Blogitauolta takaisin itse asiaan eli eritteisiin – koirista ja siivoamisen kirouksesta

Oudon rannan hiekka on ollut tauolla yli puoli vuotta. Tuntui siltä, ettei sen paremmin akvaarioista kuin koiristakaan ollut mitään sellaista sanottavaa, mitä joku ei jo olisi ehtinyt sanoa paremmin – ja takuulla myös nopeammin. Mikä sitten houkutteli palaamaan bloggaamisen pariin? No, mikäpä muu kuin blogin kestoaihe eli paska!

Chic Choix -kasvattaja Juha Kares täräytti niin loistavan kirjoituksen kennelinpitäjän siivousaineista ja koiratalouksien jatkuvasta siivousrumbasta, että oksat pois. Menkää lukemaan, mies tietää mistä puhuu.

Kareksella on käsittääkseni melkoinen liuta koiria. Itselläni niitä on peräti kaksi kolme kappaletta, joten ihan vielä en ole kokenut tarpeelliseksi ostaa Airwickejä olohuoneeseen. Koirien vähyydestä huolimatta niiden jälkiä joutuu kuitenkin siivoamaan yhtenään. Paska, eritteet ja hajuthan ovat jo pitkään muodostaneet blogin vankan perustan, koska itse inhoan karvoja, hajuja ja tahroja melkein yhtä paljon kuin nautin koirien kanssa elämisestä. En myöskään erityisesti pidä siivoamisesta, joten vähintä mitä voin oman mielenterveyteni eteen tehdä on siivota kunnollisilla välineillä.

Kloriitti eli valkaisuaine (ja sen hippivastine etikka)

Poikain sisäoppilaitoksessa peruskoulunsa käynyt brittiystäväni kertoi muinoin anekdootin siitä, kuinka hän joutui koulussa arestiin ja siivoamaan rotevan jumppamaikkansa ohjauksessa. Ystäväni sonnustautui tunnollisesti koulun tarjoamaan sievään essuun ja alkoi nitkuttaa tahroja kaakeleista männyntuoksuisella ekopesuaineella. Touhua hetken katseltuaan opettaja paiskasi hänelle L-koon kumihanskat ja ärjäisi ”God damn, tosimiehet siivoavat valkaisuaineella!”

Jostain syystä jengi haluaa pestä muovi- tai kivilattiansa mäntysuovalla tai – oikein hurjaksi heittäytyessään – vähän ärjymmällä Tolulla. Ihan vapaasti. Minä jynssään vedellä lantratulla Kloriitilla. Maailmassa ei ole sellaista tahraa, joka lähtisi wc-tiloista, keittiöstä tai lattiasta helpommin tavispesuaineella kuin Kloriitilla. Homman kääntöpuoli on sitten se, että kun valkaisuaineella irtoaa mikä tahansa, sillä lähtevät myös värit kankaista sekä mahdollisesti henki ja terveys, jos erehtyy laimentamaan ainetta kuumalla vedellä ja hengittelee liiaksi niitä höyryjä.

Kloriitilla voi lattianpesun lisäksi valkaista pyykkiä (ja jos unohtaa yhdenkin värillisen vaatteen valkoisten sekaan, pääsee nauttimaan kivasta marjapuuronvärisestä lopputuloksesta) ja se on ihan ykkönen kaikenlaisten kaakelisaumojen ja tiskialtaiden pyyhkimiseen. Sillä lähtee home ja se desinfioi. Kloriitilla saa myös tuunattua farkkuja vaaleammiksi. Kloriitti on koiraihmisen paras kaveri, mutta jos on olemassa yksi pullo, jota koiran ei pitäisi antaa pureskella, se on tämä.

Jos ei halua sekaantua tosimiesten siivousnesteisiin, voi ehkä kokeilla etikkaa. Merivesiakvaristin paras ystävä väkiviinaetikka toimii nimittäin koiratalouksissakin. Sitä voi käyttää pyykin huuhteluaineena kun pesee koirien täkkejä ja patjoja, ja sillä voi jynssätä pinttyneet teräskupit kiiltäviksi. Jos pesukoneessa on pyöritetty erityisen paskaista koiratalouspyykkiä, pyöritän konetta pesuohjelmalla vielä tyhjänä etikan kanssa.

Niinkin luotettavalta taholta kuin Suoli24 -keskustelupalstalta olen lukenut, että etikkaa ei kaikkialla suositella laitettavaksi pyykkikoneeseen. Ihan sama. Ruokolahtelaisen rouvan ullakolta Tikkurilaan ja Tampereen kautta takaisin pääkaupunkiseudulle reissannut kymmenvuotias Upo Pesukarhuni on kestänyt jo sen verran koettelemuksia, että pari ruokalusikallista etikkaa tuskin tuntuu enää missään.

Olen myös kuullut, että jotkut käyttävät etikkaa ruoanlaittoon. Ihme meininkiä.

Sappisaippua

Suomalaisen kirjallisuuden suursaavutuksiin kuuluva Paskapokkari esittelee muiden kiintoisien paska-anekdoottien lisäksi myös ammattilaisnäkemyksen paskatahrojen oikeaoppisesta poistamisesta tekstiileistä. Naiset ja herrat, näin se käy:

  1. Sekoita teelusikallinen pesuainetta (ei saa sisältää alkaaleja tai valkaisuainetta) kupilliseen kädenlämpöistä vettä. Hinkkaa ja anna kuivua.
  2. Sekoita ruokalusikallinen ammoniakkia puoleen kupilliseen vettä. Hinkkaa ja anna kuivua.
  3. Toista kohta yksi.
  4. Sekoita kolmasosakupillinen viinietikkaa kahteen kolmasosakupilliseen vettä. Hinkkaa ja anna kuivua.
  5. Huuhtele vedellä.

…tai sitten voit ostaa sappisaippuaa ja hoitaa homman yhdellä jynssäyksellä.

Sappisaippua on ihmeaine. Jos Kloriitin käyttö on jostakin kumman syystä mahdotonta, sappisaippua toimii melkein yhtä hyvin – tai oikeastaan paremminkin, koska sillä ei ole taipumusta irrottaa värejä tekstiilistä. Sillä lähtee veritahra sohvasta ja oksennuksen aiheuttama tummentuma housunlahkeesta. En edes muista, kuinka monta kertaa olen jynssännyt sappisaippualla paskaa irti karvalankamatosta liian pienessä pesuhuoneessani, ja ne paskatahrat siis todellakin katoavat, olettaen että ns. kouriintuntuva osa on ensin kaavittu lastalla ja paperilla pönttöön.

Ja sitten taas toisaalta… Niin ihana aine kuin sappisaippua onkin, eräänä päivänä koin valaistumisen jynssätessäni taas kerran samaa kirottua karvalankamattoa samassa ahtaassa vessassa. Ahaa-elämys muodostui kahdesta lauseesta: ”Mitä helvettiä oikein teen” ja ”miksi käyn töissä ansaitsemassa rahaa, jos kuitenkin jynssään nämä paskatahrat irti omin pikku kätösin kuin opiskeluaikoina konsanaan”.

Jos matossa on paskaa, lähetän sen nykyään pesulaan. Suosittelen samaa kaikille.

Hyvä imuri

Aika monella koira- tai kissaihmisellä näyttää olevan kaapissa joku opiskeluaikainen Vampyr666. Masokistit!

Imureista keskustellaan lemmikkiaiheisilla nettipalstoilla tuon tuosta, ja eri imurimerkeillä on vankat kannattajansa. Itse kuulun Kareksen kanssa hurmahenkisiin Dyson-evankeliumin levittäjiin. On jotenkin tyydyttävää katsella, kuinka koirankarvat linkoutuvat ympäriinsä läpinäkyvässä säiliössä kolminkertaisella valon nopeudella (vai mitä ne mainoslärpäkkeet nyt väittävätkään). Imuteho on kunnon malleissa semmoinen, että jehovan todistajat ja muut ei-toivotut vieraatkin katoavat jos suuttimen kääntää ovelle päin.

Oikea koirarotu

Monilla koirilla on melko epämiellyttävä ominaishaju. Pahimmillaan rasvainen löyhkä on niin voimakas, että jos tämmöisen tapauksen kanssa joutuu hissiin tai julkiseen kulkuvälineeseen, tulee äkkiä ikävä Kareksen suosittelemia ilmanraikastimia. Välttääkseni paskamyrskyn kommenttiosastolla poikkean tässä blogin tavanomaisesta linjasta enkä dissaa mitään yksittäistä rotua, mutta mielestäni jotkut rodut pitäisi myydä kasvattajalta Wunderbaumit kaulassa. Miksi helvetissä ne haisevat niin voimakkaasti? Mikä niissä on vikana?

Niin, koirilla siis on ominaishajunsa, ja jos asia ei vielä tullut selväksi, en pidä ko. hajua miellyttävänä. Onneksi asiaan on ratkaisu. Kaikki rodut eivät haise; sairaat yksilöt tietty erikseen. Pesen koiriani ehkä kerran vuodessa ja harjaan niitä lähinnä karvanlähtöaikaan, ja ne eivät puolueettomien tarkkailijoidenkaan mukaan haise koiralle. Eri asia tietysti ovat muunlaiset hajuhaitat kuten ilmavaivat, sillille löyhkäävä hengitys ja ripuli, joka usein seuraa yritystä parantaa sillille löyhkäävä hengitys antamalla koiralle luu, mutta hei, ainakaan koirani eivät haise koiralle!



Aiheesta lisää:

Juha Kares – Ei voi olla totta – tätäkö se on?

