Koira ei ole delfiini – naksutinkoulutuksen haasteista

Muistan hyvin, kun naksutinkoulutus rantautui Suomeen joskus 1990-luvulla. Tai oikeastaan pitäisi ehkä sanoa, että naksutinkoulutus rantautui tuolloin maakuntiin ja ihmisten laajempaan tietoisuuteen. Suomessa oli varmasti koulutettu pelkästään positiivisin menetelmin jo vuosia aiemmin, mutta ainakaan itse en tällaisiin valistuneisiin kouluttajiin törmännyt ennen 1990-luvun loppupuoliskoa. Treenikentillä vallitsi edelleen varsin preussilainen meininki. Ylenmääräinen palkitseminen oli pannassa ja vaikka omien aivojen käytöstä ei treenaajia suorastaan rankaistukaan, ei siihen myöskään erityisesti kannustettu. Istumaan opetettiin painamalla koiran peffaa alas ja kotona koiria rangaistiin selättämällä, sanomalehdellä läpsimällä ja kiskomalla kuristuspannasta. Ei epäilystäkään, naksutinkoulutus oli merkittävä parannus.

Positiivisen vahvistamisen ja sheippauksen suuri ahaa-elämys oli, että hitto, voin huijata koiran tarjoamaan vapaaehtoisesti haluttua käytöstä ja koira vieläpä nauttii kouluttamisesta! Naksutin oli ensimmäinen kosketukseni ns. kukkahattumenetelmiin. Oli hienoa huomata, että kouluttamalla koiraani koulutin samalla myös itseäni ymmärtämään eläimen ajatusmaailmaa. Ensimmäistä kertaa tunsin puhuvani koirien kanssa enemmän tai vähemmän samaa kieltä. Olimme koiran kanssa samassa tiimissä, samalla puolella, teimme yhdessä hauskoja asioita ilman ehdotonta pakkoa onnistua täydellisesti heti ensimmäisellä yrittämällä. Jos koulutuksessa tuli vastaan turhauttavia esteitä tai hidasteita, ne johtuivat yleensä lähinnä ohjaajan huonosta ajoituksesta tai liian nopeasta etenemisestä, eivät siitä etten perinteisin menetelmin kerta kaikkiaan saanut kerrottua herkälle koiralle riittävän selkeästi, mitä siltä milläkin käskyllä halusin. En ole koskaan ollut tottelevaisuuskoulutuksessa kovin hyvä, ja naksutinkoulutus teki ikävästä pakkopullasta sekä koiralle että ohjaajalle mieluista leikkiä.

Nykyään naksutin on koiranomistajan perusväline ja naksutinkoulutusta tarjotaan nettikeskusteluissa poikkeuksetta avuksi lähes jokaiseen kuviteltavissa olevaan koiraongelmaan. Eikä siinä mitään, pidän naksuttelusta edelleen yhtä paljon kuin tutustuessani siihen ensimmäisen kerran, ja kukkahattumenetelmät koirankoulutuksessa ovat muutenkin sydäntäni lähellä. Itse asiassa koko koirankoulutusfilosofiani perustuu sille, että koiraa tulisi huijata toimimaan aina oikein, palkkaa pitäisi maksaa ruhtinaallisesti ja epäonnistumisista pitäisi potkaista lähinnä itseään, jos nyt jotakuta haluaa rangaista.

Mutta.

Naksutinkoulutus on kiistatta loistava tapa opettaa temppuja ja tottelevaisuussuorituksia hallitussa ympäristössä. Edellisen lauseen avainsanat: temppu ja hallittu ympäristö. Mielestäni koirankoulutus jakaantuu kahteen selkeästi erotettavaan kategoriaan: on tottelevaisuuskoulutusta eli näitä istuttamisia, maahanmenoja sekä noutoliikkeitä, ja sitten on jotain huomattavasti tärkeämpää: arkitottelevaisuus eli peruskoulutus. Tottelevaisuuskoulutus koostuu erilaisista tempuista, jotkaa koira tekee käskyn kuultuaan. Peruskoulutus sen sijaan määrittelee sen, millaista koiran kanssa on elää arjessa. Peruskoulutus ei perustu käskysanoihin vaan yhteiseen sanattomaan sopimukseen siitä, millaisia sääntöjä laumassa noudatetaan. Useimmiten peruskoulutus on myös tottelevaisuuskoulutuksen vastakohta sen suhteen, että arkietiketti määrittelee liudan asioita, joita koira ei tee. Tiedättehän, sisällä ollaan hiljaa, ihmisiä vastaan ei hypitä, remmissä kävellään vetämättä, kenkiä ei syödä ja niin edelleen.

