Mitä koirakirjoissa ei kerrota, osa 4: roturuletti

Koirat ovat rasittavia ja tulevat kalliiksi. Niillä on ällöttäviä tapoja. Koirat herättävät sinut kello kolmelta yöllä kertoakseen, että nyt tuli ripulipaska karvalankamatolle, ne aiheuttavat noloja tilanteita ottamalla itseltään suihin mummolassa, ne murisevat naapurin lapsille, möykkäävät pahviseinäisessä kerrostalossa työpäivät eivätkä ikinä käyttäydy kuten koulutusoppaissa tai omistajan ruusunpunaisissa unelmissa oletetaan. Ne täyttävät siististi stailatun kotisi karvoilla ja kuralla. Koirat haisevat ja piereskelevät, huohottavat ärsyttävästi, raiskaavat sohvatyynyjä. Koiranpentujen aivot toimitetaan jälkitoimituksena, jos toimitetaan.

Pahinta on, että kun vuosien hinkkauksen ja ristiriitojen jälkeen sovitte vihdoin yhteen kuin vanha aviopari ja ymmärrätte toisianne niin hyvin, ettei sanoja tai talutushihnoja enää tarvita, koira menee ja kuolee vanhuuteen. Sydämesi särkyy ja lisäksi joudut aloittamaan kaiken alusta seuraavan naskalihampaisen mielipuolen kanssa.

Kaikesta huolimatta ihmiset kuitenkin päätyvät hommaamaan koiria, mikä on hienoa ja kannatettavaa. Jostain syystä aiheesta kirjoitetut oppaat eli ne otsikossakin dissatut koirakirjat lähestyvät yleensä aihetta lähinnä kuluneimmasta mahdollisesta näkökulmasta: haluat siis koiran. Siistiä! Seuraavaksi esittelemme n. 200 koirarotua sanoin ja kuvin, valitse niistä sopivin. Onnea matkaan!

Perse edellä puuhun eli kuinka roturulettia pelataan

Useimmat koiraa harkitsevat ihmiset aloittavat siis projektinsa lukemalla rotuoppaita tai tekemällä koirarotutestin netissä. Jos hankittava koira on ensimmäinen, valintaperusteena on yleensä ulkonäkö, höystettynä rotuoppaan avuliailla symboleilla ja luonnehdinnoilla: ”sopii lapsiperheeseen”, ”tarvitsee paljon liikuntaa”, ”vaatii peruskoulutuksen”.

Rodunvalintaruletit uskottelevat, että meille kaikille on olemassa täydellinen rotu. Kuinkapa ei olisi, rotujahan on yli 300, ja jokaisella on – rotukirjojen ja rotujärjestöjen mukaan – omat ainutlaatuiset luonteenpiirteensä ja ominaisuutensa.

Ainutkertaisista ominaisuuksista puheen ollen, koiraihmiset kertovat usein löytäneensä oman rotunsa, jolla on niin ainutlaatuisia luonteenpiirteitä, että mikään muu rotu ei pääse lähellekään. Epäilen vahvasti, että kyseessä on joko sitkeä meemi tai itsepetos. Mistä ihmiset tietävät, millaisia muut rodut ovat, jos heillä on ollut vain tietyn rotuisia koiria? Entä jos omistaa kaksi samanrotuista koiraa, joiden luonteet poikkeavat toisistaan, kuten usein tapahtuu – kumpi niistä on se alkuperäinen, oikea rodun edustaja? Olisiko vaikka korthalsingriffonin luonne niin erityisen ainutlaatuinen korthalsingriffonin omistajien mielestä, jos ne yllättäen muuttuisivat mopsin näköisiksi? Miten korthalsingriffonin ainutlaatuinen luonne poikkeaa saksanseisojan ainutlaatuisesta luonteesta?

Yritän tässä varovaisesti vihjata, ettei välttämättä ole järkevää aloittaa koiranhankintaa pohtimalla, onko vaikka schapendoes juuri minulle sopivampi kuin lagotto romagnolo. Huolimatta kasvattajien ja kenneljärjestöjen sitkeistä pyrkimyksistä viimeisten sadan vuoden aikana, koirayksilöt rodun sisällä eivät ole toistensa klooneja – paitsi ehkä ulkonäöllisesti. On totta, että rotutyyppien välillä on eroja: kovaluonteisinkin vinttikoira on yleensä pehmeä verrattuna terrieriin, ajokoiria on keskimäärin vaikeampi kouluttaa pysymään pihalla kuin paimenkoiria, seisovat lintukoirat häsläävät enemmän kuin isot molossit. Luonteen kannalta koiratyypillä on merkitystä, rodulla ei niinkään. Luonnetestitilastoja selaamalla näkee, millaisia eroja koirien luonteissa on, vaikka olisivat kuinka samaa rotua.