Mainokset

Virtuaalikasvatusta ja moraalisäteilyä

Moraalisäteily: Ylemmyydentuntoinen pahennus, jota hieman ”tiedostavammat” yksilöt levittävät suuren henkilökohtaisen tuskan saattelemana meidän tavallisten kurjimusten keskuuteen.

Muutama vuosi sitten pikkutyttösektorin keskuudessa oli kovasti muodikasta pitää virtuaalikenneliä, eli pölliä koirien kuvia muiden ihmisten kotisivuilta ja lätkäistä ne nettiin keksityillä nimillä kuvitteellisen kennelin virtuaalisina tuotoksina. Näitä virtuaalikoiria sitten jalostettiin keskenään. Erinomaiset jalostusyksilöt Mega CH Superstar Kiss Of The Night ja Master Winner 2011 Sateenkaaren Mystic Tähtisumu risteytettiin tarkkaan harkiten, ja saatiin liuta erinomaisia virtuaalisia jälkeläisiä, joissa – toisin kuin oikeissa koirissa – ei ikinä ollut mitään vikaa.

Idea ei ole uusi, muistan puuhailleeni jotain vastaavaa ala-asteella, joskin tuolloin hevoset ja koirat joutui itse piirtämään ruutuvihkoon eikä jalostusmateriaalia pystynyt hankkimaan naapuripulpettia kauempaa. Viime aikoina virtuaalijalostus on ilmeisesti kokenut jonkinasteisen renessanssin netin koirapalstoilla. Sinne on syntynyt lauma virtuaalikasvattajia. Kutsun heitä jalostuspoliiseiksi, ja heillä on Suuri Tehtävä: jalostusvalintojen tekeminen muiden ihmisten puolesta, tai oikeastaan pään aukominen poikkeavasti ajatteleville kasvattajille. Jalostuspoliisit toivovat vilpittömästi kolmea asiaa:

a) kunhan tarpeeksi saarnaa, niin vääräuskoiset kasvattajat näkevät valon, parantavat tapansa ja alkavat ajatella Oikein™

ja

b) potentiaaliset pennunostajat pelastetaan väärin jalostavien kasvattajien kynsistä, kunhan heille vain julkisesti kerrotaan, mikä kaikki yhdistelmässä on jalostuspoliisin mielestä pielessä

ja tietenkin

c) että kukaan ei pilaisi rotua kasvattamalla Väärin.

Netin jalostuspoliisit ovat bonganneet kyseenalaisen pentumainoksen

Koiraharrastajien keskuudessa tuntuu elävän sitkeänä ajatus siitä, että kunhan jalostusmateriaalia tarpeeksi testataan ja karsitaan, löydetään myyttiset terveet linjat, joilla nykyisenlaista koiranjalostusta on turvallista jatkaa. Testejä, kokeita, tuloksia ja terveystarkistuksia ei mielletä työkaluina järkevämpien yhdistelmien pohtimiseen vaan ehdottomina ohjenuorina jalostuskäytölle. Meillä kaikilla on tieysti selkeä idea siitä, millainen on hyvä jalostusyksilö. Valitettavasti jokaisen idea hyvästä jalostusyksilöstä on aivan erilainen, ja sekös virtuaalista jalostuspoliisia ihmetyttää. Miten ihmeessä joku voi päätyä astuttamaan koiran, jolla on näyttelystä pelkkä H? Eikö kasvattaja tajua, että luonnetestissä hylätty koira on huono jalostusyksilö? Ei voi ymmärtää!

Hämmennys on ymmärrettävää, sillä virtuaalikasvattajan arvostelema koira ei ole elävä, hengittävä olento vaan pelkkää dataa paperilla, kokoelma tuloksia ja testejä. Jalostus on mustavalkoista ja helppoa, kun katsotaan pelkkiä lukuja. Jalostuspoliisit uskovat tietävänsä koirasta kaiken olennaisen lukemalla pentueilmoitusta, sukutaulua ja Kennelliiton koiranettiä. Jos netissä lukee, että whippetillä on C-lonkat tai bordercolliella agilitystä ja tokosta pelkkiä hylsyjä, niin paskahan se koira varmasti on. Jos sukutaulussa ei ole kummemmin titteleitä tai uutta verta, niin mitä annettavaa moisella voisi olla rodulle? Sukusiitosprosenttikin taisi lipsahtaa jalostuspoliisin sietorajan yli, kamalaa, itsehän en koskaan tällaista yhdistelmää tekisi vaikka toki kukin taaplaa tyylillään, nääs nääs nääs. Jos jalostuspoliisin toiminnan kyseenalaistaa, saa vastineeksi vilpitöntä hämmästystä: mitä, eikö muka ole paha asia tehdä sairaita yhdistelmiä, kannatetaanko täällä mahdollisesti pentutehtailua?

Tarkoitus on hyvä, mutta koiraharrastajille tyypilliseen tapaan lapsi viskataan menemään pesuveden mukana. Jalostuspoliisit yrittävät niin kovasti tehdä oikein ja parantaa maailmaa, että kaikkein ankarimmin he hyökkäävät tavallisten rivikasvattajien kimppuun, eli siis ihmisten, jotka vievät keskiverron koiransa vain hyödyllisinä pitämiinsä tutkimuksiin ja kehtaavat vielä julkaista pentuemainoksen netissä. Kun tällainen pienkasvattaja laittaa pentuilmoituksen nettiin, paikalle kiiruhtavat usein virtuaalikasvattajat ja jalostuspoliisit kuin haaskalle koikkelehtivat korppikotkat, ellei kasvattaja sattumalta kuulu raakkuvan parven ystäväpiiriin. Kaikkihan me olemme näitä viattomiksi kysymyksiksi naamioituja vittuiluja lukeneet: Kas, narttuhan on jo kuusivuotias, miksei sillä ole tehty jo aiemmin pentuetta? Miksi uros on alle kaksivuotias, eihän sillä ole vielä meriittejä eikä jalostusnäyttöäkään? Miksi koiralla ei ole tuloksia lajista X, Y tai Z? Mitenkäs tuo luonnetestitulos on vähemmän kuin esimerkillinen? Missä ovat jalostusyksilöiden sukulaisten terveystulokset viidenteen polveen asti? Samaan aikaan todelliset pentutehtailijat tehtailevat edelleen kaukana nettipoliisien ulottumattomissa ja kaiken maailman Pectus-kennelit saavat jatkaa rauhassa toimintaansa, sillä virtuaalijalostajat keskittyvät helpoimpien ja lähimpien kohteiden lynkkaamiseen.

Kasvattajan työ ei varmasti ole helppoa, ei ainakaan jos tunnustaa sen tosiasian, että kaikissa koirissa on enemmän tai vähemmän vikaa. Harmillista kyllä, koirat ovat myös muutakin kuin Koiranet-sivunsa summa. Käyttötulosten valossa keskinkertaisella elukalla voi olla kasvattajan mielestä erityisen kaunis pää, luonnetestissä hylätyllä mukavan rauhallinen luonne ja C-lonkkaisella susirumalla piskillä taas mielenkiintoinen sukutaulu. Onhan niitä aidosti paskoja yhdistelmiä ja hölmöjä kasvattajia olemassa (ja lemmikkiaiheisilla palstoilla tunnutaan saavan jonkinlaista sadomasokistista nautintoa siitä, että kaivetaan esiin tuohduttavimmat pentuilmoitukset) mutta toisaalta taas jokainen meistä lienee jonkun muun mielestä paska koiraharrastaja. Mikään ei ole varmempaa kuin se, että joka ainoaa yhdistelmää voi halutessaan kritisoida jollakin kriteerillä.

Asiaa ei pidä ymmärtää niin, että vähättelisin terveystarkistusten tekemistä tai kannattaisin kyseenalaista kasvatustyötä. Nythän on niin, että koirapiireissä häärii jos jonkinlaista säheltäjää, rahanahnetta paskiaista, hullua ja taivaanrannanmaalaria. On paskoja kasvattajia ja hyviä kasvattajia, on pihalla olevia kasvattajia ja sellaisia, jotka yrittävät parhaansa vallitsevissa olosuhteissa. Tokihan pistää vihaksi katsella ala-arvoisia yhdistelmiä mainostettavan erinomaisina. Väsähtänyt slogan ”näyttöön ja käyttöön” nostattaa kuplan otsaan. On vaikea olla ihmettelemättä joidenkin harrastamia tiukkoja linjauksia ja näyttelyihmisten ihmeellisiä ulkomuotokriteerejä, ja yhtä lailla ihmetyttää eräiden tahojen liberaali suhtautuminen luonteeseen ja hermorakenteeseen (”se on vain hieman varautunut”). Joidenkin koirat ovat rumia, toisten koirilla on minun mielestäni karsea luonne, jotkut mainostavat käyttökoirina piskejä jotka kelpaisivat lähinnä saunan taakse. Harmittaa, toden totta.

Ja kuitenkin, minunkin koirieni kasvattajat ovat takuulla jonkun mielestä vastuuttomia ja oma koiranpitoni lähestulkoon ala-arvoista. Kyse on perspektiivistä. Niin kauan kuin pysytään lain puitteissa, miksi juuri minun mielipiteeni pitäisi olla muiden ihmisten jalostusvalintojen ohjenuorana? Koiranjalostuksen suurimmat vaaranpaikat lienevät kuitenkin aivan muualla kuin muutamassa harrastelijan teettämässä mielestäni keskinkertaisessa pentueessa.

Onko tuloksilla väliä? Totta hitossa, jos sattuu olemaan harrastuksesta kiinnostunut pennunostaja. Jos aikoo itse harrastaa tavoitteellisesti jotakin koiraurheilulajia, on turvallisinta ottaa koira kasvattajalta, joka kisaa samassa lajissa ja jonka jalostusyksilöillä on siitä meriittejä. Jos etsii lähinnä lenkkikaveria, tuloksilla ei tee mitään. Jalostuksellisesti tulosten merkityksen voi arvioida vain kukin kasvattaja itse, ja lopullisesti asian punnitsevat pennunostajat.

