle.

Tästä liikuttavasta yksimielisyydestä huolimatta uskaltaisin kuitenkin ehdottaa vaihtoehtoista syyllistä. Terva ja höyhenet nyt valmiiksi, sillä tosiasia on, että ajatus koiraroduista pilasi koirarodut.

Tai no, mitäpä sitä kursailemaan:

Ostajat ovat pilanneet koirarodut.

On helppoa paheksua kasvattajia, Kennelliittoa, koiranäyttelyitä – ketä tahansa muuta paitsi pennunostajia, meitä itseämme. Karu totuus kuitenkin on, etteivät kasvattajat viitsisi kymmeniä vuosia kasvattaa koiria, jotka eivät mene kaupaksi. Joku ne hermorauniot ja muotopuolet kuitenkin ostaa. Kukahan se mahtaa olla?

Bulldoggi-ihmisiä viehättää rodun menneisyys hurjana taistelukoirana, mutta kuitenkin he päätyvät ostamaan eläimen, jonka edessä härkä kuolisi korkeintaan nauruun tai myötähäpeään. Irlanninsusikoiran ostajien mielikuvissa väikkyy rodun kuvitteellinen uljas menneisyys susien kaatajana – ja sitten he ostavat hitaan ajamattoman jättiläisen, joka kuolee vanhuuteen kuusivuotiaana. Setterijengi puhuu kehän reunalla ylpeästi metsästyskoirista, mutta kumma kyllä kaupaksi menevät koirat muistuttavat äärimmäisen vähän niitä edelleen metsällä toimivia settereitä. Sileäkarvaiset noutajat, bullterrierit, tanskandogit, lunnikoirat, cavalierit, kiinanharjakoirat ja kymmenet muut menevät kaikki kaupaksi satojen tai tuhansien pentujen vuosivauhtia huolimatta rotuja vaivaavista vakavista terveysriskeistä.

Jostain syystä ihmiset eivät näköjään miellä ostopäätöstä poliittiseksi teoksi. Jos ostat pennun kasvattajalta X, olet käyttänyt demokraattista valintaoikeuttasi ja antanut hänelle sekä hänen ideologialleen äänesi täysivaltaisena. Pennun ostaminen on avoin valtakirja kasvattajalle jatkaa valitsemallaan tiellä. Pennun ostaminen on koiraharrastajan tärkein vaikutuskanava ja merkittävin tapa vaikuttaa siihen, millaisia koiria tulevaisuudessa tuotetaan. Unohtakaa Kennelliiton lautakunnat ja jalostuksen tavoiteohjelmat, ne ovat nappikauppaa sen vaikutus- ja ohjausvallan rinnalla, jota käytämme kun ladomme setelit kasvattajan kouraan. Joka ainoa ostamamme koira on julkinen JAA-ääni sen kasvattajan jalostustyön puolesta.

Ostin koiran säälistä pois huonosta paikasta.

Ostin tämän, koska lähiseuduilla ei ollut haluamani rodun muita kasvattajia.

Haluamassani rodussa ei ole terveempää kantaa.

Ostin tällaisen mulkosilmäisen lyttykuonon, koska en tajunnut rakenneongelmien laajuutta.

Niinpä niin. Oli syy mikä hyvänsä, pennun ostanut henkilö on ilmaissut tukensa koiran kasvattajalle, eikä sitä voi enää vetää pois vaikka myöhemmin hävettäisi ja kaduttaisi. Kasvattajat alkavat jalostaa terveempiä ja geneettisesti monimuotoisempia koiria välittömästi, kun me ostajat alamme vaatia ja ostaa vain sellaisia. Siihen asti kaikenlainen kasvattajien toiminnan moralisointi on enimmäkseen tyhjää sanahelinää.

Nykyään moni koiraharrastaja nyökyttelee innolla puheille hallituista roturisteytyksistä, rekisterin ulkopuolisten koirien käyttämisestä ja ostamisesta ja rotuunotoista. Nehän ovat juuri sitä, mitä rotumme tarvitsevat, ilman muuta kannatan – kunhan ne omituisen näköiset koirat ostaa joku muu. Koiraharrastajat paasaavat mielellään kasvattajille siitä, miten pitäisi kasvattaa parempia ja terveempiä koiria, mutta teot eivät vastaa sanoja. Kannatetaan teoriassa, mutta käytännössä ostetaan edelleen niitä samoja vanhan liiton rotukoiria samoista turvallisista linjoista samalla tutulla ulkonäöllä. Sopii siinä sitten surkutella, että voi nääs nääs kun paskat kasvattajat ovat ajaneet rotumme geneettiseen pullonkaulaan ja uutta verta ei enää saa mistään, sydämet pettävät, 12% sukusiitosprosentti kahdeksalta polvelta on rodussa matala ja 90 prosentilla kannasta aivot eivät mahdu pääkoppaan. Miten ihmeessä tähän nyt päädyttiinkään, oi ja voi!

***

Polemisointi sikseen, lupasin suureellisesti kirjoittaa joskus siitä, millainen on hyvä pennunostaja. Kuten alun palopuheesta voi päätellä, tehtävä osoittautui hankalaksi ja ajatukset suistuivat välittömästi sivuraiteille. Uskon useimpien kasvattajien kriteereiden olevan itsestäänselvyyksiä: hyvä pennunostaja ei laiminlyö tai piekse koiraa, maksaa sen ostohetkellä käteisellä, pitää yhteyttä kasvattajaan, harrastaa tai on harrastamatta sen mukaan mitä on ostohetkellä tullut luvattua ja on tunnettu tolkullisesta koiranpidostaan. Ja niin edelleen. Jos ei toteuta neljää viidestä peruskriteeristä (käteismaksusta voinemme tinkiä), saattaa olla ns. huono pennunostaja, ne muut ovat sitten niitä hyviä tyyppejä. Mutta millainen on kasvattajien mielestä ihan superhyvä, ihanteellinen pennunostaja?

Koska en tiedä asiasta kasvattajien näkökulmasta mitään, pyysin apua asiantuntijoilta. Avuliaat kasvattajat lähettivätkin lukuisia kriteereitä ja ohjeita ostajille, joiden asiakkuudesta kasvattajat käyvät suorastaan kilpailua. Aika moni tosin huomautti myös, että tällaiset ihmeostajat ovat vähän kuin tarujen yksisarviset: paljon niistä puhutaan, mutta harva on sellaisen päässyt omin silmin näkemään.

Älä kiinny alle luovutusikäiseen pentuun sen ulkonäön perusteella
Kasvattajien mukaan hämmentävän suuri osa pennunostajista haluaa jonkun tietyn värisen pennun. Pitää olla laikkua, brindleä, erivärisiä silmiä, jopa jotain tiettyä värivirhettä kysytään. Annapa olla, jos yleensä ruskeita pentuja tekevään rotuun tupsahtaa valkoinen pentu: kaikki huomaavat yllättäen, että juuri sen pennun kuva puhuttelee juuri heitä, että juuri tämä erikoisen värinen pentu tuntuu omalta.

Suurin osa kasvattajista ei erityisesti innostu pennunostajista, jotka tahtovat varata parin päivän ikäisistä marsunkaltaisista otuksista itselleen jonkun tietyn pennun. Koirissa on eroja. Ommistajissa on eroja. Ihanteellinen pennunostaja tajuaa, että kasvattaja yleensä tuntee pentujensa luonteen parhaiten ja että on kasvattajan omienkin intressien mukaista valita kullekin ostajalle sopivin pentu luonteen perusteella eikä sen, miten hyvin koiran väri sointuu olohuoneen sohvaryhmään.

All you need is love? No ei säännöllisistä kuukausituloista haittaakaan ole.
Tätä kirjoittaessa Facebookissa kiertää sydämeenkäypä vetoomus, jolla ulkomailla matkailevat ihmiset keräävät ystäviltä ja kylänmiehiltä rahaa tuodakseen matkoilla adoptoimansa kulkukoiran Suomeen. Koiran rokotukset ja muut tuontikulut ovat 450 euroa. Vaikka kannatankin kulkukoirien pelastamista, vetoomus sai aikaan lähinnä epäuskoisen tyrskähdyksen: 450 euroa, ja tyypit joutuvat keräämään sen Facebook-kolehdilla?! 450 euroa ei ole mitään sen rinnalla, mitä koira maksaa elinaikanaan. Sen eläinlääkärikulut, ruoat, hoitopalkkiot, kuljetuskustannukset, tuhot ja vakuutukset maksavat takuulla moninkertaisesti tuon summan jo vuodessa. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon enemmän joudut ehkä maksamaan vuokraa, koska monikaan vuokraisäntä ei pidä koirista.

Koiranomistaminen ei ole kallista, mutta ei se kyllä mitään halpaa lystiäkään aina ole. Kasvattajat yleensä toivovat, että pennunostajilla olisi sen verran rahaa, ettei tarvitse pistää pystyyn FB-kolehtia jos koiralta katkeaa jalka ja leikkauksen omavastuu on 500 e. Tonnin pennunostohinta on ns. pieru Saharassa: todelliset kulut alkavat siitä, kun tuot koiran kynnyksen yli kotiisi. Jos koiran ottajalla on suuria vaikeuksia saada kasaan edes ostohintaa, kasvattajalle saattaa juolahtaa mieleen ihmetellä, millä se koira on tulevaisuudessa tarkoitus huoltaa ja elättää.

Siitä puheen ollen, älä edes yritä tinkiä koiran ostohinnasta. Osamaksuunkin jotkut myyjät suhtautuvat varauksella. Siperia lienee opettanut tarpeeksi monta kertaa, että viimeisiä maksueriä on yllättävän työlästä saada tilille, kun koira on jo uudella omistajallaan ja etenkin, kun se ei enää viimeisen erän maksupäivnä olekaan söpö pentu vaan kaiken tuhoava ja sisälle paskova terminaattori.

Älä valehtele itsellesi, saati kasvattajalle
Osa kasvattajista myy lupaavia pentuja vain harrastaviin koteihin, ja osa pennunostajista taas pitää harrastuksenaan kaunistella harrastusaikeitaan tällaisille kasvattajille. Jos lupaat kasvattajalle käydä koiran kanssa rodunomaisissa kokeissa tai näyttelyssä, olisi tietysti mukava, että olisit myös valmis niin tekemään, vaikka joutuisitkin käyttämään siihen kesälomaviikonloput, jotka oikeastaan haluaisit viettää mökillä. On myös jonkinlaista itsepetosta ostaa lupaava pentu lajiin, jota voi harrastaa vain sellaisina vuodenaikoina, kun itse on kausityössä lähes kellon ympäri. Autottoman ei kannata esittää harrastavansa aktiivisesti lajia, joka vaatii välttämättä auton, jotta pääsisi edes harjoituksiin.

Kasvattajien mukaan on paljon pennunostajia, jotka haluavat pennun, jolla on mahdollisuuksia ja potentiaalia lajiin kuin lajiin. Tällaisia pentuja ei ole liiaksi, ja sellaisen myyminen ihmiselle, joka jättää koiran makaamaan sohvalle, on kasvattajalle suuri menetys. Vielä pahempaa on, jos ostaja ilmoittaa kasvattajalle haluavansa nimenomaan sen pentueen aktiivisimman ja vahvaluonteisimman pennun, ja paria kuukautta myöhemmin koko perhe on helisemässä, kun sellaiselle ei sitten keksittykään mitään järkevää tekemistä ja elikko on syönyt itsensä läpi gyproc-levystä naapurin puolelle.

Ymmärrä, että kasvattajalla on omaakin elämää
Ei liene kasvattajaa, joka ei toivottaisi potentiaalisia pennunostajia tervetulleeksi tutustumaan koiriinsa. Jos pentueessa on kymmenen pentua, tämä tarkoittaa käytännössä useita kymmeniä visiittejä parin kuukauden aikana. Osa katsojista ottaa mummit ja serkunkaimatkin mukaan, toiset tuovat koko suurperheensä ja ystävänsäkin. Kahvin ja pullan kulutus nousee tappiin ja kasvattajan kotia joutuu vieraiden vuoksi pitämään paraatikunnossa viikkokausia. Hyvät pennunostajat käyvät katsomassa pentuja, loistavat pennunkatsojat kysyvät etukäteen lupaa tulla kylään ja tuovat omat pullapitkot mukanaan. Jos he ottavat kuvia vierailunsa aikana ja haluavat julkaista ne internetissä, olisi tietysti mukavaa, jos niissä ei näkyisi kasvattajan pyykkivuoria tai synnytyksestä jääneitä verisiä pyyhkeitä keittiön pöydällä.

