Muistan hyvin, kun naksutinkoulutus rantautui Suomeen joskus 1990-luvulla. Tai oikeastaan pitäisi ehkä sanoa, että naksutinkoulutus rantautui tuolloin maakuntiin ja ihmisten laajempaan tietoisuuteen. Suomessa oli varmasti koulutettu pelkästään positiivisin menetelmin jo vuosia aiemmin, mutta ainakaan itse en tällaisiin valistuneisiin kouluttajiin törmännyt ennen 1990-luvun loppupuoliskoa. Treenikentillä vallitsi edelleen varsin preussilainen meininki. Ylenmääräinen palkitseminen oli pannassa ja vaikka omien aivojen käytöstä ei treenaajia suorastaan rankaistukaan, ei siihen myöskään erityisesti kannustettu. Istumaan opetettiin painamalla koiran peffaa alas ja kotona koiria rangaistiin selättämällä, sanomalehdellä läpsimällä ja kiskomalla kuristuspannasta. Ei epäilystäkään, naksutinkoulutus oli merkittävä parannus.
Positiivisen vahvistamisen ja sheippauksen suuri ahaa-elämys oli, että hitto, voin huijata koiran tarjoamaan vapaaehtoisesti haluttua käytöstä ja koira vieläpä nauttii kouluttamisesta! Naksutin oli ensimmäinen kosketukseni ns. kukkahattumenetelmiin. Oli hienoa huomata, että kouluttamalla koiraani koulutin samalla myös itseäni ymmärtämään eläimen ajatusmaailmaa. Ensimmäistä kertaa tunsin puhuvani koirien kanssa enemmän tai vähemmän samaa kieltä. Olimme koiran kanssa samassa tiimissä, samalla puolella, teimme yhdessä hauskoja asioita ilman ehdotonta pakkoa onnistua täydellisesti heti ensimmäisellä yrittämällä. Jos koulutuksessa tuli vastaan turhauttavia esteitä tai hidasteita, ne johtuivat yleensä lähinnä ohjaajan huonosta ajoituksesta tai liian nopeasta etenemisestä, eivät siitä etten perinteisin menetelmin kerta kaikkiaan saanut kerrottua herkälle koiralle riittävän selkeästi, mitä siltä milläkin käskyllä halusin. En ole koskaan ollut tottelevaisuuskoulutuksessa kovin hyvä, ja naksutinkoulutus teki ikävästä pakkopullasta sekä koiralle että ohjaajalle mieluista leikkiä.
Nykyään naksutin on koiranomistajan perusväline ja naksutinkoulutusta tarjotaan nettikeskusteluissa poikkeuksetta avuksi lähes jokaiseen kuviteltavissa olevaan koiraongelmaan. Eikä siinä mitään, pidän naksuttelusta edelleen yhtä paljon kuin tutustuessani siihen ensimmäisen kerran, ja kukkahattumenetelmät koirankoulutuksessa ovat muutenkin sydäntäni lähellä. Itse asiassa koko koirankoulutusfilosofiani perustuu sille, että koiraa tulisi huijata toimimaan aina oikein, palkkaa pitäisi maksaa ruhtinaallisesti ja epäonnistumisista pitäisi potkaista lähinnä itseään, jos nyt jotakuta haluaa rangaista.
Mutta.
Naksutinkoulutus on kiistatta loistava tapa opettaa temppuja ja tottelevaisuussuorituksia hallitussa ympäristössä. Edellisen lauseen avainsanat: temppu ja hallittu ympäristö. Mielestäni koirankoulutus jakaantuu kahteen selkeästi erotettavaan kategoriaan: on tottelevaisuuskoulutusta eli näitä istuttamisia, maahanmenoja sekä noutoliikkeitä, ja sitten on jotain huomattavasti tärkeämpää: arkitottelevaisuus eli peruskoulutus. Tottelevaisuuskoulutus koostuu erilaisista tempuista, jotkaa koira tekee käskyn kuultuaan. Peruskoulutus sen sijaan määrittelee sen, millaista koiran kanssa on elää arjessa. Peruskoulutus ei perustu käskysanoihin vaan yhteiseen sanattomaan sopimukseen siitä, millaisia sääntöjä laumassa noudatetaan. Useimmiten peruskoulutus on myös tottelevaisuuskoulutuksen vastakohta sen suhteen, että arkietiketti määrittelee liudan asioita, joita koira ei tee. Tiedättehän, sisällä ollaan hiljaa, ihmisiä vastaan ei hypitä, remmissä kävellään vetämättä, kenkiä ei syödä ja niin edelleen.