Entä onko terveystarkastuksilla väliä? Totta kai niillä on, mutta harvassapa ovat jalostusyksilöt, joilla ei ole mitään rasitteita tai vikoja vaivoinaan. Testien ja mahdollisten terveystutkimusten määrä kasvaa kasvamistaan. Koirat voidaan DLA-testata, silmäpeilata, sydänkuunnella ja -ultrata, luustokuvata, niistä voidaan ottaa allergianäytteet, munuaisarvot ja trombosyytit, mutta toistaiseksi monien rotujen pahimmat terveysongelmat ovat sellaisia, joita ei voida testein varmistaa. Terveystutkimukset sinänsä ovat oikein kannatettavia ja on olemassa tutkimuksia, jotka joillekin roduille ovat liki välttämättömiä. Toisaalta on myös tutkimuksia, joilla ei kaikille roduille ole muuta arvoa kuin lisätä rivejä pentumainokseen. Aktiivisesti maastojuoksua harrastavan vinttikoiran lonkkakuvaaminen on tietysti ihan kiva juttu sinänsä, mutta onko juuri se hyvän kasvattajan mittari? Toki on hienoa myydä pentuja perusteellisesti terveystarkistetuista vanhemmista, mutta jos teetetään liuta tutkimuksia vain siksi, että niin kuuluu tehdä, ei se välttämättä tee kasvattajasta tai yhdistelmästä sen parempaa. Keneltä tahansa kasvattajalta voidaan kysyä, että miksi jalostusyksilöt eivät ole kyynär-, polvi- ja lonkkakuvattuja, jalostustarkastettuja, polveutumistutkittuja, TGAA-testattuja, sydänultrattuja, DLA-testattuja ja niin edelleen. Takuulla aina on joku testi jäänyt tekemättä, tai kaikkien tulokset eivät ole priimaa.

On hienoa, että erilaisia koirien vikoja ja sairauksia pystytään nykyisin seulomaan tutkimuksin. Tulevaisuudessa testausmahdollisuuksia kehitetään vielä lisää. Ennemmin tai myöhemmin saavutaan tilanteeseen, jossa jokaisesta perin pohjin tutkitusta koirasta on löytynyt jonkinlaista häikkää. Kaikki me tiedämme teoriassa, että täydellistä koiraa ei ole olemassa (paitsi oma koirani, tietysti!), mutta mitä enemmän tutkittua tietoa koiristamme saadaan, sitä konkreettisemmaksi asia muuttuu. Nettipoliisien vaino kohdistuukin usein nurinkurisesti juuri sellaisiin pienkasvattajiin, jotka ovat avoimesti kertoneet koiriensa ongelmista ja julkaisseet tutkimus-, koe- ja tarkastustulokset. Tivataan, miksi ei ole tehty enempää tutkimuksia tai kilpailtu useammassa lajissa. Moraalisessa tuohtumuksessa unohtuu se tosiasia, että kasvattaja on itse vastuussa valinnoistaan eikä hän oikeastaan ole tilivelvollinen muille kuin kasvatinomistajilleen.

Taho, jota virtuaalikasvattajien pitäisi oikeasti ripittää, ovat tietysti ostajat jotka sortuvat heidän mielestään vääränlaisiin yhdistelmiin. Harvalla tosin riittää kanttia mennä sanomaan vastaleivotulle pennunomistajalle, että miksi ihmeessä menit ostamaan tuollaisen sontaläjän, sen isällähän oli näyttelystä pelkkä H ja emä hylättiin luonnetestissä. Sehän olisi sikälikin noloa, että kaikesta huolimatta pennusta voisikin kasvaa ihan kelpo koira, ja miten jalostuspoliisimme sitten kävisi? Turvallisempaa on etsiä netistä vaarattomalta vaikuttava kohde ja tykittää oikein täyslaidalta omia eettisiä periaatteitaan, kunhan muistaa laittaa alkuun hassun hymiön ja jonkinlaisen disclaimerin tyyliin ”ihan ilman sarvia ja hampaita, mutta haluaisin kysyä, miksi ihmeessä”…

Esimerkillä johdetaan, ei saarnaamalla. Toivoisin, että jalostuskeskustelu keskittyisi siihen, mitä me harrastajat, kasvattajat ja pennnunostajat voisimme itse tehdä paremmin sen sijaan, että kiillotetaan sädekehiä ruotimalla kasvattajien jalostusvalintoja netissä. Pitäisi pystyä hyväksymään se, että kasvatusfilosofioita on erilaisia ja kaikilla ostajilla on omat kriteerinsä pennun ja kasvattajan valinnalle. Jos ihmiset keskittyisivät parantamaan maailmaa kohtelemalla omia koiriaan järkevästi ja tukemalla arvomaailmaltaan hyvinä pitämiään kasvattajia sen sijaan että yrittävät netissä suu vaahdossa kertoa kuinka muiden on syytä toimia, oltaisiin huomattavasti nykyistä hedelmällisemmällä maaperällä. Ennen pitkää niiltä todellisilta säätäjiltä ja pentutehtailijoilta loppuisivat ostajat ja maailma olisi taas piirun verran fiksumpi paikka.


Alun lainaus: Urbaani sanakirja. Moraalisäteily, tuo Homma-foorumin termilahja maailmalle!

Lue myös Juha Kareksen neuvot aloitteleville kasvattajille.

Crufts-voittajan koiranelämää

Maailman kuuluisin koiranäyttely oli ja meni. Vuoden 2012 Crufts jää varmasti historiaan diskattuine bulldoggeineen ja napolinmastiffeineen, mutta kuten tiedetään, ei sota yhtä (tai viittä) lyttynaamaa kaipaa. Show must go on. Tämän vuoden voittajaksi valikoitui lhasa apso Zentarr Elizabeth, jonka omistaja Margaret Anderson kertoo voittajan elämänlaadusta seuraavaa:

”Elizabeth on liian arvokas lenkkeilytettäväksi kotimme ulkopuolella”, selittää Margaret, 59-vuotias eläkkeellä oleva sosiaalityöntekijä. ”Mutta tietenkään emme pidä koiraamme koko ajan sisällä. Huolehdimme Elizabethin kunnosta ja terveydestä antamalla sen juoksennella takapihallamme.”

Takapiha ei kuitenkaan ole mikä tahansa piha. Andersonit ovat muokanneet puutarhaansa Elizabethin tarpeita varten poistamalla kasvimaan ja kukkaistutukset. Niiden sijaan pihaa peittävät betonilaatat, jotka pidetään hygieniasyistä tahrattomina ja valkaistuina.

”Kesällä Elizabeth voisi kävellä kuivalla ja lyhyeksi ajetulla nurmikolla, mutta emme halua ottaa sitä riskiä, että sen turkkiin joutuisi roskia ja mutaa. Sisällä Elizabeth nukkuu omassa häkissään keittiössä. Laitamme Elizabethin sinne aina, kun poistumme kotoa tai olemme liian kiireisiä valvomaan sitä. Ei Elizabethin voi antaa kuljeskella vapaasti ympäriinsä. Sehän voisi loukata itsensä. Jos Elizabeth vaikkapa tippuisi pöydältä ja katkaisisi jalkansa tai nielaisisi jotain myrkyllistä, sen näyttelyura olisi ohi.”

Elizabeth on koira, joka ei ole koskaan jahdannut myyriä, rypenyt mutaisessa ojassa, jäystänyt putkiluuta tai napsinut jäniksenpapanoita kostealta nurmikolta. Elizabeth ei ole koskaan edes nähnyt metsää. Lyön vaikka vetoa, ettei se aikuisiällään ole saanut leikkiä toisten koirien kanssa, siinähän voisi vaikka turkki kärsiä, puhumattakaan ilmeisestä onnettomuusriskistä. Onnettoman manikyroidun lattiamopin elämä koostuu neljän tunnin turkinhoitosessioista kaksi kertaa viikossa, koiranäyttelymatkoista ja laiskasta lyllerryksestä betonoidun takapihan ympäri aina, kun joku ehtii sitä pihalle valvomaan. Eipä ihme, että Elizabeth on omistajansa mukaan niin ”laiska” ja ”ylväs”, ettei sitä kuulemma edes huvita lähteä lenkille tai leikkiä pallolla. Tuskinpa häkkikanaakaan huvittaisi kylmiltään, saati että kunto riittäisi.

Margaret Anderson tekee kaiken koiransa parhaaksi, eikä Elizabethilta puutu mitään – paitsi mahdollisuus olla oikea koira.

Daily Mailin artikkelin voi lukea kokonaan täältä.

Aiheesta kirjoitti myös Pedigree Dogs Exposed.

Linkkivinkki: valitusta koiranomistajista

Valivali-blogin Pessimisti avautuu koiranomistajista, pennunostajista ja kasvattajista:

Se on kyllä jännä, että siitä omasta kultapuppelimussukasta pitää valittaa, mutta voi jumalauta jos joku erehtyy antamaan neuvoja niihin ongelmiin. Silloinhan se tarkoittaa sitä, että neuvoja ei arvosta sinua ihmisenä, hän ei tiedä mitään koirista ja on muutenkin v-mäisin tyyppi jonka tiedät. Eihän kukaan tuntematon voi neuvoa, sillä kukaan ei ”tunne koirasi persoonaa” kuten sinä. Right.

