Saako Suomessa metsästää vinttikoiralla?

Lyhyt vastaus: saa.

Pitkä vastaus: saa… mutta ei kannata.

On nimittäin niin, että pienin poikkeuksin metsästyskoiran rotua ei ole määritelty Suomen laissa. Poikkeuksen muodostavat hirvieläimet, joiden metsästykseen käytettävän ajavan koiran tulee olla säkäkorkeudeltaan alle 28 cm. Vinttikoira on tietenkin ajava koira eli hound siinä missä suomenajokoirakin, eikä mikään laki estä ottamasta vinttikoiraa metsälle mukaan, kunhan ei ajata sillä hirvieläimiä. Metsästää voi siis vaikka pekingeesillä, ja teoriassa vinttikoiraa voisi käyttää vaikka noutavana koirana sorsastuksessa jos omistaja niin keksisi tehdä. Useimmiten vinttikoiraihmiset taitavat kuitenkin haaveilla metsästävänsä puikkonokilla jäniksiä ja rusakoita.

Metsälle päästäkseen ei kuitenkaan riitä, että taluttaa tupsupannoitetun ylvään vinttikoiransa aamuvarhaisella puistoon ja päästää sen rusakon perään. Metsästäminen on Suomessa tarkoin valvottu ja säännelty harrastus. Jotta metsästys sujuisi laillisesti ja kaikkien pykälien mukaan, metsästäjä-wannabelta vaaditaan seuraavaa:

1. Metsästäjätutkinto ja metsästyskortti

Metsästyskortti on onneton pieni paperinpalanen, joka irtoaa suorittamalla riistanhoitoyhdistysten järjestämä kirjallinen koe. Koetta edeltävälle metsästäjäkurssille osallistuminen on vapaaehtoista mutta suositeltavaa, sillä kokeen oppimateriaalina on 333-sivuinen Metsästäjän opas sekä 128-sivuinen Metsästys- ja aselainsäädäntö. Jos sattuu kuulumaan metsästysseuraan ja sitä kautta Suomen Metsästäjäliittoon, metsästyskortin saa paperipalasen sijaan laminoituna korttina. Tutkinnon suorittamisen jälkeen tulee maksaa riistanhoitomaksu vuosittain, jotta kortti pysyy voimassa.

2. Oikeus metsästää maa-alueella

Kuten sanottua, missä tahansa ei voi metsästää. Lähtökohtaisesti metsästysoikeus on maa-alueen omistajalla ja metsälle halajavan on paras lähteä siitä ajatuksesta, että jos et itse omista jotain tiettyä metsää, sen omistaa joku muu eikä sinulla ole lupaa mennä sinne koirinesi, aseinesi ja maastohousuinesi rymyämään. Vinttikoirien omistajat ovat yleensä tottuneet suhtautumaan melko vapaamielisesti alueiden kiinnipitosäädöksiin, ja etenkin kunnan sekä valtion maita on totuttu ajattelemaan ei-kenenkään-ja-kaikkien maana koirien irtipidon suhteen. Moni saattaa tuntea houkutusta suhtautua yhtä liberaalisti alueiden metsästysoikeuksiin, mutta ei todellakaan kannata. Metsästysoikeudet ovat rahanarvoista kauppatavaraa, joihin liittyy myös riistan- ja metsänhoidollisia velvollisuuksia, eikä luvatonta metsästystä katsota hyvällä missään. Parhaimmillaan voi selvitä sakoilla, pahimmillaan saattaa löytää koiransa ammuttuna ojasta.

Omilla maillaan saa metsästää rauhoitus- ja metsästysaikojen puitteissa. Teoriassa maanomistajalta voisi kysyä lupaa käydä haluamallaan alueella metsällä, vaikkei itse niitä omistaisikaan. Käytännössä jälkimmäinen vaihtoehto on 95% varmuudella mahdoton, sillä yksityisten omistamat maa-alueet on yleensä lähes poikkeuksetta vuokrattu metsästysseuralle, jolloin maanomistajalla ei ole oikeutta antaa muiden metsästää omistamallaan alueella. Lupia pitää tällöin kysyä seuralta, joka ymmärrettävästi harvoin suostuu: hehän maksavat vuokraa oikeudesta metsästää alueella ja seurat ovat yleensä erittäin tarkkoja alueistaan. Metsästysseuran jäseneksi pääseminen taas on mystinen henkimaailman juttu, josta me kaupunkilaiset emme todennäköisesti ymmärrä mitään. Jos tuuli käy idästä, asut oikeassa pitäjässä, Venus ja Merkurius kohtaavat taivaalla oikeassa kulmassa, isoisäsi pelasti jatkosodassa naapurin Tepon korsuun hyökänneeltä venäläiseltä ja jos omistat oikein poikkeuksellisen hyvän hirvikoiran, saatat päästä haluamaasi metsästysseuraan. Siis jos edellisten lisäksi omistat ainakin 20 hehtaaria metsää, jonka voit luovuttaa seuran käyttöön.

Suomalainen vanhan liiton metsästysseura muistuttaa mystistä Illuminatia tai vapaamuurareita, joissa ikiaikaiset initiaatiomenot vallitsevat ja äijät muistelevat yhä sitä, kun vuonna 1972 joku toi hirvijahtiin jonkun helsinkiläisen pellen muilta kysymättä eikä seuran henki ole enää koskaan ollut entisensä. Nykyään on olemassa myös seuroja, joiden jäsenyys ei perustu maanomistukseen, ja tällaisten jäsenyys aukeaa yksinkertaisesti riihikuivalla rahalla. Toisaalta, näillä seuroilla ei sitten myöskään ole sitä maata omasta takaa, vaan seura järjestää yleensä jahtireissuja vuokramaalle muutaman kerran vuodessa. Tarpeetonta sanoakaan, että näille reissuille ei vinttikoira välttämättä ole kovin tervetullut, sillä omillaan metsässä pinkova hiljainen koira tulee todennäköisesti ryhmämetsästyksessä ammutuksi.

Yksinäiset ja maattomat voivat tietenkin metsästää valtion mailla, mutta siihenkin pitää hakea erillinen maksullinen lupa. On hyvä huomioida, että lupakauden aikana valtion metsätilkuilla saattaa olla useampia metsästäjiä yhtä aikaa, ja hiljaa juokseva vinttikoira on jälleen melkoisessa kuolemanvaarassa.

Jos aikoo liittyä seuraan ja tehdä siellä muutakin kuin toimia hirvenmetsästyksessä ajomiehenä – ja oletan, että vinttikoiranomistajat haluavat, sillä hirvenmetsästykseenhän vinttikoirilla ei ole mitään asiaa – vähimmäisvaatimuksena on yleensä metsästyskortin lisäksi aselupa ja jonkinmoinen ampumataito.

3. Aselupa, aseet ja ampumakoe

Metsästäminen riistan kiinni ajavalla koiralla on Suomessa harmaata aluetta, ei siksi että täällä erityisesti sorsittaisiin vinttikoiria vaan siksi, että maastomme on vinttikoirametsästykseen pääosin täysin sopimatonta. Lainsäätäjälle ei yksinkertaisesti ole tullut edes mieleen, että joku haluaisi varta vasten käyttää meillä metsästykseen koirarotua, jonka mahdollisuudet saada isäntänsä eräreppuun täytettä ovat vähäiset.

Oletuksena ajavan koiran käytössä on, että riista lopetetaan ampumalla. Ampumiseen voi käyttää joko tuliasetta tai metsästyslain hyväksymää jousipyssyä. Jälkimmäiseen ei tarvitse aselupaa, mutta vinttikoira + joku taljajousiviritelmä ovat sen laatuinen yhdistelmä, että metsästäjä tulee erittäin suurella todennäköisyydellä ampuneeksi koiransa ja löytänee muutenkin parhaimmat saaliinsa ABC-aseman noutotiskiltä.