Hyvä kasvattaja on aina valmis neuvomaan kasvatinomistajiaan ja vastailemaan kysymyksiin, mutta järjen käyttö on tässäkin sallittua. Kasvattajien täytyy käydä töissä, kasvattaa omat lapsensa ja hoitaa omat koiransa. Jos Moppe karkaa toistuvasti tarhasta tai Peppi teki ripulit karvalankamattoon, ei välttämättä ole kovin kohteliasta soittaa kello kolmelta aamuyöllä. Samoin monta kertaa päivässä toistuvat ”arvaa mitä se nyt tekee” -tyyppiset päivitykset voinee säästää netin keskustelupalstalle.

Hyvä pennunostaja haluaa hyvän koiran, loistava pennunostaja omistaa jo täydellisen sellaisen

Minkä ikäisenä tämä narttupentu kannattaisi astuttaa, ettei tule kohtutulehdusta?

…tai on ainakin lukenut jonkun koirakirjan ja tietää, mitä on ottamassa. Jos pennunostaja kysyy, olisiko pentua parempi kurittaa Aamulehdellä vai Hesarilla ja tiedustelee, montako päivää menee sisäsiistiksi oppimiseen, aika moni kasvattaja tekee henkiset facepalmit. Neuvoja voi aina kysyä, mutta jonkinnäköiset koiran kanssa elämisen perustiedot olisi toivottavaa hallita ennen ostopäätöstä. Ei myöskään kerro kauhean hyvää potentiaalisesta ostajasta, jos tämä intoutuu kertomaan, miten huonokäytöksinen tämän edellinen koira olikaan.

Paraskin pentu on vasta aihio, lopputuloksesta vastaa paljolti omistaja

Fiksut pennunostajat tajuavat, että paraskin kasvattaja ja loisteliainkin yhdistelmä antavat pennulle vasta lähtökohdat, joista omistaja lähtee mmuokkaamaan haluamansa kaltaista koiraa. Paskasta ei saa timanttia eikä sököstä tervettä, mutta parhaankin pennun voi takuulla sössiä pilalle, jos omistaja tosissaan omistautuu asialle.

Inspiraation puutteessa lopetan listan tähän, mutta otan edelleen kasvattajilta mielelläni vastaan lisäkriteereitä loistaville pennunostajille. Huomaattehan, että ”toivon, että koiraa rakastetaan omana itsenään” ja sen sellaiset ovat mielestäni itsestäänselvyyksiä. Tuskinpa kovin moni ns. hyvä kasvattaja haluaa ehdoin tahdoin myydä koiraa paikkaan, jossa sitä pidetään huonosti.


Lisää aiheesta:

Miten löytyy hyvä kasvattaja?

Koira ei ole delfiini – naksutinkoulutuksen haasteista

Muistan hyvin, kun naksutinkoulutus rantautui Suomeen joskus 1990-luvulla. Tai oikeastaan pitäisi ehkä sanoa, että naksutinkoulutus rantautui tuolloin maakuntiin ja ihmisten laajempaan tietoisuuteen. Suomessa oli varmasti koulutettu pelkästään positiivisin menetelmin jo vuosia aiemmin, mutta ainakaan itse en tällaisiin valistuneisiin kouluttajiin törmännyt ennen 1990-luvun loppupuoliskoa. Treenikentillä vallitsi edelleen varsin preussilainen meininki. Ylenmääräinen palkitseminen oli pannassa ja vaikka omien aivojen käytöstä ei treenaajia suorastaan rankaistukaan, ei siihen myöskään erityisesti kannustettu. Istumaan opetettiin painamalla koiran peffaa alas ja kotona koiria rangaistiin selättämällä, sanomalehdellä läpsimällä ja kiskomalla kuristuspannasta. Ei epäilystäkään, naksutinkoulutus oli merkittävä parannus.

Positiivisen vahvistamisen ja sheippauksen suuri ahaa-elämys oli, että hitto, voin huijata koiran tarjoamaan vapaaehtoisesti haluttua käytöstä ja koira vieläpä nauttii kouluttamisesta! Naksutin oli ensimmäinen kosketukseni ns. kukkahattumenetelmiin. Oli hienoa huomata, että kouluttamalla koiraani koulutin samalla myös itseäni ymmärtämään eläimen ajatusmaailmaa. Ensimmäistä kertaa tunsin puhuvani koirien kanssa enemmän tai vähemmän samaa kieltä. Olimme koiran kanssa samassa tiimissä, samalla puolella, teimme yhdessä hauskoja asioita ilman ehdotonta pakkoa onnistua täydellisesti heti ensimmäisellä yrittämällä. Jos koulutuksessa tuli vastaan turhauttavia esteitä tai hidasteita, ne johtuivat yleensä lähinnä ohjaajan huonosta ajoituksesta tai liian nopeasta etenemisestä, eivät siitä etten perinteisin menetelmin kerta kaikkiaan saanut kerrottua herkälle koiralle riittävän selkeästi, mitä siltä milläkin käskyllä halusin. En ole koskaan ollut tottelevaisuuskoulutuksessa kovin hyvä, ja naksutinkoulutus teki ikävästä pakkopullasta sekä koiralle että ohjaajalle mieluista leikkiä.

Nykyään naksutin on koiranomistajan perusväline ja naksutinkoulutusta tarjotaan nettikeskusteluissa poikkeuksetta avuksi lähes jokaiseen kuviteltavissa olevaan koiraongelmaan. Eikä siinä mitään, pidän naksuttelusta edelleen yhtä paljon kuin tutustuessani siihen ensimmäisen kerran, ja kukkahattumenetelmät koirankoulutuksessa ovat muutenkin sydäntäni lähellä. Itse asiassa koko koirankoulutusfilosofiani perustuu sille, että koiraa tulisi huijata toimimaan aina oikein, palkkaa pitäisi maksaa ruhtinaallisesti ja epäonnistumisista pitäisi potkaista lähinnä itseään, jos nyt jotakuta haluaa rangaista.

Mutta.

Naksutinkoulutus on kiistatta loistava tapa opettaa temppuja ja tottelevaisuussuorituksia hallitussa ympäristössä. Edellisen lauseen avainsanat: temppu ja hallittu ympäristö. Mielestäni koirankoulutus jakaantuu kahteen selkeästi erotettavaan kategoriaan: on tottelevaisuuskoulutusta eli näitä istuttamisia, maahanmenoja sekä noutoliikkeitä, ja sitten on jotain huomattavasti tärkeämpää: arkitottelevaisuus eli peruskoulutus. Tottelevaisuuskoulutus koostuu erilaisista tempuista, jotkaa koira tekee käskyn kuultuaan. Peruskoulutus sen sijaan määrittelee sen, millaista koiran kanssa on elää arjessa. Peruskoulutus ei perustu käskysanoihin vaan yhteiseen sanattomaan sopimukseen siitä, millaisia sääntöjä laumassa noudatetaan. Useimmiten peruskoulutus on myös tottelevaisuuskoulutuksen vastakohta sen suhteen, että arkietiketti määrittelee liudan asioita, joita koira ei tee. Tiedättehän, sisällä ollaan hiljaa, ihmisiä vastaan ei hypitä, remmissä kävellään vetämättä, kenkiä ei syödä ja niin edelleen.

Koiran ja omistajan arkietiketti muotoutuu hitaasti ja yleensä omistajan huomaamatta. Omistaja muokkaa koirastaan näköisensä tuhansilla huomaamattomilla tavoilla. Arkietikettiä on vaikea opettaa temppuina, koska ”ole kiltti ja älä syö kaukosäädintä” ei ole varsinaisesti käsky. Tästä johtuen arkitottelevaisuudessa toivotun käytöksen sheippaaminenkin pelkästään positiivisella vahvistamisella on monille haasteellista. Miten tavikset (eli me jotka emme ole synnynnäisiä tuirekaimioita) naksuttelevat pois esimerkiksi työpäivän aikana tapahtuvan kerrostalossa kiljumisen, postimiehen haukkumisen kello viideltä aamuyöllä tai kaupungissa elävien koirien yleisimmän käytösongelman eli remmirähjäämisen? Niin paljon kuin naksutinkoulutusta arvostankin, pidän huolestuttavana sen suosittelemista ainoana vakavasti otettavana vaihtoehtona tällaisten ongelmakoirien kouluttamiseen – ei siksi, etteikö klikkeri olisi pätevä koulutustapa vaan siksi, että useimmiten arjessa esiintulevien käyttäytymisongelmien kouluttaminen pois pelkästään naksuttelemalla on monille omistajille liian haasteellista.

Mitä oikeastaan opetetaan, kun toivotaan koiran lopettavan remmirähjäys? Toivotaan tietysti, että koira ei vetäisi hihnassa. Olisi myös mukavaa, että se ei kiihtyisi muita koiria nähdessään, ja ideaalitilanteessa sen pitäisi olla ohitustilanteissa myös hiljaa. Mistä siis palkataan? Naksutetaanko, kun koira on sekunnin hiljaa vaikka kiskookin kohti toista koiraa? Naksutanko, jos koira kävelee suht nätisti hihnassa mutta murisee vastaantulijalle? Sammuttaminen eli käytöksen jättäminen huomioimatta ei ole vaihtoehto, koska useimmiten koira palkkaa ja siten myös ehdollistaa itse itseään rähinällään. Kaikki tämä pitäisi ajatella läpi koulutustilanteessa, jossa omistajalla on toisessa kädessä naksutin, toisessa remmirähjän hihna (tai useimmiten hihnoja), makupalat kädessä tai taskussa ja toinen koira tulossa vauhdilla kohti. Siinä pitäisi sitten pystyä tarkkailemaan omaa koiraa ja naksuttaa oikea-aikaisesti halutusta käytöksestä muutaman sekunnin välein, palkata ja katsoa, että koira varmasti ymmärtää, mistä palkka tuli. Tätä aikanani kokeilleena voin sanoa, että homma on vaikeampaa kuin nettipalstojen ”kokeile vastaehdollistamista naksuttimella” -ohjeista voisi päätellä.

Yleinen vastaväite tämänsuuntaiseen argumentaatioon kuuluu seuraavasti: omistajan tulee aloittaa ei-toivotun käytöksen karsiminen naksuttimella neutraalissa ympäristössä, niin pitkän matkan päässä muista koirista ettei oma koira vielä ota niistä kierroksia. Ja kyllä vain, näin on näreet ja niin pitäisi tehdä. Moni koirakko käykin uskollisesti monta kertaa viikossa harjoittelemassa muiden koirien katselemista turvalliselta etäisyydeltä esimerkiksi koirapuiston lähellä tai treenikentän laidalla. Valitettavasti koiran kanssa eläminen ei ole vain säännöllisiä harjoituksia neutraalissa ympäristössä. Jotenkin se koira on sinne puiston viereen saatava, aamuisin ja iltaisin se on käytettävä pissillä, viikonloppuisen sen kanssa ollaan metsässä marjastamassa. Muutama hallitsematon kohtaaminen tällaisissa tilanteissa pilaa hetkessä monen päivän huolellisen harjoittelun tulokset. Tunnen muutaman koirakon, jotka tekevät kohtaamisharjoituksissa hirveästi töitä naksuttimen ja palkan kanssa korjatakseen remmirähinän, mutta jotka takuulla käyvät kohtaamisharjoituksissa vielä kolmen vuoden päästäkin koska koira pääsee haukkumaan vieraille koirille aina kotipihalla oleillessaan tai aina aamupissalenkillä kun naapuri ilmestyy yllättäen oman moppensa kanssa kulman takaa – lyhyesti sanottuna siksi, että harjoitteluvaiheessa omistajalla ei ole aina ja kaikkialla naksutinta valmiina toisessa kädessä.

Toinen yleisesti esitetty vasta-argumentti on se, että kyllähän delfinaarioiden treenaritkin pystyvät hallitsemaan nelitonnisia miekkavalaita naksutinkoulutuksen keinoin. Kuinka kädetön tumpelo pitää olla, ettei muka pysty samoin opein yhtä koiraa kouluttamaan? Tällaisen ajattelutavan ongelma on se, että toisin kuin koulutettavat miekkavalaat ja delfiinit, koira ei elä delfinaariossa. Kaupunkiolosuhteissa elävän koiran ympäristö vaikuttaa jatkuvasti sen käytökseen, ja omistajansa kanssa ulkoillessaan koira altistuu jatkuvasti ristiriitaisille houkutuksille ja signaaleille, joiden edessä keskiverto-omistaja on voimaton. Miten vahvoilla mahtaisi delfiinien kouluttaja silliämpäreineen olla, jos tarkoitus olisi kouluttaa veneestä käsin avomeriolosuhteissa eläviä delfiinejä? Todennäköisesti palkkioon ehdollistuneet delfiinit edelleen hyppisivät renkaan läpi… mutta vain silloin, kun temppuilu sattuisi niitä huvittamaan. Kuvitteleeko joku, että jos ranta-altaan portit avautuisivat, vapaana syntynyt miekkavalas ei lähtisi avomerelle lajitoveriensa joukkoon vaan jäisi luotettavasti päivästä toiseen hyppimään altaassa renkaiden lävitse?