Miten miusta tuntuu, että nykyään arvostetaan enemmän koiran ulkonäköä ja näyttelytitteleitä kuin käytöstä? Joo ei tietenkään haittaa, että koirasi rikkoo asuntosi, ei tottele yhtään, vetää hihnassa ja kusee jaloillesi. Se ei haittaa, koska se saa näyttelyistä sertejä. Sitten ne näyttelytulokset kirjaillaan hymyssä suin nettiin ja perään laitetaan kommentti ”tämä upea koira on muuten saatavilla jalostukseen”. Yleensä syyllinen koiran käytösongelmiin on omistajassa, mutta joskus koiralla saattaa ihan oikeasti olla sellainen luonne ja hermorakenne, ettei sitä kannata käyttää jalostukseen. Ja typerät ihmiset vielä ostavat näitä hermoheikon koiran pentuja, koska ne näyttää niin kivoilta. Jos koira saa hylätyn näyttelystä, koska se on purrut tuomaria, niin sitä ei tarvitse mainostaa missään. Eihän sellaisella tiedolla kukaan tee mitään.

Että vuh vuh vaan!

Aloittelevan riutta-akvaristin kootut snafut

Lyhenne SNAFU tarkoittaa englanniksi kuta kuinkin samaa kuin suomalainen sananparsi ”savun hälvettyä laskemme ruumiit”. Netistä löytyy toinen toistaan hienompia kuvia ja kertomuksia upeista riutta-akvaarioista, mutta riutta-snafuista kuulee harvemmin. Mokia ei jostain syystä ole tapana raportoida. On tietysti myös mahdollista, että olen ainoa suolavesipytyn kanssa töhöillyt, mutta valtion tiedonjulkistamispalkinnon toivossa ajattelin silti jakaa oman syntilistani. Mokaaminen on noloa – ja tässä harrastuksessa myös hemmetin kallista – joten älkää tehkä niinkuin minä tein vaan tehkää niinkuin isot pojat sanovat.

Jos olet vasta aloittelemassa harrastusta, älä osta pientä nanoakvaariota ”parille pehmytkorallille ja selkärangattomille”
Joo, sellainen tulee halvemmaksi. Kyllä, pehmytkorallit kasvavat helposti. Valaisimeksi riittää työpöytävalaisin. Tekniikkaa ei tarvitse nimeksikään. Mutta silti, älä osta nanoa, ellei sinulla ole jo ennestään puolen olohuoneen kokoista allassysteemiä monimetallivalaisimineen, ala-altaineen, dursoineen ja kivikoralleineen. Sitkeän huhun mukaan maailmassa on olemassa akvaristi, joka on ostanut ensimmäiseksi ja ainoaksi altaakseen 30 litran nanon ja tyytynyt siihen, mutta käytännössä nano jää pieneksi parissa kuukaudessa, jonka jälkeen ostetaan uudelleen isompi allas, tehokkaampi valaisin, vaahdotin, nostopumppu, lisää kiveä, isommat streamit… Pieneksi jääneet myydään törkeään alihintaan Aqua-Webissä seuraaville innokkaille aloittelijoille, jotka haluavat helppohoitoisen pikkunanon pehmytkoralleille ja parille erakkoravulle.

Älä osta imukupeilla kiinnittyviä virtauspumppuja
Tosi. Itse asiassa imukupilla kiinnittyvä mikä tahansa on todennäköisesti huono ajatus.

Älä yritä jyystää kalkkilevää laseista juustohöylällä
…Äläkä hammasharjalla, luottokortilla, levämagneetilla, leipäveitsellä tai kynnellä. Ei se lähde. Osta suosiolla handy-raappa rautakaupasta, ja sille kymmenen varaterää.

Älä hinkkaa handyllä silikoneja irti altaan kulmista.
Eikä tässä vielä kaikki, vaan muista myös:

Älä yritä ottaa handystä terää irti vetämällä
Se terä on oikeasti terävä. Handyssä on edessä pieni nuppi, joka painetaan irti esim. sukkapuikolla. Tämän jälkeen terä pitimineen irtoaa työntämällä sitä kahvan sivustan aukosta vaikkapa veitsenkärjellä sivusuuntaan.

Älä laita chaetomorpha-makrolevää pääaltaaseen
…ellet halua selvitellä takkuuntunutta leväkasvustoa irti pumpuista ja streameista. Lisäbonus, jos altaassa on Seriatopora hystrixin kaltainen tiheähaarainen koralli, josta chaetomorphaa ei saa irti kirveelläkään.

Jos tiputat metalliesineen tai vaikka streamin pistokkeen akvaarioon, huuhtele se välittömästi makealla vedellä.
Oikeasti tässä kai pitäisi lukea, että älä tiputa metalliesinettä tai sähkötöpseliä akvaarioon, mutta harvapa meistä sen tahallaan tekee. Suolavesi ruostuttaa suojaamattomat metalliesineet – myös ruostumattoman teräksen – nopeammin kuin uskoisi mahdolliseksi.

Älä hommaa isoa ala-altaallista järjestelmää käymättä kokeneemman harrastajan luona kuuntelemassa, miltä pulputtava ylivuoto, resonoiva nostopumppu ja täysillä huriseva vaahdottaja kuulostavat kotioloissa.
Mielipiteensä kullakin, mutta minusta ala-altaallinen riutta-akvaario ei sovi makuuhuoneeseen, ja olohuoneeseenkin vain, mikäli tykkää kontata alakaapissa teippaamassa vaimentimia putkistoon.

…Ja viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä:
ÄLÄ TIPUTA VALAISINTA ALTAASEEN.
Kyllä. Olen tehnyt sen. Olen tiputtanut kalleimman yksittäisen akvaariolaitteeni suolavesitankkiin. Ei, johto ei onneksi ollut seinässä. Pikaisen googletuksen perusteella vaikuttaa siltä, että en ole edes ainoa. Riutta-akvaarioissa on harvoin kansilasit, ja valaisimet ovat painavia viritelmiä. Lampun roiskauttaminen altaaseen on riuttamokailun axis of evil: noloa, kallista ja vaarallista. Älä tee!

Näin tehdään remmirähjiä – opas aloitteleville koiranomistajille

Onneksi olkoon, sinulla on pentu! Olet varmaan jo huomannut, että remmirähjäys on netin koira-aiheisilla palstoilla yksi yleisimmistä puheenaiheista. Näillä yksinkertaisilla ohjeilla saat takuuvarmasti omasta koirastasikin remmirähjän, ja voit liittyä asiaa nettipalstoilla voivottelevien sankkaan joukkoon!

  • Ihan ensimmäiseksi kannattaa ajatella, että on hirmuisen söpöä, kun pieni pentu koettaa haukahdella lenkillä vieraille koirille ja ihmisille. Onpa se innokas! Kyllä haukahtelu varmasti loppuu sitten isompana itsekseen, eikös juu?
  • Ota pentu varmuuden vuoksi syliin, jos lenkillä tulee toinen koira vastaan.
  • Anna pennun vetää ja kulkea lenkillä aina ensin. Näin koira törmää sinua ennen esimerkiksi kulman takaa yllättäen ilmestyviin toisiin koiriin, ja saa itse päättää, miten niihin kannattaa reagoida.
  • Käy säännöllisesti koirapuistossa nuoren koiran kanssa, koska pentuja täytyy sosiaalistaa. Koirapuistot ovat pennuille eräänlaisia vapaapainikehiä, joissa voi opetella ottamaan turpiinsa ventovierailta ja joista ei pääse karkuun. Narttukoirat oppivat, että jokainen lähestyvä uros on potentiaalinen seksuaalirikollinen.
  • Usko niitä, jotka sanovat, että koirista tulee vihaisia tai arkoja, jos ne eivät pääse hihnassa tutustumaan vieraisiin koiriin. Anna kaikkien vastaantulevien koirien tervehtiä omaasi, koska pentujahan täytyy sosiaalistaa!
  • Käytä fleksiä, että koirasi varmasti pääsee moikkaamaan sellaisiakin koiria, joiden omistajat jostakin syystä haluavat välttää remmirähjäyksen ja koettavat kiertää teidät mahdollisimman kaukaa. Sosiaalistetaan toki heidänkin koiransa!
  • Anna koirasi jäädä tuijottamaan lähestyviä ja ohi kulkevia koiria.
  • Edellisen tehokkaampi muunnelma on teeskennellä, että koirasi painaa ainakin tonnin etkä jaksa kiskoa sitä hihnasta eteenpäin. Anna koirasi käydä maahan makaamaan keskelle tietä, josta se voi kätevästi syöksähtää ohi kulkevan koirakon jalkoihin. Näin saat kätevästi tehtyä naapurinkin koirasta remmirähjän!
  • Tee jokaisesta ohitustilanteesta iso show. Koiralle pitää koko ajan puhua rauhoittavalla äänellä: ”Noh Musti, ei mitään hätää Musti, mennäänpäs nyt ohi Musti.” Näin koira oppii, että ohitustilanteissa on jotakin erityisen huolestuttavaa, kun omistajakin ne noteeraa. Kannattaa samaten pidätellä hengitystä, kiristää hihnaa, naksutella klikkerillä, heilutella lelua ja sylkeä hampaista koiralle nameja.
  • Voit myös pyytää koiran ojanpenkalle istumaan ja koettaa seisoa sen edessä, ettei se näe ohi kulkevaa koiraa. Ideana on tehdä toisten koirien ohittamisesta mahdollisimman iso ohjelmanumero.
  • Hommaa remmirähjälle koiralle kaveriksi toinen koira, ja pian sinulla on tuplamäärä remmirähjiä!
  • Älä koskaan anna koiran leikkiä muiden koirien kanssa ilman hihnaa, paitsi tietysti koirapuistossa.
  • Hankkiudu tilanteisiin, joissa pentusi joutuu tekemisiin teille molemmille ennestään tuntemattomien koirien kanssa, kunnes pentu saa pari kertaa niiltä turpiinsa. Sitten saat oikeuden käyttää remmirähjien omistajien yleisintä tekosyytä koiran käytökselle: ”sen kimppuun kävi pentuna isompi koira, ja nyt se pelkää”.
  • Ja luonnollisesti: anna koiran rähistä hihnassa, koske sen kimppuun kävi pentuna isompi koira ja nyt sitä pelottaa, eikä tilanteelle luonnollisestikaan voi enää koskaan tehdä mitään.