Oli miten oli, metsästäjän tulisi siis pyrkiä itse lopettamaan saalis. Vinttikoiran kanssa ongelmaksi muodostuu tietenkin se, että koira voi saada riistan kiinni ja tappaa sen itse. Ottaen huomioon, että suomalaisessa metsämaastossa esim. jäniksen kiinni saaminen on parhaimmallekin vinttikoiralle harvinainen tapahtuma ja että myös tuikitavallinen ajokoira tai pystykorva voi joskus haksahtaa viemään jänöltä hengen, vinttikoiran käyttöä metsästyksen apuna ei voitane tällä perusteella kieltää, jos omistajan luvat ovat muuten kunnossa ja hänellä on mukanaan oikean tyyppinen ase.

Aseen hankinta aloitetaan miettimällä, millaista riistaa halutaan metsästää ja haetaan sen perusteella poliisilta hankintalupa. Aseluvan saamisen ehtona on harrastus, johon asetta tarvitsee, ja metsästysharrastuksen voi osoittaa metsästyskortilla. Kun ase on hankittu, se on kiikutettava poliisille tarkistettavaksi, jonka jälkeen haetaan hallussapitolupaa. Olisi tietysti myös suotavaa opetella ampumaan. Hirveä, kuusipeuraa, saksanhirveä, japaninpeuraa, metsäkaurista, valkohäntäpeuraa, metsäpeuraa tai karhua metsästettäessä tulee olla suoritettuna ampumakoe, mutta oletan useimpien metsästyksestä haaveilevien vinttikoiranomistajien jo muistavan, että puikkonokilla ei metsästetä edellä mainituista kuin karhua ja sitäkin (toivottavasti!) lähinnä teoreettisesti.

4. Ja siinäpä se.

Enää tarvitsee varmistaa metsästysajat, rauhoitusajat, oman metsästysalueen riistanhoitoyhdistyksen erikoissäännökset, sallityt riistakiintiöt, ajavien koirien kiinnipitomääräykset ja ei kun metsälle jalon ja ylvään tuulennopean vinttikoiran kanssa!

…Paitsi että ei. Vaikka metsästäminen vinttikoiralla Suomessa olisi mahdollistakin, en oikein ymmärrä, miksi joku haluaisi sitä väen vängällä harrastaa, kun hommaan paremminkin sopivia rotuja on.

Kun vinttikoiranomistaja ajattelee metsästystä, mielessä väikkyy jotakin tällaista:

Miten siistiä, haukka ja kaikki! Valitettavasti Suomessa vastaava meininki on haukkaa myöten melkein mahdotonta.

Salukini sai ensimmäisen rusakkonsa kiinni neljän ja puolen kuukauden ikäisenä. Vanhempana se on ollut mukana oikeallakin jänismetsällä. Sille on ammuttu jänis. Mikään ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että suomalaisessa metsästyskäytössä saluki tai mikä tahansa vinttikoirarotu on aika onneton. Meikäläinen todellisuus nimittäin näyttää tällaiselta:

Pohjoismaissa ei ole kehitetty vinttikoirarotuja, koska meikäläinen maasto ei sovellu nopealle ja näkönsä varassa metsästävälle koiralle. Vinttikoira tarvitsee aukeita, yhtenäisiä alueita tai kaniinin tapaisia saaliseläimiä, jotka eivät koskaan juokse naapuripitäjän puolelle. Suomalaisesta metsästä ei löydy kumpiakaan, ja pellolla metsästämisen estävät tehokkaasti maanomistuskuviot. Jos koira ajaa saaliin naapurin pellolle tai toisen metsästysseuran hallinnoimalle alueelle, sitä ei saa siellä kaataa. Tyypillisessä metsäryteikössä taas saalis katoaa koiran näkyvistä yhdeksässä tapauksessa kymmenestä. Vaikka jotkut vinttikoirat pyrkivät jäljittämään hukkunutta saalista nenänsä varassa, vinttikoirien suurin ongelma tyypillisissä suomalaisissa metsästystilanteissa on se, että niistä ei juuri kuulu ääntä. Jos tarkoitus on ampua jänis, pyssymiehellä ei ole mitään keinoa seurata ajon kulkua, ja on yhtä todennäköistä ampua yllättäen puskasta ilmestyvää koiraa kuin jänistä – etenkin jos erällä on samaan aikaan muita metsästäjiä, joille vinttikoiran hiljainen ajotapa on tuntematon. Suomalaisessa metsämaastossa ajotilanne voi myös helposti koitua vinttikoiralle kohtalokkaaksi, koska ne ovat niin nopeita. Metsään voi ajaa turvallisesti traktorilla mutta ei formulalla, ja todennäköisyys puhkaista silmä oksantynkään tai katkaista jalka kivenkoloon kasvaa vauhdin lisääntyessä.

Saako Suomessa metsästää vinttikoiralla? Saa, mutta ei siten kuin niiden omistajat ehkä haluaisivat. Voisiko Suomessa sitten ylipäätään metsästää vinttikoiralla kuten niiden omistajat haluaisivat? Yleensä ei. En koe kampanjointia vinttikoiratyyppisen ajometsästyksen virallistamiseksi Suomessa mielekkääksi, koska sellainen ei meidän olosuhteissamme olisi käytännöllistä tai edes järkevää. Huomattavasti suurempana epäkohtana pidän sitä, että haukkametsästys ei ole Suomessa laillista misään muodossa, vaikka kanahaukka (Accipiter gentilis) kuuluu jo valmiiksi laajistoomme ja suomalainen metsämaasto sopisi kanahaukan metsästyskäyttöön erinomaisesti. Saisivat samalla ne Kauppatorin lokitkin kyytiä.

—
Artikkelikuva: Gaston Phébus, Livre de chasse / Wikimedia Commons

Koiravideoita viime vuosisadan alkupuolelta

British Pathé kuuluu maailman vanhimpiin tv-tuotantoyhtiöihin. Pariisilainen Charles Pathé perusti sen 1890-luvulla ja tuotantoa on jatkettu näihin päiviin saakka. Koirarotujen historiasta kiinnostuneelle British Pathén pari vuotta takaperin avattu nettiarkisto on ehtymätön aarreaitta. Klippejä löytyy mykkäfilmien ajalta asti, ja vuosien varrella kameraan on tallentunut monien nykyrotujen historiaa.

BP:n videolinkityssysteemi on onneton, mutta tallenteista löytyy sellaisia historiallisia nappiosumia, että pakkohan ne on jakaa eteenpäin.

Kuinka moni saksanpaimenkoira nykyisin pystyisi samaan kuin Micky vuonna 1930?

Kolmannen hypyn aita on liki kolmimetrinen!

Tai kuinka moni kiinanpalatsikoira jaksaisi juosta esteradalla kuten rouva Phipps-Hornbyn pekingeesit vuonna 1964? (Klikkaa still-kuvaa, ja pääset katsomaan videon.)

Pekingeesi-racingiä, 1964

Vanhoina hurjina aikoina Mickyn tyylisiä hyppynäytöksiä järjestettiin melkein rodussa kuin rodussa. Alla greyhoundien hyppelyä vuodelta 1940. En osaa päättää, kumpi on hurjemman näköistä: laudalta ilmaan leiskauttava koira vai se, kun liki 30-kiloinen grey mötkähtää lennosta omistajansa syliin.

Greyhound-parkouria, 1940

Extreme-meiningistä on kyse myös greyhound racingin hiuksianostattavasta alkutaipaleesta kertovassa tallenteessa:

Ratakisat Euroopan ensimmäisellä greyhound-radalla, 1926

Vinttikoirien ja etenkin greyhoundien ratakisoja harrastavalta nykyihmiseltä tippuu leuka lattiaan kohdassa 00:30. Radalla on este. Kuva ensimmäisenä radalta ulos sinkoutuvasta koirasta lienee palanut verkkokalvoilleni koko loppuviikoksi.