Miekkavalaita hallitaan pelkästään positiivisella vahvistamisella, koska niiden ympäristö on virikeköyhä vankila. Jos koirat eläisivät omissa ulkomaailmalta eristetyissä tarhoissaan, näkemättä koskaan muita kuin omaan laumaansa kuuluvia koiria tai pääsemättä milloinkaan muurien ulkopuolelle, niin toden totta, koulutus millä tahansa metodilla olisi helppoa kuin heinänteko. Yksikään delfiinien kouluttaja ei joudu viemään laumaansa ulkoilemaan merelle ja huolehtimaan siitä, että vapaana uiskentelevat delfiinit eivät jahtaa silakoita, ui kalastajien verkkoihin tai karkaa horisonttiin vieraan delfiinin perään. Koiranomistajat kohtaavat tällaisen tilanteen keskimäärin kolme kertaa päivässä, 365 päivää vuodessa.

En sano, etteikö arkitottelevaisuuden kouluttaminen naksuttimen avulla olisi lainkaan mahdollista, kaukana siitä. Johdonmukainen kouluttaja naksuttelee ongelman kuin ongelman pois päiväjärjestyksestä. Useimmat meistä vain eivät valitettavasti pysty noudattamaan vastaavaa kurinalaisuutta ja johdonmukaisuutta joka ainoana ulkoilukertana. Useimpien ihmisten elämä on kaoottista, kiireistä ja vaativaa, ja mielestäni on kohtuutonta vaatia, että koiran peruskoulutukseen tulisi suhtautua kuin työhön. Lemmikki hankitaan, jotta siitä olisi iloa omistajalleen. On turhaa hirttäytyä kiinni yhteen koulutusmetodiin – vaikka kuinkakin hyvään – jos itsekin tietää, ettei pysty viemään koulutusta kunnialla läpi valitulla metodilla.

Nettipalstoilla suhtaudutaan usein turhan ylenkatsovasti ihmisiin, jotka myöntävät epäonnistuneensa naksutinkoulutuksella, vaikka harvapa tuntee ihmisiä, jotka olisivat kouluttaneet esimerkiksi kerrostalohaukkumisen pois pelkästään positiivisin menetelmin ja nimenomaan klikkerillä. Tuntuu siltä, että naksutinkoulutuksesta on tullut niin vahva ideologinen meemi, että on kerettiläistä sanoa, ettei se välttämättä ole paras mahdollinen menetelmä kaikkiin tilanteisiin.

Lisää aiheesta:
Koirankoulutuksesta ja rankaisemisesta

Virtuaalikasvatusta ja moraalisäteilyä

Moraalisäteily: Ylemmyydentuntoinen pahennus, jota hieman ”tiedostavammat” yksilöt levittävät suuren henkilökohtaisen tuskan saattelemana meidän tavallisten kurjimusten keskuuteen.

Muutama vuosi sitten pikkutyttösektorin keskuudessa oli kovasti muodikasta pitää virtuaalikenneliä, eli pölliä koirien kuvia muiden ihmisten kotisivuilta ja lätkäistä ne nettiin keksityillä nimillä kuvitteellisen kennelin virtuaalisina tuotoksina. Näitä virtuaalikoiria sitten jalostettiin keskenään. Erinomaiset jalostusyksilöt Mega CH Superstar Kiss Of The Night ja Master Winner 2011 Sateenkaaren Mystic Tähtisumu risteytettiin tarkkaan harkiten, ja saatiin liuta erinomaisia virtuaalisia jälkeläisiä, joissa – toisin kuin oikeissa koirissa – ei ikinä ollut mitään vikaa.

Idea ei ole uusi, muistan puuhailleeni jotain vastaavaa ala-asteella, joskin tuolloin hevoset ja koirat joutui itse piirtämään ruutuvihkoon eikä jalostusmateriaalia pystynyt hankkimaan naapuripulpettia kauempaa. Viime aikoina virtuaalijalostus on ilmeisesti kokenut jonkinasteisen renessanssin netin koirapalstoilla. Sinne on syntynyt lauma virtuaalikasvattajia. Kutsun heitä jalostuspoliiseiksi, ja heillä on Suuri Tehtävä: jalostusvalintojen tekeminen muiden ihmisten puolesta, tai oikeastaan pään aukominen poikkeavasti ajatteleville kasvattajille. Jalostuspoliisit toivovat vilpittömästi kolmea asiaa:

a) kunhan tarpeeksi saarnaa, niin vääräuskoiset kasvattajat näkevät valon, parantavat tapansa ja alkavat ajatella Oikein™

ja

b) potentiaaliset pennunostajat pelastetaan väärin jalostavien kasvattajien kynsistä, kunhan heille vain julkisesti kerrotaan, mikä kaikki yhdistelmässä on jalostuspoliisin mielestä pielessä

ja tietenkin

c) että kukaan ei pilaisi rotua kasvattamalla Väärin.

Netin jalostuspoliisit ovat bonganneet kyseenalaisen pentumainoksen

Koiraharrastajien keskuudessa tuntuu elävän sitkeänä ajatus siitä, että kunhan jalostusmateriaalia tarpeeksi testataan ja karsitaan, löydetään myyttiset terveet linjat, joilla nykyisenlaista koiranjalostusta on turvallista jatkaa. Testejä, kokeita, tuloksia ja terveystarkistuksia ei mielletä työkaluina järkevämpien yhdistelmien pohtimiseen vaan ehdottomina ohjenuorina jalostuskäytölle. Meillä kaikilla on tieysti selkeä idea siitä, millainen on hyvä jalostusyksilö. Valitettavasti jokaisen idea hyvästä jalostusyksilöstä on aivan erilainen, ja sekös virtuaalista jalostuspoliisia ihmetyttää. Miten ihmeessä joku voi päätyä astuttamaan koiran, jolla on näyttelystä pelkkä H? Eikö kasvattaja tajua, että luonnetestissä hylätty koira on huono jalostusyksilö? Ei voi ymmärtää!

Hämmennys on ymmärrettävää, sillä virtuaalikasvattajan arvostelema koira ei ole elävä, hengittävä olento vaan pelkkää dataa paperilla, kokoelma tuloksia ja testejä. Jalostus on mustavalkoista ja helppoa, kun katsotaan pelkkiä lukuja. Jalostuspoliisit uskovat tietävänsä koirasta kaiken olennaisen lukemalla pentueilmoitusta, sukutaulua ja Kennelliiton koiranettiä. Jos netissä lukee, että whippetillä on C-lonkat tai bordercolliella agilitystä ja tokosta pelkkiä hylsyjä, niin paskahan se koira varmasti on. Jos sukutaulussa ei ole kummemmin titteleitä tai uutta verta, niin mitä annettavaa moisella voisi olla rodulle? Sukusiitosprosenttikin taisi lipsahtaa jalostuspoliisin sietorajan yli, kamalaa, itsehän en koskaan tällaista yhdistelmää tekisi vaikka toki kukin taaplaa tyylillään, nääs nääs nääs. Jos jalostuspoliisin toiminnan kyseenalaistaa, saa vastineeksi vilpitöntä hämmästystä: mitä, eikö muka ole paha asia tehdä sairaita yhdistelmiä, kannatetaanko täällä mahdollisesti pentutehtailua?

Tarkoitus on hyvä, mutta koiraharrastajille tyypilliseen tapaan lapsi viskataan menemään pesuveden mukana. Jalostuspoliisit yrittävät niin kovasti tehdä oikein ja parantaa maailmaa, että kaikkein ankarimmin he hyökkäävät tavallisten rivikasvattajien kimppuun, eli siis ihmisten, jotka vievät keskiverron koiransa vain hyödyllisinä pitämiinsä tutkimuksiin ja kehtaavat vielä julkaista pentuemainoksen netissä. Kun tällainen pienkasvattaja laittaa pentuilmoituksen nettiin, paikalle kiiruhtavat usein virtuaalikasvattajat ja jalostuspoliisit kuin haaskalle koikkelehtivat korppikotkat, ellei kasvattaja sattumalta kuulu raakkuvan parven ystäväpiiriin. Kaikkihan me olemme näitä viattomiksi kysymyksiksi naamioituja vittuiluja lukeneet: Kas, narttuhan on jo kuusivuotias, miksei sillä ole tehty jo aiemmin pentuetta? Miksi uros on alle kaksivuotias, eihän sillä ole vielä meriittejä eikä jalostusnäyttöäkään? Miksi koiralla ei ole tuloksia lajista X, Y tai Z? Mitenkäs tuo luonnetestitulos on vähemmän kuin esimerkillinen? Missä ovat jalostusyksilöiden sukulaisten terveystulokset viidenteen polveen asti? Samaan aikaan todelliset pentutehtailijat tehtailevat edelleen kaukana nettipoliisien ulottumattomissa ja kaiken maailman Pectus-kennelit saavat jatkaa rauhassa toimintaansa, sillä virtuaalijalostajat keskittyvät helpoimpien ja lähimpien kohteiden lynkkaamiseen.

Kasvattajan työ ei varmasti ole helppoa, ei ainakaan jos tunnustaa sen tosiasian, että kaikissa koirissa on enemmän tai vähemmän vikaa. Harmillista kyllä, koirat ovat myös muutakin kuin Koiranet-sivunsa summa. Käyttötulosten valossa keskinkertaisella elukalla voi olla kasvattajan mielestä erityisen kaunis pää, luonnetestissä hylätyllä mukavan rauhallinen luonne ja C-lonkkaisella susirumalla piskillä taas mielenkiintoinen sukutaulu. Onhan niitä aidosti paskoja yhdistelmiä ja hölmöjä kasvattajia olemassa (ja lemmikkiaiheisilla palstoilla tunnutaan saavan jonkinlaista sadomasokistista nautintoa siitä, että kaivetaan esiin tuohduttavimmat pentuilmoitukset) mutta toisaalta taas jokainen meistä lienee jonkun muun mielestä paska koiraharrastaja. Mikään ei ole varmempaa kuin se, että joka ainoaa yhdistelmää voi halutessaan kritisoida jollakin kriteerillä.

Asiaa ei pidä ymmärtää niin, että vähättelisin terveystarkistusten tekemistä tai kannattaisin kyseenalaista kasvatustyötä. Nythän on niin, että koirapiireissä häärii jos jonkinlaista säheltäjää, rahanahnetta paskiaista, hullua ja taivaanrannanmaalaria. On paskoja kasvattajia ja hyviä kasvattajia, on pihalla olevia kasvattajia ja sellaisia, jotka yrittävät parhaansa vallitsevissa olosuhteissa. Tokihan pistää vihaksi katsella ala-arvoisia yhdistelmiä mainostettavan erinomaisina. Väsähtänyt slogan ”näyttöön ja käyttöön” nostattaa kuplan otsaan. On vaikea olla ihmettelemättä joidenkin harrastamia tiukkoja linjauksia ja näyttelyihmisten ihmeellisiä ulkomuotokriteerejä, ja yhtä lailla ihmetyttää eräiden tahojen liberaali suhtautuminen luonteeseen ja hermorakenteeseen (”se on vain hieman varautunut”). Joidenkin koirat ovat rumia, toisten koirilla on minun mielestäni karsea luonne, jotkut mainostavat käyttökoirina piskejä jotka kelpaisivat lähinnä saunan taakse. Harmittaa, toden totta.

Ja kuitenkin, minunkin koirieni kasvattajat ovat takuulla jonkun mielestä vastuuttomia ja oma koiranpitoni lähestulkoon ala-arvoista. Kyse on perspektiivistä. Niin kauan kuin pysytään lain puitteissa, miksi juuri minun mielipiteeni pitäisi olla muiden ihmisten jalostusvalintojen ohjenuorana? Koiranjalostuksen suurimmat vaaranpaikat lienevät kuitenkin aivan muualla kuin muutamassa harrastelijan teettämässä mielestäni keskinkertaisessa pentueessa.

Onko tuloksilla väliä? Totta hitossa, jos sattuu olemaan harrastuksesta kiinnostunut pennunostaja. Jos aikoo itse harrastaa tavoitteellisesti jotakin koiraurheilulajia, on turvallisinta ottaa koira kasvattajalta, joka kisaa samassa lajissa ja jonka jalostusyksilöillä on siitä meriittejä. Jos etsii lähinnä lenkkikaveria, tuloksilla ei tee mitään. Jalostuksellisesti tulosten merkityksen voi arvioida vain kukin kasvattaja itse, ja lopullisesti asian punnitsevat pennunostajat.