Asunnossani on tilaa 55m2, bruttopalkkani 3200 euroa kuussa, sisustukseni on sinisävyistä ja seurustelen pääasiassa pk-seudulla asuvien pyöräilijä-hipstereiden kanssa. Mikä koirarotu minulle sopisi?

Toinen ongelma rotusuosituksissa ja -oppaissa ovat täysin hatusta vedetyt valintakriteerit. Samoilla testivastauksilla roturuletit arpovat varsin toisistaan poikkeavia rotuja. Haluatko lyhytkarvaisen ja lapsiperheeseen sopivan koiran, asut kaupungissa kerrostalossa eikä sinulla ole harrastustavoitteita? Rotutestit auttavat, kuten kuvista näkyy.

Samantyyppisiä tuloksia saa, jos aloittaa netissä ”Suositelkaa minulle rotua” -ketjun. Viisi ensimmäistä ehdottaa omaa rotuaan, seuraava sanoo hommanneensa juuri stabyhounin pennun ja olevansa aivan täydellisen rakastunut rotuun (siis oikeasti, kuka muka ei ole ihastunut vasta hankittuun koiranpentuunsa?), pari kommentoijaa innostuu vertailemaan venäjänajokoiran ja suomenajokoiran olennaisia luonne-eroja ja sopivuutta lapsiperheeseen, kun huomattavasti tärkeämpää olisi pohtia ensin halutun koiran tyyppiä ja tehdä lopullinen rotuvalinta vasta viimeisenä. Rotuesittelyjen lukemisen sijaan kannattaisi pohtia, mihin tarkoitukseen koira tulee ja miten vaivaisen (vaivalloisen?) otuksen kanssa on valmis jakamaan elämänsä seuraavien vuosien ajan. Ensikertalaisen kannattaisi myös ehkä mieluummin kysyä, minkä tyyppisen koiran kanssa hän aiheuttaa vähiten vahinkoa, jos kaikki ei menekään kuin Strömsössä.

Jos tarvitsee auton, jolla voi kuskata perhettä mökille ja citymarkettiin, ei kannata ostaa kaksipaikkaista urheiluautoa. Jos tykkää eniten maailmassa nukkua, pelata tietokoneella ja syödä, bordercollien ostaminen ei ole järkevää, vaikka miten uskottelisi itselleen skarppaavansa siinä vaiheessa, kun koira on kotona. Joo, kyllä uusi koira aina aktivoi harrastamaan… noin parin viikon ajan. Enintään. Ihmiset, joille sopii aktiivinen palveluskoira tuppaavat yleensä olemaan perustyypiltään eräänlaisia henkisiä partiolaisia, joilta löytyy itseltään viettejä ja draivia harrastamiseen vähintään yhtä paljon kuin koiriltaan. Tiedätte, keitä olette. Meille muille saattaa riittää vähempikin kuin käyttölinjainen belgianpaimenkoira.

Valhe, emävalhe ja ”perusterve rotu”

Luonnollisesti kaikki haluavat mahdollisimman terveen koiran. Tässä vaiheessa rotuoppaat ja aina yhtä avulias internet yleensä neuvovat perehtymään valitsemasi rodun terveystilanteeseen. Tämä onkin varsin kannatettavaa, mutta entä, jos valittu rotu on terveydeltään jo valmiiksi susi? On tietysti olemassa sileäkarvaisia noutajia, cavalierkingcharlesinspanieleja tai taskandoggeja, jotka ovat terveempiä kuin rotunsa keskimäärin ja epäilemättä löytyy kasvattajia, jotka liputtavat linjojensa terveyden puolesta, mutta joidenkin rotujen terveystilanne on katastrofaalinen ja ”terveen” määritelmä niiden piirissä lähinnä suhteellinen.

Sekä rotukirjoilla että netissä jaettavilla suosituksilla on ikävä taipumus esitellä rodut parhaassa mahdollisessa valossa, oli kyse miten sököstä muotopuolesta tahansa. Mistä lähtien shar pei on ollut palveluskoira? Elävätkö ne todella keskimäärin 12-14 vuotta ja mihin tieto odotettavissa olevasta eliniästä perustuu? Turkinhoito voi olla ”vähänen”, mutta mihin unohtui tulehtuneiden ihopoimujen putsaamiseen käytettävä aika, puhumattakaan muista rotua riivaavista vakavista terveysongelmista?