Koiran ja omistajan arkietiketti muotoutuu hitaasti ja yleensä omistajan huomaamatta. Omistaja muokkaa koirastaan näköisensä tuhansilla huomaamattomilla tavoilla. Arkietikettiä on vaikea opettaa temppuina, koska ”ole kiltti ja älä syö kaukosäädintä” ei ole varsinaisesti käsky. Tästä johtuen arkitottelevaisuudessa toivotun käytöksen sheippaaminenkin pelkästään positiivisella vahvistamisella on monille haasteellista. Miten tavikset (eli me jotka emme ole synnynnäisiä tuirekaimioita) naksuttelevat pois esimerkiksi työpäivän aikana tapahtuvan kerrostalossa kiljumisen, postimiehen haukkumisen kello viideltä aamuyöllä tai kaupungissa elävien koirien yleisimmän käytösongelman eli remmirähjäämisen? Niin paljon kuin naksutinkoulutusta arvostankin, pidän huolestuttavana sen suosittelemista ainoana vakavasti otettavana vaihtoehtona tällaisten ongelmakoirien kouluttamiseen – ei siksi, etteikö klikkeri olisi pätevä koulutustapa vaan siksi, että useimmiten arjessa esiintulevien käyttäytymisongelmien kouluttaminen pois pelkästään naksuttelemalla on monille omistajille liian haasteellista.

Mitä oikeastaan opetetaan, kun toivotaan koiran lopettavan remmirähjäys? Toivotaan tietysti, että koira ei vetäisi hihnassa. Olisi myös mukavaa, että se ei kiihtyisi muita koiria nähdessään, ja ideaalitilanteessa sen pitäisi olla ohitustilanteissa myös hiljaa. Mistä siis palkataan? Naksutetaanko, kun koira on sekunnin hiljaa vaikka kiskookin kohti toista koiraa? Naksutanko, jos koira kävelee suht nätisti hihnassa mutta murisee vastaantulijalle? Sammuttaminen eli käytöksen jättäminen huomioimatta ei ole vaihtoehto, koska useimmiten koira palkkaa ja siten myös ehdollistaa itse itseään rähinällään. Kaikki tämä pitäisi ajatella läpi koulutustilanteessa, jossa omistajalla on toisessa kädessä naksutin, toisessa remmirähjän hihna (tai useimmiten hihnoja), makupalat kädessä tai taskussa ja toinen koira tulossa vauhdilla kohti. Siinä pitäisi sitten pystyä tarkkailemaan omaa koiraa ja naksuttaa oikea-aikaisesti halutusta käytöksestä muutaman sekunnin välein, palkata ja katsoa, että koira varmasti ymmärtää, mistä palkka tuli. Tätä aikanani kokeilleena voin sanoa, että homma on vaikeampaa kuin nettipalstojen ”kokeile vastaehdollistamista naksuttimella” -ohjeista voisi päätellä.

Yleinen vastaväite tämänsuuntaiseen argumentaatioon kuuluu seuraavasti: omistajan tulee aloittaa ei-toivotun käytöksen karsiminen naksuttimella neutraalissa ympäristössä, niin pitkän matkan päässä muista koirista ettei oma koira vielä ota niistä kierroksia. Ja kyllä vain, näin on näreet ja niin pitäisi tehdä. Moni koirakko käykin uskollisesti monta kertaa viikossa harjoittelemassa muiden koirien katselemista turvalliselta etäisyydeltä esimerkiksi koirapuiston lähellä tai treenikentän laidalla. Valitettavasti koiran kanssa eläminen ei ole vain säännöllisiä harjoituksia neutraalissa ympäristössä. Jotenkin se koira on sinne puiston viereen saatava, aamuisin ja iltaisin se on käytettävä pissillä, viikonloppuisen sen kanssa ollaan metsässä marjastamassa. Muutama hallitsematon kohtaaminen tällaisissa tilanteissa pilaa hetkessä monen päivän huolellisen harjoittelun tulokset. Tunnen muutaman koirakon, jotka tekevät kohtaamisharjoituksissa hirveästi töitä naksuttimen ja palkan kanssa korjatakseen remmirähinän, mutta jotka takuulla käyvät kohtaamisharjoituksissa vielä kolmen vuoden päästäkin koska koira pääsee haukkumaan vieraille koirille aina kotipihalla oleillessaan tai aina aamupissalenkillä kun naapuri ilmestyy yllättäen oman moppensa kanssa kulman takaa – lyhyesti sanottuna siksi, että harjoitteluvaiheessa omistajalla ei ole aina ja kaikkialla naksutinta valmiina toisessa kädessä.