Entä onko terveystarkastuksilla väliä? Totta kai niillä on, mutta harvassapa ovat jalostusyksilöt, joilla ei ole mitään rasitteita tai vikoja vaivoinaan. Testien ja mahdollisten terveystutkimusten määrä kasvaa kasvamistaan. Koirat voidaan DLA-testata, silmäpeilata, sydänkuunnella ja -ultrata, luustokuvata, niistä voidaan ottaa allergianäytteet, munuaisarvot ja trombosyytit, mutta toistaiseksi monien rotujen pahimmat terveysongelmat ovat sellaisia, joita ei voida testein varmistaa. Terveystutkimukset sinänsä ovat oikein kannatettavia ja on olemassa tutkimuksia, jotka joillekin roduille ovat liki välttämättömiä. Toisaalta on myös tutkimuksia, joilla ei kaikille roduille ole muuta arvoa kuin lisätä rivejä pentumainokseen. Aktiivisesti maastojuoksua harrastavan vinttikoiran lonkkakuvaaminen on tietysti ihan kiva juttu sinänsä, mutta onko juuri se hyvän kasvattajan mittari? Toki on hienoa myydä pentuja perusteellisesti terveystarkistetuista vanhemmista, mutta jos teetetään liuta tutkimuksia vain siksi, että niin kuuluu tehdä, ei se välttämättä tee kasvattajasta tai yhdistelmästä sen parempaa. Keneltä tahansa kasvattajalta voidaan kysyä, että miksi jalostusyksilöt eivät ole kyynär-, polvi- ja lonkkakuvattuja, jalostustarkastettuja, polveutumistutkittuja, TGAA-testattuja, sydänultrattuja, DLA-testattuja ja niin edelleen. Takuulla aina on joku testi jäänyt tekemättä, tai kaikkien tulokset eivät ole priimaa.

On hienoa, että erilaisia koirien vikoja ja sairauksia pystytään nykyisin seulomaan tutkimuksin. Tulevaisuudessa testausmahdollisuuksia kehitetään vielä lisää. Ennemmin tai myöhemmin saavutaan tilanteeseen, jossa jokaisesta perin pohjin tutkitusta koirasta on löytynyt jonkinlaista häikkää. Kaikki me tiedämme teoriassa, että täydellistä koiraa ei ole olemassa (paitsi oma koirani, tietysti!), mutta mitä enemmän tutkittua tietoa koiristamme saadaan, sitä konkreettisemmaksi asia muuttuu. Nettipoliisien vaino kohdistuukin usein nurinkurisesti juuri sellaisiin pienkasvattajiin, jotka ovat avoimesti kertoneet koiriensa ongelmista ja julkaisseet tutkimus-, koe- ja tarkastustulokset. Tivataan, miksi ei ole tehty enempää tutkimuksia tai kilpailtu useammassa lajissa. Moraalisessa tuohtumuksessa unohtuu se tosiasia, että kasvattaja on itse vastuussa valinnoistaan eikä hän oikeastaan ole tilivelvollinen muille kuin kasvatinomistajilleen.

Taho, jota virtuaalikasvattajien pitäisi oikeasti ripittää, ovat tietysti ostajat jotka sortuvat heidän mielestään vääränlaisiin yhdistelmiin. Harvalla tosin riittää kanttia mennä sanomaan vastaleivotulle pennunomistajalle, että miksi ihmeessä menit ostamaan tuollaisen sontaläjän, sen isällähän oli näyttelystä pelkkä H ja emä hylättiin luonnetestissä. Sehän olisi sikälikin noloa, että kaikesta huolimatta pennusta voisikin kasvaa ihan kelpo koira, ja miten jalostuspoliisimme sitten kävisi? Turvallisempaa on etsiä netistä vaarattomalta vaikuttava kohde ja tykittää oikein täyslaidalta omia eettisiä periaatteitaan, kunhan muistaa laittaa alkuun hassun hymiön ja jonkinlaisen disclaimerin tyyliin ”ihan ilman sarvia ja hampaita, mutta haluaisin kysyä, miksi ihmeessä”…

Esimerkillä johdetaan, ei saarnaamalla. Toivoisin, että jalostuskeskustelu keskittyisi siihen, mitä me harrastajat, kasvattajat ja pennnunostajat voisimme itse tehdä paremmin sen sijaan, että kiillotetaan sädekehiä ruotimalla kasvattajien jalostusvalintoja netissä. Pitäisi pystyä hyväksymään se, että kasvatusfilosofioita on erilaisia ja kaikilla ostajilla on omat kriteerinsä pennun ja kasvattajan valinnalle. Jos ihmiset keskittyisivät parantamaan maailmaa kohtelemalla omia koiriaan järkevästi ja tukemalla arvomaailmaltaan hyvinä pitämiään kasvattajia sen sijaan että yrittävät netissä suu vaahdossa kertoa kuinka muiden on syytä toimia, oltaisiin huomattavasti nykyistä hedelmällisemmällä maaperällä. Ennen pitkää niiltä todellisilta säätäjiltä ja pentutehtailijoilta loppuisivat ostajat ja maailma olisi taas piirun verran fiksumpi paikka.


Alun lainaus: Urbaani sanakirja. Moraalisäteily, tuo Homma-foorumin termilahja maailmalle!

Lue myös Juha Kareksen neuvot aloitteleville kasvattajille.

Oletko vaarallinen koiranomistaja?

Korkeasaaren entinen intendentti Turunen onnistui viime viikolla trollailemaan sen verran tehokkaasti, että ajatus koiranomistajille pakollisesta testistä (tyyliin aselupa) nousi jälleen otsikoihin. En tiedä muiden mielipiteistä, mutta mielestäni ajatus luvanvaraisesta koiranomistajuudesta kuulostaa huonoimmalta ajatukselta sitten maasotaan ryhtymisen Keski-Aasiassa.

Kaikenlaiset hömppätestit ovat kuitenkin kivoja, joten kaivoin esiin muinoin suomentamani DO-TAG -testin (Dog Owner Threat Assessment Guide), jonka alkuperäinen lähde on Smartdogs-blogi. Testi on amerikkalainen, mutta yhdeksättä kysymystä lukuun ottamatta varsin kuranttia tavaraa myös suomalaisille koiranomistajille.

OLETKO VAARALLINEN KOIRANOMISTAJA?

Valitse kustakin kysymyksestä parhaiten itseesi ja koiraasi soveltuva vastaus, ja lopuksi laske pisteet yhteen.

1. Mitä tapahtuu, kun kutsut vapaana olevaa koiraasi?
– En ikinä antaisi koirani kulkea ilman hihnaa! (7 pistettä)
– Koira tulee, jos kädessäni on makkaraa tai muuta hyvää. (5)
– Koira tulee, jos sillä ei ole muuta tekemistä. (3)
– Koira tulee, ellei paikalla ole muita eläimiä tai ihmisiä. (2)
– Koira tulee, vaikka olisi parhaillaan jahtaamassa pikkueläimiä. (-5)

2. Poissaollessasi koirasi on…
– Vapaana luonnossa – koirani tarvitsee vapauttaan!* (10)
– Kytkettynä etupihalla karkoittamassa ei-toivottuja vieraita. (12)
– Kytkettynä tai juoksulangassa alueella, jonka ohi kulkee usein ihmisiä. (8)
– Vapaana alueella, jota ympäröi ns. näkymätön aita. (8)
– Vapaana aidatulla alueella, jonka ympärillä on usein ihmisiä ja muita koiria. (6)
– Turvallisessa kenneltilassa tai tarhassa rauhallisella paikalla. (1)
– Vapaana asunnossani, koska koirani ei aiheuta vaaraa itselleen. (0)
– Häkissä tai rajatussa tilassa sisällä, koska koira voi aiheuttaa vaaran itselleen ja sillä on koulutus meneillään. (0)
– Häkissä sisällä, koska koira tuhoaa paikkoja eikä sitä voi kouluttaa. (6)

3.Kuinka koirasi käyttäytyy hihnassa:
– Minulla ei ole aikaa viedä koiraani remmilenkeille. Koirani saa paljon liikuntaa temmeltäessään vapaana pihalla. (10)
– Minun täytyy lenkittää koiraani iltaisin tai hiljaisina aikoina, koska koirani suhtautuu aggressiivisesti muihin. (10)
– Koirani vetää kovasti hihnassa ja raahaa minua perässään, vaikka olen yrittänyt kaikkia konsteja lopettaakseni vetämisen. (8)
– Annan koirani juosta naapurustossa vapaana katselemassa paikkoja. (9)
– Koirani hihnakäyttäytyminen on moitteetonta, paitsi silloin, kun vieraita ihmisiä tai koiria tulee vastaan. (3)
– Koirani kävelee kauniisti vierelläni, vaikka ympärillä olisi häiriötekijöitä. (0)
– En tarvitse hihnaa, koska koirani kulkee käskystä vierelläni häiriötekijöiden ohi. (-2)

4.Miten koirasi suhtautuu hoitotoimenpiteisiin (harjaus, kynnenleikkuu, lääkkeiden antaminen…):
– Koiralle pitää laittaa kuonokoppa ennen kuin voin koskea siihen. (8)
– Koirani ei tarvitse mitään hoitotoimenpiteitä. (10)
– Vien koirani eläinlääkärille tai trimmaajalle, koska en uskalla tehdä toimenpiteitä itse. (9)
– Koirani ei ole järin innoissaan, mutta sietää hoitotoimenpiteet. (2)
– Koirani rakastaa hoitotoimenpiteitä! (0)

5. Entä, kun koirasi käyttäytyy huonosti?
– Menetän malttini. Mokoma paskiainen tekee sen vain ärsyttääkseen minua. (10)
– Turhaudun, koska sellaista tapahtuu niin usein. (6)
– Jätän asian joskus huomioimatta, koska olen niin kiireinen. (8)
– Yleensä huomaan koirani pahanteon liian myöhään puuttuakseni siihen.*** (8)
– Jätän huonon käytöksen huomioimatta ja toivon, että ongelma ratkeaa itsestään. (8)
– Torun tai rankaisen koiraa ja jatkan omia hommiani. (5)
– Korjaan koiran käytöstä ja kehun tai palkitsen, kun koira lopettaa pahanteon tai muuttaa käytöstään. (1)
– Suorastaan odotan näitä loistavia koulutusmahdollisuuksia! (0)
– Mamman oma pikku kultamussukka ei ikinä käyttäytyisi huonosti! (15)

6. Koirasi on:
– Kokenut menneisyydessä hirvittävän kovia ja sitä täytyy ymmärtää sekä kohdella silkkihansikkain. (10)
– Oma täydellinen vauvelini. (10)
– Ihan vaan koira, ei enempää eikä vähempää. (5)
– Koira, jolla on koiran halut ja tarpeet. (0)

7. Miten sujuu pienten lasten ja koiran yhteiselo?
– Jätän koirani turvallisin mielin keskenään lasten kanssa. Voin luottaa koiraani. (10)
– Suljen koirani toiseen huoneeseen, koska se vihaa lapsia. (7)
– Pidän koiraa silmällä koko ajan. (4)
– Pidän aina silmällä sekä koiraa että lapsia. (0)
– Koirani ei ole koskaan ollut tekemisissä lasten kanssa. (8)

8.Minulla on kaksi tai useampia koiria, koska:
– En ehdi viettää tarpeeksi aikaa koirani kanssa. Kun niitä on kaksi, ne pitävät toisilleen seuraa. (10)
– Omistan vain yhden koiran, koska minulla ei ole aikaa, rahaa tai tilaa useammalle. (0)
– Omistan vain yhden koiran, koska se vihaa muita koiria. (8)
– Minulla on tarpeeksi aikaa, energiaa, tilaa, rahaa ja muita tarvittavia resursseja nauttiakseni kaikista koiristani. (0)
– Tiedän, että osaan huolehtia koiristani paremmin kuin kukaan muu.** (20)

9. Onko koirasi leikattu eli kastroitu tai steriloitu?
– Leikattu omasta pyynnöstäsi alle puolivuotiaana. (2)
– Leikattu omasta pyynnöstäsi yli puolivuotiaana. (0)
– Leikattu jo ennen kuin sait sen. (0)
– Leikkaamaton, koska se on rekisteröity rotukoira. (8)
– Leikkaamaton, koska koira ikävöisi kiveksiään tai kohtuaan. (7)
– Leikkaamaton, koska terveys- ja luonnetestien mukaan se on erinomainen rotunsa edustaja. (0)
– Leikkaamaton, koska kasvattaja haluaa koirastani pennun. (8)
– Leikkaamaton, koska olen liian kiireinen, epäjärjestelmällinen tai rahaton huolehtiakseni asiasta. (10)
– Leikattu terveyssyistä, mukaan lukien se, jos se ei terveytensä tai luonteensa puolesta ole rotunsa hyvä edustaja (0)

10. Totteleeko koirasi komentoja kuten istu, maahan ja paikka:
– Koirani ei tarvitse kouluttamista. (10)
– Vain jos käsillä on herkkupalkkaa. (8)
– Vain jos sen huomio ei ole kiinnittynyt johonkin muuhun. (8)
– Tottelee, jos ympärillä ei ole liian paljon häiriötä. (5)
– Tottelee, jos ympärillä ei ole isoja häiriötekijöitä (esim toisia koiria). (3)
– Tottelee häiriötekijöistä (esim. toiset koirat ja ihmiset) huolimatta . (0)

* Jos asut maalla ja koirasi vartioi karjaa tai lampaita, saat vain yhden pisteen.
** Jos todella ajattelet näin, hanki apua. Saatat olla eläintenkeräilijä.
*** Tätä ei ole alkuperäisessä testissä, mutta minusta saman pistemäärän voisi saada myös, jos toruu koiraa vahingon jo tapahduttua, esim. kun tulee töistä ja löytää huonekasvit lattialta.