Basset hound pyörähti esimerkkieni roturuleteissa esiin useammankin kerran, mikä johtunee käyttämistäni parametreista rauhallinen, asun kerrostalossa ja lyhytkarvainen. Vahinko, ettei yhdessäkään testissä kysytty, haluanko jakaa elämäni epämuodostuneen, sairauksien raiskaaman ulkonäköjalostuksen kukkasen kanssa. Päinvastoin, joidenkin ehdotusten perusteella voisi melkeinpä kuvitella, että olen tarkoituksella raksinut kuvitteelliset kohdat hengitysvaikeuksia, kyllä kiitos ja lonkkavika ei niin haittaa, mahdollisesti myös sisäsiittoisuus on haaste, ei ongelma ja kartutan mielelläni eläinlääkärin tilipussia.

Kuinka sitten ensikertalainen voi tietää, millaisia rotuja kannattaisi suosia, jotta mahdollisuudet saada terve ja helppohoitoinen koira olisivat mahdollisimman suuret? Helppoa: älä ota jättirotuista äläkä pienintä mahdollista tissinvälikoiraa. Älä ota lyttykuonoa, länkisäärtä tai tukkajumalaa, jonka turkki laahaa maata. Ja turkista puheen ollen, ei kannata ottaa myöskään kaljua koiraa. Vältä koiria, joiden mittasuhteet ovat pielessä – liian lyhyet jalat, liian pitkä selkä, jättiläiskokoinen pää. Vältä harvinaisia rotuja, joiden geenipooli on usein säälittävän pieni. Googleta rotusi nimi suomeksi ja englanniksi, ja jos rodun mukaan on nimetty syndrooma, syöpä tai perinnöllinen sairaus, jätä väliin. Suurin osa edellämainistuista kriteereistä sopii tietysti myös sekarotuisiin.

Yksi Rin Tin Tin pakettiin, kiitos. Lassiekin kelpaa, jos ei muuta ole.

Useimmat ensikertalaisten koiranostajien toivelistat näyttävät seuraavanlaisilta:

1. Helposti koulutettava – toiveena vapaana vierellä kulkeva ja käskystä totteleva.
2. Eläinystävällinen – meillä on kaksi kissaa ja haluamme rauhassa kulkea ulkona ilman ”tappeluja”
3. Leikkisä ja suht. energinen – tykkäämme kävellä
4. Ei saa olla ”vihainen”, eikä haukkua kaikille – asumme kerrostalossa ja rapussa kulkee ihmisiä, vieraitakin meillä aina silloin tällöin käy
5. Mutta suojeleva omistajia kohtaan sen täytyy olla!
6. Ja tietenkin todella rakastettava ja seurallinen 🙂

Vai että vapaana pidettävä, sosiaalinen, omistajiaan suojeleva ja eläinystävällinen. Siitäpä vain arpomaan sopivaa rotua! Listan esittäjälle suositeltiinkin innokkaasti lukuisia rotuvaihtoehtoja. Ehkä joku noutaja? Colliethan ovat kilttejä? Lancashire heeler voisi sopia kriteereihin. Lapinporokoira? Kyselijä itse oli ajatellut saksanpaimenkoiraa. Eikä siinä mitään, joka ainoa näistä roduista varmasti sopisi kriteereihin… oikein koulutettuna. Joka ainoasta rodusta saa myös varsin helposti näiden kriteerien täydellisen vastakohdan, jos olettaa, että on olemassa jokin mystinen rotu, joka tulee tällaisena valmiina ihannepakettina ilman, että omistajan tarvitsee tehdä muuta kuin latoa seteleitä tiskiin.

Asiansa osaava omistaja loihtii rodusta kuin rodusta mukavan koiraseuralaisen. Kädettömämpi tapaus saa greyhoundistakin kulmakunnan kauhun. Useimmiten ihmisten rodulle esittämät toiveet eivät oikeastaan ole kiinni rodusta laisinkaan, vaan siitä, kuinka hyvä omistaja on koulimaan koirasta haluamansa kaltaisen. Yksikään koirarotu ei täytä noita vaatimuksia automaattisesti, ja aika moni täyttäisi ne, jos omistaja tietää, mitä tekee.

Mitä muuta koirakirjoissa ei kerrota?

Osa 1: Sisäsiisteysongelmat
Osa 2: Harmien ja hajuhaittojen ABC
Osa 3: Ovatko sekarotuiset terveempiä kuin rotukoirat?