Koiran ja omistajan arkietiketti muotoutuu hitaasti ja yleensä omistajan huomaamatta. Omistaja muokkaa koirastaan näköisensä tuhansilla huomaamattomilla tavoilla. Arkietikettiä on vaikea opettaa temppuina, koska ”ole kiltti ja älä syö kaukosäädintä” ei ole varsinaisesti käsky. Tästä johtuen arkitottelevaisuudessa toivotun käytöksen sheippaaminenkin pelkästään positiivisella vahvistamisella on monille haasteellista. Miten tavikset (eli me jotka emme ole synnynnäisiä tuirekaimioita) naksuttelevat pois esimerkiksi työpäivän aikana tapahtuvan kerrostalossa kiljumisen, postimiehen haukkumisen kello viideltä aamuyöllä tai kaupungissa elävien koirien yleisimmän käytösongelman eli remmirähjäämisen? Niin paljon kuin naksutinkoulutusta arvostankin, pidän huolestuttavana sen suosittelemista ainoana vakavasti otettavana vaihtoehtona tällaisten ongelmakoirien kouluttamiseen – ei siksi, etteikö klikkeri olisi pätevä koulutustapa vaan siksi, että useimmiten arjessa esiintulevien käyttäytymisongelmien kouluttaminen pois pelkästään naksuttelemalla on monille omistajille liian haasteellista.
Mitä oikeastaan opetetaan, kun toivotaan koiran lopettavan remmirähjäys? Toivotaan tietysti, että koira ei vetäisi hihnassa. Olisi myös mukavaa, että se ei kiihtyisi muita koiria nähdessään, ja ideaalitilanteessa sen pitäisi olla ohitustilanteissa myös hiljaa. Mistä siis palkataan? Naksutetaanko, kun koira on sekunnin hiljaa vaikka kiskookin kohti toista koiraa? Naksutanko, jos koira kävelee suht nätisti hihnassa mutta murisee vastaantulijalle? Sammuttaminen eli käytöksen jättäminen huomioimatta ei ole vaihtoehto, koska useimmiten koira palkkaa ja siten myös ehdollistaa itse itseään rähinällään. Kaikki tämä pitäisi ajatella läpi koulutustilanteessa, jossa omistajalla on toisessa kädessä naksutin, toisessa remmirähjän hihna (tai useimmiten hihnoja), makupalat kädessä tai taskussa ja toinen koira tulossa vauhdilla kohti. Siinä pitäisi sitten pystyä tarkkailemaan omaa koiraa ja naksuttaa oikea-aikaisesti halutusta käytöksestä muutaman sekunnin välein, palkata ja katsoa, että koira varmasti ymmärtää, mistä palkka tuli. Tätä aikanani kokeilleena voin sanoa, että homma on vaikeampaa kuin nettipalstojen ”kokeile vastaehdollistamista naksuttimella” -ohjeista voisi päätellä.
Yleinen vastaväite tämänsuuntaiseen argumentaatioon kuuluu seuraavasti: omistajan tulee aloittaa ei-toivotun käytöksen karsiminen naksuttimella neutraalissa ympäristössä, niin pitkän matkan päässä muista koirista ettei oma koira vielä ota niistä kierroksia. Ja kyllä vain, näin on näreet ja niin pitäisi tehdä. Moni koirakko käykin uskollisesti monta kertaa viikossa harjoittelemassa muiden koirien katselemista turvalliselta etäisyydeltä esimerkiksi koirapuiston lähellä tai treenikentän laidalla. Valitettavasti koiran kanssa eläminen ei ole vain säännöllisiä harjoituksia neutraalissa ympäristössä. Jotenkin se koira on sinne puiston viereen saatava, aamuisin ja iltaisin se on käytettävä pissillä, viikonloppuisen sen kanssa ollaan metsässä marjastamassa. Muutama hallitsematon kohtaaminen tällaisissa tilanteissa pilaa hetkessä monen päivän huolellisen harjoittelun tulokset. Tunnen muutaman koirakon, jotka tekevät kohtaamisharjoituksissa hirveästi töitä naksuttimen ja palkan kanssa korjatakseen remmirähinän, mutta jotka takuulla käyvät kohtaamisharjoituksissa vielä kolmen vuoden päästäkin koska koira pääsee haukkumaan vieraille koirille aina kotipihalla oleillessaan tai aina aamupissalenkillä kun naapuri ilmestyy yllättäen oman moppensa kanssa kulman takaa – lyhyesti sanottuna siksi, että harjoitteluvaiheessa omistajalla ei ole aina ja kaikkialla naksutinta valmiina toisessa kädessä.