Ratajuoksusta puheen ollen, venäjänvinttikoirien ensimmäiset ratakokeilut vaikuttavat aika lailla samalta kuin venäjänvinttikoirien juoksukisat vielä nykyäänkin: osa tajuaa homman, osaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Omaa silmääni viehättävät kovasti nämä vähäturkkisemmat borzoit vuodelta 1927:

Borzoit radalla, 1927

Vuonna 1958 vinttikoiraradoilta löytyi yhä esteitä. Repesin tälle videolle, jossa omistajat suorittavat radan yhdessä hämmentyneiden afgaanien kanssa – esteet tuottivat selkeästi ongelmia sekä koirille että ihmisille.

Afgaanien ratajuoksua, 1958

Koiranäyttelyistä löytyy paljon videoita lähes sadan vuoden takaa. Näyttelyvideoissa vilahtelee monia rotuja, joita ei meinaa tunnistaa nykyisten versioiden rinnalla. Vuoden 1923 näyttelyvideon alussa esiintyvä irlanninsetterikin eroaa melkoisesti siitä, millaiseksi rodun geeliversio nykyisin on kehitetty.

Koiranäyttely, 1923

Nämä ja 90 000 muuta videota löytyy British Pathén arkistosta.

Lisää koirarotujen historiaa aiemmassa kirjoituksessa Koirakuvia sadan vuoden takaa.

Luoksetulon opettaminen vinttikoirille ja muille hankalille tapauksille

Nuorempana jaksoin opettaa koirille kaikenlaista. Repertuaarista löytyi jos jonkinlaista temppua ja tottelevaisuuskokeessakin käytiin. Useimpien koiranomistajien tapaan jaoin käsityksen, jonka mukaan koiran tulisi hallita ainakin istuminen, maahanmeno, paikka ja tassun antaminen.

Sittemmin olen tullut siihen johtopäätökseen, että tottelevaisuuskokeen käskyillä ei oikeasti tee arkielämässä mitään. Pertti peruskoiran tarvitsee oikeastaan osata vain muutama arkikäsky: autoon, väistä, anna olla, hiljaa (kolme viimeistä tuppaavat yhdistymään käskyksi ”Mees ny helvettiin siitä”). Useimmat näistä koirat oppivat itsekseen, ja jos eivät opi, niin vahinko ei ole suuren suuri. Yksi käsky kaikkien koirien kuitenkin tulisi hallita: koiran tulisi tulla aina kutsuttaessa omistajansa luokse ja suostua vapaaehtoisesti kytkettäväksi. Vaikka koira olisi tyhmä kuin saapas ja itsenäinen kuin vastaleivottu Etelä-Sudanin valtio, niiden pitäisi oppia edes tämä yksi ainoa temppu.

Luoksetulo saattaa olla vinttikoirille haasteellinen opetettava. Vikkelät kintut + itsenäinen luonne = ongelmia. Nuorikin vinttikoira voi halutessaan taittaa satojen metrien matkan muutamassa sekunnissa, ja kaikki vinttikoiranomistajat ovat kuulleet kauhutarinoita piskeistä, jotka katoavat horisonttiin ja löytyvät kolme päivää myöhemmin löytöeläintarhalta… tai raatona moottoritien varrelta. Vaikka useimmiten kauhukuvat eivät toteudukaan, elämä on huomattavasti mukavampaa sellaisen koiran kanssa, joka huomioi jatkuvasti omistajaansa ja tulee luokse kutsuttaessa. Jos koira tottelee tänne-käskyä, omistaja voi lenkillä keskittyä marjastamiseen tai kaverin kanssa seurusteluun sen sijaan, että täytyisi olla jatkuvasti valppaana ja bongata vastaantulijat ennen koiraa. Joskus luoksetulo on myös halvin mahdollinen henkivakuutus, kun koira pitäisi saada äkkiä vaihtamaan suuntaa.

Temppu ja kuinka se tehdään

En ymmärrä koirankoulutuksen teoriasta mitään enkä ole ns. guru, mutta jostain syystä kaikki koirani ovat pentu- ja nuoruusvaiheen sekoiluja lukuun ottamatta hallinneet luoksetulon. (Muuta ne eivät juuri hallitsekaan.) Vinttikoiria ei toistaiseksi ole montaa siunaantunut, mutta nekin osaavat tulla luokse, eivätkä päästä minua lenkillä silmistään. Harvinaisissa riistanajotapauksissa koirat tulevat itsenäisesti takaisin heti, kun kadottavat saaliinsa. Ihmisten puheista olen ollut käsittävinäni, että asiaintila ei ole järin tavallinen, ja joskus minulta on kysytty koulutusvinkkejä. Jos nyt unohdetaan täydellinen kädettömyyteni esineruutujen, agility-esteiden ja muun oikeasti vaativan koulutussälän suhteen, niin muutamalla perusohjeella ja pitkäjänteisellä työllä melkein koiran kuin koiran saa sisäistämään luoksetulon, vaikka ohjaaja olisi millainen pölkkypää.

Aloita ajoissa

Harjoittelu alkaa heti, kun pentu saapuu uuteen kotiinsa. Koiranpennut ovat siitä mukavia, että ne tuppaavat seuraamaan ihmisiä ja hätääntyvät, jos lauma katoaa niiden näköpiiristä. Ominaisuutta kannattaa käyttää häikäilemättömästi hyväkseen niin kauan kuin sitä iloa kestää, ja kulkea irti juoksevan pennun kanssa mahdollisimman monenlaisissa paikoissa. Jo tässä vaiheessa voi totuttaa pennun seuraamaan metsässä omistajaansa eikä toisinpäin: jos pentu juoksee oikealle, sinä käännyt vasemmalle. Jos koira kirmaa pitkälle eteenpäin, sinä käännyt kannoillasi ja lähdet juoksemaan toiseen suuntaan. Aina välillä voi kokeilla kasvatusoppaiden vanhaa kikkaa eli piiloutumista, jos koira etääntyy näkökentän ulkopuolelle. Missään nimessä ei kannata tehdä koiran juoksenteluista numeroa, eikä kutsua koiraa aina kun se etääntyy tai vaihdat itse suuntaa.

Ihanneolosuhteissa pientä pentua ei juuri tarvitsisi pitää hihnassa, mutta käytännössä remmi on pakollinen kapistus esikaupunkialueilla (paitsi öisin, kts. alla). Pennun kanssa on turha tehdä remmilenkkejä sen enempää kuin sosiaalistaminen ja siirtyminen turvallisempaan ympäristöön edellyttävät. Hihna irti pannasta heti, kun vain mahdollista.

Mitä tulee turvallisen harjoittelualueen valintaan, pennun toimintasäde on yleensä reilusti pienempi kuin aikuisen koiran. ’Turvallisen alueen’ koko kasvaa koiran mukana. Pennulle voi riittää esikaupunkialueen puisto. Aikuinen vinttikoira tarvitsee isomman alueen. Harjoittelitpa missä hyvänsä, pennun pitäisi seurata sinua, ei toisinpäin. Jos pentu pysähtyy puuhailemaan omiaan, älä odota sitä, vaan jatka ripeästi matkaa eteenpäin. Tee yllättäviä käännöksiä, tiputtele silloin tällöin nameja, tee itsestäsi kiinnostava ja yllätyksellinen laumanjohtaja. Älä vahingoissakaan kutsu pentua, ellet ole satavarma siitä, että se tulee iloisesti luoksesi.