Helppoa kuin heinänteko, remmirähjien tekeminen. Ellei sinulla vielä ole koiraa, voit myös huvitella pelaamalla remmirähjäbingoa, jossa saat raksin ruutuun jokaisesta listan kohdasta, jota vastaantulevat koirakot toteuttavat. Suora bingorivi on lähes taattu. Suomen remmirähjäpopulaatio on siis tulevaisuudessakin turvattu.

Lisää aiheesta:

Team Kenzongos-blogissa innostuttiin pohtimaan remmirähjäystä tämän pakinan tiimoilta vakavamminkin – kannattaa käydä lukemassa.

Miksi koirastani ei tullut remmirähjää

Satojen sydänsurujen harrastus

Merivesiakvarismia yleensä ja riutta-akvaarioita erityisesti pidetään kalliina ja työläänä harrastuksena. Netin isot pojat ovat tosin kertoneet, että suolavesipytyn ylläpitäminen on helpottunut huomattavasti viime vuosina ja tietoakin on tarjolla huimat määrät verrattuna harrastuksen alkuvuosiin.

Nykyään merivesiakvaariota voi joidenkin mukaan jopa kutsua rentouttavaksi jokamiehen harrastukseksi (kunhan jokamies ei ole kovin köyhä, koska rahaa totisesti menee), ja näinhän asia onkin. Akvaarion asukkaiden elättäminen on oikeastaan todella helppoa: sen kuin menee kauppaan ja ostaa satasella korallin, jonka altaan kutsumattomat asukkaat ilolla pistävät poskeensa parissa viikossa. Pieni taskurapu lahtaa levää torjumaan hankitut kotilot. Uudet levää torjumaan hankitut kotilot eivät syökään juuri sitä levää, joka kansoittaa akvaariotasi, ja tarvitsevat lisäruokintaa. Lisäruokinta aiheuttaa lisää levää. Pienelle sievälle katkaravulle maistuu pehmytkoralli, pehmytkorallit puolestaan pistävät kivikoralleja ja kulkusirkkojen lailla leviäville meritähdille taas maistuvat molemmat, eikä niitä tietenkään syö kukaan. Kuollessaan jokainen myrkyttää osaltaan altaan vettä, järkyttää altaan haurasta tasapainoa ja aiheuttaa lisää levää.

Silmäteräni, kaunis turkoosi ricordea näytti vielä viikko sitten tältä:
Ricordea yuma

Sitten joku tuntematon kävi syömässä siitä puolet, ja nyt silmäteräni tekee kuolemaa, sisälmykset huntuna vedessä liehuen.
Ricordea yuma - busted!

Sama tuntematon lienee vastuussa myös vaaleanpunaisen zoanthus-populaation hitaasta tuhosta. Alussa zoanthuksia oli kymmeniä ellei jopa yli sata, sitten niiden määrä alkoi mystisesti laskea. Aiemmin polyyppien peitossa ollut kivi muuttui muutamassa viikossa yhä kaljummaksi. Yön pimeydessä taskulampulla suoritetut kyttäysoperaatiot johtivat lopulta todennäköisimmän syyllisen tunnistamiseen. Riuttaturvallisiksi joskus mainostettuja asterina-meritähtiä riivasi näemmä sietämätön lihanhimo, ja vaikka altaassa suoritettiin välittömästi meritähtien kansanmurhaa lähentelevä puhdistusoperaatio, kivi näytti kerrassaan surkealta.
zoanthuksia

Joku niitä polyyppeja edelleen napostelee, koska nykyisin zoanthuksia on enää kaksi tai kolme, ja nekin kovin kituliaita. Toisin sanoen: tulipa katettua meritähdille mukava neljänkymmenen euron buffetpöytä.

Aiemmin mainitussa terveen ricordean kuvassa ylempänä näkyy toinen tämänhetkinen harminaihe: laakamadot. Nämä madoista yksinkertaisimmat harminaiheet ansaitsevat varmaankin myöhemmin oman postauksensa, mutta voin jo tässä vaiheessa myöntää, että luoja, kuinka vihaankaan laakamatoja! Ennen akvaariota pidin laakamatojen laajaa sukua kiehtovana esimerkkinä eläinlajista, joka on evoluution myötä sopeutunut mitä erilaisempiin ympäristöihin. Nyt toivottaisin mieluusti koko veljeskunnan helvettiin olohuoneestani ja mieluummin koko mantereelta.

Jos kaikki menee hyvin ja eläimet eivät syö toisiaan, silloin luonnollisesti pettää tekniikka. Aloittelijoille vinkkinä: ei kannata ostaa imukupillisia streameja. Ennemmin tai myöhemmin käy ohraisesti.
Imukuppi-fail

Jos jotakin, niin riutta-akvaario opettaa ihmisen sietämään pettymyksiä ja kököttämään kärsivällisesti kivikasansa edessä odottamassa, että jotain alkaa tapahtua. Kun jotain sitten tapahtuu, se on – hivenen kärjistettynä – yleensä parhaimmillaankin lievästi negatiivista ja pahimmillaan täysi katastrofi. Netti on pullollaan harrastajien upeita riuttoja ja aloittelija luonnollisesti pyrkii kuumeisesti samaan, mutta kuten alalla yleinen sananlasku toteaa, riutta-akvaarioiden kanssa vain huonot asiat tapahtuvat nopeasti. Tai kuten eräs harrastaja asian tiivistää: ”Reef tanks are basically always looking for an excuse to die”, riutta-akvaariot vain odottavat tekosyytä kuollakseen.

Mitä koirakirjoissa ei kerrota, osa 2 – harmien ja hajuhaittojen ABC

Peeing Dog

A niinkuin anaalirauhaset. Koirilla on peräaukon molemmin puolin rauhaset, jotka saattavat tukkeutua ja alkaa haista. Ne pitää tyhjentää käsin. Toimenpiteeseen on syytä varustautua kumihanskoilla. Erite löyhkää mädälle sillille. Tarvitseeko enempää sanoakaan?

B niinkuin BARF, jota ei kannata kokeilla kerrostalossa, ellei halua löytää rasvaisia broilerinroippeita matosta ja luita sohvasta. Haisee. Toinen vahva kandidaatti B-kirjaimelle ovat biohajoavat kakkapussit, joilla on ikävä taipumus biohajota turhan aikaisin.

C niinkuin Canikur ja muut oikeasti tehottomat ripulilääkkeet. Jotkut koirat ovat melkein aina ripulilla, mutta nekin jotka eivät ole, kehittävät varmasti ripulin viimeistään pitkillä automatkoilla tai silloin, kun olet töissä. Ripulipaskan poistaminen karvalankamatosta maksaa mattopesulassa kuudestakympistä ylöspäin.

D niinkuin debaakkeli. Enemmän tai vähemmän kiihtynyt mielipiteenvaihto, joka yleensä seuraa muita listalla mainittuja asioita. Debaakkeliin voivat osallistua perheenjäsenet, vastaantulijat, mielipidepalstojen kirjoittajat, toiset koiranomistajat ja tuntemattomat mummot.

E niinkuin esinahan tulehdus. Uroskoirien omistajille saattaa napsahtaa tällainen nakki (no pun intended), koska koirien esinahan alle kehittyy helposti tulehduksia. Esinahan tulehduksen tunnistaa siitä, että siittimen päästä valuu vihertävää, etovan hajuista eritettä. Tulehdusta hoidetaan tavalla, joka muistuttaa asiaan vihkiytymättömien ihmisten mielestä kovasti koiran runk… masturboimista. Toimenpiteestä ei ikinä ole kuvia koirakirjoissa.

F niinkuin furunkuloosi. Sitkeä tassutulehdus, joka aiheuttaa koirien tassuihin (tai pahimmassa mahdollisessa skenaariossa vaikkapa peräaukkoon) rakkuloita ja haavaumia. Ihme kyllä tämä vaiva ei aiheuta hajuhaittoja, mutta lääkkeenä käytettävät rasvat leviävät tassuista ympäri kämppää.

G niinkuin gyproc-levy, josta energisimmät koirayksilöt syövät työpäivän aikana itsensä läpi naapurin puolelle ja aiheuttavat debaakkelin.

H niinkuin helminauhapaska. Ruohoa, narua tai extreme-tapauksissa sukkahousuja syötyään koira paskantaa katkeamatonta ketjua, jossa pökäleet ovat helminauhan lailla kiinni toisissaan. Luonnollisesti ketju jää roikkumaan koiran perseestä, koira saa hepulin ja paska kulkeutuu kaikkialle. Tämä tapahtuu usein julkisella paikalla, ja ketju pitää tietenkin poistaa käsin. Fiksu omistaja pitää mukanaan ylimääräistä kakkapussia poisto-operaatiota varten. H tarkoittaa myös halitoosia eli kalmalle löyhkäävää hengitystä, jolla moni koira sulostuttaa huoneilmaa. Katso myös kohta I.

I niinkuin ilmavaivat. Geneven sopimus kieltää kaasuaseet, ja vireillä onkin useita oikeusjuttuja siitä, koskeeko kielto myös koirien pitämistä ihmisasunnoissa.