Toinen yleisesti esitetty vasta-argumentti on se, että kyllähän delfinaarioiden treenaritkin pystyvät hallitsemaan nelitonnisia miekkavalaita naksutinkoulutuksen keinoin. Kuinka kädetön tumpelo pitää olla, ettei muka pysty samoin opein yhtä koiraa kouluttamaan? Tällaisen ajattelutavan ongelma on se, että toisin kuin koulutettavat miekkavalaat ja delfiinit, koira ei elä delfinaariossa. Kaupunkiolosuhteissa elävän koiran ympäristö vaikuttaa jatkuvasti sen käytökseen, ja omistajansa kanssa ulkoillessaan koira altistuu jatkuvasti ristiriitaisille houkutuksille ja signaaleille, joiden edessä keskiverto-omistaja on voimaton. Miten vahvoilla mahtaisi delfiinien kouluttaja silliämpäreineen olla, jos tarkoitus olisi kouluttaa veneestä käsin avomeriolosuhteissa eläviä delfiinejä? Todennäköisesti palkkioon ehdollistuneet delfiinit edelleen hyppisivät renkaan läpi… mutta vain silloin, kun temppuilu sattuisi niitä huvittamaan. Kuvitteleeko joku, että jos ranta-altaan portit avautuisivat, vapaana syntynyt miekkavalas ei lähtisi avomerelle lajitoveriensa joukkoon vaan jäisi luotettavasti päivästä toiseen hyppimään altaassa renkaiden lävitse?

Miekkavalaita hallitaan pelkästään positiivisella vahvistamisella, koska niiden ympäristö on virikeköyhä vankila. Jos koirat eläisivät omissa ulkomaailmalta eristetyissä tarhoissaan, näkemättä koskaan muita kuin omaan laumaansa kuuluvia koiria tai pääsemättä milloinkaan muurien ulkopuolelle, niin toden totta, koulutus millä tahansa metodilla olisi helppoa kuin heinänteko. Yksikään delfiinien kouluttaja ei joudu viemään laumaansa ulkoilemaan merelle ja huolehtimaan siitä, että vapaana uiskentelevat delfiinit eivät jahtaa silakoita, ui kalastajien verkkoihin tai karkaa horisonttiin vieraan delfiinin perään. Koiranomistajat kohtaavat tällaisen tilanteen keskimäärin kolme kertaa päivässä, 365 päivää vuodessa.

En sano, etteikö arkitottelevaisuuden kouluttaminen naksuttimen avulla olisi lainkaan mahdollista, kaukana siitä. Johdonmukainen kouluttaja naksuttelee ongelman kuin ongelman pois päiväjärjestyksestä. Useimmat meistä vain eivät valitettavasti pysty noudattamaan vastaavaa kurinalaisuutta ja johdonmukaisuutta joka ainoana ulkoilukertana. Useimpien ihmisten elämä on kaoottista, kiireistä ja vaativaa, ja mielestäni on kohtuutonta vaatia, että koiran peruskoulutukseen tulisi suhtautua kuin työhön. Lemmikki hankitaan, jotta siitä olisi iloa omistajalleen. On turhaa hirttäytyä kiinni yhteen koulutusmetodiin – vaikka kuinkakin hyvään – jos itsekin tietää, ettei pysty viemään koulutusta kunnialla läpi valitulla metodilla.

Nettipalstoilla suhtaudutaan usein turhan ylenkatsovasti ihmisiin, jotka myöntävät epäonnistuneensa naksutinkoulutuksella, vaikka harvapa tuntee ihmisiä, jotka olisivat kouluttaneet esimerkiksi kerrostalohaukkumisen pois pelkästään positiivisin menetelmin ja nimenomaan klikkerillä. Tuntuu siltä, että naksutinkoulutuksesta on tullut niin vahva ideologinen meemi, että on kerettiläistä sanoa, ettei se välttämättä ole paras mahdollinen menetelmä kaikkiin tilanteisiin.

Lisää aiheesta:
Koirankoulutuksesta ja rankaisemisesta

Remmirähjäys: mikä siinä ojanpenkkataktiikassa oikein nyppii?

Aiempien remmirähjäystä käsitelleiden kirjoitusten kommenteissa on kyselty, miksi suhtaudun niin negatiivisesti ihmisten tapaan pistää ohitusvaikeuksista kärsivä koira ohitustilanteissa istumaan tai seisomaan paikalleen tien viereen sillä aikaa, kun toinen koirakko ohittaa. Kyselijöille esitän vastakysymyksen: jos teillä ja koirillanne sattuu olemaan ohitusvaikeuksia ja olette tuskalla ja vaivalla pyrkineet kouluttamaan remmirähjästänne yhteiskuntakelpoista koirakansalaista, haluaisitteko itse yhtenään ohittaa lenkillä ojanpenkkataktiikan kannattajia?

Ajatellaanpa, miltä siitä ohittavasta koirasta tuntuu, kun kohdalle osuu ojanpenkalle pysäytetty kyräilevä lajitoveri. Oletan, että suurin osa lukijakunnasta on naisia, joten havainnollistavana esimerkkinä voimme kuvitella tilanteen, jossa kotimatkalla öisessä rautatietunnelissa täytyy ohittaa tuntematon, oudosti käyttäytyvä mies. Jo matkan päästä näkee, kuinka äijä parkkeeraa tunnelin päähän odottamaan, että tulet kohdalle, mahdollisesti vielä irvistelee perverssisti ja hieroo haaroväliään, ehkä huutelee ehdotuksia lähteä pusikkoon peuhaamaan. Siitä on varmaan tosi helppo mennä coolisti ohi ilman, että sydän alkaa hakata kahtasataa, selkäkarvat nousevat pystyyn ja käsi puristuu nyrkkiin? Voisi siinä alkaa tehdä mieli joko juosta karkuun tai rähistä takaisin.