Maksa kunnon palkkaa

Moniko ihminen tekisi palkatta töitä tai viitsisi nostaa perseensä penkistä euron tuntipalkalla? Jostain syystä oletamme kuitenkin koirien työskentelevän silkasta rakkaudesta meitä kohtaan, ilman sen kummempia motivaattoreita. Jotkut palveluskoirat ovat vapaaehtoistyöstä innoissaan, mutta useimpien seura- ja vinttikoirien mielestä luoksetulo on ns. paskaduunia. Ne suostuvat moiseen samasta syystä kuin ihmiset menevät töihin siivousfirmoihin, saadakseen voita leivän päälle.

”Miksi koirani ei tottele minua?” miettii turhautunut koirankouluttaja. Hedelmällisempää olisi kuitenkin kysyä, miksi koira sitten tottelisi? Mitä konkreettista hyötyä koiralle koituu tottelemisesta? (Selkäsaunan välttäminen ei ole varsinainen hyöty.) Kun vastakkain joutuvat pellon keskellä huuteleva omistaja talutushihnoineen ja kaukana siintävä horisontti, kaverien kanssa kirmailu ja jäniksenpapanat, omistaja häviää joka kerta – ellei ole asianmukaisesti varustautunut.

Ennen harjoittelua koiralla tulisi olla nälkä. Vastaavasti omistajalla pitäisi olla taskussaan jotain koiran mielenkiinnon arvoista, eli vinttikoirien tapauksessa yleensä nameja. Mikä tahansa nami ei kuitenkaan kelpaa. Tylsääkin tylsempi kuivamuonanappula ei motivoi kuin ahneimpia ja epätoivoisimpia nälkäkurkia. Koirille markkinoitavat jauhoisen kuivat tassukeksit sun muut ovat koiranruokamarkkinoiden vastine Marie-keksille: murheellinen, paremman puutteessa järsittävä kulinaristinen rangaistus. Hittoon moiset muka-palkkiot! Söisitkö muka itse niitä?

Palkkanamin pitäisi olla harvinaista herkkua, sellaista jota koira ei muuten saa. Parasta olisi, jos makupala lemuaisi voimakkaasti. Koirien mielestä ihanteellisin treeninami olisi varmaan raksamiehen tai spurgun paskasta puristettu pelletti, mutta sen puutteessa voi käyttää grillikanaa, kypsytettyjä juustoja, jahtimakkaraa, broilerpyöryköitä… mitä haisevampaa tavaraa, sen parempi. Heti lenkin alussa koiralle kannattaa jakaa muutama nami ikään kuin muistutukseksi, ja vapaana kirmailun lomassa koiraa voi kerran tai pari kutsua rennosti luokse hakemaan palkkaa. Ovelimmat treenarit ajoittavat kutsut niihin hetkiin, kun koira on muutenkin tulossa tai sillä näyttää olevan tylsää. Typerimmät taas vastaavasti koettavat huutaa koiraa kesken juoksuhepuleiden.

Luo otolliset olosuhteet

Ihminen on ainakin teoriassa koiraa älykkäämpi, joten miksi tehdä asioita hartiavoimin ja mahdollisimman vaikeasti, jos oveluutta käyttämällä voi selvitä helpommalla?

Jos tarkoitus on palkita ruoalla, koiralla on oltava nälkä. Sitkeimmillä karkailijoilla pitäisi olla sudennälkä. Jätä ruokailu tai pari väliin ennen harjoittelua. Anna kupista pienempiä ja tylsempiä annoksia. Syötä parhaat palat ruoasta palkkana. Älä ikinä päästä kylläistä koiraa irti alueella, joka ei ole ehdottoman turvallinen, äläkä yritä kouluttaa hyvin syönyttä eläintä.

Vinttikoiria on yleensä turha koettaa palkita lelulla, mutta jos se toimii, kannattaa pitää lelu poissa koiran ulottuvilta silloin, kun ei harjoitella luoksetuloa. Itse olen saanut hyviä tuloksia esimerkiksi tennissukkaan tungetulla rusakonkoivella, jos kantti kestää sellaisen kanniskelemisen mukana.

Älä päästä koiraa irti, kun sinulla on kiire ja tiedät, että koira pitää saada äkkiä pois metsästä, maksoi mitä maksoi. Viikkojen luoksetulokoulutuksen voi pilata muutamassa minuutissa, jos joutuu kiireen takia jahtaamaan koiraa, toistamaan käskyjä, ottamaan koiran hihnaan onnistuneen luoksetulon jälkeen tai toimimaan muuten epäjohdonmukaisesti.

Koiralaumaa on huomattavasti vaikeampi hallita kuin yhtä tai kahta koiraa. Tee joskus lenkkejä vain yhden koiran kanssa, tai heittäydy kieroksi ja palkitse herkkupaloin vain se koira, joka ehtii luoksesi ensimmäisenä. Yleensä luoksetuloihin ilmestyy kummasti vauhtia, kun löntystelijöille selviää, että nopeimmat syövät ja hitaat eivät.

Location, location, location

Luoksetuloa on turha alkaa harjoitella paikassa, jossa joutuu sydän syrjällään pelkäämään koiran turvallisuuden puolesta. Harjoittele aluksi erämaassa tai aidatulla alueella. Jos ympäristö on täynnä häiriötekijöitä tai turvallisuusriskejä, älä päästä koiraa irti. Koirapuistoissa on turha edes yrittää treenata. Lisäksi niissä on lähes poikkeuksetta liian vähän tilaa.

Sisällä harjoittelu sopii korkeintaan pikkupennuille, jotka eivät vielä tunne nimeään. Harjoittelusta liian helpossa ja virikkeettömässä paikassa ei tositilanteessa ole mitään hyötyä. Harjoittele mahdollisuuksien mukaan paikoissa, joissa koira voi olla aina irti.

Kun koira tottelee luotettavasti häiriöttömässä ympäristössä, on aika korottaa panoksia. Siirrytään puistoon, yleisesti käytettyyn koiranulkoilutusmetsikköön, mieluusti myös ihan kaduille. Itse olen käyttänyt hyväkseni öisiä markettien parkkipaikkoja, aidattuja koulujen pihoja, tyhjiä rakennustyömaita ja aamuöisiä kerrostalolähiöitä. Treenihetkien ei tarvitse tällaisessa ympäristössä olla pitkiä, vaan tarkoituksena on opettaa koiralle, että irti pääseminen vaikkapa kerrostalon parkkipaikalla on maailman luonnollisin ja tylsin asia, josta ei kannata turhia intoilla. Hyviä ajankohtia ovat arkiyöt, juhannuspäivän aamu, myrskyiset syysillat – kaikki sellaiset ajat, jolloin muu liikenne on mahdollisimman vähäistä. Joskus kannattaa mahdollisuuksien mukaan seurauttaa koiraa vapaana vaikka kotiovelle asti, jos tilanne sallii. Mutta varo rusakoita!

Vaihtele rutiineja

Palkanmaksu on positiivista vahvistamista, ja sen negatiivinen vastakohta on kytkeminen. Useimmat koirat eivät ole remmin päähän joutumisesta järin innoissaan, ja joskus vinttikoirat kehittävät harvinaisen ärsyttävän tavan seisoskella omistajansa lähellä antamatta koskaan kiinni. Kouluttajat, jotka käyttävät usein samoja lenkkipolkuja ja kutsuvat lenkin lopuksi nuoren koiran luokseen kytkettäväksi aina samassa kohdassa, saavat pian huomata, ettei koira välttämättä enää siinä kohdassa annakaan kiinni. Olisi eduksi, jos nuori, luoksetuloa vasta harjoitteleva koira ei osaisi ennakoida, koska lenkki päättyy. Koiraa kannattaa kutsua lenkin aikana, tarttua sen kaulapantaan ennen namin luovutusta ja päästää taas irti. Välillä koiran voi ottaa hetkeksi hihnaan ennen kuin se taas vapautetaan.