J niinkuin juoksuaika. Kaksi kertaa vuodessa narttukoiran omistajat joutuvat katselemaan koiransa takapäähän kiinnittynyttä turvonnutta donitsia. Verta on joka paikassa. Kuten niin moniin muihinkin listan kohtiin, tähänkin liittyy hajuhaittojen uhka.

K niinkuin kuola. Muita kandidaatteja ovat karvat, joita on joka paikassa, sekä kusi (katso V – virtsa).

L niinkuin latu. Joka saamarin niemi, notko ja saarelma vedetään Suomessa laduiksi heti tilaisuuden tullen, eikä sinne enää sen jälkeen ole koirakoilla asiaa. Vapaana olevilla koirilla on ikävä tapa löytää tiensä ladulle vaikka umpimetsästä ja käydä siellä paskalla, josta usein seuraa debaakkeli. Hiihtäjät ja koiranomistajat eivät yleensä tule toimeen keskenään, paitsi että molemmat ryhmät halveksivat koirahiihtäjiä.

koira ja karvalankamatto

M niinkuin mattopesulan alennukset. Kuvassa Lempi poseeraa useaan kertaan pesulassa vierailleella karvalankamatollamme. Vinkki kaikille uusille koira ja karvalankamatto -yhdistelmän omistajille: kannattaa kysyä pesulasta könttäalennusta heti, kun pentu tulee kotiin. Muita vaihtoehtoja: molo, jonka vuoksi uroskoirista on usein hankala löytää soveliaita kuvia joulukortteihin, tai madot, joiden potentiaalista enemmän kohdassa sisäloiset.

N niinkuin nylkytys. Uroskoirat nyt vain ovat ällöttävämpiä kuin nartut. Tuttavaperheen kääpipinseriltä piti takavarikoida sille vartavasten annettu panotyyny, kun koira nylkytti hullunkiilto silmissä vehkeensä vereslihalle. Tähän liittyy myös vaihtoehtoinen S-kirjain eli siemenneste väärissä paikoissa kuten sohvissa ja matoissa, mutta asiasta harvoin keskustellaan sivistyneessä seurassa.

O niinkuin oksennus. Sitä riittää, ja kuten useimmat listan asiat, se haisee. Tutustu myös oksennuksen ja matojen yhdistelmään kohdassa S – sisäloiset.

P niinkuin paska. Ehtymätön luonnonvara. Haisee. Kahden koiranomistajan keskustelu kääntyy vääjäämättä ennemmin tai myöhemmin paskaan: minkä väristä, kuinka kiinteää, koska sitä viimeksi tuli ja minkä verran. Paska herättää kuitenkin kiihtymystä paitsi yleisönosastoilla keväisin niin myös koiranomistajissa silloin, kun metsästä löytyy paskaa, joka ei olekaan omaa tuotantoa. Esimerkiksi raksamiehen paska on monien koirien mielestä kerrassaan voittamaton gourmet-herkku. Talvisin raksamiehen paskan korvaa hiihtäjän paska. Jos koira syö kumpaakaan, seuraa yleensä debaakkeli. P voi myös tarkoittaa punkkia, joiden takia ei kannata nukkua kesäisin koiran kanssa samassa sängyssä, tai paskatanssia, joka on eräänlainen koiran nopeatempoinen rituaalitanssi, joka edeltää ulostamista.

Q niinkuin quart. Tilavuusyksikkö=1,136 litraa, joka on minimimäärä oksennusta tai löysää, limaista ulostetta matolla silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa. Matosta ohi menneen eritteen määrä on aina enintään neljännesquart. (Q-kirjainta ehdotti terhi.)

R niinkuin ruskaa pakkasella. Ns. ruskaa pakkasella -tilanne syntyy, kun koirankakkapussissa on reikä, jota omistaja ei ole huomannut ajoissa, tai omistaja on erehtynyt käyttämään biohajoavaa pussia. Bubbling under: rapa, jota pitkäkarvaiset koirat kantavat sisään kilokaupalla, sekä ruvet, joita etenkin vinttikoirilla on jatkuvasti.

S niinkuin sisäloiset. Mikään ei kohota iloisen perhejuhlan tunnelmaa enempää kuin yllättäen matolle oksennettu vyyhti eläviä, vääntelehtiviä heisimatoja.

T niinkuin turpakäräjät. Debaakkelin äärimmäinen muoto. Vaihtoehtoisia valintoja: T niinkuin tiputtelu (ei kannata edes kysyä), T niinkuin tulehdus, T niinkuin täystuho.

U niinkuin uloste. Koska ulostetta on jo käsitelty, U voi tarkoittaa myös ummetusta, jonka kotihoitoon tarvitaan joskus kumihanskat ja rohkeata mielenlaatua.

V niinkuin virtsa. Riittoisaa ja haisevaa. Tästä on ihan oma blogikirjoituskin. V tarkoittaa teemaan sopivasti myös virtsankarkailua (steriloitujen narttujen ja vanhojen koirien vaiva).

Y niinkuin yskös. Moni koiraton ei uskokaan, mitä kaikkea koirat voivat yskäistä pihalle. Mikään ei herätä koiranomistajaa nopeammin kuin olohuoneesta kuuluva vaimea kakomisen ääni. Ylenanto eli oksennus alkaa tietysti myös Y-kirjaimella.

Zzzzzz niinkuin kovaääninen kuorsaus joka herättää koko huushollin. (Z-kirjaimen keksi Berry.)

Ä niinkuin ÄÄÄÄP!!! Kätevä yleiskielto tilanteisiin, jossa EI! tuntuu liian laimealta. Yleensä käytetään yskösten, väärässä paikassa suoritetun paskatanssin tai övereiden vetämisen keskeyttämiseen.

Ö niinkuin överit. Nimitys tilanteelle, jossa koira on päässyt käsiksi 25 kilon kuivamuonasäkkiin omistajan huomaamatta. Övereistä voi seurata yksi tai useampia tällä listalla mainituista asioista.

Kuten näkyy, vaikeat kirjaimet törkeästi ohitettu. Jos keksit hyvän puuttuvalla kirjaimella alkavan ällötyksen, ehdota sitä kommentissa ja lupaan lisätä sen krediittien kera. Lisää vaihtoehtoisia aakkosia löytyy kommenteista – kiitokset kaikille kuvottavia ehdotuksia keksineille, ja lisää saa toki ehdottaa.

Mitä muuta koirakirjoissa ei kerrota?

Osa 1: Sisäsiisteysongelmat
Osa 3: Ovatko sekarotuiset terveempiä kuin rotukoirat?
Osa 4: Kuinka roturulettia pelataan

Mitä koirakirjoissa ei kerrota, osa 1 – sisäsiisteysongelmat

Ensimmäistä koiraansa hankkiville tulee usein yllätyksenä, että koirarotujen väliset erot eivät rajoitu pelkkään ulkonäköön, kokoon ja siihen, onko rotu hyvä lasten kanssa. Valitettavasti suurin osa koiraa harkitseville suunnatuista materiaaleista keskittyy eri rotujen positiivisiin ominaisuuksiin, ja rotujen vähemmän miellyttävät erikoispiirteet saattavat tulla pennunostajille jonkinasteisena yllätyksenä.

Pooches help, your pee is killing me

Kuva: DBarefoot @ Flickr

Sisäsiisteysongelmat ovat yksi yleisimmistä koiranomistajien harminaiheista. Jostain toistaiseksi tuntemattomasta syystä osa koirista ei opi koskaan sisäsiisteiksi, ja vaikuttaisi vahvasti siltä, että ongelma on keskittynyt tiettyihin rotuihin. Huonolla tuurilla sisäsiisteysongelmaisen koiran voi saada rodusta kuin rodusta – ja sekarotuistenkin tiedetään tähän syntiin syyllistyneen – mutta todennäköisyydet vetää se lyhyt tikku ovat tavanomaista korkeammat ainakin kiinanharjakoirissa, kääpiöpinsereissä, italianvinttikoirissa, mäyräkoirissa, lunnikoirissa ja chihuahuoissa. Netissä suoritetun pikaisen kyselyn perusteella muitakin epäiltyjä löytyy.

Ongelma on yleinen, mutta kovin vaiettu. Harvassapa ovat ne koirakirjat tai rotuoppaat, joissa asiasta mainittaisiin muuten kuin sivulauseessa, vaikka vaivan kanssa painivia koiranomistajia löytyy läjäpäin. Kasvattajatkaan eivät kokemukseni mukaan ole kovin halukkaita puimaan asiaa, ja varsinaisia vaikenemisen mestareita ovat rotujärjestöt.

Suomen kiinanharjakoirat ry ei mainitse rotuesittelyssään sisäsiisteysongelmista sanallakaan, vaikka kyseessä on rodun enemmän tai vähemmän julkisesti tunnustettu taipumus. Potentiaalista harjakoiran omistajaa muistutetaan ihonhoidon erityisvaatimuksista, mahdollisista hammaspuutoksista sekä rotua vaivaavista lukuisista perinnöllisistä sairauksista, mutta ei sanaakaan siitä, että harjakoiran omistajaksi mielivän on syytä varautua luuttuamaan pissiä omien ja vieraiden huonekalujen kulmista seuraavat 15 vuotta. Ei ole sattumaa, että ns. poikapöksyjen eli peepadien suurin käyttäjäkunta tuntuu koostuvan harjakoirista.

