Perjantairuno: The Hound


Elämä on kuin vieras koira – joko se repii kappaleiksi tai tulette ystäviksi. Joistakin se pitää enemmän kuin toisista.

The Hound

Life the hound
Equivocal
Comes at a bound
Either to rend me
Or to befriend me.

I cannot tell
The hound’s intent
Till he has sprung
At my bare hand
With teeth or tongue.
Meanwhile I stand
And wait the event.

– Robert Francis

Elämä kuin koira
arvaamaton
loikkaa vastaan
raastaen
tai rakastaen.

Käykö tuo koira
tuntematon
kättäni vasten
hampain
vai hellien?
Seison ja katson
kuinka käy.

Mainokset

Perjantairuno: Oodi hiekkaravulle

Paguristes cadenati

Jokaisen meriakvaristin elämässä koittaa joskus hetki, kun elättejään tuijottaa lasin läpi silmästä silmänvarteen ja tulee tuumineeksi elämän ihmeellistä monimuotoisuutta.

Ode to a sand crab

A short ode to thee, my dear friend the crab
Whose life I once thought must be rather drab.
On the whole unexciting, most boring and bland
What joy could one find living life in the sand?

I walked by the shore and saw crabs by the score
And felt in my heart a great need to know more.
So I queried the crab, without being too forward
Of her constant displacement both seaward and shoreward.

She seemed quite surprised that I should inquire
Why crabs stay where they stay, rarely lower or higher.
We looked at each other eyeball to eyestalk,
And I listened intently as she started to talk.

“If we stray to high, we’re sure to be dried
So we make quite an effort to descend with the tide.
But with the fish in the surf, we must stay out of reach,
So we go with the tide when the tide moves upbeach.”

She went on with a sigh, “Ah, the things you should know.
You people, like crabs, should just go with the flow.
The waves bring us food, the sand’s a soft bed
We spend our time eating, preparing to shed.”

I pondered the crab and the crab’s view of fun,
Hiding out from the birds, and the fish, and the sun.
No family ties, no dad and no mum
And a diet consisting of diatom scum.

The difference between us is not so profound
My head’s in the air, and your head’s in the ground.
But Nature, I think, oft tends to repeat;
We all feed and respire, find mates, and excrete.

So what if my skin is so soft and you’re hardened,
You’d think such slight differences ought to be pardoned.
Where Nature’s concerned, there aren’t any norms
A life is a life, in all of its forms.

(Paul Siegel, Ph.D.)

Perjantairuno: Iku-Turso

”I have always a struggle before I can make my hands do their duty and seize a tentacle”, sanoi kuuluisa luonnontieteilijä William Beebe. Perjantaisin lonkeroon tarttuminen on kuitenkin luontevaa.

IKU-TURSO

Inehmot, inehmot,
mitä tiedätte minusta,
Tursahan tuskasta,
jätin ikijanosta,
ähkystä ärjyjen,
läähätyksestä
aallon läikkyvän urhon?
Vettä vellon,
merta melon,
jano ainainen povessani palaa;
juon ijäti,
ijäti janoon,
ei sammu mun sydämeni sytö.

Levitän leuat,
aaltoja ahmaan,
ne kuivuu, kun kurkkuuni käyvät;
ajelen impiä,
aallon kukkia,
ne kuolee, kun povelleni painuu;
myllerrän myrskyn,
juon maata, merta
ja pintoja pirstatun haahden,
kultia, päärlyjä,
myös ihmisverta
ja rintoja neitien nuorten,
ei sammu mun sieluni ijäinen imu,
ei kostu tulipuna-kieli.

Kohotan kummina elokuun öinä
kuutamon välkkeessä väsyneen pään,
kiinnitän vilkkuvat, viherjät silmät
taivaan tähtehen kimmeltävään,
katsovi tähti, tuijotan, Tursas,
kohta jo korkean voiton ma tuon,
kirpoaa taivahan kultainen kehrä,
joutsenen lailla sen silloin ma juon.

Ei sammu ahjo
sydän-alani synkän,
ei pätsi päässäni jäähdy.
On avaruus yllä
ja avaruus alla
ja itsessänikin on ijäisyys.
Ma vapautta pyydän,
ma valkeutta janoon,
ja kauneutta taivahan kaarten ma palan,
mut pääse en kahleista vaikean vaivan,
voin pään nostaa,
muu muran peittoon muotoni jää.
Jos tuskan tunnet
jumal-kirottu joku,
mun kanssani jumalia kiroo!

– Eino Leino

Perjantairuno: To a Black Greyhound

Ensimmäisessä maailmansodassa kaatunut kapteeni Julian Grenfell (1988-1915) rakasti kahta asiaa: sotimista ja greyhoundeja. Sota vaikutti nuoresta miehestä jännittävältä piknikiltä, mutta vielä mieltyneempi hän oli englanninvinttikoiriinsa: ”Uskon todella, että greyhoundit ovat maailman kauneimpia olentoja. Niillä on kaikki mahdolliset hyvät ominaisuudet: ne ovat ystävällismielisiä, sanomattoman rohkeita, verrattoman nopeita, herkkiä ja ketteriä. Lempeitäkin ne ovat, ja hyvin innokkaita.”