Paikalleen pysähtynyt vieras koira antaa lähestyville koirille tasan yhden viestin, ja se on tämä:

Paikallaan jököttävän koiran ohitus tyynesti ja hermostumatta vaatii ohittavalta koiralta (ja sen ohjaajalta!) rautaisia hermoja. Puhumattakaan siitä, että masentavan usein ohitettava koira ei suinkaan pysy tien vieressä, vaan koettaa singahtaa sopivalla hetkellä kunnon rähjäyksen säestämänä iholle. Ok, tokihan se on hihnassa ja selkäsauna jää yleensä yrityksen asteelle, mutta ohittava koira ei voi sitä tietää. Kuinka monta tällaista kohtaamista voidaan kohtuudella vaatia ohittavilta koirilta ilman, että niistä tulee hermoraunioita eli tulevia remmiräyhääjiä?

Arka ja epävarma koira tarvitsisi ohitustilanteessa useamman kymmenen metriä tuntemattoman koiran ja itsensä väliin, jotta se ei tuntisi itseään uhatuksi, mieluummin vielä enemmän. Jos joku voi vannoa toteuttavansa ojanpenkkafilosofiaa niin, että kaartaa joka kerta 50 metriä pöpelikköön ja istuttaa koiraansa siellä, niin hienoa, synninpäästö annettu.

On myös vaikea käsittää, mitä ojanpenkkataktiikalla on tarkoitus opettaa istuttajan omalle koiralle. Pysähtyminen on koirille vaaran merkki. Pysähtymällä ja raahaamalla koiran tien viereen varmistaa sen, että koiran adrenaliinitasot nousevat: RED ALERT! RED ALERT! Tuolta tulee toinen koira ja tilanteessa on jotain hämärää!

Olen usein pohtinut, mitä tapahtuu kun kaksi ojanpenkkakouluttajaa kohtaa toisensa. Pysäyttämätön voima kohtaa ylittämättömän esteen? Ovatko Suomen sivutiet täynnä toisiaan tuijottavia ja paikallaan jäkittäviä koirakkoja, jotka odottavat, kenen hermo pettää ensin ja kuka joutuu hoitamaan paskaduunin eli jäkittävän koiran ohittamisen?

Suurin osa ojanpenkalla istuttajista – tai pahimmassa tapauksessa ojanpenkalla tuijotuttajista, jotka antavat koiransa karvat pystyssä kyyläillä ohittavaa koirakkoa – edustaa näkemykseni mukaan koulukuntaa, jonka mukaan muista ei tarvitse välittää hittojakaan, kunhan oma homma sujuu halutulla tavalla. Maailma olisi kuitenkin hitusen verran parempi paikka, jos joskus miettisi, millaiseen asemaan ne omat koulutusmetodit asettavat kaikki muut kadulla liikkujat – vastahakoiset kohtaamistreenikaverinne.

Lisää aiheesta:
Näin tehdään remmirähjiä
Miksi koirastani ei tullut remmirähjää?
Remmirähjäämisestä hyvä kirjoitus Sulon ja Liinan blogissa

Miksi koirastani ei tullut remmirähjää – koirista ja koirankoulutuksesta yleensä

Kuva: Emmett @ Flickr

Remmirähjäysartikkelin kommenttiosastossa pyydettiin, että kun selvästi esitän koulutusgurua, niin miksen saman tien kerro salaista taikareseptiäni, jolla estetään koiraa kasvamasta remmirähjäksi. Melkoinen haaste, ottaen huomioon, etten ole koirankoulutuksen ammattilainen enkä mielelläni anna koulutusneuvoja, koska

a) ihmiset jättävät neuvot kuitenkin noudattamatta
b) ihmiset noudattavat niitä kirjaimellisesti lukematta koiraansa
c) joku vetää niistä herneen nenään.

En osaa neuvoa pomminvarmasti, kuinka koirasta kuin koirasta saisi kasvatettua kunnon koirakansalaisen. Vielä vähemmän osaisin kertoa, miten piintyneestä remmirähjästä kitketään ei-toivottu käytös pois. Sitä varten on liuta ongelmakoirakouluttajia, joista osa on varmasti parempia kuin toiset, mutta itseltäni ei riitä kompetenssia sille saralle. Ainoa asia, josta olen mielestäni pätevä kertomaan, on omien koirieni kehitys järkeviksi koirakansalaisiksi. Jokainen omistaja muokkaa tieten tai tietämättään koirastaan itsensä ja koulutusfilosofiansa näköisen, mutta monilta (itseni mukaan luettuna) menee usean koiran koko elinikä oppia, että sitä saa mitä vahvistaa, ja että useimmat koirien tavat ovat meidän muovaamiamme, hyvässä ja pahassa.