Vaikein päätös

Tuulen koirat -vinttikoirapalstalta löytyi linkki invalidisoituneita lemmikkejä esittelevään kuvagalleriaan. Sokeita koiria, joiden silmät on poistettu, amputoituja raajoja, jalattomia kissoja, hydrokefaliasta kärsivä kääpiökoira. Galleriassa oli aiemmin useampia kuvia, mutta ilmeisesti kuvaaja säikähti äkillistä vierailijatulvaa ja poisti hätkähdyttävimmät otokset kuvakokoelmasta. On mahdollista, että kuvaaja sai vihapostia – mikään ei ole yhtä tuohtunut kuin tuohtunut koiraihminen, ja monia kuvat järkyttivät, ehkä inhottivatkin.

Suomessa vallitsi pitkään eläintenpitokulttuuri, jossa vammautuneet tai pahoin sairastuneet elikot – niin hyötyeläimet kuin lemmikitkin – päästettiin turhia kursailematta kärsimyksistään. Eläinlääkärillä käytiin harvoin, eikä kuntoutuksesta eläinten kohdalla juuri puhuttu. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet, ja lemmikkien proteesit ja pyörätuolit yleistyvät  Suomessakin.

Harvemmin kuulee, että ihmiset surevat lopettaneensa lemmikkinsä liian aikaisin. Yleisempää on myöntää, että eutanasiapäätöstä lykättiin liian pitkään, annettiin koiravanhuksen rapistua: rakon hallinta pettää, silmät sokeutuvat, korvilla ei enää kuule, harvenevan karvan alta kuultavat kasvaimet. Mitäpä siitä, vaikka lenkit ulkona ovat jääneet ja elinpiiri kutistunut takkahuoneen kokoiseksi. Mitäpä siitäkään, että ruokakuppiin voi laittaa enää nestemäistä ravintoa. Kai elämästä voi nauttia, vaikka nautittavana olisi enää lääkkeiden suoma sekava horrostila ja vanhuksen jäykkää selkää ikkunan läpi lämmittävä aurinko?

Sana lopetus on ymmärrettävä eufemismi. Kukaan ei halua ajatella tappavansa tai tapattavansa lemmikkiään. Koirien ja kissojen eläinlääkärikuluihin käytetään vuosi vuodelta enemmän rahaa. Ihmiset kaihtavat ajatusta siitä, että loppujen lopuksi päätös lemmikin elämän päättämisestä on omistajan kontolla. Moni haluaisi ulkoistaa lopetuspäätöksen tekemisen eläinlääkärille, mutta nykyaikainen lääketiede pystyy kyllä pitämään toivottomimmatkin tapaukset hengissä loputtoman pitkään, ja usein eläinlääkäri ehdottaa yhä uusia hoitotoimenpiteitä, yhä eksoottisempia testejä, yhä kalliimpia lääkkeitä. He tekevät työtään. Lääkärin tehtävä on pitkittää elämää. Omistajan tehtävä on päättää, koska se päättyy.

Englanninbulldogin kaltaiset rodut ovat eräänlaisia koiramaailman käänteisiä Ikea-huonekaluja: pentu tulee valmiiksi kasattuna, mutta koiran elämän varrella omistajan täytyy käyttää huomattavia määriä rahaa ja aikaa pitääkseen koiransa kasassa. Moni bulldoggi ei pysyisi elämän syrjässä kiinni ilman loputtomia huolto- ja hoitotoimenpiteitä, ja yhtä moni omistaja pitää kalliita operaatioita täysin normaalina osana koiran elinkaarta. Bulldogit eivät suinkaan ole ainoita: koiria lääkitään, kuntoutetaan, korjataan, parannellaan ja hoidetaan sadoilla tuhansilla, ehkä jopa miljoonilla euroilla vuosittain. Samaan aikaan kriteerit hyvälle koiranomistajuudelle ovat kiristyneet: enää ei netissä ymmärretä, jos joku ampuu oman koiransa tai lopetuttaa sairaan eläimen, jota kenties olisi vielä voitu hoitaa. Jalan katkeamista ei pidetä asiallisena syynä päättää koiran elämä, mahalaukunkiertymät täytyy totta kai yrittää hoitaa (yhä uudelleen ja uudelleen), vialliset nivelet korjataan vaikka proteeseilla. Ollaan kenties menossa amerikkalaiseen suuntaan, jossa hyvän koiranomistajuuden perusvaatimuksiin kuuluu raajarikon koiran pyörätuoli.