Toinen yleisesti esitetty vasta-argumentti on se, että kyllähän delfinaarioiden treenaritkin pystyvät hallitsemaan nelitonnisia miekkavalaita naksutinkoulutuksen keinoin. Kuinka kädetön tumpelo pitää olla, ettei muka pysty samoin opein yhtä koiraa kouluttamaan? Tällaisen ajattelutavan ongelma on se, että toisin kuin koulutettavat miekkavalaat ja delfiinit, koira ei elä delfinaariossa. Kaupunkiolosuhteissa elävän koiran ympäristö vaikuttaa jatkuvasti sen käytökseen, ja omistajansa kanssa ulkoillessaan koira altistuu jatkuvasti ristiriitaisille houkutuksille ja signaaleille, joiden edessä keskiverto-omistaja on voimaton. Miten vahvoilla mahtaisi delfiinien kouluttaja silliämpäreineen olla, jos tarkoitus olisi kouluttaa veneestä käsin avomeriolosuhteissa eläviä delfiinejä? Todennäköisesti palkkioon ehdollistuneet delfiinit edelleen hyppisivät renkaan läpi… mutta vain silloin, kun temppuilu sattuisi niitä huvittamaan. Kuvitteleeko joku, että jos ranta-altaan portit avautuisivat, vapaana syntynyt miekkavalas ei lähtisi avomerelle lajitoveriensa joukkoon vaan jäisi luotettavasti päivästä toiseen hyppimään altaassa renkaiden lävitse?
Miekkavalaita hallitaan pelkästään positiivisella vahvistamisella, koska niiden ympäristö on virikeköyhä vankila. Jos koirat eläisivät omissa ulkomaailmalta eristetyissä tarhoissaan, näkemättä koskaan muita kuin omaan laumaansa kuuluvia koiria tai pääsemättä milloinkaan muurien ulkopuolelle, niin toden totta, koulutus millä tahansa metodilla olisi helppoa kuin heinänteko. Yksikään delfiinien kouluttaja ei joudu viemään laumaansa ulkoilemaan merelle ja huolehtimaan siitä, että vapaana uiskentelevat delfiinit eivät jahtaa silakoita, ui kalastajien verkkoihin tai karkaa horisonttiin vieraan delfiinin perään. Koiranomistajat kohtaavat tällaisen tilanteen keskimäärin kolme kertaa päivässä, 365 päivää vuodessa.
En sano, etteikö arkitottelevaisuuden kouluttaminen naksuttimen avulla olisi lainkaan mahdollista, kaukana siitä. Johdonmukainen kouluttaja naksuttelee ongelman kuin ongelman pois päiväjärjestyksestä. Useimmat meistä vain eivät valitettavasti pysty noudattamaan vastaavaa kurinalaisuutta ja johdonmukaisuutta joka ainoana ulkoilukertana. Useimpien ihmisten elämä on kaoottista, kiireistä ja vaativaa, ja mielestäni on kohtuutonta vaatia, että koiran peruskoulutukseen tulisi suhtautua kuin työhön. Lemmikki hankitaan, jotta siitä olisi iloa omistajalleen. On turhaa hirttäytyä kiinni yhteen koulutusmetodiin – vaikka kuinkakin hyvään – jos itsekin tietää, ettei pysty viemään koulutusta kunnialla läpi valitulla metodilla.