Vastaavasti palkkarutiineja voi sekoittaa ja jättää joskus namin antamatta. Silloin tällöin namina voi olla tavallista nappulaa, kunhan seuraava nami on taas huippuherkkua. Pidemmän päälle koulutus on tehokkaampaa, jos koira ei saa palkkiota jokaisesta onnistuneesta suorituksesta, mutta suosittelisin, että vähintään 2/3 luoksetuloista tulisi palkita ruoalla. Jos koiralle on opetettu makupalaa tarkoittava sana (”nami” tai ”nakki” tms.) on turha hokea sitä, ellei sinulla todellakin ole aikomusta lyödä palkkaa tiskiin. Pettyneillä tai huijatuilla koirilla on pitkä muisti, ja seuraavan kerran ne eivät välttämättä mene samaan halpaan.

Älä hinkkaa

Joskus koira ei tulekaan. Ideaalitilanteessa sitä ei olisi edes yritetty kutsua tilanteessa, jossa totteleminen on epävarmaa, mutta elämme epätäydellisessä maailmassa ja jokainen kämmää joskus. Jos koira ei tottele käskyä, typerintä mitä omistaja voi tehdä on lähteä sen perään. Toiseksi typerintä on toistaa käskyä yhä kiihtyneemmin tyyliin ”Musti, tänne! Ei, Musti EI, tänne! Tännetännetänne! JUMALAUTA, Musti, TÄNNE!!!”. Idiotismin multihuipentuma on tietenkin rangaista tottelematomta koiraa, kun se vihdoin päättää tulla, mutta haluan uskoa, ettei kukaan enää nykyisin lankea moiseen.

Käskyt kuluvat käytössä, eikä niitä siis pitäisi hokea turhaan. Tositilanteessa käskyn voi toistaa korkeintaan kerran, ja jos koira ei tottele, voi potkaista itseään hölmöydestä – mitäs yritit kutsua sitä tilanteessa, jossa totteleminen on epävarmaa – ja lähteä täyttä vauhtia laukkaamaan toiseen suuntaan. Suurin osa koirista seuraa laumaansa, joten ainakin koira liikkuu nyt sinun perääsi eikä kohti vastaantulevaa koirakkoa tai autotietä.

Vastaavasti on turha toistaa onnistunutta suoritusta yhä uudelleen ja uudelleen. Jos koira tulee luokse kutsuttaessa, niin hienoa! Anna palkka ja päästä se taas vapaaksi, ja anna olla. Vinttikoiraa ei pitäisi kutsua yli kolmea kertaa per ulkoilu ellei siihen ole aivan pakottavaa syytä, koska useimpien puikkonokkien toistonsietokyky on olematon. Lisäksi namit poistavat pidemmän päälle näläntunteen, eikä koiralla enää ole mitään syytä tulla yhä uudelleen ja uudelleen kutsuvan omistajansa luokse, ellei niitä huvita.

Älä odota liikoja

Mikään tässä kerrottu ei pidä paikkaansa, jos vinttikoira lähtee riistan perään. Koira menee 99% todennäköisyydellä menojaan huutelit sen perään tai et, joten älä turhaan haaskaa luoksetulokäskyä. Jos olet toiminut järkevästi, koira on alueella, jolla vahingoittumisen riski on pieni, ja vinttikoirat hukkaavat suomalaisessa maastossa saaliin yleensä kohtuullisen nopeasti. Omistajan kannattaa jäädä haahuilemaan alueelle, jolta koira lähti, istua alas ja koettaa ottaa rennosti. Todennäköisesti koira palaa puolen tunnin sisällä takaisin väsyneenä mutta onnellisena. Kun näin tapahtuu, sitä tietenkin kehutaan ylenpalttisesti eikä missään nimessä laiteta saman tien hihnaan, jos ei ole aivan pakko.

Jos koira tulee kutsuttaessa lähettyville mutta ei anna kiinni, asiasta ei kannata tehdä numeroa. Jatka matkaa. Anna koiran seurata. Istuskele, ihaile maisemia, sienestä. Silitä koiraa jos pystyt, mutta älä yritä napata sitä kiinni. Jossain vaiheessa sitkeimmätkin sissit yleensä tulevat kytkettäväksi vapaaehtoisesti, viimeristään siinä vaiheessa kun makupalat alkavat muistua vapaudesta huumaantuneen mutta nälkäisen koiran mieleen.

Ole reilu: jos nuori vinttikoira pääsee vahingossa tai tarkoituksella irti hihnasta, se todennäköisesti hepuloi ja juoksee ympäriinsä silkasta pinkomisen riemusta. On epäreilua (ja turhaa!) kutsua koiraa ennen kuin se on saanut pahimmat energiansa purettua. Samoin on epäreilua vaatia luoksetuloa ylivoimaisen houkutuksen edessä: uros ei takuulla tule, jos lähistöllä on kiimainen narttu. Ajokoira ei tule, jos se on päässyt saaliin jäljille. Nuori koira ei tule, jos se on juuri päässyt leikkimään kaverinsa kanssa. Turha hinkata. Valitse seuraava koulutustilanne paremmin.

DON’T PANIC

Vinttikoiran omistajan kannattaa kehittää hyvät hermot. Joka ainoa vinttikoira katoaa joskus omille teilleen, tai siltä omistajasta ainakin tuntuu. Näköpiiristä kadonnut lemmikki ei kuitenkaan välttämättä ole oikeasti kadoksissa. Vintti- ja ajokoirilla on muihin rotuihin verrattuna huomattavan suuri toimintasäde, ja usein ne tietävät täsmälleen, missä omistaja on, vaikka ihminen ei koiraa näkisikään. Jos koira on opetettu pitämään silmällä omistajansa liikkeitä ja käymään aina välillä ilmoittautumassa, ei haittaa vaikka avoimessa maastossa koira juoksisi kymmenien metrien etäisyydellä omistajastaan ja törmäisi toisiin koiriin tai ulkoilijoihin häntä aiemmin. Omistajalla tulisi olla raudanluja luottamus koiraansa: yksi kutsu ja päättäväinen suunnanvaihto sen kummemmin empimättä, ja koira seuraa. Kuka kaipaa palveluskoiramaista vieressä seuraamista ja katsekontaktia, jos vähemmälläkin selviää?

Jotkut asiat eivät koskaan muutu

On tullut mollattua rotukoirajalostusta ja kauhisteltua sitä, kuinka kauas joidenkin rotujen tyyppi on etääntynyt sadan vuoden takaisesta. Jotkut asiat eivät kuitenkaan koskaan muutu – miksi korjata sellaista, mikä ei ole rikki?

Canis vertragus, kelttien metsästyskoira parintuhannen vuoden takaa, näytti tältä:

Vinttikoiria ja muita metsästyskoiria 1300-luvulta.

Greyhound, 1879

Alla tahaton röökimainos ja greyhound, 1930-luku. Kuuluisasta Mick the Milleristä löytyy myös lyhyt pönötysvideo ja googlettamalla valokuviakin.

Greyhound, 2007 (kuva: wikimedia commons)

En ymmärrä mitään kulmauksista enkä oikeasta vatsalinjan kuroutumisesta, mutta kovasti nuo minusta muistuttavat sohvalla lojuvaa greyhoundia vuosimallia 2009 (paitsi että omasta puikkonokasta on mahdotonta saada edustavaa kuvaa). Mikähän lienee säilyttänyt rotutyypin samanlaisena vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen? Rotumääritelmä se nyt ei ainakaan ole.