Nykyihminen inhimillistää lemmikkejään, rakastaa niitä vilpittömästi, liittää ne osaksi perhettään, samaistuu niihin ja tuntee yksinäisyyden tuskaa ne menetettyään. Koirat ja kissat ovat persoonallisuuksia, ystäviä, perheenjäseniä. Kukapa ei olisi valmis maksamaan mitä tahansa tarjotakseen ystävälleen parasta mahdollista hoitoa. Liian varhain ja helpolla luovuttaminen koetaan häpeällisenä, saituutena, ja nuoren koiran lopettaminen helposti kyseenalaistetaan. Niin tekevät jopa koiransa lopettaneet omistajat itse.

Lemmikin kuolemaan liittyvän tunnelatauksen keskellä unohtuu koira, joka ei ymmärrä, että puolen vuoden häkkilevon päässä siintää mahdollinen parempi tulevaisuus. Koiralle ei voi selittää, että jos nyt syöt syöpälääkkeesi ja otat sytostaattihoitosi, saatat elää vielä vuoden pidempään. Eläimen kipua ja pelkoa ei voi oikeuttaa sillä, että kärsimys vahvistaa, että sillä ostetaan muutama kuukausi lisää elinikää, että elämä vaipoissa ja pyörätuolissa on yhtä antoisaa kuin niitä ilman. Pilalle jalostettuja friikkirotuja lukuun ottamatta koirat on luotu juoksemaan, kalvamaan luita, kaivamaan kuoppia, rypemään mutalätäköissä. Koirat eivät osaa nähdä suurempaa kokonaisuutta, liidellä mielensä korkeuksissa kuin Stephen Hawking ruumiinsa kahleet unohtaen, eivätkä koirat saa lohtua tulevista mahdollisuuksista nykyisen kärsimyksen keskellä. Raajansa ja aistinsa menettänyt koira on kuin ajattelukykynsä ja minuutensa menettänyt ihminen. Pyörä pyörii, mutta hamsteri on kuollut.

Mitä koirakirjoissa ei kerrota, osa 3: ovatko sekarotuiset terveempiä kuin rotukoirat?

Heti alkuun faktat tiskiin: rotukoirat ovat sisäsiittoisia. Rodun kuin rodun yksilöt ovat lähes kaikki sukua keskenään, ja kun sanotaan lähes kaikki, se tarkoittaa muutamin poikkeuksin kaikkia. Koiramaailmassa on kaikenlaisia lohdullisia termejä asialle: puhutaan linjaamisesta, rotupuhtaudesta, linjasiitoksesta ja ’ulkosiitoksesta’ kun tarkoitetaan, että esim. kymmenessä polvessa ei löydy yhteistä esi-isää. Näillä kaikilla tarkoitetaan sitä, että rotukoiran kuin rotukoiran taustalta löytyy reipasta insestiä. Nykyiset kenneljärjestöt sääntöineen pakottavat muutamin poikkeuksin kaikki rodut sisäsiittoisuuteen, koska roturisteyksiä ei ole sallittu sitten 1900-luvun alun. Näin onkin kätevästi onnistuttu luomaan rotuja, joiden yksilöitä on geneettisesti lähes mahdotonta erottaa toisistaan. On olemassa rotuja, joissa yksilöiden kymmenen polven sukusiitosprosentti voi ylittää 80%, kun täyssisarparituksellakaan ei päästä kuin 25 prosenttiin. Kasvattajat harvemmin hiiskahtavat asiasta pennunostajille – monet eivät välttämättä edes tiedä rotunsa todellista sisäsiittoisuutta.

Perinnölliset sairaudet ovat perinnöllisiä, koska ne – d’oh! – periytyvät genetiikan lakien mukaisesti. Rotukoirien sisäsiittoisuuden vuoksi sekä huonot että hyvät geenit ovat päässeet tiivistymään kannassa. Jos kantakoiria on alun alkaenkin tai myöhemmän geneettisen pullonkaulan vuoksi ollut vain muutamia, kaikilla nykyään elävillä yksilöillä on näiden kantakoirien geenit. Uutta verta ei useimmille roduille ole eikö tule, eikä täysin geenivirheistä puhdasta kantaa ole olemassakaan. Rotukoirien kantakirjat ovat pysyneet kiinni kautta koko nykymuotoisen koiranjalostuksen historian, ja ajatuskin niiden avaamisesta aiheuttaa monille harrastajille kylmiä väreitä. Sekarotuisten tahallinen tuottaminen on pahin solvaus, minkä keskiverto rotukoiraharrastaja pystyy kasvattajasta keksimään.

Miten rotukoirien sisäsiittoisuus liittyy sekarotuisten huhuttuun terveyteen?