Nettipalstoilla suhtaudutaan usein turhan ylenkatsovasti ihmisiin, jotka myöntävät epäonnistuneensa naksutinkoulutuksella, vaikka harvapa tuntee ihmisiä, jotka olisivat kouluttaneet esimerkiksi kerrostalohaukkumisen pois pelkästään positiivisin menetelmin ja nimenomaan klikkerillä. Tuntuu siltä, että naksutinkoulutuksesta on tullut niin vahva ideologinen meemi, että on kerettiläistä sanoa, ettei se välttämättä ole paras mahdollinen menetelmä kaikkiin tilanteisiin.
Lisää aiheesta:
Koirankoulutuksesta ja rankaisemisesta
Oudon rannan hiekka 
Aivan naulan kantaan, taas kerran! Lukiessani kirjoituksiasi lennän persuuksilleni joka kerta, kuinka kiteytät omat, epämääräiset ja harhailevat ajatukseni täydellisen luettavaan ja koottuun muotoon. Blogisi on ehdoton lempparini!
Olen koittanut kertaalleen klikkeriä. Ihan kiva lelu, mutta minulle ei muuta. Johtunee varmasti siitä, että en kouluta ja meillä tuo hienovarainen kotitapojen opettelu ja ylläpito tapahtuu 110 db tasolla olevalla kiroilulla. Ja koirat tekee silti mitä tahtoo.
Mutta silti jäin allityksestä suu auki, kun silloin iloisella? 90-luvulla haastateltiin yhtä klik-innokasta, joka kehui saaneensa naksuttamalla pennun istumaan ja odottamaan ruokakuppia kahdessa viikossa. Tuota… se onnistuu ruokakipolla aika paljon nopeammin. Tiedäntiedän – ei työkalua saa arvostella yhdellä kädettömällä kokemuksella, mutta silti koira ei ole kyyhky tai delfiini, joiden kouluttamiseen tuota alunperin käytettiin (paitsi meidän greyhoundit, jotka _ovat_ linnunaivoisia.)
Eräässä muussa yhteydessä eräs koiranomistaja kehui kosketuskeppiä. Oli käyttänyt sitä vesikammoisen uimiseen opettamiseen. Valitti vain sitä, että kesä loppui ennen kuin sai koiran uimaan. Minä en ymmärrä miksi sen koiran olisi ehdottomasti pitänyt mennä uimaan, koska ei se siitä kivaa ole vaikka se sinne saataisiin klikkerilla tai kosketuskepillä, mutta hakemani pointti on varmaan siinä, että työkalu on työkalu ja vaikka hohtimilla saa hakattua naulan puuhun, niin ei se silti ole järkevä työkalu; kaluja kuuluu käyttää sopivaan tarpeeseen, ei siksi että ideologia niin sanoo.
Hevosihmisiltä kun yleensä löytyy tuo naksutin ihan omasta takaa, ei ole tarvinnut mekaanisia sellaisia keräillä. Hevospuolella perinteinen naksahdus on kehotus, ei palkinto, joten sellaiseksi se on jäänyt koirienkin kanssa. Ja toimiihan se, tosin ei tosiaan kuten naksutinkoulutus, mutta muulla tapaa.
Itse ihmettelen sitä, että miksei useampi ota käyttöön ihan vaan sitä omaa kielilihastaan tuossakin. Hieman harjoittelua ja aivan varmasti reaktio on tasan yhtä nopea kuin aivoista kulkeva käsky kädelle painaa naksutinta. Jos siis naksaus on perinteisen ”hyvä” -sanan sijaan parempi vaihtoehto. Mutta ainakin jää käsiä enemmän vapaaksi ja nakstuinkin aina mukana.
Naksutinkoulutus on varmasti erittäin hyvä asia ja hieno homma ja joka osaa hyvin niin toki opettaa sillä vaikka mitä. Itse olen vaan jotenkin kokenut sen aivan turhana välivaiheena, pelkkää ylimääräistä showta kun vähemmälläkin pääsee. Ajoitus jos on pielessä niin aivan sama oliko naksu, nakki, kiro vai kehu….
Totta puhut !
Asiaa !