Suomen mäyräkoirayhdistyksen rotuopas on maksullinen, joten en päässyt tutkimaan sen antia sisäsiisteyden suhteen, mutta perin kainosti asiaan suhtautuu myös kääpiöpinserien rotuesittely, lunnikoirien vastaavasta sentään löytyy maininta siitä, että sisäsiisteyden opettelussa tarvitaan kärsivällisyyttä. Italianvinttikoirista taas todetaan rotuyhdistyksen sivuilla seuraavaa:

Italianvinttikoirapennun sisäsiisteyskasvatuksessa on oltava huolellinen kuten muidenkin pienikokoisten rotujen kanssa. Pikkukoirat voivat olla hitaampia oppimaan sisäsiisteyden kuin isompikokoiset rodut.

Eli kyseessä ei yhdistyksen mukaan suinkaan ole rotuun pesiytynyt ei-toivottu piirre, vaan koosta johtuva ominaisuus, joka vaivaa kaikkia ”pikkukoiria” ja on helposti poistettavissa koulutuksella. Hämmentävästi vain moni saman kokoinen pikkukoirarotu tuntuu oppivan italiaanoa helpommin sisäsiistiksi, ja jotkut italiaanot eivät opi kouluttamallakaan. Henkilökohtaisesti minun on vaikea uskoa, että asia olisi koulutuskysymys: Usein tilanne on se, että kokeneen koiraihmisen muunrotuiset koirat ovat sisäsiistejä, mutta se yksi ongelmarodun edustaja lorottelee iloisesti nurkkiin siinä missä ensikertalaisenkin samanrotuinen yksilö.

On yhdistyksellä väitteessään kyllä sen verran perää, että suurin osa ongelmaroduista kuuluu kääpiökoiriin. Lyön vaikka vetoa, että esimerkiksi Paris Hiltonilla on sisäkkö, jonka tehtävänä on pyyhkiä pikkukoiran jätökset marmorilattialta. On myös myönnettävä, että moni pissaliisan tai -lassen tavisomistajakin vaikuttaa tyytyväiseltä lemmikkiinsä ajoittaisista hajuhaitoista huolimatta. Ei tiedetä, onko joidenkin kääpiökoirien rakenteessa piirteitä, jotka altistavat ne sisäsiisteysongelmille, mutta ehkä koiran (ja läjän/lätäkön) pieni koko saa omistajat suhtautumaan tyynemmin asiaan? Jos muuten menestyneiden ja mukavien koirien merkkailua ja sisälle tekemistä on katsottu sormien välistä muutaman sukupolven ajan, ehkä ominaisuus on kaikessa hiljaisuudessa päässyt yleistymään kannassa?

Uusilta koiranomistajilta vaaditaankin valveutuneisuutta.  Ota asioista selvää, kysele ja vaadi kasvattajia karsimaan sisäsiisteysongelmaiset yksilöt jalostuksesta. Ennen kaikkea, älä ota ongelmarotuun kuuluvaa koiraa ajatellen, että minun pentunipa on varmasti se poikkeus, joka oppii helpolla sisäsiistiksi. Parhaat mahdollisuudet onnistumiseen on niillä, jotka tiedostavat ongelman, tenttaavat kasvattajaa asian suhteen ja aloittavat harjoitukset heti pennun tultua kotiin… ja jotka ovat jo ennalta varautuneet siihen, ettei kovakaan työ välttämättä kanna hedelmää. Parempi hommata ne peepadit jo valmiiksi kaappiin ja tuoksulamppu takankulmalle.

Mitä muuta koirakirjoissa ei kerrota?

Osa 2: Harmien ja hajuhaittojen ABC
Osa 3: Ovatko sekarotuiset terveempiä kuin rotukoirat?
Osa 4: Kuinka roturulettia pelataan

Ottaisinko kodinvaihtajakoiran?

Reikä seinässä

Kuva: mliu92

Alakerran nuorelle pariskunnalle on ilmestynyt uusi koira. Iloinen perhetapahtuma ei ole jäänyt naapureilta huomaamatta, sillä reipas, hieman hysteerinen haukku kaikuu tauotta tänne kolmanteen kerrokseen asti aamuseitsemästä pitkälle iltapäivään. Rappukäytävän ilmoitustaululle on ilmestynyt tuohtunut nimetön kirjelmä, ja seinänaapuri harkitsee lihapullaan kätketyn Diapamin sujauttamista pariskunnan postilaatikosta. Kuulemma päiväkausia jatkuneen louskuttamisen luomaa mielipahaa ei juuri vähennä asunnon oveen ilmestynyt lappu, jossa anellaan ymmärrystä nuorelle, kerrostaloelämään tottumattomalle koiralle ja sen sopeutumisvaikeuksille.

Koiria, jotka vaihtavat aikuisina kotia, on monenlaisia. Alakerran uusi äänekäs asukki on ns. rescue-tapaus, eli huonoista oloista pelastettu tai löytökoiratarhalta haettu koira. Toki on paljon koiria, jotka vaihtavat kotia aikuisina ilman ongelmia ja sopeutuvat välittömästi uuteen kotiinsa, mutta tässä artikkelissa keskitytään kuitenkin nimenomaan rescue-tapauksiin sekä koiriin, joiden taustaa ei syystä tai toisesta tunneta tai jotka annetaan uuteen kotiin pitovaikeuksien vuoksi.

Suomessa toimii useita järjestöjä ja hyväntekeväisyysyhdistyksiä, jotka välittävät kodittomia koiria koti- ja ulkomailta uusiin koteihin Suomessa. Jotkut tuovat koiria Espanjasta, toiset Virosta. Yhdistyksiä on monenlaisia, ja ainakin nämä mainitut järjestöt hoitanevat koirien maahantuonnin kaikkien sääntöjen mukaan. Valitettavasti yhdistyksillä ei aina ole resursseja kattavaan kotitarjokkaiden arviointiin, ja usein uusille omistajille tarjottava tuki mahdollisissa ongelmatilanteissa on melko sattumanvaraista.

Melko tyypillinen rescue-koiran ottaja on nuori opiskelijatyttö tai pariskunta, joka on äskettäin muuttanut vanhempiensa luota omilleen ja asuu vuokralla kerrostalossa. Varsin usein hankittava koira on se ensimmäinen ikioma lemmikki. Onkin varsin onnetonta, että tämä ihmisryhmä on juuri se, jonka ei pitäisi ensimmäisenä harkita sen paremmin koti- kuin ulkomaisiakaan rescue-koiria. Toki yhdistykset koettavat välittää koiria vain kokeneille koiraihmisille ja omakotitaloon maalle, mutta harvalle päättäväiselle koiranottajalle osataan sanoa ei.

Maalla omakotitalossa asuvat ja kotosalla viihtyvät kokeneet koiraihmiset ovat ihanteellisia kotitarjokkaita kodittomille aikuisille koirille, ja miksipä eivät myös paljon kotona viihtyvät työttömät tai eläkeläiset, joille koirien koulutus on intohimo. Niiden, jotka käyvät töissä tai koulussa ja asuvat vuokralla, tulisi kuitenkin harkita tarkkaan. Kaikille kodinvaihtajan ei pitäisi olla ensisijainen vaihtoehto.

Älä ota kodinvaihtajaa, jos asut kerrostalossa

Osa kodinvaihtajista sopeutuu kerrostaloon välittömästi. Kaikki aikuisina otetut koirani ovat olleet hiljaisia ja suhteellisen hyvätapaisia alusta alkaen, mutta todennäköisyydet eivät ole kerrostaloasujan puolella. Huomattavan suuri osa koti- ja ulkomaisista kodinvaihtajista kärsii yksinolovaikeuksista tai ne eivät ole tottuneet elämään kerrostalossa.  Luettuna asia kuulostaa vähäpätöiseltä: tokihan koira pian oppii olemaan reagoimatta yksinoloon tai rappukäytävästä kuuluviin ääniin? No ei, ei välttämättä, ja harva oppii itsekseen. Vailla pitkäjänteistä työtä moni ei opi koskaan.

Elämä metelöintiin tai eroahdistukseen taipuvaisen unelmien lemmikin kanssa voi olla kerrassaan helvetillistä: miten vastata naapurien moitteisiin ja vihaisiin lappusiin, kun koira sitkeästi louskuttaa päivät pääksytysten, kun olet poissa? Kestääkö parisuhteesi sen, ettette puoleen vuoteen voi poistua kotoa iltaisin? Korvaako kotivakuutuksesi eroahdistuneen tai ikävystyneen koiran askartelemat reiät seinissä ja huonekaluissa?

Jos asut vuokralla ja koirasi metelöi viikkotolkulla, naapurisi onnistuvat ennen pitkää hommaamaan sinulle häädön. Uuden asunnon löytäminen voi olla hankalaa, jos olet vähävarainen opiskelija, koska moni vuokranantaja karsastaa koiria.

Jos kuitenkin päädyt kodinvaihtajaan, varaudu heti kättelyssä ostamaan sitruunapanta ja käyttämään sitä varmuuden vuoksi ensimmäisistä päivistä alkaen. On helpompi ehkäistä ongelmia ennalta kuin korjata jo tavaksi muodostunutta metelöimistä. Sitruunapannat eivät kuitenkaan ole edullisia, eivätkä auta kaikkein paatuneimpiin tapauksiin, ja eroahdistuneisiin koiriin niitä ei kannata edes kokeilla.

Jos muuten koirasi sattuu olemaan eroahdistunut, siis oikeasti eroahdistunut eikä vain ikävystynyt, niin onnea matkaan. Eroahdistus on psyykkinen sairaus, joka aiheuttaa yksin jäävälle koiralle neuroottisia pakko-oireita: läähätystä, levottomuutta, tuhoamista, sisäsiisteysongelmia, ulvomista ja niin edelleen. Ota yhteyttä ongelmakoirakouluttajaan, valmistaudu pitkään urakkaan ja toivo parasta. Eroahdistus ei yleensä ”parane” koskaan, vaikka oireet voikin kärsivällisellä koulutuksella ja rutiinien luomisella saada hallintaan.