Sekarotuisten oletettu terveys verrattuna rotukoiriin on sitkeä puheenaihe koiramaailmassa. Ei sellaista aihetta sivuavaa nettikeskustelua, johon joku sekarotuisen omistaja ei tulisi kehumaan moppensa pitkäikäisyyttä tai rotuharrastaja kertomaan, kuinka hänen entinen seropinsa kuukahti kaksivuotiaana luusyöpään.

Anekdotaalinen eli yksittäistapauksiin perustuva luulo ei kuitenkaan ole tiedon väärti. Ns. oikeassa elämässä sekä tiedemaailmassa on tiedetty jo pitkään, että keskimäärin sekarotuiset elävät pidempään ja terveempinä kuin keskimääräiset rotukoirat. Vakuutusyhtiöt lluonnollisesti tuntevat asian hyvin, ja maailmanlaajuisesti sekarotuisten vakuutukset ovat lähes säännönmukaisesti edullisemmat kuin rotukoirien. Tanskalaisessa tutkimuksessa sekarotuisten mediaani-ikä oli reilusti korkeampi kuin rotukoirien, samoin brittitutkimuksessa.

Pienet rotukoirat elävät yleensä pidempään kuin suuret, ja pienet rotukoirat elävät luonnollisesti keskimäärin pidempään kuin sekarotuiset ryhmänä. Keskimäärin pisimpään elävät pienet sekarotuiset. Terverakenteiset rotukoirat elävät hyvällä tuurilla pidempään kuin lyhytjalkaiset, lyttykuonolla kirotut sekarotuiset. Toisaalta, terverakenteiset sekarotuiset elävät todennäköisesti pidempään kuin samantyyppiset rotukoirat. Sisäsiittoiset sekarotuiset kuolevat todennäköisesti nuorempina kuin ulkosiitoksen tuloksena syntyneet seropit.

Jos ja kun hyväksytään se tieteellinen tosiasia, että sisäsiittoisuus aiheuttaa pidemmän päälle kannan heikkenemistä, syy sekarotuisten tilastollisesti parempaan elinajanodotteeseen on ilmeinen. Rotukoirat on vuosikymmenien saatossa rakastettu pilalle rotupuhtauden nimissä. Pelkkä sisäsiittoisuus ei vielä sinänsä ole ongelma ja pienilukuisia, sisäsiittoisia mutta terveitä populaatioita tavataan luonnossa yleisesti. Luonnossa tähän on kaksi syytä: mahdollisuus saada silloin tällöin uutta verta kantaan – ja koska ulkosiitoksen tuloksena syntynyt jälkeläinen on usein heteroosin ansiosta hyvin elinvoimainen, uudet geenit leviävät tehokkaasti populaatiossa – sekä ankara luonnonvalinta, joka armotta karsii kannasta heikot, sairaat tai ympäristöön sopimattomat yksilöt. Nykyinen rodunjalostus on tiukinta käyttökoirajalostusta lukuun ottamatta luopunut kummastakin.

Sekarotuisuus yksinään ei tee autuaaksi eikä paskasta saa timanttia

Jos mopsi risteytetään kiinanpalatsikoiran kanssa, jälkeläiset perivät todennäköisesti vanhempiensa sairaan rakenteen: muun muassa huonot lonkat ja hengitysvaikeudet. Huonolonkkaisuus tai liian ahtaat hengitystiet eivät oikeastaan ole sairauksia, vaan epänormaaliksi jalostetun rakenteen mukanaan tuoma väistämätön seuraus, vaikka tapana onkin viitata tällaisiin vaivoihin ”perinnöllisinä”. Nykyisen mopsin näköistä koiraa ei todennäköisesti ole mahdollista jalostaa ilman näitä sairaan rakenteen lieveilmiöitä, jotka riivaavat yhä suurempaa osaa kannasta. Kahden samalla tavalla kieroutuneen ulkomuodon omaavan rodun risteytyksellä ei siis ole mahdollista korjata rakenteellisista syistä johtuvia vikoja. Proosallisemmin sanoen paskasta ei saa timanttia: mopsin ja pekingeesin sekarotuiset pennut ovat suurella todennäköisyydellä rakenteellisesti yhtä sököjä kuin vanhempansakin.