PISTEET:

75 tai enemmän – Saatat olla kuolettavan vaarallinen koiranomistaja. Ellet muuta tapojasi, on erittäin todennäköistä, että koirasi aiheuttaa pysyviä vammoja muille ihmisille tai päättää päivänsä ennenaikaisesti ala-arvoisen käytöksesi vuoksi. Sinun ei pitäisi omistaa minkäänlaista koiraa.

50-75 pistettä
– Olet vaarallinen koiranomistaja. Naapurisi vihaavat todennäköisesti sekä sinua että koiraasi. Ihmiset välttelevät sinua ja kiertävät kadun toiselle puolelle pysyäkseen poissa tieltäsi. Koirasi saattaa vahingoittaa tulevaisuudessa joko ihmisiä tai toisia koiria. Hanki apua pikimmiten!

40-50 pistettä – Olet ongelmakoiranomistaja. Kaikki tuntevat koirasi – vääristä syistä. Naapurisi ovat valittaneet sinusta niin usein, että poliisi muistaa jo, missä asut. Eläinlääkärit teeskentelevät ilahtunutta saapuessanne vastaanotolle. Jotkut ystävistäsi eivät halua tulla kylään, koska eivät halua joutua tekemisiin koirasi kanssa. Vaikka koirasi ei ikinä purisikaan ketään, on mahdollista, että se lopetetaan tai annetaan uuteen kotiin huonon käytöksensä vuoksi – vaikka todellisuudessa syy on sinun.

30-40 pistettä – Olet ärsyttävä koiranomistaja. Naapurisi pitävät sinusta, mutta toivovat silti joskus salaa, että muuttaisit pois. Lastesi ystävät eivät halua leikkiä koirasi kanssa. Sinulla ei varmaankaan ole kovin paljon aikaa koirallesi, tai sitten hemmottelet sitä ylenpalttisesti – tai mikä pahinta, sekoitat koiraparan pään lopullisesti vuorottelemalla lellittelyn ja huomioimattomuuden kanssa. Eläinlääkärisi pitää sinusta, mutta tuskin suosittelisi sinua hyvänä koiranomistajana, jos joku kysyisi.

20-30 pistettä – Olet kelvollinen koiranomistaja. Koirasi käy harvoin ihmisten hermoille ja sen käytös parantuu kaiken aikaa. Ihmiset ovat yleensä iloisia tavatessaan koirasi, ja vaikka eivät olisikaan, koirasi ei häiritse heitä. Eläinlääkärisi kehuisi sinua mielellään, jos kasvattaja tai eläinsuojeluyhdistys pyytäisi suosituksia.

Vähemmän kuin 20 pistettä – Olet erinomainen koiranomistaja. Vaikka lemmikkisi olisi ollut alussa ongelmakoira, omistat nykyisin kelpo koiran. Ystävät ja naapurit kysyvät sinulta mielellään neuvoa koirankoulutusasioissa.

Koirankoulutuksesta ja rankaisemisesta

Koirankoutus ei ala sujua kuin tanssi vain siksi, että hankit ammattimaisen koirankouluttajan avuksesi. Koulutus alkaa sujua, jos ja kun teet seuraavaa:

  • koirasi saa tarpeeksi liikuntaa ja virikkeitä päivittäin
  • alat kiinnittää huomiota koiraasi ja siihen, että kommunikoit koirasi kanssa johdonmukaisesti käyttäen oikein ajoitettuja palkkioita ja signaaleja.

(Patrick Burns)

Koirankoulutuksen suuri salaisuus on se, että melkein kaikki metodit toimivat. Olipa gurusi Cesar Millan, Tuire Kaimio, Victoria Stilwell, Pertti Vilander, Karen Pryor, Helmut Raiser, Roger Mugford – joka ainoa tapa toimii ja kaikilla tavoilla on mahdollista kouluttaa seurakseen miellyttävä koirakansalainen.

On kuitenkin ilmeistä, että teoria ei ole aivan niin helposti sovellettavissa käytäntöön. Suomi on täynnä koiranomistajia, joilla on ongelmia lemmikkiensä kanssa. Valitettavasti koulutuksen heikoin lenkki onkin yleensä omistaja, ja omistajan suurin synti on yleensä epäjohdonmukaisuus.

Toimiva koirankoulutus on skinneriläistä operanttia ehdollistamista, jonka kolme peruspilaria ovat :

1. Käytöksen vahvistaminen
2. Käytöksestä rankaiseminen
3. Sammuttaminen eli ei-toivotun käyttäytymisen häivyttäminen

Itse lisäisin myös neljännen kohdan, jossa mennään käsitykseni mukaan useimmin metsään:

4. Palautteen on oltava oikein ajoitettua ja koiralle merkityksellistä.

Vahvistamisessa ja rankaisemisessa koira saa omistajalta tai ympäristöltä oikein ajoitettua palautetta toiminnastaan. Sammuttaminen tarkoittaa, ettei käytöksestä seuraa mitään. Harva koira viitsii haukkua tai raapia jääkaapin ovea samalla innolla kuin ulko-ovea, koska ulko-ovi saattaa joskus avautua vaatimalla mutta jääkaapin ovi ei koskaan.

Olen ollut huomaavinani, että viime aikoina on yleistynyt ajattelutapa, joka jättäisi mielellään rankaisun kokonaan pois koulutuspaletista. Fanaattisimmat mieltävät rankaiseminen lähinnä natsimaiseksi pahoinpitelyksi, jolla saadaan aikaan pelokkaita, nöyrästi matelevia ja haluttomasti tottelevia koiria. Olisi mukava ajatella, että voitaisiin kouluttaa vain palkitsemalla ja sammuttamalla, ilman että koiralle täytyisi tuottaa ikäviä tuntemuksia tai pettymyksiä.

Oikeassa elämässä pelkkä sammuttaminen ei välttämättä toimi, koska käytöstä vahvistaa omistajan lisäksi myös ympäristö, jolle nykyaikainen koiranomistaja harvemmin voi mitään. Ajatellaanpa koiraa, joka haukkuu kerrostalossa rappukäytävän äänille. Omistaja tahtoisi sammuttaa käytöksen, mutta on voimaton, koska vahvistus koiran käytökselle ei tule ohjaajalta. Koira kuvittelee hallitsevansa haukunnallaan maailmaa: postilaatikkoa rapisteleva postimies katoaa jäljettömiin heti haukkumisen aloittamisen jälkeen, tiellä kohti kurvaava auto karkaa melkein saman tien karkuun, vastaantuleva uhkaavan oloinen koirakko pysyy loitolla haukkujasta. Koiran haukkumiseen perustuva toimintamalli saa yhä uudelleen vahvistusta ympäristöltä, vaikka omistaja tekisi mitä.

Voi myös miettiä, kuinka hyvin sammuttaminen toimisi, kun koetetaan vaikkapa saada koiranpentu jättämään kengät ja huonekalut rauhaan. Toki olen varma, että sitkeä, alati läsnä oleva omistaja voisi karsia käytöksen sammuttamalla ja tarjoamalla mielekkäämpää tekemistä, mutta suurin osa meistä ei ole aktiivisesti paikalla pennun elämässä 24 tuntia vuorokaudessa vahtimassa sen tekemisiä.

Usein ihmiset kuvittelevat kouluttavansa ilman rangaistuksia, mutta käytännössä ne ovat väistämättömiä. Yleinen tapa opettaa koiraa olemaan vetämättä hihnassa on pysähtyä aina, kun koira vetää ja hihna kiristyy. Ideana on, että matkan jatkuminen on koiralle palkinto, mutta mitä roolia se pysähtyminen näyttelee? Rangaistushan se. Voi olla, että noin pehmeitä keinoja ei mielletä rangaistuksiksi, koska koiran rankaisemisella on nykyisin kovin preussilainen kaiku, mutta rangaistuksia ne kuitenkin ovat.

Rangaistusten eli negatiivisen, korjaavan palautteen antaminen on toimivan koirankoulutuksen tärkeä osa. Ilmankin saattaa pärjätä, jos omistaja on kärsivällinen, hallitsee koulutuksen teorian ja alituisesti läsnä koiransa elämässä, mutta useimmat meistä ovat sen verran keskinkertaisia ja kiireisiä koiranomistajia, että ideologian nimissä on turha haaskata aikaa hinkkaamiseen.

Rangaistuksia on erilaisia, eikä rankaiseminen ole vain stereotyyppistä koulutuspannalla hapettamista tai selättämistä. Kun koiralta viedään jokin sille mieleinen asia, kyse on rangaistuksesta. Kun koiralle pidetään puhuttelu silmästä silmään, koiraa rangaistaan. Kun koira viedään toiseen huoneeseen tai häkkiin jäähylle, se saa rangaistuksen. Kun pennulle sanotaan EI sen kalutessa kenkiä, kyse on mistäpä muustakaan kuin rangaistuksesta, tai ainakin yrityksestä rangaista pentua.  Valitettavasti EI-käskyllä yksinään ei pitkälle pötkitä (vaikka moni omistaja näin tuntuu kuvittelevan ja jaksaa hokea sitä eitä maailman tappiin asti). Kun pennulle sanotaan tarpeeksi monta kertaa EI ilman, että siitä seuraa mitään sen kummempaa, seuraa siedättyminen – kielto on muuttunut taustahälyksi ja kenkien kaluaminen jatkuu. EI on oikeastaan rangaistukseksi naamioitu käsky, ja se pitää opettaa koiralle siinä missä muutkin käskyt: ISTU tarkoittaa, että koiraa saa palkan, jos tekee sille opetetun toiminnan, ja EI tarkoittaa, että koira saa noottia, jos senhetkinen toiminta jatkuu.

Siedättyminen sinänsä on tärkeä työkalu koulutuspaletissa esimerkiksi kaupungin hälyyn totuttamisessa. Koira voi kuitenkin siedättyä myös käskyihin ja kieltoihin, ellei omistaja pysty tai halua vahvistaa kieltoa mitenkään. Koulutustavasta riippumatta reiluun koulutukseen ja koirankäsittelyyn pätee kaksi pääsääntöä:

1. Ei kannata käskeä, ellei ole varma, että koira osaa ja ellei pysty tarvittaessa varmistamaan, että koira tottelee.

2. Ei kannata kieltää, ellei ole valmis tarvittaessa myös vaatimaan kiellon noudattamista.

Toimiminen muulla tavoin on tehotonta koulutusta ja epäreilua koiraa kohtaan.

Oppiiko koira pelkkään rankaisuun perustuvilla menetelmillä olemaan vetämättä hihnassa tai haukkumatta sisällä? Takuulla oppii, jos omistaja on johdonmukainen. Oppiiko koira samat asiat pelkällä positiivisella vahvistamisella? Oppii aivan varmasti, jos omistaja on johdonmukainen. Oppiiko koira kummallakaan metodilla asiaa pomminvarmasti ja mahdollisimman helposti? Tuskin.

Remmirähjäys: mikä siinä ojanpenkkataktiikassa oikein nyppii?

Aiempien remmirähjäystä käsitelleiden kirjoitusten kommenteissa on kyselty, miksi suhtaudun niin negatiivisesti ihmisten tapaan pistää ohitusvaikeuksista kärsivä koira ohitustilanteissa istumaan tai seisomaan paikalleen tien viereen sillä aikaa, kun toinen koirakko ohittaa. Kyselijöille esitän vastakysymyksen: jos teillä ja koirillanne sattuu olemaan ohitusvaikeuksia ja olette tuskalla ja vaivalla pyrkineet kouluttamaan remmirähjästänne yhteiskuntakelpoista koirakansalaista, haluaisitteko itse yhtenään ohittaa lenkillä ojanpenkkataktiikan kannattajia?