Kysytäänpä näin päin: miksi hihnassa haukkuva koira on _aina_ remmirähjä vaikka se haukkuu ulkona ihan luvallisesti? Meillä on näitä saksalaisia pystykorvia ja ne ovat sisällä (pääasiassa) hiljaa vaan ulkona saavat möykätä ihan niin paljon kuin lähtee, ovat sitten hihnassa tai vapaana. Se haukkuminenko niistä tekee ”huonosti koulutettuja”?
Naksutinta ja sen käyttöä en ole oikein koskaan ymmärtänyt tai vaivautunut oppimaan/käyttämään vaan enpä jaksa/viitsi niitä ”temppuja” opettaa koirille tai muillekaan käsittelemilleni eläimille. Riittää, että asialliset hommat hoidetaan asiallisesti, muuten saa olla kuin se kuuluisa ellun kana 😉
Loppujen lopuksi minulle on sama, mitä ohitettava koira tekee, kunhan sen omistaja hoitaa ohituksen nopeasti ja tehokkaasti. Jos se haukkuva koira viedään lyhyessä hihnassa reippaasti omieni ohi, niin hienoa. Oman kokemukseni mukaan nämä haukuttajat ovat yleensä myös ojanpenkalla istuttajia, ikävä kyllä.
Moni ei siitä haukkumisesta kuitenkaan pidä siksi, että se innostaa niin remmirähjiä kuin ex-remmirähjiä möykkäämään takaisin, mikä tekee ohituksista kaikille vaikeampia.
Minulle heräsi sellainen kysymys, että mikähän muu koulutusmetodi/keino/niksi/menetelmä/tapa sitten toimisi naksutinkoulutusta paremmin siinä tilanteessa, että tehtävänä olisi saada delfiini pysymään hallinnassa avomerellä? Miekkavalas tulemaan kutsusta luokse? Onko joku tapa sitten naksutinkoulutusta parempi, kannattavampi ja tehokkaampi?
Ongelmanahan tuossa tilanteessa on löytää sellainen palkkio, joka voittaisi vapauden. Sellaista tuskin on. Mutta esimerkiksi koiran luoksetulokoulutuksessa voidaan palkintona käyttääkin juuri sitä mitä se kaikkein eniten haluaa: vapautta. Siihen en ota kantaa miten samaa voitaisiin soveltaa villieläinten koulutuksessa, mutta en kyllä oikein usko että mikään muukaan taktiikka toimisi naksutinkoulutusta paremmin.
Ei naksutinkoulutus ole kaikessa autuaaksi tekevä ja on moneen muuhun menetelmään verrattuna tietyllä tapaa työläs ja hidas. Mutta nykytieteen valossa se silti on pitkällä tähtäimellä se kaikkein paras tapa saada viesti menemään perille. Ei kouluttajalle helpoin, mutta koulutettavan elikkä tässä tapauksessa koiran näkövinkkelistä se paras, mukavin ja tehokkain tapa.
Haasteita on tietysti eikä kaikkea ole kannattavaa hinkata viimeisen päälle naksutinkoulutuksen oppikirjojen mukaan, mutta kyllä mielestäni silti sen hengen voi säilyttää ihan niiden arkikäytöstenkin opettelussa. Oikeasta toiminnasta merkki (kehu, naksu…) ja palkkio (arjessa yksinkertaisimmillaan vaikkapa vapautus hajulle), väärään toimintaan ei anneta mahdollisuutta tai se sivuutetaan mahdollisimman neutraaleilla seurauksilla. Naksutinkoulutus on todellisuudessa niin paljon monimuotoisempaa kuin vain sitä perus NAKS-nami -ketjua päivästä toiseen. Merkki voi vaihdella, palkkaa voi vaihdella, onko palkkaus jotain mukavaa mitä koira saa ja ansaitsee vai jotain ikävää, mistä koira pääsee eroon…
Samat lainalaisuudet toimivat pohjimmiltaan niin ihmisten, koirien, delfiinien kuin vaikkapa kanojen oppimisessa. Motivaatio elikkäs riittävän hyvä palkkio kannustamassa oikeaan toimintaan (oli se sitten makupala, hemmotteluhetki tai vaikkapa ihan puhdas tyydytys uuden taidon oppimisesta), oma oivaltaminen kaikkein elämyksellisintä ja siten mieleenpainuvinta, asian yleistäminen monipuolisen harjoittelun myötä, kunnes siitä lopulta tulee ”automaatio”…
Koira ei ole delfiini, mutta loppupeleissä se silti oppii kuin delfiini. Ihminen ei ole kyyhkynen, mutta pohjimmiltaan ja yksinkertaisimmillaan oppii kuten kyyhkynen.