Maastokisat, rentouttava koko perheen harrastus

Katiskassa on juttua maastokisoista rataharrastajan näkökulmasta. Moni kohta osuu ja uppoaa:

en ole PK-koirien jälkikoetta lukuun ottamatta törmännyt yhtä katsojaepäystävälliseen lajiin. Koirien seuraaminen oli käytännössä mahdotonta, ainakaan alusta loppuun. Toisaalta, harvempaa kilpailuttajaakaan kiinnosti muiden juoksemiset — ainoastaan oma ja pari kaverin rekkua jaksoivat innostaa. Voi olla, että kilpailupaikan sijainti ja malli aiheuttivat moisen, ja muualla kilpailujen seuraaminen on helpompaa — en tiedä.

Valitettavasti Jagsterin seuraamat kisat eivät olleet mitenkään poikkeukselliset. Vaikka maastokisoja joskus markkinoidaan ystäville ja kylänmiehille tapana viettää mukava, rento päivä luonnon helmassa koirien hienoja suorituksia seuraten, vinttikoirien maastokisat eivät todellakaan ole katsojaystävällinen laji. Jos rata on tehty tarkoituksenmukaiseen maastoon eikä tasaiselle pellolle, koko rataa ei välttämättä näe edes lähetyspaikalta. Koirat starttaavat, katoavat ensimmäisen mäennyppylän taakse ja ilmestyvät (toivottavasti!) esiin taas maalisuoralla. Tuomarit tietenkin näkevät koko suorituksen, mutta siitä ei juuri ole harrastajalle iloa: tähän päivään mennessä en ole onnistunut luotettavasti arvailemaan, millä perusteella tuomarit heittelevät koirille pisteitä. Usein olen pitänyt oman koiran suoritusta keskitasoisena, ja tuomareilta tuleekin päivän parhaat pisteet. Joskus taas katselee koiransa menoa rinta ylpeydestä röyheänä ja pokaalinkuvat silmissä kiiluen… ja tuomareiden antamilla pisteillä ei pääse edes finaaliin.

Arvostelulajiin liittyy toinenkin katsojille ikävä puoli: pisteitä joutuu odottelemaan, joskus pitkäänkin. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä toimistossa parinsadan koiran kolmelta tuomarilta saamien pisteiden laskeminen ja koirien sijoituksen merkitseminen aiheuttaa kosolti työtä, mutta katsojaa odotus riipii. Olenkin saanut kokeneemmilta harrastajilta vinkin asemoida hyvä ystävä notkumaan tuomarien sihteerin tuolin läheisyyteen. Hyvällä säkällä sihteerin radiopuhelimesta kuulee koiransa pisteet saman tien, eikä tarvitse odottaa tuntia tai paria tietääkseen, pitääkö lähteä kotiin vai varautua juoksuttamaan koiraa vielä finaaleissakin.

En tiedä, ovatko muut harrastajat kiinnostuneita vieraiden koirien suorituksista, mutta itse katselisin niitä mielelläni. Valitettavasti maastokisoissa ei vain yleensä ole aikaa katsoa muiden koirien juoksuja – hyvä jos omansa ehtii katsoa! Kisapäivä on jatkuvaa ravaamista: aamuvarhaisella kaasutetaan jossain jumalan selän takana pitkin huonosti merkittyjä kyläteitä toimistoon ilmoittautumaan ennen määräajan umpeutumista, mikä ei aina ole niin yksinkertaista. Muistan edelleen kauhulla erään Suomi-Cupin, jonka kisakirjeeseen oli jäänyt virheellinen ajo-ohje. Tämän seurauksena aamukahdeksalta ainakin neljä autollista vinttikoiria ja niiden hädissään palloilevia omistajia päätyi ajamaan väärästä risteyksestä paikallisen tallin lantakasan taakse pussinperään, josta ei päässyt pois kuin peruuttamalla auto kerrallaan. Olimme lopulta kisapaikalla kolme minuuttia ennen ilmoittautumisajan päättymistä.

Ilmoittautumisesta siirrytään eläinlääkärintarkastukseen, tai oikeastaan tarkastusjonoon, jossa kuunnellaan kymmenestä minuutista tuntiin whippettien pitämää helvetillistä ulvontaa. Tarkastuksen jälkeen koiran voi viedä autoon, mutta omistaja siirtyy kyttäämään numeroiden ja parien arvontaa, joka poikkeuksetta suoritetaan mahdollisimman kaukana parkkipaikasta. Kun lähtö ja manttelin väri on selvillä, siirrytään kyttäämään koska oma lähtö tulee. Tämän näkee pienestä taulusta, johon sihteerit laittavat parhaillaan käynnissä olevan lähdön numeron näkyviin. Taulu on tietenkin lähtöpaikalla, joka ei välttämättä näy toimistolta eikä ainakaan parkkipaikalta. Vieherikkojen, tuomarien kokoontumisten, koirien karkaamisen, ruokataukojen sun muiden keskeytysten vuoksi esimerkiksi kymmeneen lähtöön kuluvaa aikaa on vaikea arvioida, ja hermostuneet omistajat ravaavat jatkuvasti auton ja lähtöpaikan väliä varmuuden vuoksi useampaan kertaan, ettei oma vuoro pääse yllättämään.

Kun oman koiran vuoro lähestyy, on aika aloittaa koiran lämmitteleminen. On melko tavallista, että lämmittelyä jatkuu pitkäänkin ja koira joutuu seisoskelemaan kisakamppeet päällä pitkiä aikoja viehettä katsellen, koska vieherikkoja sattuu kaiken aikaa ja vieheiden palautuksiin kuluu aikaa. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun koirat on jo päästetty lähtöalueelle, mutta syystä tai toisesta lähtö viivästyy. ”Kävelyttäkää koiria”, kuuluu käsky, ja siinä sitten palloillaan pellon laidassa eteen jätettyä viehettä tarkastellen ja pahimmassa tapauksessa annetaan koirien kerätä aggrea kyräilemällä toisiaan.

No, koirat juoksevat minkä juoksevat, ja luulisi että lähdön jälkeen omistaja voisi rentoutua ja nauttia kisatunnelmasta. Mutta ei, tästä se työ vasta alkaa! Koiraa on jäähdyteltävä ja juotettava. Kun koira on vihdoin autossa, omistaja ravaa takaisin toimistolle kyttäämään taululta mahdollista finaalipaikkaa. Kuten sanottua, pisteiden tulo taululle voi kestää, mutta tässä vaiheessa ei ole varaa rentoutua ja odotella pisteitä rauhassa, koska finaalien eläinlääkärintarkastukset ovat yleensä pikimmiten finaaliin menijöiden selvittyä. Omistajat siis ravaavat lähtöpaikan, autonsa ja toimiston väliä toistuvasti, kunnes selviää, että koira pääsee todellakin finaaliin (hienoa!). Väsynyt koira siis äkkiä ulos autosta ja takaisin eläinlääkärintarkastusjonoon, kisakalu tarkastuksen jälkeen takaisin autoon, omistaja voi ehkä käydä kahvilla tai jopa vessassa tässä välissä. Jos finaaliparit ja -lähdöt arvotaan, niitä kytätään tässä välissä. Jos oma lähtö ja manttelin väri on selvillä, otetaan alkuerien kyttäys-lämmittely-odottelu-hermoilu -rumba uudestaan.