Ennen vanhaan riitti, että koira vartioi pihaansa, kuolasi isäntänsä saappaille ja ajoittain kävi töissä metsällä tai lammashaassa. Kaikenlaiset tunkeilijat piti karkoittaa ja parhaana pidettiin koiraa, jonka haukku raikui mahdollisimman kauas. Talutushihnasta ei kukaan ollut kuullutkaan. Nykyisin sen sijaan vaadimme koiriltamme aivan mahdottomia. Murtovarkaita ja epämääräisiä hiippareita saa ja pitää haukkua, postimiestä ei. Hurtta-merkkisen pehmulelun saa repiä, mutta sängylle asetettu design-tyyny pitää osata jättää rauhaan. Tassun antaminen on söpöä, jos tassut ovat siistit, mutta paheksuttavaa, jos koira on juuri rypenyt mutalätäkössä. Ulkona saa syödä ruohoa, mutta sisällä pitää jättää huonekasvit rauhaan. Koirapuistossa muille koirille saa haukkua, mutta lenkillä siitä saa huutia.

Lähipiirissä elää ajatusleikki Zeta Reticuli -planeetalla elävistä lonkerohirviöistä, jotka pitävät ihmisiä lemmikkeinään. Zetareticulilaiset puhuvat toisilleen kemikaalisignaalein ja elävät neliulotteisessa äänettömässä maailmassa. Yhteisen kielen löytäminen isäntiemme kanssa voisi siis olla varsin vaikeaa! Miltä sinusta tuntuisi, jos käsittämätöntä kemikaalikieltä erittävä lonkeroisäntä pakottaisi sinut aggressiivisen oloisen  Reiskan kanssa leikkikehään painimaan, koska ”ne tahtovat vain leikkiä ja selvittävät kyllä itse välinsä”? Tai jos zetareticulilainen välttämättä tahtoisi kylvettää sinut lannassa joka kerta, kun olet juuri käynyt suihkussa? Tai jos jokainen yrityksesi kommunikoida muiden ihmisten kanssa tukahtuisi siihen, että sinua ulkoilutetaan bring out the gimp -tyylisessä asussa, jossa puhuminen ja luonteva ruumiinkieli kävisivät täysin mahdottomaksi? Miten hyvin me suoriutuisimme siivon lemmikin virasta?

On hämmästyttävää, että koirat sopeutuvat kaupunkiolosuhteisiimme niinkin hyvin kuin useimmat niistä tekevät.

Hyvä hihnakäytös on temppu, ja sellaisena se pitää opettaa

Väittäisin, että suurin osa koirista reagoi vieraisiin lajitovereihin koettamalla pitää ne loitolla omasta laumastaan, ellei niille ole muuta opetettu. Hihnassa siivosti käveleminen on koulutuskysymys siinä missä tassun antaminen tai tunnistusnoutokin. Jos osaa opettaa pennun olemaan purematta ihmistä, osaa todennäköisesti opettaa pennun myös kävelemään hiljaa hihnassa. Useimmat ihmiset eivät vain kiinnitä hihnassa ääntelyyn läheskään niin paljon huomiota kuin hampaiden käyttöön tai edes vetämiseen.

Omille koirilleni on opetettu, että haukkuminen on sallittua lähinnä silloin, kun ne ovat vapaana. Sisällä tai hihnassa ei haukuta eikä riehuta. Jos tiellä tulee vastaan muita koirakkoja, koirani saavat katsoa niitä, mutta pysähtyä tai mölistä ei saa. Aivan sama, mitä muuta koira tekee, mutta matka jatkuu ripeästi pois ohitustilanteesta

Koulutus alkaa ensimmäisen kerran, kun viet uuden pentusi ulos, ja jatkuu sen koko elämän ajan

Pikkupentua on helppo komentaa, ja pikkupennun maailma romahtaa rangaistuksesta, jolle aikuiset koirat korkeintaan tuhahtaisivat säälivästi. Pentua on siis helpompi lahjoa, uhkailla ja huijata oppimaan hihnakäyttäytymisen salat kuin teini-ikäistä tai varttunutta koiraa. Valitettavasti ihmiset vain usein heräävät ajattelemaan remmirähjäystä vasta, kun ongelma on jo akuutti ja koira liki vuosikas tai vanhempikin. Väärin! Kuten useimmat asiat koirankoulutuksessa, remmirähjäyskin on helpointa kitkeä silloin, kun mitään remmirähjäystä ei vielä ole päässyt syntymäänkään.