Joku vesitiivis sähköpanta olisi varmaan tehokkain, jos niitä olisi aivan pakko hallita.
No tietty, mutta se ei elä delfinaariossa. Onneksi. En tiedä, voiko kirjoitukseni oikeasti lukea siten, että olisin kiistänyt naksutinkoulutuksen validiteetin koirien koulutuksessa. Virikeköyhässä vankilassa koulutus vain on n. kymmenen kertaa helpompaa kuin lähiössä, oli menetelmä mikä hyvänsä.
Yksinkertaistaen: kymmenen vuotta senegalilaisessa eristyssellissä vedellä ja leivällä virunut heppu suostuisi todennäköisesti aika pienellä suostuttelulla laulamaan
Paula KoivuniemenKatri Helenan Katson autiota hiekkarantaa selleri takamuksessa ja videokameran edessä saadakseen tölkin olutta ja erän Monopolia. Minä en suostuisi, koska saan kaljaa kaupasta ja netissä surffaus on kivempaa kuin Monopolin pelaaminen. Minun suostuttelemisekseni tarvittaisiin huomattavasti enemmän juonikasta kaunopuheisuutta, huomattavasti enemmän palkkaa ja/tai huomattavasti vahvempaa fyysistä painostusta.My point exactly. Minusta pilkulleen naksutinkoulutuksen oppikirjojen mukaan eteneminen on koiralle ja ohjaajalle melkoisen kivinen tie joidenkin ongelmakäytösten karsimisessa.
Sähköpanta ei ole kovinkaan hedelmällinen koulutusmenetelmä koirilla, tuskin siis merinisäkkäilläkään. Naksutinkoulutus toimii tutkitusti paremmin. Lisäksi kun otetaan huomioon eettiset arvot, lienemme yhtä mieltä siitä, ettei kivun pelko ole kovin tavoiteltava motivaattori.
Mutta siis vielä tiivistetysti: minua jäi häiritsemään se, että esität nämä ympäristöhaasteet jotenkin vain naksutinkoulutuksen ongelmana, vaikka yhtälailla ne vaikuttavat myös muissa koulutustavoissa. Saman tilanteen voi toki ratkaista monella eri tavalla. Naksutinkoulutus on kouluttajan kannalta usein yksi haasteellisimmista menetelmistä, mutta koulutettavan kannalta se miellyttävin, tehokkain ja kannustavin tapa.
Toisena pointtina minulla oli se, ettei naksutinkoulutuksen välttämättä tarvitse olla mitään pikkutarkkaa suorittamista naks-nami -periaatteella, vaan että sitä sen henkeä voi soveltaa arkielämässä ilman stressiä hihnan, koiran, namien, naksuttimen yhdistelemisestä. Ei naksutinkoultuksesta tarvitse tehdä niin suurta ja ihmeellistä asiaa. Se on vain oivaltavaan oppimiseen ja palkitsemiseen rankaisun sijaan perustuvaa toimintaa, naksun kanssa tai ilman. Ei autuaaksi tekevä, mutta äärimmäisen toimiva.