Rotukoiraharrastajilla ei kuitenkaan ole syytä juhlaan, koska tismalleen samat vaivat periytyvät myös puhtaissa pekingeesi x pekingeesi- ja mopsi x mopsi -risteytyksissä. Näiden suhteen esimerkkisekarotuisilla ei mene sen paremmin eikä huonommin kuin vanhemmillaankaan. Jos unohdetaan rakenne ja siirrytään ns. oikeisiin perinnöllisiin sairauksiin kuten mopsien enkefaliitti, etenevä verkkokalvon surkastuminen (PRA), perianaalifistelia ja muut autoimmuunitaudit, sekarotuisten pentujen sairastuminen on kuitenkin puhdasrotuisia epätodennäköisempää, koska vanhemmat eivät todennäköisesti ole sukua keskenään.

Lyhyt johdanto perinnöllisyystieteeseen

Nisäkkäiden perinnöllisyystiede on monimutkaisempaa kuin vanhoissa koirankasvatusoppaissa esitellyt värien perinnöllisyyskaaviot antoivat ymmärtää, mutta yksinkertaistetaan hieman. Useimmat perinnölliset sairaudet ovat monogeenisiä, eli ne aiheutuvat yhdessä lokuksessa olevasta yhdestä tai kahdesta virheellisestä alleelista. (En aio selittää termejä tai perinnöllisyystiedettä sen kummemmin. Jos termit eivät ole tuttuja, katso vaikka wikipediasta). Polygeeniset sairaudet taas ovat monen tekijän summa: perinnöllisyyden lisäksi niiden puhkeamiseen vaikuttavat myös ympäristötekijät. Monia koirarotuja riivaavat allergiat ja sydänsairaudet lienevät parhaiten tunnettuja esimerkkejä polygeenisistä sairauksista, joiden periytyvyys on vahvasti osoitettu.

Monogeeniset sairaudet voivat periytyä joko dominoivasti tai resessiivisesti. Koirarotujen jalostuksen kannalta resessiiviset sairaudet ovat hankalimpia. Terveessä nisäkäspopulaatiossa resessiiviset sairaudet eivät helposti pääse vallalle, koska sairauden ilmenemiseen yksilö tarvitsee sairauden aiheuttavan alleelin molemmilta vanhemmiltaan. Suljetussa rotukoirapopulaatiossa tilanne on toinen. Koska rotukoirat ovat lähes kaikki enemmän tai vähemmän läheistä sukua toisilleen, samat resessiiviset geenit ovat päässeet moninkertaistumaan kannassa, ja sairauksia alkaa putkahdella yhä useammin. Ennemmin tai myöhemmin päädytään umpikujaan, jossa koko populaatiota vaivaa paitsi kokoelma perinnöllisiä sairauksia niin myös yleinen elinvoiman aleneminen. Jotkut rodut ovat jo nyt tällaisessa umpikujassa, mutta ilman roturisteytysten ja/tai rotuunottojen laajamittaista käyttöönottoa samaan jamaan päätyy yhä useampi koirarotu.

Ovatko sekarotuiset terveempiä kuin rotukoirat?

Ovat… ja eivät.  Sekarotuiset elävät keskimäärin pidempään ja terveempinä kuin rotukoirat, koska roturisteytyksissä geneettinen pakka menee sekaisin. Riski perinnöllisten sairauksien siirtymiseen eteenpäin jälkeläisille on pienempi kuin puhdasrotuisilla. Jos sekarotuisten vanhemmista vaikkapa vain toisellakin on terve rakenne, pennuilla on todennäköisesti paremmat mahdollisuudet välttyä myös liioitellun rakenteen mukanaan tuomilta ongelmilta kuin kahden liitoitellulla rakenteella paiskatun rotukoiran tai sekarotuisen jälkeläisillä. Jos saluki risteytetään napolinmastiffilla, osalla pennuista saattaa hyvinkin olla huonot lonkat – mutta pienemmällä todennäköisyydellä kuin kahden puhdasrotuisen napolinmastiffin pennuilla.

Toistelen sanoja riski, todennäköisyys ja keskiarvo aivan tarkoituksella, koska varmuudella tervettä koiraa ei saa mistään. Nuoria sekarotuisia kuolee perinnöllisiin sairauksiin ja rakennevikoihin siinä missä rotukoiriakin. On toki olemassa myös rotuja, jotka vielä toistaiseksi ovat suhteellisen terveitä. (Tosin ei liene olemassa sellaista rotujärjestöä, joka ei luonnehtisi rotuaan suhteellisen terveeksi. Jopa englanninbulldoggiyhdistys, joka edustaa melko varmasti yhtä sairaimmista roduista jonka voi Suomessa laillisesti ostaa, kertoo sivuillaan, että ”olennaisesti sairaampi kuin useimmat muut koirarodut englanninbulldoggi ei kuitenkaan ole”.) Todennäköisyydet ovat kuitenkin monirotuisten puolella, jos otanta on tarpeeksi suuri.