Omat koirani eivät ole ikinä saaneet haukkua hihnassa, eivät edes pentuina. Ensimmäisestä kimeästä haukahduksesta kaikki kiva niiden elämässä loppui kuin seinään ja seurasi viisi minuuttia absoluuttista tylsyyttä tai jäätävää paheksuntaa (riippuen siitä, mitä koirankoulutusopasta olin sattunut juuri silloin lukemaan). Nameja pentuni saivat silloin, kun ne käyttäytyivät normaalitilanteessa normaalisti, eivät silloin kun poikkeustilanne on päällä. Normilenkillä palkkaan koiriani satunnaisin väliajoin vaikkapa hyvästä seuraamisesta tai kontaktin pitämisestä, mutta en ole ikinä käyttänyt nameja häiriötekijänä siirtämään koiran huomiota pois ohitettavasta koirakosta.

Koirani eivät ikinä tervehdi muita koiria hihnassa. En päästä yhtäkään vierasta koiraa niiden luokse, vaikka minun pitäisi olla töykeä mummoille, lapsille ja naapureille. Tuttuja koiria saa tervehtiä hillitysti, mutta kaikkinainen riekkuminen ja möykkääminen on kielletty niin kauan kuin hihna on kiinni pannassa. Aina tähän tietysti ei päästä, mutta ajatus on tärkein.

Jos kaikesta huolimatta vieras koira pääsee tulemaan iholle, minä kohtaan sen ja mahdollisuuksien mukaan karkoitan sen pois, oli kyseessä sitten puudelinpentu tai aikuinen rottweiler. Kovin lämpimiä naapurisuhteita en ole päässyt lähiseudun koiraihmisiin solmimaan, koska joudun säännöllisin väliajoin tiuskimaan naapurustolle pitämään kapiset rakkinsa pois omien hellanduudeleideni luota, mutta väliäkö hällä: koirieni tavoin minäkään en seurustele kuin harvojen ja valittujen ihmisten kanssa.

Opeta koira puhumaan koiraa – turvallisessa ympäristössä

Kaikki lienevät kuulleet juttuja siitä, kuinka koirista tulee vihaisia, jos ne eivät pääse moikkaamaan muita koiria lenkillä. Siitä en tiedä, koska omat koirani elävät natsikurissa kulmakunnan koirien tervehtimisen suhteen, mutta minunkin mielestäni koirat tarvitsevat kaltaistensa seuraa. Tässä vaiheessa ihmiset yleensä ajattelevat koirapuistoa, jota taas itse pidän light-juustoihin verrattavissa olevana perkeleellisenä keksintönä. Minun koirani leikkivät tuttujen koirien kanssa pelloilla tai metsissä – totta kai ilman hihnaa.

Ole reilu ja koirasi luottamuksen arvoinen

Käsi sydämelle: kuinka moni meistä on joskus pettänyt koiransa luottamuksen? Me hallitsemme niiden elämää kuin jumalat, ja valitettavan usein osoittaudumme arvaamattomiksi, äkkipikaisiksi jumaliksi. Säännöt muuttuvat kesken leikin: ensin koira ei saa tulla sänkyyn. Sitten se saakin, koska se on niin söpö ja omistajan jalkoja paleltaa. Sitten ostetaan uusi päiväpeitto, ja koira saa huutia, jos se hyppää kuraisilla tassuillaan sänkyyn. Tai vielä pahempaa: koira viedään koirapuistoon ottamaan turpaan vierailta sillä varjolla, että ”kyllä koirat selvittävät itse välinsä, leikkiähän tuo vain on”. Koirapuistosta ei pääse karkuun, ja omistaja seisoskelee hoomoilasena portilla ja katselee sakinhivutusta vierestä. Tekisi mieli komentaa muita koiria pois oman kimpusta, mutta kun ei kehtaa. Mitä ne muut minusta sitten ajattelisivat?

Johtajuudesta puhutaan paljon, mutta sen merkitys tuntuu olevan hukassa monelta. Johtajuus ei ole sitä, kuka menee ovesta ensin, vaan sitä, että olette koirasi kanssa saumaton tiimi, pelaatte samassa joukkueessa tilanteessa kuin tilanteessa. Hyvä johtaja kertoo selkeästi, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä, eikä muuta sääntöjä kesken kaiken. Koirat ovat laumaeläimiä, ja niillä on yleensä sisäsyntyinen tarve miellyttää omistajaansa. Ei ole niiden vika, että me olemme niin vaikeasti miellytettävissä.

Koiran tulisi voida luottaa siihen, ettei omistaja saata sitä epämukavaan tilanteeseen, jossa se joutuu tulemaan toimeen omillaan ilman ennakkovaroitusta. Hyvä pomo ei vaadi liikoja eikä oleta koiran olevan ajatustenlukija.  Omaa kiukkuaan ei pitäisi koskaan purkaa koiraan. Jos koira käyttäytyy väärin, ei pidä ajatella, että ”miksi oi miksi koirani on paska” vaan mennä itseensä ja pohtia, miksi on epäonnistunut kouluttajana kyseisen käytöksen suhteen. Toki on olemassa eläimiä, joita oikeasti vaivaa luonnehäiriö, mutta useimmat koirat eivät ole mitään saatanan sikiöitä, jotka testaavat tahallaan omistajansa hermoja tai jättävät huvikseen tottelematta käskyjä. Koiran käytökseen on aina joku syy.