Älä ota kodinvaihtajaa, jos olet hankkimassa ensimmäistä koiraasi

Pienellä koira-aiheisten palstojen selailulla maallikollekin selviää, että koirankoulutus on vaikeaa. Victoria Stilwell ja lukemattomat aiheesta kirjoitetut kirjat saavat sen näyttämään niin helpolta: Musti tahtoo makupalan ja oppii nopeasti istumaan paikallaan palkkion toivossa. Lassie ymmärtää pikku Timmyä puolesta sanastakin, ja susikoira Roilla on sataprosenttisen varma luoksetulo.

Oikeassa elämässä kaikki on hankalampaa. Mustin mielestä koirankeksit kiinnostavat kiviäkin. Edellinen omistaja on ehkä piessyt sitä karkureissun päätteeksi, ja kerran irti päässyt koira ei suurin surminkaan aio palata ulottuvillesi, vaikka vieressä kulkee moottoritie. Rekku taas ei usko selätys- ja auktoriteettioppeihin, vaan päättää antaa takaisin ja puree. Penniä ei voi torua, koska se paineistuu, alkaa täristä ja laskee alleen. Mörkö taas räyhää hihnassa ja vetää niin, että on turha haaveillakaan minkään motivointilelun näyttämisestä, koska tarvitset molemmat kädet pidelläksesi sitä aloillaan.

Lyhyesti: pennun kanssa kaikki on helpompaa. Pentu on muovattavissa, ja useimmissa tapauksissa se omaksuu suhteellisen vaivatta sinun elämäntyylisi ja tapasi. Aikuinen kodinvaihtaja taas saattaa olla tapoihinsa kangistunut jäärä tai huonojen kokemustensa traumatisoima hermoraunio, ja kummassakin tapauksessa uudelleenkoulutus vie aikaa ja saattaa osoittautua ylivoimaiseksi. Entä, jos ystäväsi eivät enää voi vierailla luonasi, koska koirasi on miehiä tai lapsia kohtaan pelkoaggressiivinen? Kestääkö kanttisi sen, että koira reagoi terävästi hyökkäämällä äkillisiin liikkeisiin ja rähisee muille ulkona?

Suosittelen siis, että ensimmäistä koiraansa etsivät ihmiset ottavat harjoituskappaleekseen pennun. On totta, että koiranpentujen aivot toimitetaan yleensä vasta jälkitoimituksena ja että ensimmäisen vuoden ajan saa varautua hinkkaamaan kusiläiskiä matoista, mutta toisaalta, moni tarhaolosuhteista saapuva aikuinen koirakaan ei ole käytökseltään moitteeton tai sisäsiisti. Ajattele asiaa näin: jos olisi pakko valita, ottaisitko mieluummin kotiisi ventovieraan pienen lapsen vai sillan alta poimitun 50-vuotiaan syrjäytyneen äijän?

Aikuiset kodinvaihtajat eivät maailmasta lopu, ja niitä ehtii pelastaa sitten myöhemminkin, kokemuksen myötä.

Älä ota kodinvaihtajaa, jos olet köyhä

…Tai jos sinulla ei ole sukulaisista ja ystävistä koostuvaa turvaverkkoa, joka voi lainata sinulle rahaa ja/tai aikaa. Yleisestä luulosta poiketen koira ei tarvitse paljon tarvikkeita (omani ovat selvinneet vuosia muutamilla hyvälaatuisilla perustarvikkeilla), mutta eläinten terveydenhuolto on kalliimpaa kuin ihmisten – koirille ei ole KELA-korvauksia! – ja normaalielämäkään ei koiran myötä muutu ainakaan halvemmaksi. Matkustaminen julkisilla koiran kanssa on kalliimpaa kuin ilman. Isot koirat syövät kokonsa mukaisesti, eli paljon. Sitruunapannat, vedonestovaljaat, koulutuskurssit, talvitakit, uudet parketit vuokra-asuntoon… kaikki maksaa.

Parketeista puheen ollen, jokaisen kodinvaihtajakoiran tulisi olla vakuutettu. Joskus koirien vakuutuksista luopuminen on perusteltua, mutta koira, jonka taustoja et tunne, tarvitsee vakuutuksen ehdottomasti, ellei sinulla satu olemaan määrättömästi rahaa. Koiralla voi olla krooninen, kallista hoitoa vaativa sairaus, tai karannut koira voi loukata itsensä ja vaatia välitöntä leikkaushoitoa. Koiraa ei välttämättä kannata vakuuttaa kuolemantapauksen varalle, mutta hoitokuluvakuutus lienee hyvä investointi. Koiran vastuuvakuutus taas auttaa niiden pilalle jyrsittyjen/raavittujen/kustujen parkettien korvaamisen kanssa. Omien koirieni vakuutukset ovat talouden toiseksi kalleimmat autovakuutuksen jälkeen, joten kannattaa varautua pulittamaan ainakin 200 euroa vuodessa kattavasta vakuutussetistä.

Jos rescue-koirallasi on käytösongelmia, sille on vaikea löytää hoitopaikkaa lyhyidenkin poissaolojen ajaksi, saati sitten ulkomaanmatkojen. Koirahoitolat maksavat hunajaa: pääkaupunkiseudulla yhden yön hinta yhdeltä koiralta voi olla 30 euroa/yö, eli 210 euroa viikossa. Ajattelitko lähteä yllätyslomalle, kun Ryanairilta sai liput niin halvalla? Ajattele uudestaan, koska koirasi hoitolamaksut voivat tuplata matkan hinnan, puhumattakaan siitä, että ilman autoa koiran kuljetus syrjäseudulla sijaitsevaan hoitopaikkaan voi olla hankalaa.

Rescue-koira ei sovi kaikille eikä kaikkiin elämäntilanteisiin

Jokaista nyt esiteltyä kauhuskenaariota kohti löytyy varmasti lukuisia aikuisen kodinvaihtajan omistajia, joilla ei ole koskaan ollut ongelmia lemmikkinsä kanssa. Tästä huolimatta väitän, että tuntemattomista oloista tulevan aikuisen koiran kanssa erilaiset ongelmakäyttäytymisen muodot eivät ole vain mahdollisia, vaan todennäköisiä. On omistajasta kiinni, kuinka haasteellisiksi ne kokee, mutta oman jaksamisen ja elämäntilanteen arviointi tulisi suorittaa ennen päätöstä koiran hankinnasta, eikä vasta siinä vaiheessa, kun naapurit jo kiikuttavat tulikivenkatkuisia nimettömiä kirjeitä postiluukkuun. Sekä koira että sen uusi omistaja pääsisivät helpommalla, jos helppoa sopeutumista ja siedettävää käytöstä pidettäisiin iloisena yllätyksenä eikä oletusarvona.

Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen sivuilta lainattua:

Rescue-koiran hankinnassa ei ole kyse vain siitä, suostuuko yhdistys luovuttamaan koiran siitä kiinnostuneelle. Vähintään yhtä suuri vastuu on myös tulevalla perheellä. Jokaisen rescue-koiraa harkitsevan tulee olla valmistautunut siihen, että saapuva koira ei täysin vastaa sitä kuvausta, jonka yhdistys on koirasta antanut. Koiran käytös voi muuttua, kun se pääsee pois tarhaoloista. Edelleen sen käytös voi muuttua, kun se on Suomessa sopeutunut uuteen ympäristöön ja uusiin ihmisiin. Koirasta voi myös paljastua sen mahdollisesta julmastakin taustasta johtuvia ongelmia, esim. miehille rähjäämistä tai lasten pelkäämistä. Rescuen kanssa pitää olla varautunut siihen, että joutuu opettamaan kaikki asiat samalla tavalla kuin pikkupennulle ja lisäksi kouluttamaan pois mahdollista ongelmakäyttäytymistä. Yleisimpiä rescue-koirien ongelmia ovat eriasteiset häiriökäyttäytymiset yksin jäämisessä (haukkuminen, ulvominen, kodin ja irtaimiston tuhoaminen) sekä rähjääminen muille koirille ja/tai ihmisille. Rescue-koiraa ei kannata ottaa, ellei ole aikaa ja ennen kaikkea osaamista vaativankin koiran kouluttamiseen.

Adoptoitavasta koirasta tulee ottaa huomioon sekin, että koiran terveys voi olla heikko. Katukoirat ovat usein sisäsiittoisia ja niillä on paljon perinnöllisiä sairauksia, kuten lonkkavikaa ja muita luuston kasvuhäiriöitä, sokeutta tai huononäköisyyttä, luonnevikoja ja arkuutta. Lisäksi koirat ovat joutuneet selviytymään ankarissa olosuhteissa huonolla ravinnolla, niillä on tappeluhaavoja, hammasmurtumia ja liikenteessä saatuja huonosti parantuneita vammoja. Sairauksien ja vammojen tutkiminen vaatii erityistä asiantuntemusta niiltä eläinlääkäreiltä, jotka tutkivat koiria. Tutkiminen lisää kustannuksia, mutta se on välttämätöntä, koska kyseessä ovat usein ne kaikkein huono-osaisimmat koirat. Mikäli tutkimuksia ei tehdä kohdemaassa, kaatuvat kustannukset koiran ottajalle, kun koiraa joudutaan Suomessa käyttämään eläinlääkärissä. Adoptoijan on syytä arvioida omat voimavaransa ja taloudellinen tilanne; riittävätkö resurssit pahimmillaan koko koiran eliniän kestävään lääkitsemiseen ja hoitamiseen.

Ei ole alakerrassa räksyttävän koiran vika, että se haukkuu. Valitettavasti vastuun omistajien huonosta päätöksestä kantaa kuitenkin koira.