Ajatellaanpa, miltä siitä ohittavasta koirasta tuntuu, kun kohdalle osuu ojanpenkalle pysäytetty kyräilevä lajitoveri. Oletan, että suurin osa lukijakunnasta on naisia, joten havainnollistavana esimerkkinä voimme kuvitella tilanteen, jossa kotimatkalla öisessä rautatietunnelissa täytyy ohittaa tuntematon, oudosti käyttäytyvä mies. Jo matkan päästä näkee, kuinka äijä parkkeeraa tunnelin päähän odottamaan, että tulet kohdalle, mahdollisesti vielä irvistelee perverssisti ja hieroo haaroväliään, ehkä huutelee ehdotuksia lähteä pusikkoon peuhaamaan. Siitä on varmaan tosi helppo mennä coolisti ohi ilman, että sydän alkaa hakata kahtasataa, selkäkarvat nousevat pystyyn ja käsi puristuu nyrkkiin? Voisi siinä alkaa tehdä mieli joko juosta karkuun tai rähistä takaisin.

Paikalleen pysähtynyt vieras koira antaa lähestyville koirille tasan yhden viestin, ja se on tämä:

Paikallaan jököttävän koiran ohitus tyynesti ja hermostumatta vaatii ohittavalta koiralta (ja sen ohjaajalta!) rautaisia hermoja. Puhumattakaan siitä, että masentavan usein ohitettava koira ei suinkaan pysy tien vieressä, vaan koettaa singahtaa sopivalla hetkellä kunnon rähjäyksen säestämänä iholle. Ok, tokihan se on hihnassa ja selkäsauna jää yleensä yrityksen asteelle, mutta ohittava koira ei voi sitä tietää. Kuinka monta tällaista kohtaamista voidaan kohtuudella vaatia ohittavilta koirilta ilman, että niistä tulee hermoraunioita eli tulevia remmiräyhääjiä?

Arka ja epävarma koira tarvitsisi ohitustilanteessa useamman kymmenen metriä tuntemattoman koiran ja itsensä väliin, jotta se ei tuntisi itseään uhatuksi, mieluummin vielä enemmän. Jos joku voi vannoa toteuttavansa ojanpenkkafilosofiaa niin, että kaartaa joka kerta 50 metriä pöpelikköön ja istuttaa koiraansa siellä, niin hienoa, synninpäästö annettu.

On myös vaikea käsittää, mitä ojanpenkkataktiikalla on tarkoitus opettaa istuttajan omalle koiralle. Pysähtyminen on koirille vaaran merkki. Pysähtymällä ja raahaamalla koiran tien viereen varmistaa sen, että koiran adrenaliinitasot nousevat: RED ALERT! RED ALERT! Tuolta tulee toinen koira ja tilanteessa on jotain hämärää!

Olen usein pohtinut, mitä tapahtuu kun kaksi ojanpenkkakouluttajaa kohtaa toisensa. Pysäyttämätön voima kohtaa ylittämättömän esteen? Ovatko Suomen sivutiet täynnä toisiaan tuijottavia ja paikallaan jäkittäviä koirakkoja, jotka odottavat, kenen hermo pettää ensin ja kuka joutuu hoitamaan paskaduunin eli jäkittävän koiran ohittamisen?

Suurin osa ojanpenkalla istuttajista – tai pahimmassa tapauksessa ojanpenkalla tuijotuttajista, jotka antavat koiransa karvat pystyssä kyyläillä ohittavaa koirakkoa – edustaa näkemykseni mukaan koulukuntaa, jonka mukaan muista ei tarvitse välittää hittojakaan, kunhan oma homma sujuu halutulla tavalla. Maailma olisi kuitenkin hitusen verran parempi paikka, jos joskus miettisi, millaiseen asemaan ne omat koulutusmetodit asettavat kaikki muut kadulla liikkujat – vastahakoiset kohtaamistreenikaverinne.

Lisää aiheesta:
Näin tehdään remmirähjiä
Miksi koirastani ei tullut remmirähjää?
Remmirähjäämisestä hyvä kirjoitus Sulon ja Liinan blogissa

Kun tykkää eläimistä

Jäärä

Jäärä, mon amour

Mitä tarkoitetaan, kun joku sanoo rakastavansa eläimiä? Lemmikkiaiheisissa keskusteluissa eläinrakkaus nousee usein puheenaiheeksi. En voisi koskaan luopua koiristani, sanoo yksi. Eläimet ovat minulle kaikki kaikessa, sanoo toinen syöttäessään tehotuotetun broilerin siipeä hengitystievaivaiselle lyttykuonokoiralleen.

Lukemattomien muiden pikkutyttöjen lailla olin lapsena varsin eläinrakas, ja luulin pitkään, että minusta tulisi joko eläinlääkäri tai koirankasvattaja, mahdollisesti molempia. Kasvoin alkkisten ja mielenterveyshäiriöisten kansoittamassa huonomaineisessa betonilähiössä, enkä muista, uskalsinko käydä pyytämässä naapureiden koiria kävelytettäväksi. Koulussa  oli pakko teeskennellä pitävänsä hevosista, koska luokallamme kukaan tyttö ei ollut mitään, jos ei omistanut chapseja ja piirrellyt poneja vihkoon. Omaa ponia ei sentään ollut kenelläkään, mutta muistan vieläkin sen halveksunnan, jota sain osakseni silloiselta parhaalta kaveriltani, kun en osannut keventää läskipersettäni kuvitteellista ravia pinkovan lumihevosen kuvitteellisessa satulassa. Totta puhuen pelkäsin hevosia kuollakseni, eikä asiaa auttanut sekään, että pitkälle aikuisikään asti olin niille toivottoman allerginen.

Hevosten sijaan rakastin hyönteisiä ja muita pikkuöttiäisiä, joita keräsin äitini harmiksi kesäisin kerrostaloasuntoomme. Elätin kotisirkkoja, sammakonpoikasia, sittisontiaisia. Pääsin seuraamaan perhosten parittelua ja toukkien kehitystä munista aikuisiksi. Kerran yritin tuoda sisälle nuoren kyyn lasipurkissa (en onneksi saanut lupaa) ja eräänä kesänä olin saada selkääni, kun parvekkeella elättämäni muurahaispesä mursi terraarionsa saumat ja kylvi kotimme täyteen puuhakkaita kusiaistyöläisiä. Yhden talven verran minulla oli pienoiskokoinen matokomposti huoneessani. Seuraavana vuonna pelastin etanoita isoäitini puutarhanhoitovimmalta ja käytin taskurahani siihen, että ostin niille espanjalaista salaattia lähikaupasta.

Sitten muutimme omakotitaloon ja vanhempani innostuivat koiraharrastuksesta. Koiria oli ensin yksi, seuraavana vuonna kaksi ja siitä eteenpäin yhä useampia, kiihtyvällä tahdilla. Jossain vaiheessa vanhempani hakivat kennelnimeä, itse hommasin kehätoimitsijan oikeudet. Kävin Kennelliiton nuorisoleireillä, keräsin sukutauluja ja koiratarroja, jaoin muovinauhoja, kävin tottelevaisuuskursseilla. Uskoin vilpittömästi, että kaikilla koirankasvattajilla oli kattava yleissivistys ja pettämätön moraali. Paras koira oli tietenkin sellainen, jolla oli pisin tittelirimpsu nimensä edessä.

Yläasteella huomasin kauhukseni profiloituneeni luokan ”eläintytöksi”. Sanon ’kauhukseni’, koska Englannin aatelistoa ja mahdollisesti haukkametsästäjiä lukuun ottamatta eläinihmiset eivät ole olleet eivätkä koskaan tule olemaan cool. Tämä oli murrosikäiselle tytölle varsin kiperä dilemma. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin tajusin, että koiranomistajat ja jyrsijänäyttelyiden vakiovieraat elävät eri universumissa kuin muut, eivätkä he aina oikein osaa kommunikoida ns. tavisten kanssa. Huomasin, miten vaikeaa on olla eläimen omistaja olematta ’eläinihminen’, enkä kai vielä osannut päättää, kenen joukoissa olisin oikeastaan halunnut seistä. Tuhatjalkaisista tai tupajumeista en uskaltanut luokkatovereilleni hiiskahtaakaan.

Juoksujalkainen (Hibahaba, Flickr)

Kiven alta löytyy uusia lemmikkejä

Samoihin aikoihin aloin huomata, että koiraihmisten maailman lait ja käytännöt eivät aina vastanneetkaan kauniita ihanteita, joita kirjoissa ja puheissa palvottiin. Lapsena sitä kuulee sivukorvalla kaikenlaista, kun aikuiset eivät osaa varoa kehän laidalla tai illanvietoissa puheitaan. Eivätkö jalostusurokseksi aiotun pennun kivekset laskeutuneetkaan? Eipä hätää, naapurikaupungissa toimii hyvin tunnettu puoskari, joka kaivaa ne esiin vaikka väkisin. Menestyikö kilpailevan kasvattajan koira näyttelyissä omia kasvatteja paremmin? Homma hoituu sutaisemalla karvanpoistoainetta sen turkkiin, kun omistajan silmä välttää. Tuliko kuritta kasvaneesta näyttelykoirasta sietämätön remmirähjä, jota omistajan voimat eivät riitä pitelemään? Tutulta kasvattajalta voi vuokrata sähköpannan, jolla piski pannaan hiljaisuudessa kuriin ja järjestykseen. Kariutuiko näyttelymenestys liian pitkään kieleen? Eipä hätää, amputoidaan osa pois. Mikä hämmentävintä, aika harvalla tuntui olevan syvällistä käsitystä genetiikasta tai varsinaista punaista linjaa harrastuksessaan/kasvatuksessaan: harrastettiin, koska rakastettiin eläimiä. Eläimet olivat elämäntapa.

Vuodet vierivät. Äitini kuoltua tulin eräänä keväänä ulkomaalaisesta yliopistosta lomalle kotiin, jossa lattioita peitti päiväkausien kusi ja paska, kun yhden aikuisen voimat eivät olleet riittäneetkään lauman ylläpitoon ja jatkuvaan siivoukseen. Koiria oli mukava omistaa, mutta niiden – etenkin kasvavien pentujen – hoito otti koville. Kulissit toki pidettiin huolella pystyssä ulospäin. Kuinkas muuten, kun ainoa sosiaalinen piiri koostui muista koiraihmisistä? En tiedä, kumpaa olisi pitänyt sääliä enemmän: virikkeettömässä ympäristössä saastan keskellä viruneita koiria vai niiden omistajaa, joka ei voinut luopua lemmikeistään menettämättä kasvojaan ystäviensä silmissä. Eläimethän olivat hänen elämäntapansa.

Koiraharrastukseni loppui siihen, moneksi vuodeksi. Mutta tässä sitä taas ollaan. Ihmisen voi viedä pois eläintarhasta mutta eläinrakkautta ei näemmä saa pois ihmisestä. Minulla on kaksi merivesiakvaariota, kaksi terraariollista hämähäkkejä ja kaksi koiraa, joten lienen niin syvällä eläinihmisyyden syövereissä kuin ns. tavis voi olla. Jostakin syystä en silti koe itseäni ’eläinihmiseksi’. Koirani – saati akvaarioni – eivät ole minulle kaikki kaikessa.

Huskies - II

Töissä

Rakastanko eläimiä? Varmasti. Rakastanko niitä enemmän kuin ihmisiä? En usko. Olen varma, että nälänhädän tullen söisin koirani pois (vaikka vinttikoirasta saakin aika laihat eväät), enkä peruisi muuttosuunnitelmiani, jos akvaarioni eivät mahtuisi uuteen asuntoon. Olen kiintynyt koiriini, ainoisiin todellisiin lemmikkieläimiini, ja niiden ollessa parhaillaan poissa kotoa tunnen piinallista ikävää, mutta maailmani ei ole rakentunut niiden olemassaolon varaan. Minulla on muitakin kiinnostuksen kohteita, eikä ystäväpiirissäni ole montaa todellista koiraihmistä, joille lemmikit ovat elämänmuoto ja harrastus.

Tunnen läheisemmäksi sellaisen eläinrakkauden, jota tapaa eränkävijöiden, metsästäjien tai biologian kenttätutkijoiden keskuudessa ja jolle ei oikein ole suomenkielistä sanaa. Naturalismi? Luontorakkaus? Mitä se on, kun rakastaa koiriaan ja erakkorapujaan, mutta myös lehdellä kiiltävää hämähäkinseittiä, ikkunaan lentävää jäärää, haisevaa mutalätäkköä malluaisineen, alkueläimen uintisiimoja mikroskoopin alla, haulikon painoa käsissä ja kylmiössä riippuvaa jänistä? Miten määritellään ornitologien, eläinoikeusaktivistien tai limnologien eläinrakkaus verrattuna ’eläinihmisen’ eläinrakkauteen?

(Kaikki artikkelin kuvat ovat peräisin Hibahaban Flickr-galleriasta.)