Mieti ennen kuin ostat

Jos minulla olisi koirankoulutusideologia, se olisi varmaankin miksi tehdä asioita vaikeasti, jos ne voi tehdä helpolla. Siksi otin nartun. Nartut sopivat paremmin omaan käteeni ja niillä on vähemmän taipumuksia remmissä pullisteluun kuin uroksilla. Jos halajaa rotukoiraa, kannattaa valita rotu huolella ja kasvattaja vieläkin huolellisemmin. Jos pennun vanhempien luonnetestitulos on aivan onneton tai ylimaallisen korkea, mieti tarkkaan, kuinka paljon vaivaa haluat tulevaisuudessa nähdä mahdollisten käytösongelmien purkamiseen.

Jos haluat sekarotuisen, varaudu siihen, että karjalankarhukoiran ja saksanpaimenkoiran risteytyksellä voi olla suurempia taipumuksia remmissä rähjäämiseen kuin esimerkiksi greyhoundin ja irlanninsusikoiran kupeiden hedelmällä. Rescue-koiran kanssa ei ole mitään takeita mistään, ja kannattaa pohtia sitä tosiseikkaa, että kotimaiset koirat päätyvät yleensä kodittomiksi, koska niiden omistajat eivät ole syystä tai toisesta pärjänneet niiden kanssa.

Älä anna koiran tehdä päätöksiä

Sinähän se johtaja olet, joten koiran ei tulisi päättää juuri ikinä mistään. Pentu ei päätä, jäädäänkö lenkillä tuijottelemaan vieraita ihmisiä tai muita koiria. Sinä sen päätät. Jos annat pennun tehdä niin, vahvistat tietynlaista käyttäytymismallia. Koira ei myöskään saisi päättää, mihin suuntaan lenkillä mennään tai keiden kanssa seurustellaan. Jos aiot olla johtaja, käyttäydy kuten johtajan kuuluu ja huolehdi laumastasi kaikissa tilanteissa.

Ajatus koiran rankaisemisesta tuntuu useimmista epämukavalta. Itsekin kannatan positiivisia koulutusmenetelmiä, mutta jos tilanne vaatii, olen valmis vaatimaan koiralta opitun asian noudattamista. Avainsana on opittu. On typerää odottaa koiran tekevän sellaista, jota sille ei ole kunnolla ja kärsivällisesti ikinä opetettukaan, ja vielä typerämpää on rangaista koiraa, joka osaamattomuuttaan tai epävarmuuttaan jättää toteuttamatta omistajan tahtoa. Omat koirani olivat jo pentuina sen verran nössöjä, ettei niihin tarvinut kajota fyysisesti, ja rangaistus tarkoittaa tietysti eri koirille eri asioita. Rangaistus on sellaista, mikä on koirasta ikävää, tylsää tai ääritapauksissa kamalaa. Todella kiihtyneen koiran rankaiseminen on kuitenkin yleensä turhaa, koska kierrokset ovat liian korkealla, ja jo tämän vuoksi remmirähjäyksen korjaaminen vanhemmalla iällä vaatii kymmenkertaisesti aikaa ja vaivaa verrattuna pikkupennun koulutukseen.

Ota opiksesi

Olen aikanani omistanut remmirähjän, enkä tuolloin taittamattomuuttani saanut siitä kitkettyä huonoa käytöstä pois niin sitten millään. Opin kuitenkin koiraltani paljon, ja saan paljolti kiittää sitä nykyisistä hyvin (ainakin useimmiten!) käyttäytyvistä koiristani. Remmirähjääjältäni opin, että ongelmiin pitää varautua jo silloin, kun ajatus pennuista vasta kytee kasvattajan mielessä. Opin, että harva koira syntyy ongelmatapauksena – ongelmakoiraksi yleensä ajaudutaan omistajan suosiollisella avustuksella. Opin senkin, että koiranomistaminen ei ole helppoa. Ollakseen hyvä koiranomistaja ihmisen täytyy harrastaa ankaraa itsetutkiskelua, suunnitella, ennakoida, koettaa ajatella asioita kanssamme elävien avaruusolioiden eli koirien näkökulmasta. Minulle selvisi, että yksi teoria ei selitä kaikkea eikä yksi koulutustapa sovi kaikkiin tilanteisiin. Ennen kaikkea opin, että koirankouluttajaksi kasvetaan kantapään kautta. Täytyy tehdä virheitä, ennen kuin ne tunnistaa.