Grenfell kuljetti greyhoundejaan mukanaan ympäri maailmaa, kunnes kuoli 27-vuotiaana Ranskassa kranaatinsirpaleeseen. Hänen viimeinen kirjeensä käsitteli ranskalaisten vinttikoirien ominaisuuksia. Muutamaa vuotta aiemmin Grenfell oli kirjoittanut runon Mustalle greyhoundille.

To A Black Greyhound

Shining black in the shining light,
Inky black in the golden sun,
Graceful as the swallow’s flight,
Light as swallow, winged one,
Swift as driven hurricane –
Double-sinewed stretch and spring,
Muffled thud of flying feet,
See the black dog galloping,
Hear his wild foot-beat.

See him lie when the day is dead,
Black curves curled on the boarded floor.
Sleepy eyes, my sleepy-head –
Eyes that were aflame before.
Gentle now, they burn no more;
Gentle now and softly warm,
With the fire that made them bright
Hidden – as when after storm
Softly falls the night.

God of speed, who makes the fire –
God of Peace, who lulls the same –
God who gives the fierce desire,
Lust for blood as fierce as flame –
God who stands in Pity’s name –
Many may ye be or less,
Ye who rule the earth and sun:
Gods of strength and gentleness,
Ye are ever one.

(Julian Grenfell, 1911)

Perjantairuno: Ylennys (Edellisessä elämässäni olin hyvä koira)

Ylennys
James Tate

Edellisessä elämässäni olin hyvä koira
ja niinpä kuolemani jälkeen minut ylennettiin
ihmiseksi. Koirana oli mukavaa. Isäntäni
oli köyhä maanviljelijä. Minä paimensin
ja vartioin hänen lampaitaan. Yö yön jälkeen
sudet ja kojootit koettivat päästä ohitseni,
mutta kertaakaan en kadottanut ainoatakaan
lammasta. Palkkiokseni sain herkkupaloja
isäntäni pöydästä. Hän oli köyhä, mutta söi
hyvin. Maanviljelijän lapset leikkivät
kanssani vapaahetkinään. Minua rakastettiin
enemmän kuin koira voisi toivoa. Kun sitten
vanhenin, perhe otti uuden koiran ja koulutti
sen minun tehtäviini. Uusi koira oli nopea
oppimaan ja minä pääsin perheen lemmikiksi.
Aamuisin toin isännälleni hänen tohvelinsa,
sillä ikä alkoi jo vaivata häntäkin. Hitaasti
tein kuolemaa, aina pieni pala kerrallaan.
Tämän tietäen isäntäni salli uuden koiran
ilahduttaa minua tempuillaan, temmeltää
ja painaa joskus kuononsa turkkiini. Ja
eräänä aamuna en enää noussut. He hautasivat
minut säädyllisin menoin joen varteen,
varjoisan puun juurelle. Siihen päättyi
elämäni koirana. Joskus kaipaan sitä ja istun
ikkunassani ja itken. Elän kerrostalossa
jonka ikkunasta näkyy muita kerrostaloja.
Töissä istun eriössäni koko päivän enkä
puhu kenellekään. Olin hyvä koira. Tämä on
palkintoni. Ihmishahmoiset sudet tuskin huomaavat minua.
Ne eivät minua pelkää.

Oma suomennos, alkuperäinen englanninkielinen runo täällä.

Perjantairuno: The Kraken

Lainaus

Denys de Montfort Poulpe Colossal

THE KRAKEN

Alfred Lord Tennyson

Below the thunders of the upper deep,
Far, far beneath in the abysmal sea,
His ancient, dreamless, uninvaded sleep
The Kraken sleepeth: faintest sunlights flee
About his shadowy sides; above him swell
Huge sponges of millennial growth and height;
And far away into the sickly light,
From many a wondrous and secret cell
Unnumber’d and enormous polypi
Winnow with giant arms the lumbering green.
There hath he lain for ages, and will lie
Battening upon huge sea-worms in his sleep,
Until the latter fire shall heat the deep;
Then once by man and angels to be seen,
In roaring he shall rise and on the surface die.

Osterin elämää

Talvinen maisema

Kuva: MCS@Flickr

Biology

Is this happiness or oyster-life?
This flexing of muscular torso-foot
joy’s wonder? This sifting of silt
from food in the shifting chill-dark?
If, in my mind, there is a life of flight
in the light beyond the over-swirl,
must I unfix my lips from this rock
to be right? Or is my apex to worry
quartz against my shell?

(Stephen O’Connor)