Mitä koirakirjoissa ei kerrota, osa 3: ovatko sekarotuiset terveempiä kuin rotukoirat?

Inbred

Heti alkuun faktat tiskiin: rotukoirat ovat sisäsiittoisia. Rodun kuin rodun yksilöt ovat lähes kaikki sukua keskenään, ja kun sanotaan lähes kaikki, se tarkoittaa muutamin poikkeuksin kaikkia. Koiramaailmassa on kaikenlaisia lohdullisia termejä asialle: puhutaan linjaamisesta, rotupuhtaudesta, linjasiitoksesta ja ’ulkosiitoksesta’ kun tarkoitetaan, että esim. kymmenessä polvessa ei löydy yhteistä esi-isää. Näillä kaikilla tarkoitetaan sitä, että rotukoiran kuin rotukoiran taustalta löytyy reipasta insestiä. Nykyiset kenneljärjestöt sääntöineen pakottavat muutamin poikkeuksin kaikki rodut sisäsiittoisuuteen, koska roturisteyksiä ei ole sallittu sitten 1900-luvun alun. Näin onkin kätevästi onnistuttu luomaan rotuja, joiden yksilöitä on geneettisesti lähes mahdotonta erottaa toisistaan. On olemassa rotuja, joissa yksilöiden kymmenen polven sukusiitosprosentti voi ylittää 80%, kun täyssisarparituksellakaan ei päästä kuin 25 prosenttiin. Kasvattajat harvemmin hiiskahtavat asiasta pennunostajille – monet eivät välttämättä edes tiedä rotunsa todellista sisäsiittoisuutta.

Perinnölliset sairaudet ovat perinnöllisiä, koska ne – d’oh! – periytyvät genetiikan lakien mukaisesti. Rotukoirien sisäsiittoisuuden vuoksi sekä huonot että hyvät geenit ovat päässeet tiivistymään kannassa. Jos kantakoiria on alun alkaenkin tai myöhemmän geneettisen pullonkaulan vuoksi ollut vain muutamia, kaikilla nykyään elävillä yksilöillä on näiden kantakoirien geenit. Uutta verta ei useimmille roduille ole eikö tule, eikä täysin geenivirheistä puhdasta kantaa ole olemassakaan. Rotukoirien kantakirjat ovat pysyneet kiinni kautta koko nykymuotoisen koiranjalostuksen historian, ja ajatuskin niiden avaamisesta aiheuttaa monille harrastajille kylmiä väreitä. Sekarotuisten tahallinen tuottaminen on pahin solvaus, minkä keskiverto rotukoiraharrastaja pystyy kasvattajasta keksimään.

Miten rotukoirien sisäsiittoisuus liittyy sekarotuisten huhuttuun terveyteen?

Sekarotuisten oletettu terveys verrattuna rotukoiriin on sitkeä puheenaihe koiramaailmassa. Ei sellaista aihetta sivuavaa nettikeskustelua, johon joku sekarotuisen omistaja ei tulisi kehumaan moppensa pitkäikäisyyttä tai rotuharrastaja kertomaan, kuinka hänen entinen seropinsa kuukahti kaksivuotiaana luusyöpään.

Anekdotaalinen eli yksittäistapauksiin perustuva luulo ei kuitenkaan ole tiedon väärti. Ns. oikeassa elämässä sekä tiedemaailmassa on tiedetty jo pitkään, että keskimäärin sekarotuiset elävät pidempään ja terveempinä kuin keskimääräiset rotukoirat. Vakuutusyhtiöt lluonnollisesti tuntevat asian hyvin, ja maailmanlaajuisesti sekarotuisten vakuutukset ovat lähes säännönmukaisesti edullisemmat kuin rotukoirien. Tanskalaisessa tutkimuksessa sekarotuisten mediaani-ikä oli reilusti korkeampi kuin rotukoirien, samoin brittitutkimuksessa.

Pienet rotukoirat elävät yleensä pidempään kuin suuret, ja pienet rotukoirat elävät luonnollisesti keskimäärin pidempään kuin sekarotuiset ryhmänä. Keskimäärin pisimpään elävät pienet sekarotuiset. Terverakenteiset rotukoirat elävät hyvällä tuurilla pidempään kuin lyhytjalkaiset, lyttykuonolla kirotut sekarotuiset. Toisaalta, terverakenteiset sekarotuiset elävät todennäköisesti pidempään kuin samantyyppiset rotukoirat. Sisäsiittoiset sekarotuiset kuolevat todennäköisesti nuorempina kuin ulkosiitoksen tuloksena syntyneet seropit.

Jos ja kun hyväksytään se tieteellinen tosiasia, että sisäsiittoisuus aiheuttaa pidemmän päälle kannan heikkenemistä, syy sekarotuisten tilastollisesti parempaan elinajanodotteeseen on ilmeinen. Rotukoirat on vuosikymmenien saatossa rakastettu pilalle rotupuhtauden nimissä. Pelkkä sisäsiittoisuus ei vielä sinänsä ole ongelma ja pienilukuisia, sisäsiittoisia mutta terveitä populaatioita tavataan luonnossa yleisesti. Luonnossa tähän on kaksi syytä: mahdollisuus saada silloin tällöin uutta verta kantaan – ja koska ulkosiitoksen tuloksena syntynyt jälkeläinen on usein heteroosin ansiosta hyvin elinvoimainen, uudet geenit leviävät tehokkaasti populaatiossa – sekä ankara luonnonvalinta, joka armotta karsii kannasta heikot, sairaat tai ympäristöön sopimattomat yksilöt. Nykyinen rodunjalostus on tiukinta käyttökoirajalostusta lukuun ottamatta luopunut kummastakin.

Sekarotuisuus yksinään ei tee autuaaksi eikä paskasta saa timanttia

Jos mopsi risteytetään kiinanpalatsikoiran kanssa, jälkeläiset perivät todennäköisesti vanhempiensa sairaan rakenteen: muun muassa huonot lonkat ja hengitysvaikeudet. Huonolonkkaisuus tai liian ahtaat hengitystiet eivät oikeastaan ole sairauksia, vaan epänormaaliksi jalostetun rakenteen mukanaan tuoma väistämätön seuraus, vaikka tapana onkin viitata tällaisiin vaivoihin ”perinnöllisinä”. Nykyisen mopsin näköistä koiraa ei todennäköisesti ole mahdollista jalostaa ilman näitä sairaan rakenteen lieveilmiöitä, jotka riivaavat yhä suurempaa osaa kannasta. Kahden samalla tavalla kieroutuneen ulkomuodon omaavan rodun risteytyksellä ei siis ole mahdollista korjata rakenteellisista syistä johtuvia vikoja. Proosallisemmin sanoen paskasta ei saa timanttia: mopsin ja pekingeesin sekarotuiset pennut ovat suurella todennäköisyydellä rakenteellisesti yhtä sököjä kuin vanhempansakin.

Rotukoiraharrastajilla ei kuitenkaan ole syytä juhlaan, koska tismalleen samat vaivat periytyvät myös puhtaissa pekingeesi x pekingeesi- ja mopsi x mopsi -risteytyksissä. Näiden suhteen esimerkkisekarotuisilla ei mene sen paremmin eikä huonommin kuin vanhemmillaankaan. Jos unohdetaan rakenne ja siirrytään ns. oikeisiin perinnöllisiin sairauksiin kuten mopsien enkefaliitti, etenevä verkkokalvon surkastuminen (PRA), perianaalifistelia ja muut autoimmuunitaudit, sekarotuisten pentujen sairastuminen on kuitenkin puhdasrotuisia epätodennäköisempää, koska vanhemmat eivät todennäköisesti ole sukua keskenään.

Lyhyt johdanto perinnöllisyystieteeseen

Nisäkkäiden perinnöllisyystiede on monimutkaisempaa kuin vanhoissa koirankasvatusoppaissa esitellyt värien perinnöllisyyskaaviot antoivat ymmärtää, mutta yksinkertaistetaan hieman. Useimmat perinnölliset sairaudet ovat monogeenisiä, eli ne aiheutuvat yhdessä lokuksessa olevasta yhdestä tai kahdesta virheellisestä alleelista. (En aio selittää termejä tai perinnöllisyystiedettä sen kummemmin. Jos termit eivät ole tuttuja, katso vaikka wikipediasta). Polygeeniset sairaudet taas ovat monen tekijän summa: perinnöllisyyden lisäksi niiden puhkeamiseen vaikuttavat myös ympäristötekijät. Monia koirarotuja riivaavat allergiat ja sydänsairaudet lienevät parhaiten tunnettuja esimerkkejä polygeenisistä sairauksista, joiden periytyvyys on vahvasti osoitettu.

Monogeeniset sairaudet voivat periytyä joko dominoivasti tai resessiivisesti. Koirarotujen jalostuksen kannalta resessiiviset sairaudet ovat hankalimpia. Terveessä nisäkäspopulaatiossa resessiiviset sairaudet eivät helposti pääse vallalle, koska sairauden ilmenemiseen yksilö tarvitsee sairauden aiheuttavan alleelin molemmilta vanhemmiltaan. Suljetussa rotukoirapopulaatiossa tilanne on toinen. Koska rotukoirat ovat lähes kaikki enemmän tai vähemmän läheistä sukua toisilleen, samat resessiiviset geenit ovat päässeet moninkertaistumaan kannassa, ja sairauksia alkaa putkahdella yhä useammin. Ennemmin tai myöhemmin päädytään umpikujaan, jossa koko populaatiota vaivaa paitsi kokoelma perinnöllisiä sairauksia niin myös yleinen elinvoiman aleneminen. Jotkut rodut ovat jo nyt tällaisessa umpikujassa, mutta ilman roturisteytysten ja/tai rotuunottojen laajamittaista käyttöönottoa samaan jamaan päätyy yhä useampi koirarotu.

Ovatko sekarotuiset terveempiä kuin rotukoirat?

Ovat… ja eivät.  Sekarotuiset elävät keskimäärin pidempään ja terveempinä kuin rotukoirat, koska roturisteytyksissä geneettinen pakka menee sekaisin. Riski perinnöllisten sairauksien siirtymiseen eteenpäin jälkeläisille on pienempi kuin puhdasrotuisilla. Jos sekarotuisten vanhemmista vaikkapa vain toisellakin on terve rakenne, pennuilla on todennäköisesti paremmat mahdollisuudet välttyä myös liioitellun rakenteen mukanaan tuomilta ongelmilta kuin kahden liitoitellulla rakenteella paiskatun rotukoiran tai sekarotuisen jälkeläisillä. Jos saluki risteytetään napolinmastiffilla, osalla pennuista saattaa hyvinkin olla huonot lonkat – mutta pienemmällä todennäköisyydellä kuin kahden puhdasrotuisen napolinmastiffin pennuilla.

Toistelen sanoja riski, todennäköisyys ja keskiarvo aivan tarkoituksella, koska varmuudella tervettä koiraa ei saa mistään. Nuoria sekarotuisia kuolee perinnöllisiin sairauksiin ja rakennevikoihin siinä missä rotukoiriakin. On toki olemassa myös rotuja, jotka vielä toistaiseksi ovat suhteellisen terveitä. (Tosin ei liene olemassa sellaista rotujärjestöä, joka ei luonnehtisi rotuaan suhteellisen terveeksi. Jopa englanninbulldoggiyhdistys, joka edustaa melko varmasti yhtä sairaimmista roduista jonka voi Suomessa laillisesti ostaa, kertoo sivuillaan, että ”olennaisesti sairaampi kuin useimmat muut koirarodut englanninbulldoggi ei kuitenkaan ole”.) Todennäköisyydet ovat kuitenkin monirotuisten puolella, jos otanta on tarpeeksi suuri.

Huonolla tuurilla ja huonolla valinnalla pennunostaja saa sekarotuisestakin takuulla sairauksien raiskaaman murheenkryynin vaivoikseen. Sekarotuisten myyttinen terveys ei olekaan syy sännätä ostamaan kääpiökoiraristeytys lähimmältä suomea murtaen puhuvalta kaupittelijalta. Toisaalta, rotukoirien paperit eivät välttämättä ole sen parempi syy maksaa maltaita koirasta, jolle ei pystytä myöntämään sen kummempaa terveystakuuta kuin monirotuisillekaan.

Mitä asialle voisi tehdä?