Näin tehdään remmirähjiä – opas aloitteleville koiranomistajille

Onneksi olkoon, sinulla on pentu! Olet varmaan jo huomannut, että remmirähjäys on netin koira-aiheisilla palstoilla yksi yleisimmistä puheenaiheista. Näillä yksinkertaisilla ohjeilla saat takuuvarmasti omasta koirastasikin remmirähjän, ja voit liittyä asiaa nettipalstoilla voivottelevien sankkaan joukkoon!

• Ihan ensimmäiseksi kannattaa ajatella, että on hirmuisen söpöä, kun pieni pentu koettaa haukahdella lenkillä vieraille koirille ja ihmisille. Onpa se innokas! Kyllä haukahtelu varmasti loppuu sitten isompana itsekseen, eikös juu?
• Ota pentu varmuuden vuoksi syliin, jos lenkillä tulee toinen koira vastaan.
• Anna pennun vetää ja kulkea lenkillä aina ensin. Näin koira törmää sinua ennen esimerkiksi kulman takaa yllättäen ilmestyviin toisiin koiriin, ja saa itse päättää, miten niihin kannattaa reagoida.
• Käy säännöllisesti koirapuistossa nuoren koiran kanssa, koska pentuja täytyy sosiaalistaa. Koirapuistot ovat pennuille eräänlaisia vapaapainikehiä, joissa voi opetella ottamaan turpiinsa ventovierailta ja joista ei pääse karkuun. Narttukoirat oppivat, että jokainen lähestyvä uros on potentiaalinen seksuaalirikollinen.
• Usko niitä, jotka sanovat, että koirista tulee vihaisia tai arkoja, jos ne eivät pääse hihnassa tutustumaan vieraisiin koiriin. Anna kaikkien vastaantulevien koirien tervehtiä omaasi, koska pentujahan täytyy sosiaalistaa!
• Käytä fleksiä, että koirasi varmasti pääsee moikkaamaan sellaisiakin koiria, joiden omistajat jostakin syystä haluavat välttää remmirähjäyksen ja koettavat kiertää teidät mahdollisimman kaukaa. Sosiaalistetaan toki heidänkin koiransa!
• Anna koirasi jäädä tuijottamaan lähestyviä ja ohi kulkevia koiria.
• Edellisen tehokkaampi muunnelma on teeskennellä, että koirasi painaa ainakin tonnin etkä jaksa kiskoa sitä hihnasta eteenpäin. Anna koirasi käydä maahan makaamaan keskelle tietä, josta se voi kätevästi syöksähtää ohi kulkevan koirakon jalkoihin. Näin saat kätevästi tehtyä naapurinkin koirasta remmirähjän!
• Tee jokaisesta ohitustilanteesta iso show. Koiralle pitää koko ajan puhua rauhoittavalla äänellä: ”Noh Musti, ei mitään hätää Musti, mennäänpäs nyt ohi Musti.” Näin koira oppii, että ohitustilanteissa on jotakin erityisen huolestuttavaa, kun omistajakin ne noteeraa. Kannattaa samaten pidätellä hengitystä, kiristää hihnaa, naksutella klikkerillä, heilutella lelua ja sylkeä hampaista koiralle nameja.
• Voit myös pyytää koiran ojanpenkalle istumaan ja koettaa seisoa sen edessä, ettei se näe ohi kulkevaa koiraa. Ideana on tehdä toisten koirien ohittamisesta mahdollisimman iso ohjelmanumero.
• Hommaa remmirähjälle koiralle kaveriksi toinen koira, ja pian sinulla on tuplamäärä remmirähjiä!
• Älä koskaan anna koiran leikkiä muiden koirien kanssa ilman hihnaa, paitsi tietysti koirapuistossa.
• Hankkiudu tilanteisiin, joissa pentusi joutuu tekemisiin teille molemmille ennestään tuntemattomien koirien kanssa, kunnes pentu saa pari kertaa niiltä turpiinsa. Sitten saat oikeuden käyttää remmirähjien omistajien yleisintä tekosyytä koiran käytökselle: ”sen kimppuun kävi pentuna isompi koira, ja nyt se pelkää”.
• Ja luonnollisesti: anna koiran rähistä hihnassa, koske sen kimppuun kävi pentuna isompi koira ja nyt sitä pelottaa, eikä tilanteelle luonnollisestikaan voi enää koskaan tehdä mitään.

Helppoa kuin heinänteko, remmirähjien tekeminen. Ellei sinulla vielä ole koiraa, voit myös huvitella pelaamalla remmirähjäbingoa, jossa saat raksin ruutuun jokaisesta listan kohdasta, jota vastaantulevat koirakot toteuttavat. Suora bingorivi on lähes taattu. Suomen remmirähjäpopulaatio on siis tulevaisuudessakin turvattu.

Lisää aiheesta:

Team Kenzongos-blogissa innostuttiin pohtimaan remmirähjäystä tämän pakinan tiimoilta vakavamminkin – kannattaa käydä lukemassa.

Miksi koirastani ei tullut remmirähjää