Kun finaalijuoksukin on juostu, puhti tuppaa olemaan poissa paitsi koiralta myös omistajalta. Kotiin ei kuitenkaan välttämättä päästä vielä tuntikausiin, koska monissa kisoissa finaalien pisteitä ei julkisteta ennen palkintojenjakoa. Toki joissakin kisoissa palkintoja aletaan roduittain jakaa jo finaalien vielä pyöriessä, mutta paljon useammin kaikki rodut palkitaan kerralla illan jo hämärtyessä. Palkintojenjakoa edeltää yleensä päämäärätön haahuilu (tässä vaiheessa muiden koirien juoksut eivät enää todellakaan jaksa kiinnostaa, ja tekee mieli olutta) ja odottelu. Väsyneen taputuksen säestämänä palkinnot jaetaan tuskallisen hitaasti n-määrälle menestyneitä ja vähemmän menestyneitä koiria kustakin rodusta. Jos jaksaa pysyä valveilla, palkintojenjako on oiva tilaisuus kuulla kaikenlaisia kekseliäitä syitä oman koiran huonolle menestykselle. Kun toimistosta vihdoin saa kisakirjan ja pääsee useamman tunnin kestävälle kotimatkalle, olo on kuin viikon interrail-sekoilun jälkeen. Joka paikassa on hiekkaa tai heinää, takapenkille on unohtunut täytetty kakkapussi, limaisia kolmioleivän kuoria löytyy jalkatilasta, palkintoluunsa syönyt koira piereksii ja radiossa soi Teuvo, maanteiden kuningas.

Joka kerta vannon, ettei koskaan enää, mutta aina se seuraava maastokisakerta kuitenkin on tullut. Jos aikoo lähteä vinttikoirakisoihin turistiksi, suosittelisin kuitenkin ratakisoja. Sekä GRL:n että Vinttikoiraliiton ratakisoissa meno on katsojaystävällistä ja kaikki sujuu nopeammin ja selkeämmin. Kuulutuksia tulee säännöllisesti, koiria on yleensä vähemmän ja turisteiksi houkutelluille ystävillekin on selvää, mikä koira voitti ja miksi. Eikä niistä vesivessoistakaan mitään haittaa yleensä ole.

—
Lisää maastokisoista:
Miksi koirani ei menestynyt maastokisoissa?
Metsästysvideoita vinttikoirista

Metsästysvideoita vinttikoirista

Aiemmassa kirjoituksessa naureskeltiin kaikenkarvaisille meriselityksille, joita olen kuullut ihmisten antavan koiransa huonolle menestykselle vinttikoirien maastojuoksukokeissa. Yleisimmät syyt tuntuvat liittyvän saaliin ja vieheen erilaiseen käyttäytymiseen ja siihen, että koirien oikomista rangaistaan maastokisoissa, vaikka oikeassa metsästystilanteessa oikominen ja saaliin liikkeen ennakoiminen on ilmeisesti täysin normaalia. Oikea metsästystilanne kummittelee muutenkin varsin usein vinttikoirakokeita koskevissa foorumi- ja radanvieruskeskusteluissa.

Miten paljon oikea metsästystilanne sitten poikkeaa nykyisistä koemuodoistamme? Suomessa vinttikoirien käyttö metsästysvälineenä on paitsi laitonta myös vaikeaa, koska meiltä puuttuvat laajat aukeat alueet, joilla näöllään metsästävät koirat voisivat toteuttaa luontaisia taipumuksiaan. Koirien työskentelyä on vaikea nähdä livenä missään – satunnainen rusakonajo metsässä ei oikeastaan ole rodunomainen metsästystilanne – mutta onneksi nykyisin on YouTube ja modernit arabinuoret, jotka ovat viime aikoina innostuneet lataamaan koiristaan videoita nettiin. Jos jaksaa kuunnella taustalla pauhaavaa arabipoppia ja autontorvien tööttäilyä eikä kameran jatkuva heiluminen aiheuta epileptistä kohtausta, salukinomistajille on tarjolla runsaasti ilmaista oppimateriaalia.

Salukien sertifikaattimatka radalla on 480 metriä. Maastokoeradat puolestaan vaihtelevat neljästäsadasta kahdeksaansataan metriin, ja yhtään pidempää rataa pidetään äärimmäisen rankkana. Useimpien rotujen alkuperämaissa kilometri taas ei ole matka eikä mikään, kuten alla olevasta videosta näkyy (alussa on pari sekuntia valokuvia, sitten päästään tositoimiin).

Radalla häröilevien salukien omistajien yleisin selitys diskiin on yleensä se, ettei salukia ole kehitetty ratajuoksuun, ja moni meikäläinen saluki juokseekin maastokisoissa puhtaammin kuin radalla. Esimerkkivideon tilanne ei kuitenkaan juuri muistuta Vinttikoiraliiton maastokoetta vaan lähinnä ratajuoksua, jossa koirat lähtevät tiukassa rykelmässä suoraan kulkevan ja nopeasti etenevän saaliin perään. Meikäläisestä salukien ratajuoksusta tilanteen tietysti erottaa matkan huikealta tuntuva pituus ja se, että koirat eivät härki tai pahemmin vilkuile toisiaan edes lähdössä. (Katiskassa on video saman porukan järjestämistä salukien ratakilpailuista, jossa koriat juoksevat kameliradalla.)

Vaikka tilanne ei ole ”oikeaa” metsästystä vaan lähinnä eräänlaista extreme-coursingia (gaselli on varta vasten päästetty irti koiria varten, kuten tästä videosta näkyy), kyseessä on kuitenkin aito ajotilanne rotutyypillisen saaliseläimen perässä.

Seuraavassa videossa taas ajetaan jänistä Englannissa ennen nykyistä jäniksenmetsästyskieltoa, ja jälleen ero maastokoetilanteeseen on ilmeinen, vaikka saaliin käyttäytyminen onkin aavistuksen lähempänä maastokoetilannetta. Maastokokeessa viehettä vedetään paljon kauempana, mutta tässä koira kirjaimellisesti kääntyy viisipennisellä, eikä se todellakaan ennakoi saaliin liikkeitä pitkin peltoa.

En tiedä, kuuluuko suomalaisten maastokoetuomarien koulutukseen aitojen metsästystilanteiden seuraamista edes nauhalta, tai pidetäänkö vinttikoirien metsästyskäyttäymisen tuntemista ylipäätään olennaisena. Maastokokeen on toki tarkoitus simuloida metsästystä, mutta kyllähän kaikki tietävät, että kyseessä on tyylitelty urheilulaji.

Molemmista salukivideoista voi kuitenkin päätellä ainakin sen, että sekä maasto- että ratakokeissa salukit juoksevat matkoja, jotka ovat aivan liian lyhyitä mitatakseen koirien kykyjä rotutyypillisissä metsästystilanteissa. Salukin – ja miksei monen muunkin samantyyppisessä maastossa vastaavaa riistaa metsästävän vinttikoirarodun – kuuluisi olla kestävyysjuoksija, mutta kokeissamme palkitsemme näyttävästi harppovia sprinttereitä. Asiassa sinänsä ei ole mitään pahaa, koska suomalaista vinttikoiraa ei ole tarkoituskaan käyttää metsästykseen, ja viettiä tai sen puutetta molemmat koemuodot toki mittaavat varsin kelvollisesti. Itse kuitenkin toivottaisin Suomeenkin tervetulleeksi ruotsalaiset 780 metrin ratakokeet.

Palataksemme videoihin, tässä on kaksi galgoa jäniksen perässä:

Kahdenkaan koiran ajotilanteessa ei kummankaan kannata oikoa, koska saalis hukkuisi välittömästi. Vauhtikaan ei nouse koskaan yhtä kovaksi kuin maastokisoissa. Galgoista puheen ollen, netistä löytyi puolituntinen kooste Espanjan vuotuisista jäniksenajon mestaruuskisoista. Kohdassa 11:18 alkavassa lähdössä näkyy maastoa, jonka luulisi hiljentävän usein kuullut valitukset siitä, että näköesteet maastoradalla ovat epätyypillisiä vinttikoirien metsästystilanteissa. Samassa lähdössä näkyy myös, kuinka toinen koirista koettaa ennakoida kauas karanneen saaliin liikkeitä – ja hukkaa saaliin hetkeksi kokonaan. Koira ei kuitenkaan luovuta, kuten vieheen kadottaneiden meikäläisten maastojuoksijoiden usein näkee tekevän, vaan kirii parinsa pian taas kiinni.