Juu perin yksinkertaisella periaatteella meilläkin mennään. Kaikkea muuta (palkitsevaa) saa tehdä paitsi sitä mikä kulloinkin epäsoleviaassa paikassa kielletään. Riittää että koira tottelee ”ei”, ”tänne” ja ”pois”. Jos näihin liittää koirien omat käytössäännöt ja eleet niin koira(koiriin leinaantunut) tietää heti mitä ne tarkoittavat. Ei tarvitse vuosia käyttää siihen että että koira suoriutuu normielämästä ihmisen toivomalla tavalla, kun asenne ja ”sanat” ovat oikeat. Koira vastaa heti viestintään, joko siten että osoittaa ettei halua korvaansa lotkauttaa tai sitten toisin. Jos asenne on koiralla(ja omistajalla)hyvä, saa naksuttelemalla kaiken toivomansa kupperiskeikan läpi. Jos asenne on huono(ja suhde), koira kyllä näyttää sen, naksuttele siitä sitten…
Päivitysilmoitus: Yleinen lemmikkikeskustelu - Sivu 200
”Omistaja muokkaa koirastaan näköisensä”
Olen parikymppinen keltanokka ja opittavaa olisi paljon, mutta olen jotenkin onnistunut sisäistämään sen kultaakin kalliimman asian, että koiraa on turha syyttää jos jokin asia ei sen kanssa suju. En tiedä kuinka monta kertaa on tullut ympäriinsä huudeltua ylläolevaa kopioimaani lausetta tai vastaavasti ”koira peilaa omistajaansa”.
Pidän varmaan jokaisesta tekstistäni, sillä vaikutat maanläheiseltä ja realistiselta ihmiseltä. Innoistuin valtavasti kun luin otsikon ja tajusin aiheen käsittelevän naksutinkoulutusta. Aloin lukemaan tekstiä ja silmäni pyöristyivät, ajattelin että ei kai voi olla, ei taas näitä naksutinhypettäjiä, mutta helpotuin taas valtavasti kun huomasin sinun pitäneen vanhan tyylisi – tavan nähdä asioissa puolensa.
Minä olen vähän naksutin- ja namivastainen, sillä noista tuntuu tulleen valtava muoti-ilmiö ja monet tahtovat kouluttaa koiransa pelkästään operantisti (olen joskus yrittänyt itsekin). Kaikenlainen koiran rajoittaminen ja kieltäminen on vältettävien asioiden listalla, saatika sitten koiran rehellinen rankaiseminen. Temppu- ja harrastuskouluttamisessa varmasti loistava apuväline ja hyvä keino lisätä koiran itseluottamusta, mutta pidän kenties hieman turhanakin viedä naksutinkoulutusta tapakasvatuksen puolelle. Riippuen tietysti monesta seikasta, mutta jokaista ongelmaa ei korjata naksuttimella, kuten ei myöskään silkalla rankaisulla, ja minua vähän hämmentääkin tämä ihmisten leiriytyminen. En tietenkään vähättele palkkaamista, mutta se on vain yksi osa-alue kun koiran kouluttamisesta puhutaan.
Moni unohtaa, että koiralta voi joskus vaatiakin tottelemista. Huonosti rakennettu suhde näkyy ulospäin ja voi ilmetä usealla tapaa. Helpoiten ehkä huomattavissa siitä, että koira ei tottele. Huonosti voi suhteen rakentaa myös naksuttimella.
Kuitenkin, kiitos jälleen hienosta kirjoituksesta.
Onko naksutin tehnyt jotain pahaa? Kouluttamisessa on aina kyse taidoista käyttää hyväkseen palkkioita ja rankaisuja. Näitä on positiivinen vahviste (sis.negatiivinen rankaisu = palkkio poistuu) ja positiivinen rankaisu (sis. negatiivisen vahviste = rankaisu poistuu). Kiinnostavaa on, että vertaat naksuttelua koiran ”huijaamiseen” ja leikkimiseen. Naksuttaminen on ehdollinen vahviste = osa palkkiota. Kouluttaessa pelataan AINA em elementeillä (palkkiot / rankaisut) naksuttimesta huolimatta eli koira tekee sitä mikä on palkitsevaa ja välttelee sitä mikä on epämiellyttävää – joten ”huijaamme” koiraamme jokatapauksessa toimimaan haluamallamme tavalla, teimme sen naksuttaen tai ilman. Perustelusi tarpeelle käyttää rankaisua (?) sen vuoksi, että olemme liian epätarkkoja tai kykenemättömiä käyttämään tehokkaasti positiivista vahvistamista – kysyn – millä perusteella olemme parempia ja tehokkaampia käyttämään oikeanlaista rankaisua? Mielestäni molemmissa voimme epäonnistua ihan yhtä tehokkaasti. Itseasiassa epäonnistunut rankaisu voi olla huomattavasti haitallisempi kuin epäonnistunut positiivinen vahviste – Epäonnistuneesti palkittaessa saatamme hetkellisesti vahvistaa jotain muuta kuin toivottua käytöstä, epäonnistuneesti rangaistasessa voimme aiheuttaa paljon muutakin, rankku yhdistyy väärään asiaan ja on liian voimakas, vaikuttaa mielentilaan, lisää stressiä tai epävarmuutta. (Käsittääkseni on ihan vertaillen tutkittu, että pelkkää positiivista vahvistamista käyttäen (joo, sisältää neg rankaisun) on saatu varminta toimintaa verraten siihen, että on käytetty posit. vahvistamisen ja posit. rankaisun yhdistelmää. Rankaisun mahdollisuuden lisääminen aiheuttaa epävarmuutta toimintaa. Kumpa löytäisin linkin.) Kysyisin myös, missä vaiheessa oppimispsykologian perusteet – palkkiot, rankaisut, ajoitus jne.. menettävät merkityksen? Kotimatkalla, treenikentän laidalla vai vasta kotona? Vai silloin kun ihminen ei osaa niitä tehokkaasti käyttää? Miten koira erottelee arki- ja temppukäytökset? Se, että se oppii tehokkaasti istumaan naksuttamalla, mutta ei opi koiraohitusta samoilla periaatteilla? Ymmärtänette sarkasmin. Väitän, että oppii – Koska oppimispsykologia. Kyse ei ole siitä, että se on mahdotonta tai liian vaikeaa, vaan enemminkin viitseliäisyydestä ja jaksamisesta vaivautua ennakoimaan ja suunnittelemaan koulutusta, tarviihan siihen toki tietojakin, oppimispsykologian ymmärrystä. Onhan se helpompaa kaikessa kiireessään tietenkin viedä koira niihin vaikeisiin tilanteisiin ja rankaista epäonnistumisista. Reilua. Kysynkin, millä tavalla tässä ei voida mennä vähintäänkin yhtä paljon metsään kuin siinä naksuttelussa? Vai mikä se vaihtoehtosi on, ymmärsinkö jotain väärin? Ymmärrän, että tehokas sopiva rankaisu voi olla oikein ajoitettuna tehokas, kyllä. Mutta siinä vasta taitava pitää ollakkin! Mukaan lukien riskit ja mielentila, ei ole ihan sama asia mitä käyttää. Kumpaa tahansa käyttämällä voi päästä samannäköiseen lopputulokseen (kun ei katsota koiran mielihyväkeskukseen, ainiin, vaikka toisaalta saahan se sähkökin hännän heilumaan kun sen tulo loppuu. Joku ottaa tästäkin palon nenään, mutta se on ihan totta.) Oppimispsykologiaa tarkastellessa meillä kaikilla on kouluttaessa käytössä ns sama työkalupakki. On jokaisen oma valinta, mitä sieltä pakista ottaa käyttöönsä. Koira on lopulta se, mikä kertoo mikä toimii. Ja lopputulos ei välttämättä riipu työkalusta, vaan sen käyttäjän taidoista. – Lyhyemminkin olisin voinut tiivistää: Ei ole naksuttimen vika, jos sitä ei osaa käyttää. Kaikella rakkaudella 🙂
En ole ihan varma, luitko tekstiä loppuun ennen kommentin lähettämistä, sillä koko jutun ideahan oli juuri se, että naksuttimessa ei ole mitään vikaa (päinvastoin), mutta se on monille (ja moneen ympäristöön) haasteellinen koulutusväline. Tässä olisi jollekin superkouluttajalle (sulle?) loistava bisnesidea: voi toimia eräänlaisena lifestyle coachina meille kädettömille koiranomistajille ja opettaa meitä modaamaan elämänsä sellaiseksi, että naksutinkoulutus onnistuu kaikissa tilanteissa. 😀
Koiran kanssa tulee väistämättä esiin tilanteita, joissa pelkän positiivisen vahvistamisen käyttäminen on hankalaa. Miten sinä naksuttelisit pois päiväsaikaan kerrostalossa tapahtuvan haukkumisen omistajan ollessa töissä, jos ja kun eroahdistus on karsittu pois ja jos sitruunapanta tjsp (eli se kammottu rangaistus) ei kerta kaikkiaan ole vaihtoehto?