Huonolla tuurilla ja huonolla valinnalla pennunostaja saa sekarotuisestakin takuulla sairauksien raiskaaman murheenkryynin vaivoikseen. Sekarotuisten myyttinen terveys ei olekaan syy sännätä ostamaan kääpiökoiraristeytys lähimmältä suomea murtaen puhuvalta kaupittelijalta. Toisaalta, rotukoirien paperit eivät välttämättä ole sen parempi syy maksaa maltaita koirasta, jolle ei pystytä myöntämään sen kummempaa terveystakuuta kuin monirotuisillekaan.

Mitä asialle voisi tehdä?

On surullista, että asioiden ei välttämättä tarvitsisi olla näin. Miksi ihmeessä rotukoiraharrastajat haluavat antaa sekarotuisille kilpailuedun eliniän ja odotettavissa olevien sairauksien suhteen? Rotukoirat voisivat olla rutosti nykyistä terveempiä, ja populaation elinvoiman vaaliminen voisi olla kenneltoiminnan kantava voima. Koska suuri osa kasvattajista on käsittääkseni vastuullista sakkia, jotka aidosti rakastavat rotuaan ja huolehtivat linjojensa terveydestä niin pitkälle kuin nykyiset kenneljärjestöjen rotupuhtautta vaalivat säännöt sallivat, monen rodun tilannetta voitaisiin helposti parantaa avaamalla kantakirjat. Rotukoirajalostuksen alkuaikoina roturisteytykset ja maatiaiskannan käyttäminen olivat kenneltoiminnan arkipäivää, yksi työkalu kasvattajan mittavassa työkalupakissa. Miksi ihmeessä siitä on nykyisin tehty paitsi halveksittavaa niin myös äärimmäisen hankalaa?

Koiraharrastajat torjuvat usein roturisteytysten ja rotuunotettujen maatiaisyksilöiden käytön jalostuksessa sanomalla, että ”eihän niistä voi tietää, mitä niiden takana on”, jolla he tarkoittavat, ettei yksilön perimästä ole tarkkaa tietoa. Asenne on ymmärrettävä, mutta pohjimmiltaan harrastajat ovat väärässä. Sekarotuisten ja rotuunotettujen suurin vahvuus on nimenomaan se, ettei niiden geneettistä taustaa ole selvillä. Vie kuitenkin aikaa, ennen kuin kennelmaailma taipuu väistämättömän edessä, ja siihen asti pallo onkin ostajilla. Tarvitaan asennemuutos: puhdasrotuisten ongelmien vähättelystä, voivottelusta tai suoranaisesta tietämättömyydestä tulisi siirtyä tekoihin: pentuja voi ostaa kasvattajilta, jotka teettävät harkittuja ja perusteltuja roturisteytyksiä Kennelliiton luvalla tai ilman. Puhdasrotuista lemmikkiä haikailevat voivat ostaa koiransa rotuunotetuista vanhemmista tai kasvattajilta, jotka suosivat harvinaisempia linjoja tai maatiaiskantaa jalostustyössään. Pennunostajien pitäisi alkaa ajatella, ettei ole automaattisesti huono merkki, jos kolmen polven sukutaulussa on tyhjiä laatikoita. Jos ei kerta kaikkiaan pysty ostamaan roturisteytystä tai sen jälkeläistä, kannattaa suosia käyttökoirajalostusta, jossa vaativa käyttö toivottavasti karsii heikoimmat yksilöt jalostuksesta ja pitää sairaudet kurissa. Rotujärjestöjen aktiivit voivat koettaa vaikuttaa hallituksissa yleiseen ilmapiiriin, joka kokee velvollisuudekseen ’suojella’ rotua risteytyksiltä ja epäilyttävältä vieraalta vereltä. Kasvattajat voivat uskaltautua käyttämään risteytyspentujen jälkeläisiä omissa linjoissaan. Ja niin edelleen, yksi askel ja yksi koira kerrallaan.

Lisää luettavaa:

Kokonaisvaltaisen koiranjalostuksen tuki-sivuston artikkelikokoelma
Inbred thinking
The Canine Diversity Project
Nouseva myrsky: mitä kasvattajien tulisi tietää immuunijärjestelmästä
Closed registries – dogs in the handbasket to hell

Mitä muuta koirakirjoissa ei kerrota?

Osa 1: Sisäsiisteysongelmat
Osa 2: Harmien ja hajuhaittojen ABC
Osa 4: Kuinka roturulettia pelataan