Iso-Britanniassa vinttikoirien rotutyypillinen metsästystilanne on nykyisin usein tällainen:

Kyseessä on metsästysmuoto nimeltä lamping tai spotlighting, jota käytetään kaniinien kaltaisten tuhoeläinten kontrollointiin. Valo heijastuu eläinten silmistä ja paljastaa niiden sijainnin, ja kuten jokainen öisellä metsätiellä jäniksen perässä ajellut autoilija tietää, puput eivät yleensä tajua hypätä valokiilasta pusikkoon.

Lopuksi tyylikäs vahinkoajo, jossa hienosti ajava lurcher (greyhound x skotlanninhirvikoira) on vähällä saada kauriin kiinni:

Miksi koirani ei menestynyt maastokisoissa?

1. Kisassa mitattiin tällä kertaa pelkkää ajoa, ei metsästystä.

2. Koirani on liian älykäs ajaakseen muovipussia, paitsi silloin, kun se yllättäen ajaakin sitä, jolloin se on edelleenkin älykäs, mutta suostuu moiseen vain minua miellyttääkseen.

3. Pari sai paremmat pisteet, koska sen mantteliin oli kirjailtu numero 1, joka hypnotisoi tuomarit pitämään sitä parhaana.

4. Lähtöä jouduttiin vieherikon takia odottelemaan liian kauan, ja koirani ehti masentua.

5. Koirani oli heti ensimmäisessä lähdössä, eikä ehtinyt päästä fiilikseen.

6. Rodussani on tavallisesti vain kaksi kilpailijaa, ja nyt oli sen toisen vuoro.

7. Olihan se tiedossa, että tuomari/vieheenvetäjä/toimiston täti oli varannut ensi vuodeksi pennun kaverin koirasta, joka sitten – yllätys yllätys – sai parhaat pisteet ja valioitui.

8. Rata oli liian pitkä, ja koirani on sprintteri.

9. Rata oli liian lyhyt, ja koirani on stayeri.

10. Vieheenvetäjä veti kaverinsa koiralle viehettä lähempänä kuin muille.

11. Kisapäivänä satoi, ja koira jäykistyi kylmässä.

12. Kisapäivänä paistoi aurinko, ja koirasta katosi helteellä se paras terä.

13. Koirani on tottunut juoksemaan vain vastakkaisen sukupuolen kanssa, ja nykyinen jako luokkiin sukupuolen mukaan on epäreilua sitä kohtaan.

14. Koira eksyi radalta, koska aurinko heijastui parin pannansoljesta ja häikäisi sen.

15. Koirallani oli liian nopea pari. Oikeassa rodunomaisessa metsästystilanteessa koirat ovat yhtä nopeita.

16. Koirani ei oikonut, mutta tuomari oli kierosilmäinen ja näki omiaan.

17. Toimistontädit vetivät finaalirajan silkkaa vittumaisuuttaan juuri minun koirani edestä.

18. Sinisellä manttelilla sai epäreilua kilpailuetua alkukaarteessa, ja minun koiralleni sattui punainen mantteli.

19. Voittajakoiran turkkia oli takuulla ajeltu, kun taas minun koirani juoksee luomuna.

20. Eläinlääkäri kuunteli voittajakoiran sydäntä vain viisi sekuntia, vaikka kaikki tietävät, että sitä vaivaa rutto, kuppa ja sydänvika, jotka paljastuvat vasta kuuden sekunnin perinpohjaisella tutkimuksella.

21. Lähettäjä päästi takuulla minun koirani irti nanosekuntia myöhemmin kuin kaverin koiran.

22. Kisapaikka oli tasainen pelto, joka ei mitannut kunnolla voittajien ominaisuuksia, ja isompiin haasteisiin tottunut koirani kyllästyi moiseen ja jätti kesken.

23. Radalla oli näköeste, mikä on täysin maastokisojen ja oikean metsästystilanteen hengen vastaista, koska todelliset saaliit pysyttelevät ilman muuta aina aukealla ja ne kovimmat metsästyskoirat taas osaavat säästää voimiaan ja keskeyttää, jos pupu katoaa näkyvistä.

24. Radalla oli paljon korkeuseroja, jotka ovat paitsi vaarallisia, niin myös oikean metsästystilanteen hengen vastaisia, koska beduiinit ja tataarit käyvät aina lanaamassa arot ja aavikot jeepeillään ennen metsästystä.

25. Kisapaikka oli heinäpelto, jossa oli liikaa heinää.

26. Kisapaikka oli hiekkamonttu, jossa oli liikaa hiekkaa.

27. Rata oli liian suora, mikä on oikean metsästystilanteen hengen vastaista, ja sitä paitsi oikea pupu ei juokse suoraan.

28. Rata oli liian mutkikas, mikä on nivelille vaarallista, ja sitä paitsi oikea pupu ei tee tiukkoja mutkia.

29. Kyseessä olivat kansainväliset kisat, ja koirani ulkomaalainen pari sai epäreilua kilpailuetua kauluristaan, kun mantteli rajoitti koirani liikkeitä.

30. Kaikilla kilpakumppaneilla on asuntoautot, kun taas meillä on pieni rupinen Toyota, joka päästää pakokaasut sisään.

31. Joku poksautti pellon laidalla kuoharipullon, ja koirani luuli olevansa Espan puistossa piknikillä ja lähti etsimään eväsleipiä.

32. Uljas koirarotuni on kehitetty suden, karhun ja arobiisonin metsästykseen, eikä muovipussi ole saaliina sen kiinnostuksen arvoinen.

33. Vieheenvetolaitteesta lähti liian kova ääni ja koiralta meni pasmat sekaisin.

34. Tuomarit antoivat enemmän pisteitä erikoisen väriselle koiralle, koska silmä turtuu rodun tavalliseen väritykseen.

35. Koirani on päätänsä käyttävä, älykäs ja yhdessä työskentelevä metsästäjä eikä mikään peräkanaa tai rinnakkain juokseva pikajuoksija, ja nyt se päätti käyttää päätään ja juosta yhdessä parin kanssa ulos pellolta.

36. Rataa ei oltu optimoitu juuri minun rodulleni, joka poikkeaa niin paljon edukseen muista vinttikoiraroduista, että ratasuunnittelijoiden pitäisi suorittaa kolmivuotiset AMK-opinnot Päijät-Pohjolan ratainstituutissa osatakseen tehdä oikeutta rotuni ainutkertaisille kyvyille.

37. Koiralleni ei annettu reiluja mahdollisuuksia, koska se ei päässyt finaaliin, jossa tiedän sen olevan parhaimmillaan.

38. Eläinlääkäri kielsi koiraani osallistumasta finaaleihin, vaikka se ontui ihan vain pikkuisen.

39. Voittajakoiran kasvattaja on takuulla sekoittanut salaa linjoihinsa greyhoundia.

40. Kisapelto oli rajattu samanlaisella muovinauhalla kuin viehe, ja koirani ymmärrettävästi erehtyi kohteesta.

41. Koirani näyttää parastaan vain todella vaativilla radoilla, ja tämänpäiväinen oli pelkkä aloittelijoille sopiva pellerata.

42. Buffasta ei saanut tuttua makkaramerkkiä, eikä koira tiennyt olevansa kisoissa.

43. Kisapelto oli vinttikoiraradan vieressä, ja koirani luuli olevansa ratakisoissa.

44. Talvimaastoissa oli liian talvista.

45. Koirani on rotua, joka on kehitetty ajuetyöskentelyyn, eikä kaksi koiraa ole mikään ajue.

46. Tuomarit olivat sokeita pölvästejä.