On surullista, että asioiden ei välttämättä tarvitsisi olla näin. Miksi ihmeessä rotukoiraharrastajat haluavat antaa sekarotuisille kilpailuedun eliniän ja odotettavissa olevien sairauksien suhteen? Rotukoirat voisivat olla rutosti nykyistä terveempiä, ja populaation elinvoiman vaaliminen voisi olla kenneltoiminnan kantava voima. Koska suuri osa kasvattajista on käsittääkseni vastuullista sakkia, jotka aidosti rakastavat rotuaan ja huolehtivat linjojensa terveydestä niin pitkälle kuin nykyiset kenneljärjestöjen rotupuhtautta vaalivat säännöt sallivat, monen rodun tilannetta voitaisiin helposti parantaa avaamalla kantakirjat. Rotukoirajalostuksen alkuaikoina roturisteytykset ja maatiaiskannan käyttäminen olivat kenneltoiminnan arkipäivää, yksi työkalu kasvattajan mittavassa työkalupakissa. Miksi ihmeessä siitä on nykyisin tehty paitsi halveksittavaa niin myös äärimmäisen hankalaa?

Koiraharrastajat torjuvat usein roturisteytysten ja rotuunotettujen maatiaisyksilöiden käytön jalostuksessa sanomalla, että ”eihän niistä voi tietää, mitä niiden takana on”, jolla he tarkoittavat, ettei yksilön perimästä ole tarkkaa tietoa. Asenne on ymmärrettävä, mutta pohjimmiltaan harrastajat ovat väärässä. Sekarotuisten ja rotuunotettujen suurin vahvuus on nimenomaan se, ettei niiden geneettistä taustaa ole selvillä. Vie kuitenkin aikaa, ennen kuin kennelmaailma taipuu väistämättömän edessä, ja siihen asti pallo onkin ostajilla. Tarvitaan asennemuutos: puhdasrotuisten ongelmien vähättelystä, voivottelusta tai suoranaisesta tietämättömyydestä tulisi siirtyä tekoihin: pentuja voi ostaa kasvattajilta, jotka teettävät harkittuja ja perusteltuja roturisteytyksiä Kennelliiton luvalla tai ilman. Puhdasrotuista lemmikkiä haikailevat voivat ostaa koiransa rotuunotetuista vanhemmista tai kasvattajilta, jotka suosivat harvinaisempia linjoja tai maatiaiskantaa jalostustyössään. Pennunostajien pitäisi alkaa ajatella, ettei ole automaattisesti huono merkki, jos kolmen polven sukutaulussa on tyhjiä laatikoita. Jos ei kerta kaikkiaan pysty ostamaan roturisteytystä tai sen jälkeläistä, kannattaa suosia käyttökoirajalostusta, jossa vaativa käyttö toivottavasti karsii heikoimmat yksilöt jalostuksesta ja pitää sairaudet kurissa. Rotujärjestöjen aktiivit voivat koettaa vaikuttaa hallituksissa yleiseen ilmapiiriin, joka kokee velvollisuudekseen ’suojella’ rotua risteytyksiltä ja epäilyttävältä vieraalta vereltä. Kasvattajat voivat uskaltautua käyttämään risteytyspentujen jälkeläisiä omissa linjoissaan. Ja niin edelleen, yksi askel ja yksi koira kerrallaan.

Lisää luettavaa:

Kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen tuki-sivuston artikkelikokoelma
Inbred thinking
The Canine Diversity Project
Nouseva myrsky: mitä kasvattajien tulisi tietää immuunijärjestelmästä
Closed registries – dogs in the handbasket to hell

Mitä muuta koirakirjoissa ei kerrota?

Osa 1: Sisäsiisteysongelmat
Osa 2: Harmien ja hajuhaittojen ABC
Osa 4: Kuinka roturulettia pelataan

Maastokisat, rentouttava koko perheen harrastus

Katiskassa on juttua maastokisoista rataharrastajan näkökulmasta. Moni kohta osuu ja uppoaa:

en ole PK-koirien jälkikoetta lukuun ottamatta törmännyt yhtä katsojaepäystävälliseen lajiin. Koirien seuraaminen oli käytännössä mahdotonta, ainakaan alusta loppuun. Toisaalta, harvempaa kilpailuttajaakaan kiinnosti muiden juoksemiset — ainoastaan oma ja pari kaverin rekkua jaksoivat innostaa. Voi olla, että kilpailupaikan sijainti ja malli aiheuttivat moisen, ja muualla kilpailujen seuraaminen on helpompaa — en tiedä.

Valitettavasti Jagsterin seuraamat kisat eivät olleet mitenkään poikkeukselliset. Vaikka maastokisoja joskus markkinoidaan ystäville ja kylänmiehille tapana viettää mukava, rento päivä luonnon helmassa koirien hienoja suorituksia seuraten, vinttikoirien maastokisat eivät todellakaan ole katsojaystävällinen laji. Jos rata on tehty tarkoituksenmukaiseen maastoon eikä tasaiselle pellolle, koko rataa ei välttämättä näe edes lähetyspaikalta. Koirat starttaavat, katoavat ensimmäisen mäennyppylän taakse ja ilmestyvät (toivottavasti!) esiin taas maalisuoralla. Tuomarit tietenkin näkevät koko suorituksen, mutta siitä ei juuri ole harrastajalle iloa: tähän päivään mennessä en ole onnistunut luotettavasti arvailemaan, millä perusteella tuomarit heittelevät koirille pisteitä. Usein olen pitänyt oman koiran suoritusta keskitasoisena, ja tuomareilta tuleekin päivän parhaat pisteet. Joskus taas katselee koiransa menoa rinta ylpeydestä röyheänä ja pokaalinkuvat silmissä kiiluen… ja tuomareiden antamilla pisteillä ei pääse edes finaaliin.

Arvostelulajiin liittyy toinenkin katsojille ikävä puoli: pisteitä joutuu odottelemaan, joskus pitkäänkin. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä toimistossa parinsadan koiran kolmelta tuomarilta saamien pisteiden laskeminen ja koirien sijoituksen merkitseminen aiheuttaa kosolti työtä, mutta katsojaa odotus riipii. Olenkin saanut kokeneemmilta harrastajilta vinkin asemoida hyvä ystävä notkumaan tuomarien sihteerin tuolin läheisyyteen. Hyvällä säkällä sihteerin radiopuhelimesta kuulee koiransa pisteet saman tien, eikä tarvitse odottaa tuntia tai paria tietääkseen, pitääkö lähteä kotiin vai varautua juoksuttamaan koiraa vielä finaaleissakin.

En tiedä, ovatko muut harrastajat kiinnostuneita vieraiden koirien suorituksista, mutta itse katselisin niitä mielelläni. Valitettavasti maastokisoissa ei vain yleensä ole aikaa katsoa muiden koirien juoksuja – hyvä jos omansa ehtii katsoa! Kisapäivä on jatkuvaa ravaamista: aamuvarhaisella kaasutetaan jossain jumalan selän takana pitkin huonosti merkittyjä kyläteitä toimistoon ilmoittautumaan ennen määräajan umpeutumista, mikä ei aina ole niin yksinkertaista. Muistan edelleen kauhulla erään Suomi-Cupin, jonka kisakirjeeseen oli jäänyt virheellinen ajo-ohje. Tämän seurauksena aamukahdeksalta ainakin neljä autollista vinttikoiria ja niiden hädissään palloilevia omistajia päätyi ajamaan väärästä risteyksestä paikallisen tallin lantakasan taakse pussinperään, josta ei päässyt pois kuin peruuttamalla auto kerrallaan. Olimme lopulta kisapaikalla kolme minuuttia ennen ilmoittautumisajan päättymistä.

Ilmoittautumisesta siirrytään eläinlääkärintarkastukseen, tai oikeastaan tarkastusjonoon, jossa kuunnellaan kymmenestä minuutista tuntiin whippettien pitämää helvetillistä ulvontaa. Tarkastuksen jälkeen koiran voi viedä autoon, mutta omistaja siirtyy kyttäämään numeroiden ja parien arvontaa, joka poikkeuksetta suoritetaan mahdollisimman kaukana parkkipaikasta. Kun lähtö ja manttelin väri on selvillä, siirrytään kyttäämään koska oma lähtö tulee. Tämän näkee pienestä taulusta, johon sihteerit laittavat parhaillaan käynnissä olevan lähdön numeron näkyviin. Taulu on tietenkin lähtöpaikalla, joka ei välttämättä näy toimistolta eikä ainakaan parkkipaikalta. Vieherikkojen, tuomarien kokoontumisten, koirien karkaamisen, ruokataukojen sun muiden keskeytysten vuoksi esimerkiksi kymmeneen lähtöön kuluvaa aikaa on vaikea arvioida, ja hermostuneet omistajat ravaavat jatkuvasti auton ja lähtöpaikan väliä varmuuden vuoksi useampaan kertaan, ettei oma vuoro pääse yllättämään.

Kun oman koiran vuoro lähestyy, on aika aloittaa koiran lämmitteleminen. On melko tavallista, että lämmittelyä jatkuu pitkäänkin ja koira joutuu seisoskelemaan kisakamppeet päällä pitkiä aikoja viehettä katsellen, koska vieherikkoja sattuu kaiken aikaa ja vieheiden palautuksiin kuluu aikaa. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun koirat on jo päästetty lähtöalueelle, mutta syystä tai toisesta lähtö viivästyy. ”Kävelyttäkää koiria”, kuuluu käsky, ja siinä sitten palloillaan pellon laidassa eteen jätettyä viehettä tarkastellen ja pahimmassa tapauksessa annetaan koirien kerätä aggrea kyräilemällä toisiaan.

No, koirat juoksevat minkä juoksevat, ja luulisi että lähdön jälkeen omistaja voisi rentoutua ja nauttia kisatunnelmasta. Mutta ei, tästä se työ vasta alkaa! Koiraa on jäähdyteltävä ja juotettava. Kun koira on vihdoin autossa, omistaja ravaa takaisin toimistolle kyttäämään taululta mahdollista finaalipaikkaa. Kuten sanottua, pisteiden tulo taululle voi kestää, mutta tässä vaiheessa ei ole varaa rentoutua ja odotella pisteitä rauhassa, koska finaalien eläinlääkärintarkastukset ovat yleensä pikimmiten finaaliin menijöiden selvittyä. Omistajat siis ravaavat lähtöpaikan, autonsa ja toimiston väliä toistuvasti, kunnes selviää, että koira pääsee todellakin finaaliin (hienoa!). Väsynyt koira siis äkkiä ulos autosta ja takaisin eläinlääkärintarkastusjonoon, kisakalu tarkastuksen jälkeen takaisin autoon, omistaja voi ehkä käydä kahvilla tai jopa vessassa tässä välissä. Jos finaaliparit ja -lähdöt arvotaan, niitä kytätään tässä välissä. Jos oma lähtö ja manttelin väri on selvillä, otetaan alkuerien kyttäys-lämmittely-odottelu-hermoilu -rumba uudestaan.

Kun finaalijuoksukin on juostu, puhti tuppaa olemaan poissa paitsi koiralta myös omistajalta. Kotiin ei kuitenkaan välttämättä päästä vielä tuntikausiin, koska monissa kisoissa finaalien pisteitä ei julkisteta ennen palkintojenjakoa. Toki joissakin kisoissa palkintoja aletaan roduittain jakaa jo finaalien vielä pyöriessä, mutta paljon useammin kaikki rodut palkitaan kerralla illan jo hämärtyessä. Palkintojenjakoa edeltää yleensä päämäärätön haahuilu (tässä vaiheessa muiden koirien juoksut eivät enää todellakaan jaksa kiinnostaa, ja tekee mieli olutta) ja odottelu. Väsyneen taputuksen säestämänä palkinnot jaetaan tuskallisen hitaasti n-määrälle menestyneitä ja vähemmän menestyneitä koiria kustakin rodusta. Jos jaksaa pysyä valveilla, palkintojenjako on oiva tilaisuus kuulla kaikenlaisia kekseliäitä syitä oman koiran huonolle menestykselle. Kun toimistosta vihdoin saa kisakirjan ja pääsee useamman tunnin kestävälle kotimatkalle, olo on kuin viikon interrail-sekoilun jälkeen. Joka paikassa on hiekkaa tai heinää, takapenkille on unohtunut täytetty kakkapussi, limaisia kolmioleivän kuoria löytyy jalkatilasta, palkintoluunsa syönyt koira piereksii ja radiossa soi Teuvo, maanteiden kuningas.

Joka kerta vannon, ettei koskaan enää, mutta aina se seuraava maastokisakerta kuitenkin on tullut. Jos aikoo lähteä vinttikoirakisoihin turistiksi, suosittelisin kuitenkin ratakisoja. Sekä GRL:n että Vinttikoiraliiton ratakisoissa meno on katsojaystävällistä ja kaikki sujuu nopeammin ja selkeämmin. Kuulutuksia tulee säännöllisesti, koiria on yleensä vähemmän ja turisteiksi houkutelluille ystävillekin on selvää, mikä koira voitti ja miksi. Eikä niistä vesivessoistakaan mitään haittaa yleensä ole.


Lisää maastokisoista:
Miksi koirani ei menestynyt maastokisoissa?
Metsästysvideoita vinttikoirista